lauantai 30. heinäkuuta 2016

Maailmantuskaa ja sisustusunelmia


Viimeinen vuosi on ollut hullua aikaa. Tai ehkä maailma on aina ollut sekaisin, mutta minä en ole ennen sitä huomannut.

Nyt tuntuu, että aina kun avaan uutissivuston, jotain käsittämätöntä on tapahtunut. Tuhansittain pakolaisia hukkuu Välimereen samalla, kun hyvinvointivaltion kasvatit huutavat rajat kiinni. Naisrauhaa kampanjoivat isänmaan toivot toivovat joukkoraiskausta suvakkihuorille, jotka ovat kanssaan eri mieltä.

Joku hullu ajaa väkijoukkoon kuorma-autolla, toinen hullu puukottaa kuoliaaksi kehitysvammaisia. Britannia haluaa eroon EU:sta, ympäri maailmaa alkaa kuulua entistä äänekkäämpänä vihamielistä mölyä, johon kenelläkään ei tunnu olevan keinoja puuttua.

Näyttää siltä, että vihamielinen, valehteleva öykkäri voittaa USA:n presidentinvaalit. Se on Brexitiä moninkertaisesti kamalampi kohtalo, huono vitsi jolle ei voi edes nauraa, koska se saattaa muuttua todeksi.

Niinpä minä teen, kuten moni tekee varjellakseen mielenterveyttään. Käännän katseen pois uutisista, sisäänpäin. Kympin uutisten sijaan katson elokuvia, Hesarin sijaan selaan sisustuslehteä.

En kirjoita enää pääministerille, vaan ostan parvekkeelle lisää kukkia.

Blogihan tällaisesta hömppään hakeutumisesta vähän kärsii. Maailma on nyrjähtänyt pois paikoiltaan, enkä osaa sitä sanoilla korjata. Siispä menen piiloon, katson Yle Areenalta Michael Haneken Rakkauden. Se on kuuleman mukaan kaunis.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Talo Italiassa




Vaikka ei se oikeasti mikään talo ollut. Asunto, jossa oli keittiö, olohuone, makuuhuone ja parveke. Italian koti, kuten lapset sanoivat.

Parvekkeelta pystyi huutelemaan naapuriasunnon lapsille hyvät huomenet, makuuhuoneeseen mahtui koko perhe nukkumaan - omiin sänkyihinsä, vaikka yleensä unille mentiin kylki kyljessä ja aamurutiineihin kuului leppoisa loikoilu nelistään vanhempien parisängyssä.

Keittiön pöydän ääressä maistuivat eri versiot pastasta tuoreilla kasviksilla, kylppärissä pyykkikone pyöritti puhtaaksi jäätelötahraisia vaatteita.





"Äiti, miksi me oltiin siellä Italiassa vain viikko?"
"Rakkaani, sitä minäkin mietin."

Olisipa ollut hauskaa olla pienessä järvenrantakylässämme niin pitkään, että jokainen mukulakivinen pikkukatu olisi tullut koluttua, läheisen kahvilan käsintehdystä jäätelöstä kaikki maut maisteltua, rantabulevardin jokainen metri juostua ja tutkittua vuorenrinnettä ylös kipuavat polut yksi kerrallaan.

Kuinkahan monta viikkoa olisi mennyt siihen, että koti Italiassa olisi muuttunut arkiseksi ja tylsäksi, piha-altaan leikit jo niin nähdyiksi ja huikeat järvimaisemat tavallisiksi.

Arvaan, että aika monta.




lauantai 25. kesäkuuta 2016

Hyvä sohva eli miten ostoskriteerit muuttuvat vanhemmuuden myötä

Vertailimme kälyn kanssa sohvia.

"Tämä on tosi hyvin säilyttänyt muotonsa, vaikka lapset ovat pitäneet tässä pomppukouluja jo neljä vuotta."
"Joo, ja noi irrotettavat konepestävät päälliset on tosi kätevät. Saa oksennukset ja pissat pestyä pois näppärästi."
"Lisäksi tuosta väristä ei pienempiä räkä- ynnä muita tahroja edes erota."
"Sohvatyynyistä saa rakennettua hyvän majan. Joskus niistä tehdään myös esterata olohuoneen lattialle."


Jonnekin hyvin kauas on menty siitä, kun huonekalujen hankinnassa tärkeintä oli, miltä se näyttää.

(Paitsi että tästä sohvasta en luovu, ennen kuin lapset ovat täysin sisäsiistejä.)

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Elina Lepomäki heittää kuin tyttö

Olen tässä vähän miettinyt Elina Lepomäkeä.

En jaksa innostua keskustelusta, jossa väitetään hänen saaneen osakseen epäreilua kohtelua Kokoomuksen puheenjohtajakisassa, koska on nainen. Sanon vain, että kummallista on, että Stubbia saa arvostella liiasta hymyilystä, triathlon-harrastuksesta ja narsismista, koska hän ei ole nainen, mutta Lepomäkeä ei saa arvostella liian vähästä hymyilystä, kylmyydestä ja oletetusta tunteettomuudesta, koska hän on nainen.

