tiistai 31. joulukuuta 2013

Ostosvuoden plussat ja miinukset (ostoshaaste)

Vuodenvaihde. Itsetutkiskelun ja ostoshaasteen viimeisen raportin aika. Ennen viimeisen vuosineljänneksen ostosten paljastamista vuoden ostosten plussat ja miinukset.



Plussat:
  • Yhä useammin olen kysynyt itseltäni "tarvitsenko tätä todella?" ja yhä useammin vastaus on ollut kieltävä. En olekaan tällä kvartaalilla ostanut itselleni mitään. En erityisesti yrittänyt olla ostamatta mitään, mutta mikään tavara ei puhutellut sen vertaa, että olisin kokenut tarvitsevani sitä todella.
  • Taloutemme tavaramäärä ei ole vuoden aikana lisääntynyt. En ole raportoinut tavaroista, jotka olen antanut tai myynyt eteenpäin, mutta jokaista ostettua tavaraa kohden on tullut luovuttua jostain. (Vähän toki mietin, jotta määrän pysyminen ennallaan ei ole suunta, johon olen pitkällä aikavälillä tyytyväinen. Ensi vuodeksi voisinkin ottaa tavoitteeksi luopua hankkimista enemmän.)
  • Tavara-ahdistukseni on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että viimeisen vuosineljänneksen aikana olen saanut aisoihin paheeni ostella hetken mielijohteesta kirjoja pokkareina ja ryhtynyt jopa luopumaan kirjoista. Tänä vuonna olen toki ostanut huiman määrän kirjoja, enkä aio kokonaan niistä luopua, mutta jospa tästedes hankkisin omaksi vain sellaisia opuksia, jotka kestävät useita lukukertoja.
  • Vuoden viimeisen kvartaalin aikana minulta hajosi sekä puhelin että fööni. Totesin, että pärjään ilman fööniä ja puhelimen korvasi miehen vanha. Ihan aina ei siis tarvitsekaan ostaa uutta (eikä vanhaa).
  • Hutiostoksia oli vuoden aikana vähän.

Miinusta:
  • Vaikka ostan entistä harkitummin, en ole kysellyt ostosteni alkuperän perään, vaikka se on globaalia vaateteollisuutta tutkineen Outi Moilalan mukaan lähes ainoa tapa, jolla kuluttaja voi tuotteiden eettisyyteen vaikuttaa.
  • Hutiostoksia oli. Minun täytyy vielä panostaa oman tyylini löytämiseen ja siihen, etten tee kompromisseja.

**

Ostosten kirjaaminen on ollut minulle hyödyllinen harjoitus, joka on pitänyt mielessä jo kauan kytenyttä ajatusta siitä, että tavaraa voisi olla vähemmänkin. Pohdintaa aion jatkaa, mutta ostosraportit jäävät blogin osalta nyt tähän.

Kuluttamisen aihepiiriin liittyvä iso tavoitteeni ensi vuodelle on vaatekaapin perusteellinen läpikäynti ja muokkaus sellaiseksi, että siellä on vähemmän, laadukkaampia ja keskenään paremmin yhteensopivia vaatteita. Jahka olen saanut vaatekaapin karsittua ja jos tarvitsen jotain uutta, tutustun ekovaatekauppoihin, joita on listannut vastuulliseen kuluttamiseen keskittynyt Vihreät vaatteet -sivusto.

Ostosraporttini päätän Petri Luukkaisen sanoihin: "omistaminen tuo vastuuta ja tavarat ovat taakka, mutta itse päätän millaisesta taakasta olen vastuussa". Minä päätän - ei mainokset, yritykset tai aikkainlehdet.

(Luukkaisen ajatuksia herättävä dokumentti Tavarataivas on vielä muutaman päivän katsottavissa Yle Areenassa. (Luukkainen on se tyyppi, joka kärräsi kaiken omaisuutensa vuokravarastoon vuodeksi, ja sopi itsensä kanssa, että saa hakea varastosta yhden tavaran päivässä. Dokumentin lopussa Luukkainen kertoo oppineensa, että tulee toimeen noin sadalla tavaralla, joiden lisäksi tarvitsee toiset sata saadakseen iloa ja mukavuutta. Hmmm, kuinkahan monta tavaraa meillä on?))

Ja sitten se loka-joulukuun ostoslista:

Kotiin
kattila
seinäkalenteri vuodelle 2014
2 pientä kulhoa

Itselle
(ei mitään)

Lapsille
kerhoreppu (syntymäpäivälahja)
kerhotossut
askartelusakset
3 kirjaa divarista
3 kirjaa (joululahja)
junarataa
talvihaalari
talvitakki
villahaalari
3 ruokalappua

Lisäksi joululahjat 7 lapselle, syntymäpäivälahja 1 lapselle

**

Aiemmat raportit:
tammi-kesäkuu 2013
heinä-syyskuu 2013

maanantai 23. joulukuuta 2013

Jeesus joulujuhlissa

Ystävä oli ensimmäistä kertaa vanhempana koulun joulujuhlassa. Kaiken sen liikutuksen ja kyynelehtimisen lomassa hän kiinnitti huomiota seikkaan, josta on paljon mediassakin puhuttu: juhlasta oli karsittu pois kaikki kristinuskoon liittyvä (tasapuolisuuden nimissä ei siellä tainnut olla mitään muihinkaan uskontoihin liittyvää). Se sai ystäväni pohtimaan, että niin kiva kuin tonttujuhla olikin, niin onko kuitenkin lyhytnäköistä poistaa juhlasta kristilliset perinteet. Opettaako uskontoon viittaavien perinteiden poisjättäminen suvaitsevaisuutta muita kulttuureita kohtaan, vai lisääkö se vain ymmärtämättömyyttä?

kuva Stefan Lochner (circa 1400/1410–1451), via Wikimedia Commons

Jäin tätä miettimään itsekin. Olen ateisti, ja mielestäni tunnustuksellinen uskonnollisuus pitäisi poistaa päiväkodeista ja koulusta, ja jättää perheiden itse valittavaksi, haluavatko he kasvattaa lapsensa jonkun uskonnon mukaisesti. Tunnustuksellista uskonnon opetusta voisi kukin hakea vaikka omasta seurakunnasta.

Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että meistä jokaisella on vahva ymmärrys eri uskontojen perusteista. Uskonnot eivät nimittäin ole "pelkästään" uskontoja, vaan ne ovat osa kulttuurihistoriaamme, osa tärkeää perintöämme, joka määrittää tapoja ja tottumuksia. Uskontojen tunteminen auttaa ymmärtämään erilaisia kansoja, heidän tapojaan ja uskomuksiaan. Juhlapyhät ovat osa tätä perintöä, vaikka olisimme kuinka maallistuneita.

Toivoisin, että omat lapseni oppivat tuntemaan kristinuskon lisäksi muut maailman suuret uskonnot, ja kunnioittamaan niiden pitkää historiaa. Toivoisin, että he oppivat tuntemaan meikäläisen joulun historiaa talvipäivänseisauksen juhlana, mutta myös sen merkitystä kristillisenä juhlana. Yhtä lailla toivon lasteni tutustuvan muiden kulttuurien juhlapyhiin, ja ymmärtämään sen, että joulua ei suinkaan kaikissa kulttuureissa vietetä. Ennen kaikkea toivon, että lapseni eivät ylenkatso mitään kulttuuria tai siihen kuuluvaa tapaa. Myös omaa kulttuuriperimää on tärkeää ymmärtää ja kunnioittaa, vaikka oma usko olisi mitä tahansa.

Minun kouluaikoinani juhlassa kuin juhlassa virsien veisuu kuului asiaan, ja ateistina koin sen hieman vieraannuttavana. Suomi on nykyään monikulttuurisempi maa kuin 80-luvulla, ja monessa koulussa on lapsia monesta eri kulttuurista. Suomalaislapsetkaan eivät välttämättä ole edes tapakristittyjä. Jollain tasolla siis ymmärrän argumentit, joiden mukaan uskonnolliset viittaukset eivät koulun juhliin kuulu.

En silti voi olla pohtimatta, onko uskontoperinteen häivyttäminen tapa yrittää tehdä juhlasta kaikkien kulttuurien juhla, ja jos on, onnistutaanko siinä? Missä menee tunnustuksellisuuden ja perinteen raja? Jos joulujuhlassa voi laulaa tontuista (joihin kaikki osallistujat eivät usko), niin miksei siellä voisi laulaa Jeesuksesta (johon kaikki osallistujat eivät usko)? Millainen juhla olisi monikulttuurinen, arvokas ja perinteitä kunnioittava?

lauantai 21. joulukuuta 2013

Joulumuistoja, stressiä ja uusia perinteitä

Isälläni oli jouluisin tapana rakentaa meidän lasten kanssa piparkakkutalo. Hän teki joka vuonna kaavat itse, ja joka vuosi talo oli erilainen. Useammin kuin kerran rakentaminen meni niin, että isä rakensi ja me lapset katsoimme vierestä. Koristella saimme oman mielemme mukaan.

Joulun suosikkiherkkuani olivat vihreät kuulat. Siskoni kanssa puolitimme niitä ja liimasimme tahmeat marmeladipalat kasvoihimme. Se oli ainakin yhtä hauskaa kuin kuulien syöminen.

Rakkain joulukoriste oli kynttilöiden lämmöstä kilisevä enkelikello, jota saatoin ihastuneena tuijottaa pitkät tovit.

Joulukuusi haettiin kesämökiltämme, usein joku meistä lapsista oli isän kanssa kuusenhakureissulla. Minä en pitänyt tavasta, jolla isä valitsi kuusen vähän metsänharvennustarkoituksessa, eli sen kitukasvuisen sieltä terveempien välistä. Olisin halunnut tuuhean ja symmetrisen kuusen, sellaisen mitä torilla myytiin.

Jouluaamuna söimme riisipuuroa, ja lounaaksi oli lihariisipasteijoita lihaliemessä. Äitini teki kaikki jouluruuat alusta asti itse: piparitaikinan, joulutorttutaikinan, puuron, luumukiisselin, pasteijat, kinkun, kolme sorttia laatikoita, lohen, sillit, joululeivän, -pullat, kuivakakun, pikkuleivät ja jälkiruuan. Ennen joulua piti siivota nurkat ja kaapin perukat, kiillottaa perintöhopeat (joita käytettiin vain jouluna) ja silittää pöytäliinat.

Joulunalusaika sujui kireissä tunnelmissa, kun äitini huolehti siitä, ettei "ehdi saada joulua valmiiksi". Aattona kireys purkautui riitana ja kyyneleinä. Meillä ei ollut lasista lapsuutta tai muuta kamalaa, mutta joulu ei silti ole jäänyt mieleeni mukavana juhlana. Liika yrittäminen teki juhlasta suorittamista, eikä leppoisalle yhdessäololle jäänyt sijaa.




Aikuisiällä en ole ollut kummoinen joulun juhlija. Lahjat olen hankkinut, ja kokoontunut aatoksi jouluaterialle läheisten luo, mutta en ole innostunut kodin koristelusta, joulukorteista tai jouluruuista. Pyrin ihan tietoisesti välttämään ajatusta, että joulu vaatisi tullakseen jotain tekemistä. Kyllä se tulee, vaikka koti olisi siivoamatta ja laatikot paistamatta. Joulu tulee, vaikka joulupöydässä tarjottaisiin pizzaa ja joulurauhan julistuksen sijaan katsottaisiin Kauniita ja rohkeita.

Nyt lasten myötä olen hiljalleen alkanut kaivata omia jouluperinteitä. 2-vuotiaani ei vielä hirveästi joulusta ymmärrä (vauva vielä vähemmän), mutta tykkää laulella joululauluja, on innostunut askartelusta ja leipoo posket innosta punehtuen. Niinpä minäkin olen löytänyt joulun ilon uudelleen: ensimmäistä kertaa elämässäni tein itse piparitaikinan, ja piparien lisäksi leivoimme isomman kanssa myös tähtitorttuja. Askartelimme joulukortit isovanhemmille, ja laulelemme porsaita äidin oomme kaikki ja tip tap tip tap tipe tipe tip tap.

Ja arvaatteko mitä? Minä nautin siitä. Kaikki tuo joulutouhotus on mukavaa, kun näen, miten lapseni siitä nauttii. Jouluruuasta en vieläkään välitä, mutta lupasin tehdä joulupöytään rosollin. Askartelu oli niin kivaa, että sitä taidamme tehdä lisää, ja suunnittelenpa minä piparitaloakin (tosin vasta ensi vuodeksi). Kuusta ei ole eikä koristeita, mutta ehkä niidenkin aika vielä koittaa.

