lauantai 19. marraskuuta 2016

Henkinen väkivalta on henkistä väkivaltaa

Kuvittele pieni tyttö, jonka vanhemmat ovat riitaisassa avioliitossa. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä: perheen isä tekee paljon töitä ja äiti hoitaa kotona lapsia. Lapset ovat terveitä, puhtaita ja ehjissä vaatteissa. On leluja, ulkomaan matkojakin.

Suljettujen ovien takana isä halveksii lasten äitiä lastensa kuullen. Äiti heittää suutuspäissään päivällisen isän kasvoille. Lautasia paiskotaan seinään, uusia ostetaan tilalle.

Tyttö ei muista kuin yhden hellyydenosoituksen vanhempiensa välillä. Yhden koko lapsuutensa aikana. Ivaa, myrkkyä ja vihaa hän muistaa sitäkin enemmän.

Tyttö muistaa hiihtoretken ja lumilinnan rakentamisen isän kanssa. Hän muistaa myös sen, miten isä oli paljon työmatkoilla, myöhään töissä ja toi töitä kotiin.

Tyttö ei muista, että isä tai äiti olisi koskaan sanonut ääneen rakastavansa. Hän ei muista helliä katseita, ei kannustavia sanoja. Hän ei muista väkivaltaa, mutta sen uhkan kyllä.

Tyttö muistaa sen, ettei koskaan ollut riittävän hyvä. Äiti arvosteli huonosti tehdyistä kotiaskareista, isä ei koskaan kiittänyt tai kehunut.

Onko tyttö ollut koskaan sylissä, onko häntä paijattu ja pidetty hyvänä? Hän ei muista, vaikka muistaa sen, kuinka äiti yritti halata kun tyttö ei enää halunnut ottaa sitä vastaan. Halauskin oli vallankäyttöä, josta kieltäytyminen johti äidin marttyyrikohtaukseen, jonka jälkeen tyttö joutui lohduttamaan ja pyytämään anteeksi.

Tytön kotona ei koskaan puhuttu vaikeista asioista. Ei selitetty vanhempien riitoja, ei sovittu yhteenottoja lasten kanssa.

Kerran tytön äiti potki auton tuulilasin hajalle, ja tyttö pelästyi. Pelkäsi äidin tulleen hulluksi, pelkäsi tulevansa itsekin. Vietti monta vuotta epämääräisessä ahdistuksessa, jota vanhemmat eivät koskaan purkaneet. Eivät varmaan omilta ongelmiltaan huomanneet.

Kodin ilmapiiristä puhumiseen ei ollut sanoja. Mikään käsinkosketeltava ei ollut vialla. Kukaan ei ryypännyt, kukaan ei lyönyt. Ehkä lapsuuden kuuluu olla tälläistä, tyttö mietti. Ehkä minussa on jotain pielessä, kun kotona on paha olla.

Tyttö kasvoi, koki rajun murrosiän. Vanhempien välit olivat jo niin tulehtuneet, että he molemmat välttelivät kotona oloa. Isä matkusti entistä enemmän, äiti kävi kursseilla.

Yläasteikäisenä tyttö oli pitkiä aikoja ilman vanhempiaan kotona. Huolehti itsensä lisäksi pikkusiskosta. Laittoi ruuan, pesi pyykit, auttoi läksyissä. Ajatteli, että hänen pitää pärjätä näin itsenäistä elämää, näin nuorena, koska sitä häneltä odotettiin eikä tyttö osannut sitä kyseenalaistaa.

Siinä sivussa tyttö joi itsensä kaatokänniin kerran viikossa, harrasti irtosuhteita, näpisteli, tupakoi, lintsasi koulusta, värjäsi hiuksensa vihreäksi, leikkasi ne koulun vahtimestarin kopista löytyneillä fiskarseilla, teki itsestään ulkoa yhtä ruman kuin tunsi sisältä olevansa. Ei ajatellut olevansa itsetuhoinen, mutta silti satutti itseään kaikin keinoin.

Vanhemmat eivät huomanneet muuta kuin vihreät hiukset. Yläasteen luokanvalvoja piti tyttöä hankalana tapauksena, kutsui puhutteluun, nuhteli, ylenkatsoi. Parhaan kaverin vanhemmat kielsivät tyttäreltään ystävyyden tytön kanssa, koska tyttö oli "huonoa vaikutusta".

Tyttö kasvoi aikuiseksi, kipuili ihmissuhteissa, koki vaikeaksi luottaa keneenkään. Piti itsensä niin etäällä lapsuudenkodistaan, kuin osasi. Lopetti yhteydenpidon vanhoihin koulukavereihin, koska muistot heistä sekoittuivat muistoihin kaikesta siitä, mikä oli lapsuuden kodissa pahaa ja pielessä. Otti etäisyyttä myös siskoihin, sillä olla heidän kanssaan oli olemista avoinna lapsuuden haavoille.

Tyttö löysi ihanan miehen, jonka rakkauteen oppi hiljalleen luottamaan. Sai omia lapsia, joille vannoi olevansa erilainen vanhempi. Kertoi rakastavansa, piti sylissä, sanoitti tunteita, lohdutti, myönsi virheensä ja pyysi anteeksi.