Vai kenen mielestä tasa-arvoa on, että vain miehiä saa kritisoida? (Sanna Ukkola kirjoitti tästä minua paremmin muutama päivä sitten.)

Naiskortin heiluttelussa riittäisi toki jutun aihetta, mutta sen sijaan halusin puhua Lepomäen kampanjasloganista.

Mies paikallaan.

Hesarissa slogania kehuttiin kekseliääksi. Mitä en nyt tajua, kun mielestäni sukupuolistereotypia on stereotypia silloinkin, kun sitä viljelee omasta sukupuolestaan. Ei naisia väheksyvä kielenkäyttö ylevöidy sillä, että sanoja on itsekin nainen.

Miksei Nainen paikallaan? Lepomäen mukaan slogan on "ilmentymä teekkarihuumorista, joka naurattaa pääsääntöisesti vain esittäjäänsä". Itse en voi välttyä tulkinnalta, että Lepomäki halusi korostaa päättäväisyyttään, kokemustaan ja johtamiskykyään, ja koki, että miehenä tämä onnistuu paremmin kuin naisena. Siispä kisataan yhtenä jätkistä.

**

Onko sillä sloganilla nyt niin väliä? Heh heh, läppä läppänä, ja vähän huumorintajua kehiin.

Kyllä sillä on väliä, millaisia ominaisuuksia liitämme puheessamme sukupuoliin. Annan konkreettisen esimerkin tämän tekstin otsikossa, ja avaan sitä alla.

Kuinka moni mietti otsikon luettuaan, että väheksyn Lepomäen heittämistaitoa?
Ajatteliko kukaan, että otsikko on kehu?

Sukupuoleen liitetyt ennakkoasenteet istuvat niin tiukasti, että niitä on vaikea huomata. Omille ennakkoluuloilleen on yleensä erityisen sokea. Nainen yhtä lailla kuin mieskin saattaa toistaa alentavia ajatusmalleja naissukupuolesta tiedostamattaan. Kuten, että tytöillä ei pelaa käden ja silmän välinen koordinaatio yhtä hyvin kuin pojilla, mistä johtuen heittäminen sujuu tytöillä vähän niin ja näin.

Että kun sanon "heittää kuin tyttö", moni kääntää sen mielessään automaattisesti muotoon "heittää huonommin kuin poika".

**

Silloin tällöin tuotemyyntiä vauhdittamaan tarkoitettu mainos iskee pintaa syvemmälle. Kuukautissuojamainokset ovat yleensä naiiveja ja korneja, mutta Always tekee #LikeAGirl-mainoksellaan virkistävän poikkeuksen.

Mainoksen alussa koekuvaukseen tulleita teini-ikäisiä pyydetään juoksemaan, heittämään, tappelemaan jne. kuin tyttö. Seuraavaksi kamera kuvaa nuoria toistamassa hyvin stereotyyppistä kuvaa siitä, mitä "kuin tyttö" tarkoittaa. Hupsua, heikkoa, epävarmaa.

Sama tehtävä annetaan tytöille. He eivät vielä tiedä, että "kuin tyttö" tarkoittaa heikompaa ja huonompaa, joten he juoksevat nopeasti, heittävät voimakkaasti ja tappelevat sisukkaasti. Eräs mainoksen tyttö vastaa kysymykseen "mitä tarkoittaa juosta kuin tyttö?" "että juoksee niin nopeasti kuin pystyy".

(Mainos on ilman muuta tiukasti konseptoitu, roolitettu ja käsikirjoitettu. Siitä huolimatta, tarina resonoi arkipäivän kokemusten kanssa siitä, miten tyttöyteen tai naiseuteen suhtaudutaan. Tai mihin asenneansoihin itsekin huomaamattaan välillä astuu.)



Jos nyt Elina sattuisit lukemaan tämän tekstin, minulla on vieno pyyntö. Ensi kerralla kun haet johonkin luottamustehtävään, laita sloganisti ihan rohkeasti "Nainen paikallaan".

Koska ei naiseudessa ole mitään vikaa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Väliin jäänyt puolimaraton




Harvoin on harmittanut niin paljon, kuin kuluneella viikolla tajutessani, että osallistumisestani Helsinki Half Marathonille ei tänä vuonna tulisi mitään.

Olin saanut oikean jalan säärivamman kuntoon, mutta sitten iski flunssa.

Voi perhana. Rahallinen menetys ei kirpaissut, sainhan lääkärintodistuksella siirrettyä ilmoittautumiseni ensi vuodelle.

Mutta kaikki ne talven pimeydessä, jäätävässä loskassa ja -12 asteessa tehdyt lenkit tuli nyt juostua tavallaan turhaan. Kesän alussa häämöttävä puolimaraton oli se motivaattori, jonka avulla en jäänyt sohvalle köllöttelemään, vaan vääntäydyin lenkille silloinkin, kun ei huvittanut.