Vähän tosin mietin, että niinköhän se kävi äidillenikin, että lasten ilon nimissä rimaa halusi vuosi vuodelta vähän nostaa. Kunnes rima oli niin korkealla, että lasten ilo oli tiessään, mutta sitä ei enää itse huomannut. Nykyjään äitini on jo rauhoittunut, leipoo tortut kaupan taikinasta eikä kata pöytään sen seitsemää sorttia - ja tuntuu iloisemmalta.

Minäkin rauhoitun nyt joulunviettoon ja yhdessäoloon läheisteni kanssa. Blogi päivittyy jos on päivittyäkseen - ihan jonoksi asti ei ole juttuaiheita mielessä. Rauhallista joulua teille, rakkaat blogikaverit, syökää hyvin ja nauttikaa!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Tosi hyvin menee!

Olen viime päivinä tehnyt ihmiskoetta. Olen nimittäin ryhtynyt vastaamaan rehellisesti kysymykseen "Miten menee?". Usein vastaukseni on "väsyttää".

Miten menee? kysymykseenhän kuuluu vastata jotain muuta kuin miten oikeasti menee. Odotettu vastaus on jotain sen suuntaista, että tosi kivasti, mukavaa kun joulu tulee ja ovathan nämä lapset nyt ihan tosi ihania. Totuudenmukainen vastaus rikkoo kaavan ja hämmentää kysyjän. Reaktio on vähän sama kuin tarjoilijalla, joka saa "maistuiko ruoka?" kysymykseensä vastaukseksi jotain muuta kuin "kyllä kiitos". Pasmathan siinä menevät sekaisin.

Toisinaan saan osakseni myötätuntoisen päänkallistuksen, toisinaan vastakysymyksen tyyliin "mutta eikö se nyt oikeasti ole tosi mukavaa, että lapsilla on sitten toisistaan seuraa". Äitini jaksoi sinnikkäästi muistuttaa minulle, että elän nyt elämäni parasta aikaa, kunnes napakasti vastasin hänelle, ettei se väsymystä poista. Hiljattain sain hyväntahtoisesti kuulla olevani hyvää ehkäisyvalistusta.


On tietysti veteenpiirretty viiva, milloin avoimuus on raikasta vaihtelua, ja milloin tympeää valittamista. Olen vain väsynyt siihen, että pitää esittää jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Vaikka kyseessä onkin vain harmiton tapa, vähän kuin brittien How Do You Do. Sitäpaitsi minua kiinnostaisi tietää, mitä ihmisille oikeasti kuuluu, muutakin kuin ihan hyvää.

En tosin itsekään tiedä, miten vastata yllättävään rehellisyyteen. Tai miten toivoisin itselleni vastattavan. Sillä eihän se, että väsyttää, ole mikään maailmanloppu. Se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, eikä ole koko totuus sekään: väsyneisiinkin päiviin mahtuu iloa ja naurua.

Elämään kuuluvat ilot ja surut, hyvät ja huonot päivät. Miksi on niin vaikeaa kertoa elämän nurjasta puolesta? Blogimaailmassakin monesti törmää siihen, että (inho)rehellisiä blogeja kiitetään aitoudesta. Ehkä tosielämän kohtaamiset ovat turhan usein pinnan kiillotusta, tyhjänpäiväistä puhetta siitä, kuinka hyvin pyyhkii.

Minulle kuuluu siis väsymystä, mutta paistaa se aurinko risukasaankin. Kohta on joulu ja miehen isyysloma, lapset ovat ihania ja tämäkin on vain vaihe. (Puhuin äsken äitini kanssa, ja hän summasi vastaukseni että "ihan kohtalaisesti siis menee". Se on mielestäni rehellinen summaus.)

Mitä sinulle kuuluu?

torstai 12. joulukuuta 2013

Voiko nainen saada kaiken?

Puolitoista vuotta sitten The Atlantic -aikakauslehti julkaisi kirjoituksen, jossa entinen presidentti Obaman huippuvirkamies Anne-Marie Slaughter kertoi, miksi hän erosi työstään perhesyiden takia. Teksti oli otsikoitu Why Women Still Can't Have It All, ja se käynnisti Jenkeissä keskustelun naisten asemasta työmarkkinoilla (joka on rapakon takana ihan eri kovuusluokkaa kuin meikäläisessä lintukodossa).

Slaughterin kirjoitus oli analyyttinen ja hyvä, ja suosittelen kaikkia aiheesta kiinnostuneita lukemaan sen. Myös Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta. Minä en tässä sen enempää referoi artikkelia, vaan lähden hieman sivuraiteelle: jo artikkelin ensimmäistä kertaa luettuani huomioni kiinnittyi seikkaan, joka otettiin kirjoituksessa itsestäänselvyytenä.

Otsikko. Miksi naiset eivät vieläkään voi saada kaikkea, se kysyy. Minä heitän vastapallon: voiko kukaan saada kaiken? Artikkeli ja siitä virinnyt keskustelu ikään kuin oletti, että kaiken saaminen onnistuu, jos olet mies, mutta epäonnistuu, jos olet nainen. Itse mietin, että olisikohan sittenkin niin, että miehiltä jää myös jotain saamatta, mutta eri asia kuin naisilta. Mies saattaa naista helpommin saada huippuviran tai johtajan pestin suuressa kansainvälisessä organisaatiossa, mutta saavatko nämä miehet aikaa perheen kanssa?

Anne-Marie Slaughter suututti kirjoituksellaan feministit, joiden mielestä Slaughter oli pettänyt feministisen aatteen sanomalla, ettei nainen voi saada samaa kuin mies. Minäkin saatan suututtaa jonkun, kun sanon, että saman voi ja pitääkin halutessaan saada, mutta kaikkea ei voi.