Mutta lapsuuden möröt nousevat edelleen pintaan. Aikuisen tytön on vaikea suhtautua vanhempiinsa, jotka edelleen käyttävät valtaa ikävällä tavalla ja pyrkivät kontrolloimaan. Joiden kanssa lapsuuden solmuista on mahdotonta puhua, koska he kokevat tarjonneensa normaalin kasvuympäristön, josta mitään ei puuttunut.

Väsyneenä tyttö huomaa itsekin rankaisevansa lapsiaan kylmyydellä. Sähähtää riitaa itkevälle tyttärelleen: "Mene pois, olen niin vihainen sinulle, etten tahdo nähdä sinua juuri nyt".  Häpeää itseään, häpeää sitä, ettei koskaan riittänyt omille vanhemmilleen. Häpeää, että vieläkin kantaa mukanaan pienen tytön loukatuksi tulemisen tunteita. Häpeää, ettei pysty antamaan anteeksi. Häpeää, että odottaa yhä anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule.

Omasta kokemuksestaan tyttö tietää, kuinka haavoittavaa välinpitämättömyys voi olla. Että ei ole olemassa omille vanhemmilleen. Että ei ole tärkeä.

Mutta hän ei osaa yhdistää kaikkea kokemaansa siihen, että vanhempi joskus vastaa puhelimeen.

On vähän surullinen tästä kohusta. Toivoisi, ettei keskusteltaisi enää pieleen menneestä kampanjasta, vaan siitä, miten vanhempia voitaisiin auttaa olemaan parempia siinä, mikä kantaa vuosikymmenten ja sukupolvien päähän.

Kohtelemaan lapsiaan paremmin.

torstai 27. lokakuuta 2016

Hitaan shoppailun salaisuus

Teki mieli kirjoittaa klikkiotsikko: Näin vältät virheostokset, katso vinkit!

Mutta se ei olisi ollut aivan totta. Kyllä teen edelleen virheostoksia, vaikka lempivaateindeksi onkin hyvällä tolalla.

Ajattelin silti kertoa hyväksi havaitsemastani tavasta tehdä vaateostoksia. Se menee näin:

Kirjaa vaatetarpeesi ylös. Mikä tahansa tapa käy, paperi ja kynä on ihan yhtä hyvä kuin excel-taulukko. Tarpeiden ja himojen ylöskirjaaminen on ainoa tapa välttyä virheostoksilta. Jos esim. kaupassa näet ihanan mekon/takin/minkälien, joka tuntuu huutavan päästä omistukseesi, älä osta, vaan kirjoita mieliteko muistilistallesi.

Älä osta mitään nukkumatta ensin yön yli. Joskus tarpeet katoavat, kun niille antaa aikaa. Jos eivät, hankinta saattaa olla aidosti tarpeen. Itse kerään usein verkkokaupan ostoskoriin tavaraa, ja jätän täytetyn ostoskorin odottamaan useaksi päiväksi. Jos vielä parin päivän jälkeen tuntuu, että vaate on pakko saada, ostan sen. Usein ei tunnu.

Sovita vaate aina rauhassa kotona. Vaatekauppojen sovituskopeissa on ahdistava tunnelma. Myyjä saattaa hengittää niskaan, tulee kuuma ja koko rumbasta haluaisi vain päästä eroon. Vaatteen ostaminen on huono tapa lopettaa epämiellyttävä tilanne. Ostan valtaosan vaatteistani netistä, jolloin saan sovittaa niitä kodin rauhassa. Kun ostan vaatteen kivijalasta, sovin avokaupasta. Kirppareilta en osta lainkaan, koska avokaupan sopiminen on vaikeaa (moni myyjä ei siihen ihan ymmärrettävistä syistä suostu).

Sovita vaatetta monta kertaa, vähintään kahtena eri päivänä. Usein en ihan tiedä, pidänkö vaatteesta vai en. Joskus tukka on huonosti, jolloin vaatekin näyttää rumalta. Joskus turvottaa, ja vyötärö kiristää. Joskus ihan kivalta vaikuttava vaate on "ihan kiva" vielä seuraavanakin päivänä. Silloin kannattaa myöntää, että en lopulta pidä vaatteesta niin paljon kuin haluaisin. Vasta kun olen seuraavallakin sovituskerralla sitä mieltä, että haluan vaatteen omakseni, teen ostopäätöksen.

Pyri löytämään mahdollisimman monta yhdistelmää jo omistamiesi vaatteiden kanssa. Jos uusi vaate ei sovi yhteen vähintään kolmen jo omistamasi vaatteen kanssa, älä osta. Jos uusi vaate saa sinut pohtimaan uusia hankintoja päästäkseen käyttöön, älä osta.

Jos uusi vaate tuntuu päälläsi epämääräisesti huonolta, se on. Älä osta.

Älä osta mitään ilman palautusoikeutta. Palauta huonoksi toteamasi vaate mahdollisimman nopeasti. Älä päästä sitä unohtumaan kaappiin, päädyt vain kauppaamaan sitä netin kirpputoreilla "laput kiinni".

Mitä ostin viimeksi hitaasti. Kuva: Elevenparis.


Jaa-a, sinä mietit, onnistuukohan tuo käytännössä? Joskus onnistuu, joskus ei. Toisinaan lipsun omista hyvistä ohjeistani, ja silloin seurauksena on usein ostoskatumus ja virheostos.