Eilen katselin somessa kateellisena kaikkia niitä upeita onnistujia, jotka juoksivat HHM-mitalin kaulaansa. Oli laiha lohtu päästä perheen kanssa Lintsille, kun olisin paljon mieluummin ollut itsekin ottamassa itsestäni mittaa 21,0975 kilometrin matkalla.

Tänään keräsin itseni ja ilmoittauduin Espoon Rantamaratonille.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Naiset ja menestymisen pelko



Luin Sheryl Sandbergin kirjan hämmentyneiden tunteiden vallassa. Ystäväni kehui kirjaa inspiroivaksi. Minun lukukokemukseni lähenteli pikemminkin epäuskoa... Ja vähäsen kauhua.

En minä sillä, etteikö Sandbergilla olisi upea ura. Kyllä on. Jollain tasolla jopa kadehdin Facebookin operatiivista johtajaa.

Enkä silläkään, etteikö Sandberg olisi monessa oikeassa. Naisia kohdellaan työelämässä eri standardein kuin miehiä. Usein väheksyvä suhtautuminen on tiedostamatonta, ja siihen syyllistyvät naiset siinä missä miehetkin. Sukupuoleen liittyvistä asenteista on hyvä tulla tietoiseksi, ettei itse toiminnallaan päädy vahvistamaan niitä.

(Sandberg kertoo Harvard Business Schoolin tutkimuksesta, jossa opiskelijoille kerrotaan menestyneestä yrittäjistä. Tarina on muuten identtinen, mutta puolelle opiskelijoista kerrotaan yrittäjän nimen olevan Heidi, ja toinen puoli kuulee yrittäjän olevan nimeltään Howard. Opiskelijat arvioivat molemmat yhtä päteväksi, mutta siinä missä Howardista pidettiin, Heidiä kuvailtiin itsekkääksi, eikä hänen kanssaan haluttu työskennellä. Tosin kun Howard & Heidi -tutkimus hiljattain toistettiin, naisyrittäjää pidettiin suositumpana kuin miestä.)

Mutta. Minua karvan verran häiritsee se, että Sandberg keskittyy niin paljon sukupuoleen. Hän selittää työelämän rakenteita ja naisten - siten myös minun - käytöstä sillä, että... no, sukupuoli.

En ole ihan varma, miksi minun pitäisi olla niin tietoinen siitä, että naisena olen altavastaaja. En voi sukupuolelleni mitään. Enkä haluakaan voida (Sandberg kertoo kirjassaan esimerkin naisesta, joka ei laittanut työpaikalle korvakoruja, koska ei halunnut miespuolisten kollegoiden huomaavan, että hän on nainen).

En myöskään halua lähestyä jokaista tilannetta työpaikalla tai parisuhteessa oletuksella, että rakenteet sortavat minua.

En toivo, että sukupuolet vaihtavat keskenään paikkaa. Mielestäni tasa-arvoa on se, ettei sukupuoli määrää tai estä ammatinvalintaa ja etenemistä, jos muuten rahkeet riittävät. Ei naisen pidä haluta johtotehtäviin yhtään enempää kuin miehenkään - tai nousta sinne, jos kyvyt eivät riitä.

Sandberg kertoo unelmakseen sen, että joskus naiset johtavat puolta maailman yrityksistä, ja miehet pyörittävät puolta kotitalouksista. Tässä minulla tökkii vastaan.

Sandberg ei kaipaa tehtävien tasaista jakautumista sukupuolten kesken, hän hakee maailmaa, jossa jokainen voi sukupuolesta riippumatta tehdä joko-tai valinnan.

Joko nouset johtotehtäviin, tai omistaudut perheellesi. Joko nojaat eteenpäin, tai jättäydyt töistä suosiolla kokonaan pois.

Ei minun unelmayhteiskuntani ole se, jossa 50% miehistä on koti-isiä, ja 50% naisista eteenpäin nojaavia huippujohtajia. Minun unelmassani miehet ja naiset jakavat vastuut töissä ja kotona. Ja tekevät välillä jotain muutakin kuin töitä tai kodinhoitoa.

**

Sandberg kertoo, miten hänen omat valintansa ovat auttaneet häntä huipulle. Ensimmäisen lapsensa synnyttyä hän piti kolmen kuukauden äitiysloman - ja työskenteli koko ajan. Palattuaan töihin hän teki 12 tunnin työpäiviä aviomiehen ja lastenhoitajan hoitaessa vauvan. Jonkin ajan päästä hän himmasi työtuntejaan niin, että ehti useimmiten kotiin päivälliselle - mutta salasi lyhyemmät päivät työtovereiltaan mm. lähettämällä päivän ensimmäiset ja viimeiset sähköpostit kummallisiin aikoihin.

Kirjan kirjoittamisen aikoihin Sandberg kertoi elämänsä olevan jokseenkin tasapainossa. Hän ehti edelleen usein kotiin päivälliselle ja peitteli lapsensa nukkumaan. Sen jälkeen hän juoksi (!) tietokoneelle jatkamaan töitään.