Toivottavasti ette ymmärrä väärin. Minunkin mielestäni johtajan paikkojen pitäisi jakautua tasaisemmin, ja jokaiselle pitäisi olla saatavilla sellainen urapolku johon rahkeet ja tahto riittävät, sukupuoleen katsomatta. Minä haluaisin, että isät saisivat enemmän aikaa lastensa kanssa ja äidit enemmän mahdollisuuksia työelämässä. Silti uran ja perhe-elämän tasapainotteleminen vaatii valintoja. Kirsikoita ei voi poimia molemmista kakuista. Nyt valintoja tehdään sukupuolistereotypisesti niin, että naiset tyypillisesti valitsevat perheen ja miehet tyypillisesti uran, ja tätä stereotyyppistä käyttäytymistä pitääkin pyrkiä purkamaan. Mutta kun joskus tulevaisuudessa olemme päässeet siihen, että naiset saavat saman kuin miehetkin ja miehet sen mitä naiset, niin mitä oikeastaan saamme? Onko mahdollista saada kaikki?

Täsmennän vielä, etten puhu sellaisista työpaikoista, joista on mahdollista selviytyä noin 40 työtunnilla viikossa. Sellaisen yhdistäminen perhe-elämään on varmasti mahdollista (Hesarissa oli juttu kahdesta perheestä, joissa yhdistäminen tehtiin tasan molempien vanhempien kesken - tällainenkin tasa-arvo on varmaan monelle perheelle kaukainen asia). Puhun Anne-Marie Slaughterin kaliiberin työpaikoista, sellaisista, joissa oikeasti pitää antaa itsestään ja ajastaan paljon. Niitä paikkoja on suurin osa ellei kaikki huippujohtajien paikoista, piti siitä tai ei. Enkä puhu suhteellisen lyhyestä vauva- tai pikkulapsiajasta, vaan koko siitä noin 18 vuoden ajanjaksosta, kun lapsemme ovat meidän vastuullamme (Slaughterin lapset olivat teini-ikäisiä hänen jättäessään huippuvirkansa).

Kuka jää kotiin lapsen sairastaessa? Kuka auttaa läksyissä? Kuka vie ja hakee harrastuksiin? Kuka toimii turvana murrosiän myrskyissä? Kenen työ ja ura joustaa, jos tulee tilanne, että jonkun on joustettava? Minulla ei ole vastausta näihin kysymyksiin. Tänään monissa perheissä se on automaattisesti nainen, tulevaisuudessa ehkä entistä useammin jotain Hesarin jutun esimerkkiperheiden tapaista.

Kaiken saaminen on mielestäni epärealistinen toive, mutta tärkeää on se, että valintoja sanelee oma tahto, ei kulttuurin odotukset.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kiltit tytöt eivät suutu

Kun olin pieni, isäni peruutti autollaan pulkkani päälle niin, että se meni rikki. Minä purskahdin itkuun. Isäni suuttui minulle ja huusi.

Ehkä sinulla on samankaltaisia muistoja lapsuudesta? Yllä kertomani on vain yksi pieni esimerkki, jonka isäni on varmasti unohtanut, mutta minä muistan. Minä en saanut pienenä suuttua. En saanut olla harmissani, pettynyt, enkä edes surullinen. Iloinen sai olla. Ja tyyni tai reipas. Siitä on kiltit tytöt tehty.

Paitsi etten oppinut itse käsittelemään ja purkamaan negatiivisia tunteita, en saanut sille myöskään rakentavaa mallia vanhemmiltani. Äitini on taipuvainen katkeruuteen, isäni on mestari patoamaan asiat sisälleen. Vanhempieni keskinäinen välienselvittely muistutti kohtausta elokuvasta Kuka pelkää Virginia Woolfia.

Kuva täältä

En minä silti vanhempiani syytä. En ainakaan enää. Aikuistuttuani olen oppinut ymmärtämään, että he(kin) ovat vain oman lapsuutensa oppien vankeja, ja ovat varmasti yrittäneet parhaansa. Onnistuivatkin, ainakin siinä mielessä, että eivät niitä pahimpia juttuja omasta lapsuudestaan siirtäneet eteenpäin. Minunkaan ei tarvitse toistaa lapsuuteni malleja, vaan voin tietoisesti pyrkiä niistä eroon.

Minun on aina ollut vaikea sietää negatiivisia tunteita, omiani tai muiden. Kun minulle suututaan, pelästyn sen olevan peruuttamatonta: että se tarkoittaa, ettei kyseinen henkilö enää koskaan minusta pidä. Kun itse suutun, en uskalla tuoda sitä esiin, koska pelkään, että minulle suututaan suuttumisestani. Sen sijaan, että käsittelisin tunteeni puhumalla, kannan niitä sisälläni, kunnes suuttumus marinoituu kaunaksi ja pettymys katkeruudeksi.

Osaan riidellä rakentavasti ainoastaan mieheni kanssa, ja se on vaatinut usean vuoden opettelun. Uskon, että taito perustuu luottamukseen: tiedän, että parisuhteemme kestää riidat ja erimielisyydet. Olennaista on, että myös mieheni osaa riidellä rakentavasti (veikkaan, että rakentevana pysyminen olisi paljon vaikeampaa, jos toinen iskisi jatkuvasti vyön alle).

Arki pienten lasten kanssa pakottaa kohtaamaan omat vajavaisuutensa tässäkin asiassa. Tahtoikäinen lapsi ei osaa vielä hallita omia tunteitaan, ja tulee siten provosoineeksi vanhempaansa eräänkin Uhmakirjan mukaan kolmen minuutin välein koko hereilläoloaikansa. Minulle on vaikeaa myös se, miten vauva määrittää koko perheen tekemisiä ja aikatauluja olemalla niistä täydellisen piittaamaton. Kun on nälkä, on nälkä. Ihan sama milloin sai viimeksi ruokaa. Kun ei nukuta, ei nukuta. Ihan sama, onko ollut hereillä jo kuusi tuntia putkeen.

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan, että viha saa usein alkunsa turhautumisesta, kun tavoiteltu ja päämäärään tähtäävä toiminta estyy. Minulla se on lapsiperhearjessa juuri näin. Silloin, kun aikaa on tuhlattavaksi asti, jaksan kaikenlaista. Silloin, kun haluaisin lapset nukkumaan, jotta pääsen itse tietokoneelle, tai kun on kiire lähteä, jotta ehdimme ajoissa viemään isomman kerhoon, turhaudun, harmistun ja lopulta suutun.