Että ihan opiksi itsellekin näitä kirjoittelen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kolme kotimaista vaatetta

"Mitä projekti 333:lle kuuluu?", kysäisi Valeäiti pari kuukautta sitten lounaspöydässä.

"Hmmmjaaatuotanoin", minä vastasin.

Eipä sille paljon mitään kuulu. Oikeastaan en enää laske vaatteitani. Tuntuu, että projekti on tehnyt tehtävänsä, ja vaatemäärä per vuodenaika on kohtuullinen. Sitäkin tärkeämpää on, että vaatekaapissani on nyt enimmäkseen toistensa kanssa hyvin yhteensopivia vaatteita. Kapselivaatekaappi, tavallaan.

Tarpeet ja ostokset kirjaan edelleen muistiin. "Täydellinen vaatekaappi" -excel kulkee mukana Google Sheetissä, ja täydennän siihen kaikki uudet ostokset (mitä, milloin, mihin hintaan, mistä), sekä mieleen juolahtaneet tarpeet.

Ja niitä tarpeita muuten on, 21 kappaletta tällä hetkellä. Mutta ei se haittaa, millään ei ole kovin kiire.

Mutta minun piti oikeastaan puhua vaatteista, eikä laskentataulukosta. P333:n myötä tyylini on paitsi kirkastunut ja kallistunut, myös kotimaistunut. Värikkäämpikin se on, tavallaan. Mustan ja valkoisen joukkoon on päässyt harmaa, mikä taitaa sopia hailakalle iholleni jyrkkää mustaa paremmin.

En harrasta tässä blogissa tuote-esittelyjä, mutta nyt teen poikkeuksen. Olen ostanut vaatekaappini muutaman kotimaisen tuotteen, joista haluan kertoa teillekin. Kotimaisuus ei sinänsä ole minulle kriteeri vaateostoksilla, vaan ennenkaikkea haluan löytää vaatteita, jotka tulevat käyttöön ja kestävät. Mielestäni parasta ekologisuutta vaateostoksilla on se, että ostaa vain sellaista, missä tietää viihtyvänsä - ja mikä kestää käyttöä ja pesua. Käyttämättä jäänyt vaate on luonnonvarojen tuhlausta silloinkin, kun valmistustapa ja -materiaali on sinänsä ekologinen.

**

Ostin kesällä suomalaisen Noukin harmaan pellavamekon. Väljä mekko on 100% puuvillaa, ja se onkin oivallinen kuumana kesäpäivänä. Pellavan ominaisuuksiin kuuluu, että se rypistyy aika herkästi, mutta odotan, että muutaman pesun jälkeen mekko pehmenee entisestään. Ryppyisyys kuuluu pellavaan, ja mekko sopii mielestäni myös siistiin toimistolookiin. Yhdistin mekon mustaan nahkarotsiin ja korkkareihin, jolloin kokonaisuus oli mukavan rock.

Noukin vaatteet suunnitellaan, leikataan, ommellaan ja viimeistellään Suomessa, Tampereella. Materiaali hankitaan Suomesta tai muualta Euroopasta. Pellavakankaat kudotaan Liettuassa.

Noukin verkkokaupassa mekko maksaa 159 euroa, minä löysin mekon alennuksesta vain viidellä kympillä.

Kuva: Nouki

**

Kesämekokseni pääsi myös Lumoanin musta Ilta-mekko, jonka löysin merkin kivijalasta, Lumoan Storesta Katariinankadulta.

Ilta-mekko on 100% GOTS-sertifioitua luomupuuvillaa, ja se on valmistettu suomalaisen perheyrityksen toimesta Portugalissa. Kaikki asioita, joita mielelläni tuen omalla lompakollani.

En yleensä ole pitsin tai minkään muunkaan romanttisen ystävä, mutta Lumoanin vaatteissa pitsiyksityiskohdat piristävät selkeitä värejä ja yksinkertaista leikkausta.

Mekossa on melko väljä A-linjainen mitoitus, joten jos heiluu kahden koon välissä, kannattaa valita pienempi. Puuvilla kutistuu pesussa noin 5%, itselläni XS-koon mekko oli pesun jälkeen entistä sopivampi.

Ilta-mekko on hieman hankala huollettava: itse pesen sen nurinpäin käännettynä pesupussissa 30 asteessa hienopesuohjelmalla, erikseen muista vaatteista (en uskalla laittaa muiden mustien kanssa samaan koneeseen, koska pelkään valkoisen pitsisomisteen värjääntyvän). Pesun jälkeen mekko vaatii vielä silityksen, jota normaalisti inhoan, mutta tämän mekon kohdalla olen oppinut antamaan periksi. Etenkin pääntien pitsisomiste tuntuu tarvitsevan silittämistä asettuakseen pesun jälkeen siistiksi.

Hinta Lumoanin verkkokaupassa on 95 euroa.

Kuva: Lumoan
**

En ole koskaan ollut suuri Marimekko-fani, mutta hiljalleen brändi tuntuu työntyvän harkintalistalleni. Marimekko on aina ollut mielestäni keski-ikäisten tätien brändi, joten ehkä olen itse vihdoin siinä iässä, että suomalaisen muodin klassikko alkaa itseä miellyttää. Marimekolle tyypilliset vahvat kuosit ja voimakkaat värit eivät sentään vielä houkuta, vaan Marimekon mallistosta valitsen kaappiini selkeitä, yksivärisiä tuotteita.