"En kuitenkaan väitä, enkä ole ikinä väittänyt, tekeväni 40-tuntista viikkoa. Facebook on käytettävissä kaikkialla maailmassa 24 tuntia vuorokaudessa, ja niin olen minäkin, enimmäkseen."

Kun katson Sheryl Sandbergia, en näe naista, joka on "saanut kaiken". Näen naisen, joka on saanut upean uran, mutta luovuttanut ajan pienten lastensa kanssa jonkun muun käyttöön. (Sandberg kertoi hetkestä, jolloin hän tai lasten isä ei kelvannut lapsen lohduttajaksi. Lapsi haki lohtua paikalla olevista aikuisista siltä, joka tuntui tutuimmalta: lastenhoitajalta.)

En tietenkään voi sanoa Sandbergin lapsista mitään. En tiedä millainen suhde heillä on äitiinsä. Ehkä he ovat sinut äitinsä valinnan kanssa.

Omasta lapsuudestani voin sanoa sen, etten löydä mitään hyvää siitä, että isäni oli aina töissä. Suhteessamme näkyy vieläkin se, etten koskaan ollut tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen.

En halua olla poissa lasteni elämästä sen ohikiitävän hetken, kun olen heille parasta maailmassa. Se hinta, minkä maailman sandbergit menestyksestään maksavat, on minulle liikaa.

Olenkin epätoivoisesti etsinyt esimerkkiä naisesta (tai miehestä), joka olisi päässyt ja pysynyt huipulla tehden maltillista työmäärää. Sen sijaan löydän Laura Tarkan, hotelliketjun johtajan joka kertoo (ylpeänä?) tekevänsä 15 tunnin päiviä myös viikonloppuisin, ja paljastaa tehokkuutensa salaisuudeksi sen, että pärjää 5 tunnin yöunilla ja päivän syömättä.

Kyse ei muuten ole siitä, että Tarkka ja Sandberg ovat naisia, eikä siitä, että heillä on lapsia. Tarinat ympäripyöreitä päiviä syömättä ja nukkumatta tekevistä lapsettomista miesjohtajista eivät ole yhtään sen inspiroivampia.

Ne ovat surullisia. Jos johtaminen tarkoittaa kaiken muun hylkäämistä, en taida haluta sitä niin paljon.

Ja tässä päästäänkin siihen, missä Sandberg mielestäni kirjassaan epäonnistuu. Samalla, kun hän yrittää kannustaa mahdollisimman monta naista ylös uraportailla, hän kuvaa ylhäällä olemisen jatkuvaksi luopumiseksi. 24/7 läsnäolo ei ole vaikeaa vain perheellisille, vaan kaikille niille, jotka haluavat tehdä ajallaan jotain muuta kuin töitä.

(Itse uskon myös, että olen parempi työntekijä, jos saan ruokkia luovuuttani levolla, liikunnalla ja lukemisella. Mitä perheen kanssa vietettyyn aikaan tulee, olen kehittänyt pienen tärkeysjärjestystestin: kuvitellaan, että minulla on vain 6 kuukautta elinaikaa - mihin sen käyttäisin? Niin kiinnostavaa työtä ei olekaan, että suostuisin käyttämään ajan muutoin kuin lasteni ja puolisoni kanssa.)

**

Olen huomannut, että jotkut naiset pitävät ajatuksiani ärsyttävänä, jopa vaarallisina. Huipulle pyrkiviä siskoja tulee tukea, ei kyseenalaistaa.

Ja onhan se niin, että naisille pitää sallia se, mikä miehillekin. Jos miehelle on ok keskittyä uraan ja jättää koti ja lapset vaimon hoidettavaksi, naisen tuomitseminen samasta asiasta on kaksinaamaista.

Mutta minä en usko, että uraohjusmiehillä on asiat yhtään paremmin. En usko, että yksipuolisesti yhteen asiaan uppoutuminen on hyväksi kenellekään, edes miehille. En usko, että naisten asemaa parantaa se, että vaadimme heille oikeutta palata johtajanpestiinsä kolme viikkoa synnytyksestä. Sen sijaan meidän kaikkien (isien, äitien, lapsien) asemaa parantaisi se, että miehet saadaan kotiin lapsiaan hoitamaan. Facebookin Mark Zuckerberg on näyttänyt tästä hyvää esimerkkiä jäädessään kahdeksi kuukaudeksi isyysvapaalle esikoisensa synnyttyä (tätä lukiessa on hyvä muistaa, että USA:ssa vanhempainvapaat ovat palkattomia, ja oikeus palata samaan työpaikkaan säilyy vain 3 kuukautta. Zuckerbergin valinta on Jenkeissä vielä poikkeuksellisempi kuin se olisi Suomessa).

**

Löysin lopulta inspiroiviakin naisjohtajia. Akateemisen kirjakaupan Venla Silanterä headhuntattiin toimitusjohtajaksi äitiyslomalta. Ateneumin johtaja Susanna Pettersson ei Hesarin haastattelussa maininnut perhettä tai yöuniensa määrää - tai sitten toimittaja oli niin fiksu, ettei tehnyt niistä juttunsa kärkeä vaan keskittyi Petterssonin hyviin ajatuksiin johtamisesta.