"Kun vihaamisen kykyä ei ole torjuttu, vaan se on rakentavana mahdollisuutena osana persoonallisuutta, ihmisen ei itse asiassa tarvitse olla vihamielinen tai aggressiivinen. Hän voi olla oma itsensä ja ilmaista itseään, kuten hänen tarvitsee." Näinkin siellä Suomen Mielenterveysseuran sivuilla sanotaan. Itse olen tästä aika kaukana. Yritän opetella vihan tunteiden sallimista itselleni, harjoittelen suuttumuksen sanoittamista ja tunteen purkamista lenkkipolulla, mutta en osaa vielä antaa tunteen tulla ja sitten mennä. Oikeastaan tuntuu utopistiselta, että vihaaminen olisi "rakentava mahdollisuus osana persoonallisuuttani". Koen realistisemmaksi keskittyä siihen, että isoja maltin menetyksiä tulee lasten kanssa mahdollisimman harvoin. Aikuisten kanssa voisin opetella avaamaan suuni, jos koen tulleeni loukatuksi.

Miten sinun lapsuuden perheessäsi ilmaistiin tunteita? Koetko, että se vaikuttaa siihen, miten nyt aikuisena toimit? Millaisen mallin haluaisit jättää omille lapsillesi?

torstai 5. joulukuuta 2013

Pimeä puoli

Äitiydessä ehdottomasti kamalinta on omaan pimeään puoleen tutustuminen.

Kuva täältä
Siitä kerrottiin perhevalmennuksessa. Siitä kirjoitetaan MLL:n vanhempainnetissä. Siitä on kirjoitettu kirjakin. Silti siihen ei voi valmistautua. Siihen, että elämän onnellisimpana aikana, kun kaikki on hyvin, eikä oikeastaan ole mitään valittamista mistään, oma pinna napsahtaa katki ja maailma muuttuu mustaksi.

Vanhemmuuden kielletyt tunteet. Minulla se ei ole sitä, että tiuskaisen tottelemattomalle esikoiselle tai sähähdän rääkyvälle vauvalle. Nämä pienet hermostumiset sallin itselleni, ne ovat normaaleja, niitä osasin odottaa.

Se, mitä en osannut odottaa, on lohduttomasti itkevä lapsi, joka kertoo pelästyneensä äitiään.

**

Sen piti olla ihan normaali päivä. Ei mitään erikoista, mutta kuitenkin niin erikoista, että aamupäiväohjelma sotki kuopuksen unirytmin ja esikoisen ruokarytmin. Kotiin tullessa molemmat lapset huusivat, toinen väsymystään ja toinen nälkäänsä. Ei mitään ihmeellistä, olen hanskannut näitä duettorääkymisiä ennenkin. Osaan harhauttaa, lohduttaa, nakata hapankorpun käteen ja tuudittaa samalla toista. Paitsi, että silloin en osannut.

Huonosti nukuttu yö, kipeät hartiat, tähdet väärässä asennossa... kuka tietää miksi, mutta minä pimahdin. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun paha olo velloo sisällä täysin hallitsemattomasti ja täyttää koko kropan, tuntuu sormenpäissä asti. Siinä hetkessä en osannut tehdä muuta kuin huutaa, karjua sydämeni kyllyydestä. Annan itselleni hieman pisteitä siitä, että osasin kävellä toiseen huoneeseen ja kääntää selkäni näin tehdessäni, että en huutanut vittusaatanaa vaan jotain epämääräistä vokaaliäännettä. Silti pistesaldo on tukevasti miinuksella. Säikäytin lapseni pahanpäiväisesti.

Säikäytin myös itseni. Mikä tuossa ihan tavallisessa tilanteessa sai minut niin totaalisesti menettämään hallinnan? Miten minä napsahdan noin pienestä? Pahempiakin päiviä on varmasti edessä, miten pärjään silloin? Mikä minussa on vialla? Mistä kummasta se mustaakin mustempi olo kumpuaa, ja miten sen saa pois?


**

Onneksi tiedän, etten ole yksin näiden tunteiden kanssa. Onneksi suomalainen terveydenhoitojärjestelmä pitää äideistä hyvää huolta, ja sain nopeasti ajan neuvolapsykologille. Onneksi tiedän, etten pahanakaan päivänä pysty karjumista pahempaan. Onneksi osaan halata, pyytää anteeksi ja selittää, että äidilläkin on välillä kiukkupäivä. Onneksi ymmärrän, ettei heikko hetkeni tarkoita, etten olisi hyvä äiti.

Silti paha olo, jonka tuollainen jättää, on pysyvää. Minulle siis, lapset todennäköisesti pärjäävät vaikka näkevätkin toisinaan mutsinsa ei-niin-mairittelevassa tilassa. Vaikka tiedän, että malttinsa menettäminen on inhimillistä, se tuntuu kovin epäreilulta lapsia kohtaan. Epäreilua on se ennakoimattomuus, että laukaisijana saattaa toimia ihan tavallinen tilanne, jonka jonain toisena päivänä kestän lehmän hermoilla. Epäreilua on sekin, että räjähdän tilanteessa, jossa lapset tekevät juuri sitä, mitä tuon ikäiset tekevät. Ovat lapsia.

Vaikka usein haaveilen siitä, että saisin heittäytyä kakaraksi itsekin, minun tehtäväni on olla aikuinen. Se on vaativa, ajoittain kovin raskas tehtävä, mutta ei auta. Se tehtävä on minulle annettu, kun olen nämä lapset halunnut ja saanut.

Siispä yritän taas kerran:
  • Levätä, liikkua ja laiskotella riittävästi.
  • Ottaa säännöllisesti omaa aikaa. Muistaa, että vähän on parempi kuin ei lainkaan.
  • Ennaltaehkäistä. Pitää kiinni rutiineista ja ruokarytmistä.
  • Hengittää syvään. Laskea kymmeneen. Laulaa. Hyppiä tasajalkaa.
  • Poistua tilanteesta. Mennä hetkeksi vaikka vessaan ja laittaa oven kiinni.
  • Pyytää apua.
  • Olla itselleni armollinen.
**

Huoh. Sanovat, että vanhemmuus kasvattaa. Sen se totisesti tekee, ja sanonkin, että jos tämän läksyn opin, niin olen oppinut jotain hyvin arvokasta. Uskon, että haaste ei ole vain minun, vaan omien aggressioidensa käsittelemistä opettelee koko sukupolveni. Siinä missä meidän vanhempamme kasvatettiin tukkapöllyillä ja luunapeilla, meidät kasvatettiin patoamaan tunteemme sisäämme. Näillä vajavaisilla opeilla meidän pitäisi kasvattaa seuraava sukupolvi hitusen paremmin kuin meidät on kasvatettu.