Ostin vuosi sitten Marimekon mustan Toltti-neuleen, ja hiljattain hankin saman neuleen myös harmaana. Toltti on 100% merinovillaa ja valmistettu Kiinassa. Malli istuu minulle täydellisesti, ja materiaali on ihanan pehmeää.

Villa vaatii käsinpesun viileässä vedessä, itse olen käyttänyt pyykkikoneen käsinpesuohjelmaa ja pessyt neuleen nurinpäin käännettynä pesupussissa. Neule kutistuu pesussa melko paljon, joten kahden koon välissä häilyvän kannattaa valita se suurempi. Villaa ei ylipäätään kannata liikaa pestä, säännöllinen tuulettaminen auttaa pitämään neuleen raikkaana. Itse en käytä neuletta pienten tahmatassujeni seurassa, jotta välttyisin pesua vaativilta tahroilta vaatteessa.

Hinta Marimekon verkkokaupassa 150 euroa (vuosi sitten sain saman neuleen omakseni 139 eurolla), mikä lienee laatuneuleesta ihan ookoo hinta. Vuoden runsaan käytön jälkeen musta neuleeni on hieman nyppyyntynyt, mutta edelleen siistissä kunnossa. Koruja ei tämän (tai muidenkaan) neuleen kanssa kannata käyttää, myös olan yli vedettävä laukku hiertää kankaaseen nyppyjä.

Kuva: Marimekko

**

Noin, mitäs olette mieltä tällaisesta tuote-postauksesta? En varmasti tule jatkossakaan vastaavia paljoa harrastamaan, tämän tekstin motivaationa oli jakaa tietoa hyviksi kokemistani hankinnoista. En kannusta ketään ostamaan, pikemminkin kannustan miettimään kriittisesti omaa tyyliään, olemassa olevia vaatteitaan ja tekemään hankintoja niihin peilaten ja olemassa olevaa täydentäen.

Ja tämä ei ollut yhteistyö-postaus. Pieni blogini ei onneksi mainostajia kiinnosta, vaan saan tehdä harvat tuotearvioni omaksi ilokseni.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Ei kuulu sulle

Olen ollut hieman hämilläni Marja Hintikan ja Rakel Liekin vloggauksesta aiheista, joita naiselta ei pidä kysyä.




En minä sillä, ettenkö olisi itsekin noita joskus pohtinut. Että mitä se muille kuuluu, mitä mä teen.

Varmasti jokaisen elämässä on asioita, joita ei heti ensimmäiseen "mitä kuuluu?" -kysymykseen ryhdy vastauksena kertomaan. Minullakin.

Minä olen halunnut ja saanut kaksi lasta. Kolmatta en toivo, eikä sellaista ole suunnitteilla. Olen saanut keskenmenon. Pikkusiskoni on kuollut. Lähisuvussani on sekä alkoholisti että skitsofreenikko. Ja yksi itsemurhan tehnyt.

Olen käynyt terapiassa setvimässä sekä loppuunpalamistani, parisuhdettani, että suhdetta lapsiini ja omaan äitiyteeni. Äitisuhteeni ei ole niin hyvä, kuin haluaisin sen olevan. Isänkin kanssa olisi petraamisen varaa. En vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä isona.

Enkä minä tiedä, kuuluuko mikään yllämainituista yhtään kellekään. Ehkäpä ei. Paskaakaan, kuten Hintikka sanoo.

Mutta sen arvaan, että nuppini olisi nykyistä pahemmin sekaisin, jos en olisi osannut ja uskaltanut puhua kipeistä ja vaikeista asioista, joita tielleni on osunut.

Kyllä minäkin joskus pelkäsin. Paheksuntaa, hylkäämistä, leimaamista. Arvatkaa mitä? Se, että puhuin, ei tuonut mitään niistä. Päinvastoin, koin saavani armoa, ymmärrystä, hyväksyntää. Ja tiedättekö, kuinka monta vertaistarinaa kuulin? Aika moni meistä kantaa isojakin juttuja sisällään. Muillekin on helpottavaa saada tietää, ai että sinäkin, sinunkin perheessäsi.

Niin että en oikein osaa ilolla tervehtiä siitä, että kansakunnan ehkä suosituin talk show -emäntä opettaa meitä vaikenemaan. Tökerö ei tietenkään saa olla, eikä toista kannata neuvoa. Mutta että ei saisi kysyä? Ja kun se sama viesti on niin helppo kääntää toisinpäin, että älä kerro. Että vauvahaaveissa on jotain salailtavaa. Tai siinä, että ei halua saada lapsia. Tai siinä, ettei tiedä, mitä haluaa. Eikä ole! Miksi pitäisi olla?

Blogi on ollut hieman unholassa viime ajat, mutta tämän halusin tulla sanomaan. Olkaa armollisia itsellenne ja muille. Itselle isoista jutuista kannattaa jutella. Toisten isoista jutuista saa olla kiinnostunut. Kuunteleminen on hyvä.