Ehkä keskityn omissa johtajuushaaveissani etsimään mallia sieltä, missä valinnat vastaavat omaa arvomaailmaa. Selvää on, ettei minusta koskaan tule Sandbergia Sandbergin paikalle, mutten sitä paikkaa haluaisikaan. Keskitän katseeni yrityksiin, joissa johtajat näkevät arvoa muullakin kuin työpaikalla vietetyllä ajalla. Samalla opettelen delegoimaan ja priorisoimaan.

Oletko sinä lukenut Lean In -kirjan? Minkälaisia ajatuksia se herätti?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kokemuksia korjausompelijasta, ajatuksia vaatehuollosta ja uuden ostamisesta

Täydellinen vaatekaappi -projektini on saanut aikaan hyviä sivuvaikutuksia.

Kokeilut korjausompelijalla ovat muuttuneet pysyväksi tavaksi.  Moni luottovaatteni on jo käväissyt korjausompelijan käsittelyssä, ja kynnys viedä epämukava tai tylsä vaate muokattavaksi on madaltunut. Suurin osa korjauksista on ollut ihan peruskamaa hihojen lyhennyksineen ja puhkikuluneen takin vuorin vaihtamisineen, mutta muutama vaate on kokenut isomman ja tervetulleen muodonmuutoksen.

Housuista tuli hame, joita koristaa jakussa ennen ollut vyö. Jakusta lyhenivät hihat, ja hihoista saksitulla kankaalla levennettiin jakkua niin, että se taas mahtuu kiinni.

Nyt, kun ompelijan muokkausten jälkeen valtaosa vaatteistani istuu päälleni kuin nakutettu, huomaan olevani entistä kriittisempi valmisvaatteita kohtaan.

Sovituskopissa havaitsen entistä herkemmin, että vartaloni ei vastaa valmisvaatetta. Valmisvaatteen vyötärö asettuu lantioni kohdalle tehden vaatteesta (tai minusta) täysin muodottoman näköisen. Hihat ja lahkeet ovat liian pitkät. Melkein jokaisessa sovittamassani vaatteessa on jotakin pielessä. Ei tee mieli ostaa. Vihaan shoppailua kenties entistäkin enemmän nyt, kun sopivan vaatteen löytäminen on minulle aidosti tärkeää.


Toisaalta minulla ei vielä riitä mielikuvitus siihen, että teettäisin itselleni vaatteita alusta asti. Rohkeus tosin kasvaa askel askeleelta. En enää pelkää laatuvaatteen ja ompelijan työn hintaa, sillä olen huomannut, että laadukas vaate kestää muokkauksen, ja siitä saa kuin uuden ompelijan käsittelyssä.

Ompelija saattaa antaa uuden elämän vaatteelle, josta olin jo luopumassa. Kuvan hame + jakku -yhdistelmäkin oli ennen maailman tylsin housupuku, joka roikkui kaapissa odottamassa pääsyä kierrätykseen. Onneksi keksin viedä sen muokattavaksi! Nyt pohdin, saisiko vanhaa vähälle käytölle jäänyttä farkkuhamettani muokattua niin, että ihastuisin siihen uudelleen. Sen sijaan, että ostaisin uuden, teettäisin vanhasta kuin uuden.

Ompelija pystyy helpottamaan myös vaihtelun tarvetta, jonka olen huomannut itselläni olevan yllättävän iso. Kyllästyn tiheästi käyttämiini vaatteisiin, ja kaipaan jotain uutta niiden rinnalle. Vaatekaappini alkaa olla aika lailla koluttu puhki uuden muokattavan löytämiseksi, mutta ajatus kulkee mukana myös uutta ostaessa: onko vaate niin laadukas, että kehtaan viedä sen korjattavaksi / muokattavaksi sitten joskus.

Vaatteiden huoltamisessa en vieläkään ole mikään haka, mutta petraan koko ajan. Tuulettelen vaatteitani parvekkeella turhan pesemisen sijaan, ja käytän työvaatteitani säännöllisemmin pesulassa. Jo kaksi kertaa toistamani tapa on kevään koittaessa viedä talvitakkini pesulaan ja korjattavaksi (saan näköjään vetoketjun ratkeamaan kerran vuodessa), josta se on helppo säilöä puhtaana seuraavaa talvea odottamaan. Nypynpoistaja on ahkerassa käytössä.



Tasapainottelen edelleen ekologisuuden ja uuden ostamisen välillä. Ihailen ihmisiä, jotka hankkivat vaatteensa käytettynä, mutta minulta ei riitä siihen aika eikä energia. Antakaa minulle kirppis, jossa voi tehdä täsmäostoksia, niin juoksen sinne rahat ojossa. Löytöjen metsästämiseen tai Facebookin av, jono mittoihin, kai-kai -rumbaan minulla ei ole riittävästi motivaatiota. Enkä sitäpaitsi osaa ostaa tulevia lempivaatteitani sovittamatta.