Se ei ole mikään pieni haaste.

tiistai 3. joulukuuta 2013

33 asiaa minusta

1. Pidän hiljaisuudesta. Mies kuuntelee radiota taustaäänenä, mutta minä en (paitsi miehen ollessa kotona). En pidä radiomainoksista, enkä kyllästymiseen asti toistuvista hittibiiseistä, enkä oikein radiojuontajistakaan löpinöineen. Saattaisin tykätä jostain fiksusta puheradiosta, mutta sellaisen kuunteleminen vaatii keskittynyttä aikaa, jota minulla ei ole.

2. Viimeisin loppuun asti lukemani on Lionel Shiverin Jonnekin pois. Tykkäsin. Kirja oli kantaaottava katsaus amerikkalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään, ja mielessäni vertasin sitä Hotakaisen Luonnon lakiin, todeten, että Shiverin kirja oli enemmän minun makuuni.

3. En tällä hetkellä pidä minkään asian (edes lahjojen) ostamisesta, sillä vapaa-aikaa on niin vähän, että käytän sen mieluummin johonkin muuhun kuin kauppoihin. Pidän toki lahjojen antamisesta, vaikka niiden keksiminen onkin mahdottoman vaikeaa.

4. Olen onnellinen joka päivä.

5. Isompi lapsista on alkanut leikkiä mielikuvitusleikkejä, joissa hän toistaa jotain päivän tapahtumaa tai lukemaamme kirjaa. Näitä on hurjan hauska seurata. Viimeisin leikki meni niin, että lapsi ajoi vauvanuken päälle poliisiautolla, sanoi "ai, sattuu! Pitää puhaltaa" ja puhalsi. Puhaltaessa huulet menevät törölle ja suusta kuuluu "huu".

6. Lainasimme kirjastosta Richard Scarryn Iloiset eläinsadut, ja siitä tuli nopeasti sekä esikoisen että minun suosikkini. Alkuun arastelin Punahilkan, Kolmen pikku porsaan ja muiden satujen lukemista niiden sisältämien pahan suden kitaan joutumisten vuoksi, mutta huomasin, että huoleni oli turha. Esikoinen ei ole isoäitien ja porsaiden syömisestä moksiskaan, vaikka toteaakin aina Punahilkkaa lukiessamme, että "isoäiti ei ole ruokaa".

7. En ole ostanut elokuvia aikoihin, ja olenkin tuuminut, josko dvd-kokoelmasta olisi jo aika luopua. Vaikka tuskinpa raaskin. Säästän kokoelmieni helmiä sitten vaikka jälkipolville, jotka eittämättä tulevat tappelemaan klassikoista kuten Tuulen viemää, Casablanca, Kourallinen dollareita ja Viimeiseen hengenvetoon.

8. Pidän joulusta, mutta vietän sitä vähäeleisesti. Minulla on pienimuotoinen lapsuudentrauma joulunalusstressistä (pitää siivota talo komeroita myöten, pitää kiillottaa hopeat, pitää tehdä itse ja lähettää joulukortit kaikille sadalle sukulaiselle, pitää tehdä kaikki jouluruuat alusta alkaen itse ja kaikki tämä täytyminen tekee ihmiset niin kiukkuisiksi ja väsyneiksi niin että aaton vihdoin koittaessa joulurauha tai joulun ilo ovat vain huonoja vitsejä), etten ole aikuisiällä vielä kyennyt joulua valmistelemaan. Lahjat hankin, ja aattona yleensä menemme sukulaisille syömään. Joulukuusta, -koristeita tai -valoja meillä ei ole, jouluverhoista tai -pöytäliinoista puhumattakaan.

9. Kun aloitin oman blogini kirjoittamisen, seurasin säännöllisesti vain kolmea blogia. Nyt seurattavien lista on kymmenkertaistunut, enkä enää ehdi kommentoida muiden juttuja niin usein kuin haluaisin. Tällä hetkellä seuraan mielenkiinnolla mm. blogeja Sininen keskitie, Periaatteen Nainen ja Valeäiti.

10. En ole kertonut omasta blogistani kuin miehelleni. Hänellekin vain, koska ajattelin, että on pakko, kun juttuni välillä häntä sivuavat. Lisäksi kaksi ystävääni tietää blogistani. Tietääkseni muut läheiseni eivät tiedä, ja hyvä niin. Onhan tämä anonyymiys vähän itsensä huijaamista, mutta toistaiseksi haluan kuvitella, ettette te tiedä, kuka olen.

11. Kirjoitan blogia, koska se auttaa minua ajattelemaan. Monesti ajatukset selkiytyvät kirjoittamalla, ja jos eivät selkiydy, niin tiedän, että vielä on tuumattavaa jäljellä. Voisihan sitä kirjoittaa myös pöytälaatikkoon, mutta blogi välineenä sopii minulle, koska nautin vastavuoroisuudesta. Parhaimmillaan kommenteista syntyy keskustelu, joka auttaa minua laajentamaan omaa ajatteluani.




12. Jos saisin päättää, en koskaan pelaisi yön ulvojaa, vaan käyttäisin yöni nukkuen. Kaikki te pikkulapsiarkea elävät tiedätte, että aina ei saa päättää itse.

13. Anoppini on mainio monestakin syystä, mutta myös siksi, että pitää sienivarastoni täytenä. Itse olen aivan toivoton sienestäjä. Jopa niin toivoton, että anopin neuvoessa minulle omat vakipaikkansa, en löydä sieltä kuin kaksi valekanttarellia.

14. Mieheni kehuu minua päivittäin. Useimmiten hän sanoo, että olen hyvä äiti, erinomainen kokki tai nätti.

15. Kehun lapsiani päivittäin. Kiitän esikoista kun hän tekee, mitä pyydän. Kehun, kun hän onnistuu jossain tehtävässä, kuten peukalon laittamisessa oikealle paikalle lapasessa. Molempia kehun maailman suloisimmiksi ja parhaiksi lapsiksi.

16. Itseni hemmottelu on viime aikoina rajoittunut siihen, että saisin selkä- ja niskajumeja hellittämään: liikuntaa ja hierontaa. Onko jätskin syönti hemmottelua? Sitä teen vähän liiankin kanssa.