Ja tämä: joskus se aallonpohjassa rämpivä ihminen eniten kaipaa sitä, että joku on hänestä kiinnostunut. Myötätuntoinen "Miten sulla menee?" voi pelastaa päivän.

Ei mulla muuta. Kuvat ovat kesän Italian-lomalta. Mielestäni ne sopivat seesteisyydessään tähän.

Mitä sinulle kuuluu?

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Maailmantuskaa ja sisustusunelmia


Viimeinen vuosi on ollut hullua aikaa. Tai ehkä maailma on aina ollut sekaisin, mutta minä en ole ennen sitä huomannut.

Nyt tuntuu, että aina kun avaan uutissivuston, jotain käsittämätöntä on tapahtunut. Tuhansittain pakolaisia hukkuu Välimereen samalla, kun hyvinvointivaltion kasvatit huutavat rajat kiinni. Naisrauhaa kampanjoivat isänmaan toivot toivovat joukkoraiskausta suvakkihuorille, jotka ovat kanssaan eri mieltä.

Joku hullu ajaa väkijoukkoon kuorma-autolla, toinen hullu puukottaa kuoliaaksi kehitysvammaisia. Britannia haluaa eroon EU:sta, ympäri maailmaa alkaa kuulua entistä äänekkäämpänä vihamielistä mölyä, johon kenelläkään ei tunnu olevan keinoja puuttua.

Näyttää siltä, että vihamielinen, valehteleva öykkäri voittaa USA:n presidentinvaalit. Se on Brexitiä moninkertaisesti kamalampi kohtalo, huono vitsi jolle ei voi edes nauraa, koska se saattaa muuttua todeksi.

Niinpä minä teen, kuten moni tekee varjellakseen mielenterveyttään. Käännän katseen pois uutisista, sisäänpäin. Kympin uutisten sijaan katson elokuvia, Hesarin sijaan selaan sisustuslehteä.

En kirjoita enää pääministerille, vaan ostan parvekkeelle lisää kukkia.

Blogihan tällaisesta hömppään hakeutumisesta vähän kärsii. Maailma on nyrjähtänyt pois paikoiltaan, enkä osaa sitä sanoilla korjata. Siispä menen piiloon, katson Yle Areenalta Michael Haneken Rakkauden. Se on kuuleman mukaan kaunis.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Talo Italiassa




Vaikka ei se oikeasti mikään talo ollut. Asunto, jossa oli keittiö, olohuone, makuuhuone ja parveke. Italian koti, kuten lapset sanoivat.

Parvekkeelta pystyi huutelemaan naapuriasunnon lapsille hyvät huomenet, makuuhuoneeseen mahtui koko perhe nukkumaan - omiin sänkyihinsä, vaikka yleensä unille mentiin kylki kyljessä ja aamurutiineihin kuului leppoisa loikoilu nelistään vanhempien parisängyssä.

Keittiön pöydän ääressä maistuivat eri versiot pastasta tuoreilla kasviksilla, kylppärissä pyykkikone pyöritti puhtaaksi jäätelötahraisia vaatteita.





"Äiti, miksi me oltiin siellä Italiassa vain viikko?"
"Rakkaani, sitä minäkin mietin."

Olisipa ollut hauskaa olla pienessä järvenrantakylässämme niin pitkään, että jokainen mukulakivinen pikkukatu olisi tullut koluttua, läheisen kahvilan käsintehdystä jäätelöstä kaikki maut maisteltua, rantabulevardin jokainen metri juostua ja tutkittua vuorenrinnettä ylös kipuavat polut yksi kerrallaan.

Kuinkahan monta viikkoa olisi mennyt siihen, että koti Italiassa olisi muuttunut arkiseksi ja tylsäksi, piha-altaan leikit jo niin nähdyiksi ja huikeat järvimaisemat tavallisiksi.

Arvaan, että aika monta.




lauantai 25. kesäkuuta 2016

Hyvä sohva eli miten ostoskriteerit muuttuvat vanhemmuuden myötä

Vertailimme kälyn kanssa sohvia.

"Tämä on tosi hyvin säilyttänyt muotonsa, vaikka lapset ovat pitäneet tässä pomppukouluja jo neljä vuotta."
"Joo, ja noi irrotettavat konepestävät päälliset on tosi kätevät. Saa oksennukset ja pissat pestyä pois näppärästi."
"Lisäksi tuosta väristä ei pienempiä räkä- ynnä muita tahroja edes erota."
"Sohvatyynyistä saa rakennettua hyvän majan. Joskus niistä tehdään myös esterata olohuoneen lattialle."


Jonnekin hyvin kauas on menty siitä, kun huonekalujen hankinnassa tärkeintä oli, miltä se näyttää.

(Paitsi että tästä sohvasta en luovu, ennen kuin lapset ovat täysin sisäsiistejä.)

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Elina Lepomäki heittää kuin tyttö

Olen tässä vähän miettinyt Elina Lepomäkeä.

En jaksa innostua keskustelusta, jossa väitetään hänen saaneen osakseen epäreilua kohtelua Kokoomuksen puheenjohtajakisassa, koska on nainen. Sanon vain, että kummallista on, että Stubbia saa arvostella liiasta hymyilystä, triathlon-harrastuksesta ja narsismista, koska hän ei ole nainen, mutta Lepomäkeä ei saa arvostella liian vähästä hymyilystä, kylmyydestä ja oletetusta tunteettomuudesta, koska hän on nainen.