Siispä ostan uutena, mahdollisimman tarkkaan harkiten, vaatebudjetin karatessa jatkuvasti käsistä. Osaan harmillisen huonosti arvioida laatua, mutta harkintani on kasvanut. En osta mitään nukkumatta vähintään yhden yön yli, ja usein huomaan, etten halunnutkaan kyseistä vaatetta riittävästi vaivautuakseni uudestaan ostoksille. Napsin itsestäni suttuisia kännykkäotoksia sovituskopissa, ja yritän kuvia tihrustamalla päättää, onko tämä vaate riittävän täydellinen päästäkseen osaksi vaatekaappini sisältöä.

Vaivalloista? Kieltämättä joo, mutta toisaalta: suurin osa ostoksistani päätyy lempivaatteen asemaan.



24. huhtikuuta tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun Rana Plazan vaatetehdas romahti Bangladeshissa. 1 133 ihmistä kuoli ja yli 2 000 ihmistä loukkaantui. Siksi 24. huhtikuuta vietetään jälleen Vaatevallankumousta.

Vaateteollisuuden ongelmakohdat on sellainen vyyhti, että tunnen itseni melko voimattomaksi niiden edessä. En osaa sanoa, kuinka paljon omilla valinnoillani lopulta on merkitystä, tai ovatko kalliimmat brändit synneistä vapaita, mutta omatunto ei enää anna periksi tukea kertakäyttöistä pikamuotia.

En minä vieläkään tiedä, kuka vaatteeni tekee, mutta vähintään haluan antaa niille sen arvon, mikä niille kuuluu.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Järki seuraa perässä

Teen elämän isot päätökset sydämellä. Tiedäthän: pitäisikö mennä naimisiin, kuinka monta lasta yritetään, tuleeko tästä asunnosta kotimme, onko meillä siihen varaa, mikä minusta tulee isona, onko tämä polku, joka sinne vie.

Matkan varrella ja jälkikäteen yritän rationalisoida. Kirjoitan ylös plus- ja miinuslistaa perustelemaan aivoille sitä päätöstä, jonka sydän jo tietää tehdyksi.

Toisinaan kuvittelen olevani nimenomaan järki-ihminen. Teen listoja, tutkin vaihtoehtoja, punnitsen hyvät ja huonot puolet, kysyn kokemuksia. Mittavan tutkimustyön jälkeen teen tasan tarkkaan sen, mitä sydän oli alun alkaen halajanut.

Vaikka järki huutaisi "Älä hullu käänny siihen suuntaan!", sydän on jo puoli kilometria sillä tiellä.

Joskus sydän tekee tyhmästi, valitsee väärin, tulee järjen sättimäksi: "Mitäs mä sanoin". Mitään peruuttamatonta pahaa ei kuitenkaan käy, vaan sekä järki että tunteet tulevat hivenen viisaammiksi.

Harkita se ei vieläkään osaa, sydän parka. Se saattaa haluta jotain niin kovasti, että näkee tarjotun vaihtoehdon sellaisena vaikka väkisin. Kun se on saanut ajatuksen kytemään, ei se päästä siitä irti. Mikään muu ei enää kelpaa. Täyttä vauhtia vaikka päin tiiliseinää!



Järki tekee suunnitelmia, aikatauluttaa haaveet. Sydän riuhtoo irti, tekee mitä lystää.

Järki on hidas, sydän nopea. Kun molemmat ovat vihdoin samassa pisteessä, oikoreittiä paikalle pinkonut sydän mutisee: "Kauanpa se kesti".

Joskus järki toppuuttelee ihan syystä. Sydän on häilyväinen, eikä aina tiedä, mitä haluaa - luulee vain. Järjen pakottaessa lisää miettimisaikaa, sydän saa tahtonsa selkiytymään.

Hyvin se silti menee. Sydän ei kenties tiedä, mitä tekee, mutta se tekee sen tunteella.

Ehkä hyvä vain, että juuri sydän on tiukemmin ohjaksissa kiinni.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Introvertti vanhempi on huono ystävä

"Kirjailija väsyi lastensa seuraan", kertoi Helsingin Sanomat maaliskuussa. Tunnistin introvertin äidin haastattelusta paljon itsestäni.

Minulle vanhemmuudessa raskainta on se, että en saa olla riittävästi yksin. Toisin kuin Hesariin haastateltu Pauliina Vanhatalo, joka koki syyllisyyttä, ettei jaksanut olla kellon ympäri kiinnostunut lapsistaan, minä en ole edes osannut kuvitella muunlaista tapaa olla äiti.

Olen ajatellut, ettei kai kukaan vanhempi jaksa olla jatkuvasti jonkun tarvitsema. Että jokainen ihminen tarvitsee välillä aikaa vain itsensä kanssa.

Puolisoni ymmärtää introverttiyteni hyvin. Hän on alusta asti tukenut tarvettani yksinololle, ja järjestää siihen aktiivisesti tilaisuuksia.