17. Olin isänpäivänä vähän tylsä ja annoin miehelle lahjaksi kaksi kravattia (nättejä ovat, en minä sitä, mutta ehkä isänpäivälahjana turhan kliseinen). Ehkä jo ensi vuonna askartelemme lasten kanssa jotain tuiki tarpeetonta mutta oi niin suloista.

18. Haluaisin joskus kerätä yksiin kansiin suosikkireseptini. Kunnianhimoinen haaveeni on, että saisin reseptivihkon valmiiksi vaikkapa siihen, kun lapset muuttavat pois kotoa, niin voin sellaisen heille antaa läksiäislahjaksi. Tähän mennessä olen saanut kirjoitettua ylös vain yhden risotto-reseptin. Onneksi eivät ole ihan vielä muuttamassa pois.

19. Meillä on kotona nenäkannu, joka hieman pelottaa minua. Mies vannoo sen nimeen, mutta minä mieluummin kärsin nuhani.

20. En ole käsityöihmisiä. En osaa neuloa, ommella, kutoa enkä virkata (en edes tiedä, miten edellämainitut eroavat toisistaan). Rikki menneet vaatteet korjaan hakaneuloilla.

21. Olen melkoinen siisteysfriikki, ja sotku ja epäjärjestys ahdistaa minua. Arki kuitenkin opettaa madaltamaan rimaa, ja päivä päivältä siedän enemmän sotkua. Aiemmin ilmoitus yllätysvieraista olisi saanut minut siivoamaan raivoisasti, nyt vaihdan päälleni puhtaan paidan.

22. Äitini antoi esikoiselle lahjaksi Suursmurffi-pehmolelun. Lapsi kutsuu sitä Joulupukiksi. En ole oikaissut käsitystä, enkä pahemmin vaivannut päätäni sillä, sopiiko Joulupukkiin uskoa vai ei. Ajattelin suhtautua Joulupukkiin vähän samalla tavoin kuin Jeesukseen: asian tullessa puheeksi voin kertoa, että jotkut uskovat, kaikki eivät. Toivoisin, että kummallakaan ei tarvitse lapsia pelotella.




23. Lapsen puhumaan oppimisen seuraaminen on parhaita asioita, mitä tiedän. Ilahduttavaa on se rohkea yrittäminen ja luovuus, jolla lapsi kieltä käyttää - ja tulee ymmärretyksi, vaikka sanoisikin vähän hassusti. Lempisanani löytyvätkin esikoisen uussanojen joukosta.

24. En varsinaisesti vihaa mitään sanaa (edes jaxuhaleja), mutta anglismeja yritän välttää. Eli avoidata, juu sii.

25. Lapsen nauru saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle.

26. Huonosti nukuttu yö, kipeä olkapää, nälkä, kiire, stressi, pipariksi menneet aikataulut ja päiväunirytminsä kadottanut lapsi saavat minut huonolle tuulelle.

27. Lempikirosanani on (ainakin jos lapsen sanavarastoon päätyneistä voi jotain päätellä) on samperi.

28. Syliin nukahtavan vauvan tuhina on kenties kaunein ääni maailmassa.

29. Vauvan itku, joka jatkuu vaikka olet jo käynyt läpi normaalin viankorjaussarjan, on ehkä raastavin ääni maailmassa.

30. Minusta olisi mukava olla opettaja.

31. En haluaisi olla iltapäivälehden toimittaja.

32. Jos taivas on olemassa, haluaisin Jumalan sanovan minulle porteilla ensimmäisenä: "Tervetuloa. Oli jo aikakin."



Noin. Tämä oli tietysti vastaus Jennijeen ja bleuen minulle esittämään haasteeseen, jossa pyydettiin vastaamaan 11 kysymykseen ja sen lisäksi kertomaan itsestään 11 asiaa. Kohdat 1-11 ovat vastauksia bleuen kysymyksiin ja kohdat 12-22 vastauksia Jennijeen kysymyksiin. Kohdat 23-32 ovat myös vastauksia kysymyksiin - tunnistaako kukaan, kenen?

33. Niin, se viimeinen kohta vielä. Tämä on 101. kirjoitukseni, ja seuraava blogiini tuleva kommentti on 1001. kommentti. Jee sille!




perjantai 29. marraskuuta 2013

Vihaiset linnut leikkipuistossa

Ajattelin Älä osta mitään -päivän kunniaksi kirjoittaa vähän materiasta. Osui nimittäin silmiini päivän Helsingin Sanomista juttu Angry Birds ja Muumi -leikkipuistoista. Tai oikeammin siitä, miten Helsingin päättäjät eivät sellaisia kaupunkiimme halua. Ei siinä mitään, en minäkään halua, mutta se mikä kiinnitti huomioni oli, että brändätyt leikkipuistot maksavat kaupungille 10-20 % enemmän kuin brändäämättömät.

Mitä en tässä nyt tajua?

Olin nimittäin naiivisti kuvitellut, että brändinhaltijat tapaavat maksaa mainostilasta. Mutta kun kyse on leikkipuistosta, ja mainonnalle alttiista lapsista, niin rahavirrat kulkevatkin toiseen suuntaan, veronmaksajien taskusta mainostajalle.

Vai onko jonkun mielestä Angry Birds / Muumi / Hello Kitty / Cars / mitänäitänyton -teemapuisto jotain muuta kuin lapsiin kohdistettua mainontaa?

Bränditön leikkipuisto

Hesarin jutussa todetaan, että "Kaarinassa muumit ja Espoossa linnut houkuttelevat kävijöitä yli kuntarajojen". Mutta onko leikkipuiston tarkoitus houkutella muita kuin oman lähialueensa kävijöitä? Mitä hyötyä on kaupungille tai kaupungissa asuville lapsiperheille siitä, että leikkipuistoissa käydään kuntarajojen ulkopuoleltakin? Ei sillä, että siitä mitään haittaakaan olisi, mutta miksi sellaisesta houkuttelevuudesta pitää maksaa 10-20 % enemmän kuin brändittömästä leikkipuistosta?

Ymmärrän kuvion houkuttelevuuden leikkitelineitä valmistavalle yritykselle, ja brändillänsä leikkipuistot kuorruttavalle yritykselle, mutta sitä en kyllä tajua, mitä kaupunki tai veronmaksaja näistä teemapuistoista hyötyy. Oman kotikaupunkini osalta olen tyytyväinen rakennusviraston päätökseen olla lähtemättä moiseen, mutta yleisellä tasolla ihmettelen, miten mikään kaupunki haluaa teemapuistoista maksaa. Osaako joku vääntää rautalangasta?