Vai kenen mielestä tasa-arvoa on, että vain miehiä saa kritisoida? (Sanna Ukkola kirjoitti tästä minua paremmin muutama päivä sitten.)

Naiskortin heiluttelussa riittäisi toki jutun aihetta, mutta sen sijaan halusin puhua Lepomäen kampanjasloganista.

Mies paikallaan.

Hesarissa slogania kehuttiin kekseliääksi. Mitä en nyt tajua, kun mielestäni sukupuolistereotypia on stereotypia silloinkin, kun sitä viljelee omasta sukupuolestaan. Ei naisia väheksyvä kielenkäyttö ylevöidy sillä, että sanoja on itsekin nainen.

Miksei Nainen paikallaan? Lepomäen mukaan slogan on "ilmentymä teekkarihuumorista, joka naurattaa pääsääntöisesti vain esittäjäänsä". Itse en voi välttyä tulkinnalta, että Lepomäki halusi korostaa päättäväisyyttään, kokemustaan ja johtamiskykyään, ja koki, että miehenä tämä onnistuu paremmin kuin naisena. Siispä kisataan yhtenä jätkistä.

**

Onko sillä sloganilla nyt niin väliä? Heh heh, läppä läppänä, ja vähän huumorintajua kehiin.

Kyllä sillä on väliä, millaisia ominaisuuksia liitämme puheessamme sukupuoliin. Annan konkreettisen esimerkin tämän tekstin otsikossa, ja avaan sitä alla.

Kuinka moni mietti otsikon luettuaan, että väheksyn Lepomäen heittämistaitoa?
Ajatteliko kukaan, että otsikko on kehu?

Sukupuoleen liitetyt ennakkoasenteet istuvat niin tiukasti, että niitä on vaikea huomata. Omille ennakkoluuloilleen on yleensä erityisen sokea. Nainen yhtä lailla kuin mieskin saattaa toistaa alentavia ajatusmalleja naissukupuolesta tiedostamattaan. Kuten, että tytöillä ei pelaa käden ja silmän välinen koordinaatio yhtä hyvin kuin pojilla, mistä johtuen heittäminen sujuu tytöillä vähän niin ja näin.

Että kun sanon "heittää kuin tyttö", moni kääntää sen mielessään automaattisesti muotoon "heittää huonommin kuin poika".

**

Silloin tällöin tuotemyyntiä vauhdittamaan tarkoitettu mainos iskee pintaa syvemmälle. Kuukautissuojamainokset ovat yleensä naiiveja ja korneja, mutta Always tekee #LikeAGirl-mainoksellaan virkistävän poikkeuksen.

Mainoksen alussa koekuvaukseen tulleita teini-ikäisiä pyydetään juoksemaan, heittämään, tappelemaan jne. kuin tyttö. Seuraavaksi kamera kuvaa nuoria toistamassa hyvin stereotyyppistä kuvaa siitä, mitä "kuin tyttö" tarkoittaa. Hupsua, heikkoa, epävarmaa.

Sama tehtävä annetaan tytöille. He eivät vielä tiedä, että "kuin tyttö" tarkoittaa heikompaa ja huonompaa, joten he juoksevat nopeasti, heittävät voimakkaasti ja tappelevat sisukkaasti. Eräs mainoksen tyttö vastaa kysymykseen "mitä tarkoittaa juosta kuin tyttö?" "että juoksee niin nopeasti kuin pystyy".

(Mainos on ilman muuta tiukasti konseptoitu, roolitettu ja käsikirjoitettu. Siitä huolimatta, tarina resonoi arkipäivän kokemusten kanssa siitä, miten tyttöyteen tai naiseuteen suhtaudutaan. Tai mihin asenneansoihin itsekin huomaamattaan välillä astuu.)



Jos nyt Elina sattuisit lukemaan tämän tekstin, minulla on vieno pyyntö. Ensi kerralla kun haet johonkin luottamustehtävään, laita sloganisti ihan rohkeasti "Nainen paikallaan".

Koska ei naiseudessa ole mitään vikaa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Väliin jäänyt puolimaraton




Harvoin on harmittanut niin paljon, kuin kuluneella viikolla tajutessani, että osallistumisestani Helsinki Half Marathonille ei tänä vuonna tulisi mitään.

Olin saanut oikean jalan säärivamman kuntoon, mutta sitten iski flunssa.

Voi perhana. Rahallinen menetys ei kirpaissut, sainhan lääkärintodistuksella siirrettyä ilmoittautumiseni ensi vuodelle.

Mutta kaikki ne talven pimeydessä, jäätävässä loskassa ja -12 asteessa tehdyt lenkit tuli nyt juostua tavallaan turhaan. Kesän alussa häämöttävä puolimaraton oli se motivaattori, jonka avulla en jäänyt sohvalle köllöttelemään, vaan vääntäydyin lenkille silloinkin, kun ei huvittanut.

Eilen katselin somessa kateellisena kaikkia niitä upeita onnistujia, jotka juoksivat HHM-mitalin kaulaansa. Oli laiha lohtu päästä perheen kanssa Lintsille, kun olisin paljon mieluummin ollut itsekin ottamassa itsestäni mittaa 21,0975 kilometrin matkalla.