Lapset eivät tiedä paremmasta, vaan kasvavat kuvitellen, että äidit nyt vain ovat tällaisia, säännöllisesti omaan yksinäisyyteensä vetäytyviä. Lapseni ovat 2- ja 4-vuotiaana liian pieniä varsinaisesti ymmärtämään kaipuutani yksinololle, ja etenkin kuopukseni saattaa kotona huhuilla minua etsien "äitiii, missä oleeet?", jos olen yrittänyt piiloutua nojatuoliin kirjaa lukemaan. Silloin hän tulee luokseni sormeaan heristäen: "Äiti, et saa mennä yksin tänne ilman lapsia!".

Mutta he kasvavat, ja luotan siihen, että oppivat hetki hetkeltä antamaan minulle enemmän tilaa.

Mun tyypit.

Näin eräässä nettikeskustelussa Vanhatalon haastattelua käytettävän puolustamaan subjektiivista päivähoito-oikeutta, koska "on vanhempia, jotka eivät kertakaikkiaan pysty olemaan lastensa kanssa". Varmaan on, mutta ne vanhemmat kärsivät jostain pahemmasta kuin introverttiydestä.

Minun introverttiyteni näkyy lapsiperhearjessa enemmän niin, että kestän muiden kuin perheenjäsenteni seuraa hyvin vähän. Juu-u, tarvitsen säännöllistä huilia lapsistani, mutta he ovat myös ensimmäisiä, joita ikävöin yksin ollessani.

En tunne huonoa omatuntoa vetäytyessäni perheeni luota, mutta tunnen sitä koska eristäydyn kaikista muista ihmisistä.

Äitini kertoi, että lapsena saatoin jäädä mieluummin kotiin kirjaa lukemaan, kuin lähteä ovikelloa pimputtaneiden naapurin lasten kanssa leikkimään.

Vanhemmaksi tulon myötä oman ajan tarve ei ole lisääntynyt. Ongelma on siinä, että yksinäistä aikaa on nyt niin vähän. Kun arki menee joko perhe- tai työelämän vaateissa, minulla jää hirvittävän vähän energiaa elämäni muille ihmisille. Vähän vapaa-aikani käytän ensisijaisesti yksin, ja vasta kaukana toisella sijalla ovat muut ihmiset.

Vanhatalo koki äitimyytin sanelevan sitä, millainen äiti pitää olla. Minulle introvertti äitiys tulee luonnostaan, mutta introvertin ystävyyden kanssa on vielä vähän tekemistä. Kyllä minä ihmisistä tykkään, mutta pimahdan, jollen saa mielelleni hiljaista lepoa. Siksi ystävyyssuhteiden hoito on jäänyt retuperälle.

Ystävät ovat säännöllisesti mielessäni, mutta eivät kenties tiedä siitä, koska kuulevat minusta harvoin, ja näkevät vielä harvemmin. Minulle riittää vähäisempikin yhteydenpito, mutta joku saattaa tehdä siitä väärin tulkinnan, etten enää välitä.

Anteeksi, rakkaat ystävät. Näette minua säännöllisemmin ehkä kymmenen vuoden päästä. Jaksattekohan odottaa sinne asti?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Vatsalihakset kuntoon kahden raskauden jälkeen

Kuopuksen syntymän jälkeen kropan palautuminen ei mennytkään niin, kuin olin ennalta kuvitellut. Kilot lähtivät imettämällä, mutta jotain muuta oli pielessä.

Vatsa pömpötti, enkä saanut sitä vedettyä sisään edes pinnistelemällä. Maha tuntui löysältä pullataikinalta, ja selkä taipui notkolle kuin olisin vielä ollut raskaana. En jaksanut seistä ryhdikkäänä, enkä oikein istuakaan. Öisin selkä kipeytyi niin, että en saanut nukuttua ilman särkylääkettä. Juoksuharrastus piti laittaa tauolle.

Kesti hetken, ennen kuin osasin yhdistää selkäkivun kuralla oleviin vatsalihaksiin. Äitiysneuvolassa oli varoiteltu vatsalihasliikkeiden tekemisestä heti synnytyksen jälkeen, mutta muuta neuvoa en ollut synnytyksen jälkeiseen palautumiseen saanut.

Onneksi muistin lukeneeni Vuoden mutsi -blogista graafisesta suunnittelijasta, jonka vatsa roikkui vielä viisi vuotta synnytyksen jälkeenkin. Ehkä minuakin vaivaa diastaasi, suorien vatsalihasten erkauma.

Googlaamalla "diastasis recti" löysin videon, jossa neuvotaan miten raskaudenjälkeistä vatsalihasten erkaumaa voi tutkia itse. Normaalitilassa vatsalihasten välissä ei sormilla tunnustellessa ole syvennystä - minulla vatsan sisään hulahti koko käsi.

Terveysaseman fysioterapeutti ei alkuun ymmärtänyt, mistä puhuin, kun epäilin suorien vatsalihasten erkaantumaa. Sitten hän löi käteen Ira Rissasen ja Mari Camut'n opinnäytetyöstä kopioituja jumppaohjeita ja käski lopettamaan juoksemisen.