Tänään keräsin itseni ja ilmoittauduin Espoon Rantamaratonille.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Naiset ja menestymisen pelko



Luin Sheryl Sandbergin kirjan hämmentyneiden tunteiden vallassa. Ystäväni kehui kirjaa inspiroivaksi. Minun lukukokemukseni lähenteli pikemminkin epäuskoa... Ja vähäsen kauhua.

En minä sillä, etteikö Sandbergilla olisi upea ura. Kyllä on. Jollain tasolla jopa kadehdin Facebookin operatiivista johtajaa.

Enkä silläkään, etteikö Sandberg olisi monessa oikeassa. Naisia kohdellaan työelämässä eri standardein kuin miehiä. Usein väheksyvä suhtautuminen on tiedostamatonta, ja siihen syyllistyvät naiset siinä missä miehetkin. Sukupuoleen liittyvistä asenteista on hyvä tulla tietoiseksi, ettei itse toiminnallaan päädy vahvistamaan niitä.

(Sandberg kertoo Harvard Business Schoolin tutkimuksesta, jossa opiskelijoille kerrotaan menestyneestä yrittäjistä. Tarina on muuten identtinen, mutta puolelle opiskelijoista kerrotaan yrittäjän nimen olevan Heidi, ja toinen puoli kuulee yrittäjän olevan nimeltään Howard. Opiskelijat arvioivat molemmat yhtä päteväksi, mutta siinä missä Howardista pidettiin, Heidiä kuvailtiin itsekkääksi, eikä hänen kanssaan haluttu työskennellä. Tosin kun Howard & Heidi -tutkimus hiljattain toistettiin, naisyrittäjää pidettiin suositumpana kuin miestä.)

Mutta. Minua karvan verran häiritsee se, että Sandberg keskittyy niin paljon sukupuoleen. Hän selittää työelämän rakenteita ja naisten - siten myös minun - käytöstä sillä, että... no, sukupuoli.

En ole ihan varma, miksi minun pitäisi olla niin tietoinen siitä, että naisena olen altavastaaja. En voi sukupuolelleni mitään. Enkä haluakaan voida (Sandberg kertoo kirjassaan esimerkin naisesta, joka ei laittanut työpaikalle korvakoruja, koska ei halunnut miespuolisten kollegoiden huomaavan, että hän on nainen).

En myöskään halua lähestyä jokaista tilannetta työpaikalla tai parisuhteessa oletuksella, että rakenteet sortavat minua.

En toivo, että sukupuolet vaihtavat keskenään paikkaa. Mielestäni tasa-arvoa on se, ettei sukupuoli määrää tai estä ammatinvalintaa ja etenemistä, jos muuten rahkeet riittävät. Ei naisen pidä haluta johtotehtäviin yhtään enempää kuin miehenkään - tai nousta sinne, jos kyvyt eivät riitä.

Sandberg kertoo unelmakseen sen, että joskus naiset johtavat puolta maailman yrityksistä, ja miehet pyörittävät puolta kotitalouksista. Tässä minulla tökkii vastaan.

Sandberg ei kaipaa tehtävien tasaista jakautumista sukupuolten kesken, hän hakee maailmaa, jossa jokainen voi sukupuolesta riippumatta tehdä joko-tai valinnan.

Joko nouset johtotehtäviin, tai omistaudut perheellesi. Joko nojaat eteenpäin, tai jättäydyt töistä suosiolla kokonaan pois.

Ei minun unelmayhteiskuntani ole se, jossa 50% miehistä on koti-isiä, ja 50% naisista eteenpäin nojaavia huippujohtajia. Minun unelmassani miehet ja naiset jakavat vastuut töissä ja kotona. Ja tekevät välillä jotain muutakin kuin töitä tai kodinhoitoa.

**

Sandberg kertoo, miten hänen omat valintansa ovat auttaneet häntä huipulle. Ensimmäisen lapsensa synnyttyä hän piti kolmen kuukauden äitiysloman - ja työskenteli koko ajan. Palattuaan töihin hän teki 12 tunnin työpäiviä aviomiehen ja lastenhoitajan hoitaessa vauvan. Jonkin ajan päästä hän himmasi työtuntejaan niin, että ehti useimmiten kotiin päivälliselle - mutta salasi lyhyemmät päivät työtovereiltaan mm. lähettämällä päivän ensimmäiset ja viimeiset sähköpostit kummallisiin aikoihin.

Kirjan kirjoittamisen aikoihin Sandberg kertoi elämänsä olevan jokseenkin tasapainossa. Hän ehti edelleen usein kotiin päivälliselle ja peitteli lapsensa nukkumaan. Sen jälkeen hän juoksi (!) tietokoneelle jatkamaan töitään.

"En kuitenkaan väitä, enkä ole ikinä väittänyt, tekeväni 40-tuntista viikkoa. Facebook on käytettävissä kaikkialla maailmassa 24 tuntia vuorokaudessa, ja niin olen minäkin, enimmäkseen."

Kun katson Sheryl Sandbergia, en näe naista, joka on "saanut kaiken". Näen naisen, joka on saanut upean uran, mutta luovuttanut ajan pienten lastensa kanssa jonkun muun käyttöön. (Sandberg kertoi hetkestä, jolloin hän tai lasten isä ei kelvannut lapsen lohduttajaksi. Lapsi haki lohtua paikalla olevista aikuisista siltä, joka tuntui tutuimmalta: lastenhoitajalta.)