Jumppasin puoli vuotta ja yritin taas lenkkipolulle. Selkäkipu palasi.

Päätin palata fysioterapeutille, mutta kunnallisen sijaan menin suoraan suorien vatsalihasten erkauman kuntoutukseen erikoistuneen fysioterapeutti Ira Rissasen luokse.

"Ei ihme, että selkään sattuu! Sulla on seitsemän sentin rako vatsalihasten välissä!", totesi Ira ensimmäisellä käynnillä. Kuopuksen syntymästä oli tuolloin lähes puolitoista vuotta, ja oli selvää, että itsekseen erkaantuma ei korjautuisi. Onneksi ammattilaisen käsissä ongelma oli hoidettavissa. Toisin kuin Vuoden mutsin graafikko, en halunnut leikkaukseen, vaan tahdoin korjata lihakseni fysioterapialla.

Lähdimme Iran kanssa kuntouttamaan syviä vatsalihaksiani vähän kerrallaan. Alkuun vatsalihakset oli kurottava yhteen mekaanisesti. Salamatkustaja-blogista tutun Belly Bindin sijaan Ira suositteli minulle selän tukivyötä. Toimintaperiaate on sama, eli tukivyö vetää mekaanisesti vatsalihaksia lähemmäs toisiaan ja auttaa lihasten välissä olevaa jännesaumaa, linea albaa, palautumaan. Käyttämäni tukivyö oli Belly Bind -liinaa yksinkertaisempi, tarralla kiinnitettävä ratkaisu, jonka hankin aivan tavallisesta urheiluliikkeestä.

Pidin vyötä kolme viikkoa ympäri vuorokauden, ja lisäksi tein hyyyyvin yksinkertaisia jumppaliikkeitä. Makasin selälläni lattialla polvet koukussa, jännitin ja rentoutin vatsalihaksiani. Ei tullut hiki, en hengästynyt. Hädin tuskin tuntui jumpalta, mutta se toimi: muutamassa viikossa rako oli kaventunut neljään senttiin.

Hiljalleen liikkeet muuttuivat vaativammiksi. Ira ohjeisti tarkkaan tulevat harjoitukset, ja teki harjoitusohjelman henkilökohtaisti, minun tilanteeseeni räätälöiden. Tapaamisten alussa kertasimme edellisten harjoitusten sujumisen, ja erkauman kaventumista seurasimme millimetrimitalla.

Tapasin Iraa alkuun tiheämmin, lopussa harvemmin, yhteensä noin kymmenen kertaa. Noin puolen vuoden harjoittelulla erkaantuma oli poissa, ja sain Iralta luvan jatkaa vatsalihastreeniä omassa tahdissa. Myös suoria vatsalihaksia saa nyt harjoittaa, eikä mikään liike ole kiellettyjen listalla. Erkauman uusimista ei tarvitse pelätä, kun kerran olen saanut sen kuntoon (ellen hankkiudu uudestaan raskaaksi).

Kahden kuukauden harjoittelun jälkeen sain luvan aloittaa uudestaan juoksemisen. Seitsemän kuukautta kuntouttamisen aloittamisesta juoksin puolimaratonin. Selkäkipuja ei ollut juoksun aikana eikä sen jälkeen. Keskivartalon lihakseni olivat vihdoin kunnossa.

Laitoinko juuri nettiin kuvan vatsastani? Hyvän asian puolesta: Jälkeen-kuva. Ei näy sixpack, muttei erkaumaakaan.


Miksi kerron internetissä vatsalihaksistani?

Koska luulen, että vaiva on yleinen. Koska äitiysneuvolassa tai kunnallisessa terveydenhuollossa ei tunneta vatsalihasten erkaumaa riittävästi, jotta se osattaisiin diagnosoida tai kuntouttaa. Minulta ei kummankaan synnytyksen jälkitarkastuksessa ole katsottu vatsalihasten kuntoa. Kunnallinen fysioterapeutti kuuli erkaumasta ensimmäistä kertaa, kun ilmestyin hänen vastaanotolleen siitä puhumaan. Hänen minulle määräämänsä jumppaliikkeet olivat erkauman kokoon nähden aivan liian vaativia, eivätkä ainakaan auttaneet parantumisessa.

Raskauden ja synnytyksen aiheuttamista vaurioista pitää puhua enemmän. Terveydenhuollon ammattilaisten pitää saada niihin koulutusta, jotta he osaavat työssään ohjata asiakkaitaan ennaltaehkäisemään ja kuntouttamaan vaivojaan.

Erkauma ei vaadi leikkausta, vaikka moni netin vertaistarina niin väittääkin. Vatsalihakset on mahdollista kuntouttaa myös fysioterapeutilla, itse olen siitä hyvä esimerkki.

Suorien vatsalihasten erkauma voi lievimmillään olla esteettinen haitta. Pahimmillaan se on loppuelämän kestävä elämänlaatua heikentävä kiputila. On sääli, jos yksikin erkauma jää tiedonpuutteen takia hoitamatta.