En tietenkään voi sanoa Sandbergin lapsista mitään. En tiedä millainen suhde heillä on äitiinsä. Ehkä he ovat sinut äitinsä valinnan kanssa.

Omasta lapsuudestani voin sanoa sen, etten löydä mitään hyvää siitä, että isäni oli aina töissä. Suhteessamme näkyy vieläkin se, etten koskaan ollut tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen.

En halua olla poissa lasteni elämästä sen ohikiitävän hetken, kun olen heille parasta maailmassa. Se hinta, minkä maailman sandbergit menestyksestään maksavat, on minulle liikaa.

Olenkin epätoivoisesti etsinyt esimerkkiä naisesta (tai miehestä), joka olisi päässyt ja pysynyt huipulla tehden maltillista työmäärää. Sen sijaan löydän Laura Tarkan, hotelliketjun johtajan joka kertoo (ylpeänä?) tekevänsä 15 tunnin päiviä myös viikonloppuisin, ja paljastaa tehokkuutensa salaisuudeksi sen, että pärjää 5 tunnin yöunilla ja päivän syömättä.

Kyse ei muuten ole siitä, että Tarkka ja Sandberg ovat naisia, eikä siitä, että heillä on lapsia. Tarinat ympäripyöreitä päiviä syömättä ja nukkumatta tekevistä lapsettomista miesjohtajista eivät ole yhtään sen inspiroivampia.

Ne ovat surullisia. Jos johtaminen tarkoittaa kaiken muun hylkäämistä, en taida haluta sitä niin paljon.

Ja tässä päästäänkin siihen, missä Sandberg mielestäni kirjassaan epäonnistuu. Samalla, kun hän yrittää kannustaa mahdollisimman monta naista ylös uraportailla, hän kuvaa ylhäällä olemisen jatkuvaksi luopumiseksi. 24/7 läsnäolo ei ole vaikeaa vain perheellisille, vaan kaikille niille, jotka haluavat tehdä ajallaan jotain muuta kuin töitä.

(Itse uskon myös, että olen parempi työntekijä, jos saan ruokkia luovuuttani levolla, liikunnalla ja lukemisella. Mitä perheen kanssa vietettyyn aikaan tulee, olen kehittänyt pienen tärkeysjärjestystestin: kuvitellaan, että minulla on vain 6 kuukautta elinaikaa - mihin sen käyttäisin? Niin kiinnostavaa työtä ei olekaan, että suostuisin käyttämään ajan muutoin kuin lasteni ja puolisoni kanssa.)

**

Olen huomannut, että jotkut naiset pitävät ajatuksiani ärsyttävänä, jopa vaarallisina. Huipulle pyrkiviä siskoja tulee tukea, ei kyseenalaistaa.

Ja onhan se niin, että naisille pitää sallia se, mikä miehillekin. Jos miehelle on ok keskittyä uraan ja jättää koti ja lapset vaimon hoidettavaksi, naisen tuomitseminen samasta asiasta on kaksinaamaista.

Mutta minä en usko, että uraohjusmiehillä on asiat yhtään paremmin. En usko, että yksipuolisesti yhteen asiaan uppoutuminen on hyväksi kenellekään, edes miehille. En usko, että naisten asemaa parantaa se, että vaadimme heille oikeutta palata johtajanpestiinsä kolme viikkoa synnytyksestä. Sen sijaan meidän kaikkien (isien, äitien, lapsien) asemaa parantaisi se, että miehet saadaan kotiin lapsiaan hoitamaan. Facebookin Mark Zuckerberg on näyttänyt tästä hyvää esimerkkiä jäädessään kahdeksi kuukaudeksi isyysvapaalle esikoisensa synnyttyä (tätä lukiessa on hyvä muistaa, että USA:ssa vanhempainvapaat ovat palkattomia, ja oikeus palata samaan työpaikkaan säilyy vain 3 kuukautta. Zuckerbergin valinta on Jenkeissä vielä poikkeuksellisempi kuin se olisi Suomessa).

**

Löysin lopulta inspiroiviakin naisjohtajia. Akateemisen kirjakaupan Venla Silanterä headhuntattiin toimitusjohtajaksi äitiyslomalta. Ateneumin johtaja Susanna Pettersson ei Hesarin haastattelussa maininnut perhettä tai yöuniensa määrää - tai sitten toimittaja oli niin fiksu, ettei tehnyt niistä juttunsa kärkeä vaan keskittyi Petterssonin hyviin ajatuksiin johtamisesta.

Ehkä keskityn omissa johtajuushaaveissani etsimään mallia sieltä, missä valinnat vastaavat omaa arvomaailmaa. Selvää on, ettei minusta koskaan tule Sandbergia Sandbergin paikalle, mutten sitä paikkaa haluaisikaan. Keskitän katseeni yrityksiin, joissa johtajat näkevät arvoa muullakin kuin työpaikalla vietetyllä ajalla. Samalla opettelen delegoimaan ja priorisoimaan.

Oletko sinä lukenut Lean In -kirjan? Minkälaisia ajatuksia se herätti?