Nimimerkillä Kukkahattutäti ei tajua.

maanantai 25. marraskuuta 2013

3 kasvatusaiheista linkkivinkkiä

Käsi ylös, kuka ei ole koskaan huutanut lapselleen? Niin arvelinkin. Huutamisesta tulee ihan kamala olo, eikä se yleensä edes auta. Ei lapsi tottele sen paremmin, vaikka kuinka karjuisin, ja lopulta meillä on vain kaikilla entistä pahempi mieli. Jos sinuakin harmittaa turha ärjyminen, kannattaa lukea tämä:

10 Things I Learned When I Stopped Yelling at My Kids

Itseeni kolahtivat ainakin seuraavat oivallukset:
Jos pystyn olemaan huutamatta julkisesti, pystyn siihen myös kotona.
Lapsi on ihminen siinä missä minäkin: välillä hyväntuulinen, välillä mörrimöykky. Kuten minä, hänkään ei pidä siitä, että hänelle huudetaan.
Huutaminen ei toimi.
Usein syy huutamiseen löytyy minusta, ei lapsesta. Lapsi ei ole minun huonon tuuleni purkukanava (ei ainakaan pitäisi olla).

**

Yritin jokin aika sitten kirjoittaa tekstiä siitä, miten lasta pitäisi mielestäni kohdella yhtä kunnioittavasti kuin aikuista. Tekstistä ei oikein tullut mitään, mutta onneksi Kodin kuvalehden toimittaja osasi sanoa kaiken, ja vieläpä hauskasti.

10 vinkkiä: Kasvata itseäsi kuten lastasi

Tätä tekstiä on jaettu Facebookissa 16 tuhatta kertaa, joten tokkopa se kenellekään uutena tulee. Jaan silti, koska teksti sisälsi painavaa ajatusta, vaikka olikin kieli poskessa kirjoitettu. Oma suosikkini: "Älä niin pienestä itke. Hermostu vain järkevistä asioista, kuten sodista, saasteista ja sairauksista. On älytöntä kiukutella jostain pienestä, kuten siitä, jos kompastuu, nukkuu huonosti, mokaa töissä, housut puristavat mahan kohdalta tai paras ystävä lyö lapiolla päähän. Sitä paitsi läheisiäsi nolottaa, kun romahtelet julkisilla paikoilla."

**

Kolmas ja viimeinen linkkivinkkini on kirjoitettu enemmän työelämä- kuin lastenkasvatusnäkökulmasta, mutta mielestäni palautteen antamisen ja vastaanottamisen taito on hyödyllinen kaikkialla, missä ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Palautteen antamisen ja vastaanottamisen opas

"Turvattomissa kodissa ja työyhteisöissä, joiden ilmapiiriä hallitsee pelko tai välinpitämättömyys, ei anneta palautetta.

Ajatellaan, että myönteistä palautetta ei kannata antaa, koska se on ikään kuin itseltä pois tai palautteen saaja tulee vain entistä ylpeämmäksi. Kriittistä palautettakaan ei voi antaa, koska toinen suuttuu ja itselle tulee vain riidanhaastajan leima."

Tunnistan itsestäni jälkimmäisen. Minulla on monessa kohtaa jäänyt kokemus, että kriittistä palautetta seuraa suuttumus, joten kritiikkiä ei kannata antaa. Artikkelin lukemisen jälkeen tuumin, josko suuttuminen onkin seurausta siitä, etten osaa antaa kriittistä palautetta? Artikkelin 14 kohdan listasta kompastun ainakin kuuteen. Jäin pohtimaan sitäkin, mikä on tavoitteeni palautetta antaessani. Onko se aikaansaada muutosta toisen käyttäytymisessä? Vai vain purkaa omaa loukkaantumistani? Jälkimmäinenhän ei johda mihinkään hyvään, mutta ensimmäinen sen sijaan voi oikein esitettynä saada aikaan paljon.

**

Herättivätkö yllä olevat jotain ajatuksia? Olisi mukava tuumailla yhdessä!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Positiivisuusharjoitus

Riikka Venäläinen kiitti tänään Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla tamperelaista Elina Sahlgrenia mielipidekirjoituksesta, jossa tämä kertoi väsyneensä huonoihin uutisiin. "Ikävistä asioista kertomatta jättäminen ei tekisi maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi, päinvastoin. Sen sijaan hyvät uutiset voisivat parantaa maailmaa vähentämällä turhaa pelkoa, voimattomuutta ja toivottomuutta", Venäläinen kirjoittaa, ja kolumninsa lopussa lupaa vastedes yrittää lujemmin kertoa myös ilosta, onnistumisesta ja muutoksesta parempaan.

Tulin Venäläisen kolumnista iloiseksi, ja hieman mietteliääksi itsekin. Tämä marraskuu on saanut minut kovin alavireiseksi, vaikka ilon ja onnen hetkiäkin on päivittäin. Tartun liian herkästi pahaan mieleen ja jään sitä hellimään, motkotan huonoja yöuniani ja harmaita sadepilviä taivaalla, harmistun netin ikävistä kirjoituksista enkä huomaa, etten ole positiivisuuden airut itsekään.

Jos Riikka Venäläinen yrittää, niin yritän minäkin. Tämän päivän lehdestä löytyi jo monta hyvän mielen juttua:
  • Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin (Eksote) mielenterveys- ja päihdepalveluja johtava Timo Salmisaari on saanut vietyä läpi uudistuksia, jotka ovat parantaneet palvelua JA säästäneet rahaa. Salmisaarella on ollut rotia viedä uudistuksensa läpi, vaikka alkuun oma henkilökunta vastusti kiivaasti, tappouhkauksiin saakka, eikä paikallispoliitikoilta herunut tukea. "Kun ihmisellä on hätä, häneltä ei voi vaatia, että hän osaa etsiä oikean palveluluukun. Ihmistä hoidetaan sen hetkisen tarpeen eikä diagnoosin mukaan", Salmisaari kiteyttää. Ihanaa, että tällaisia rohkeita ja eteviä uudistajia löytyy.
  • Urheilutoimittaja Tapio Suominen kertoo avoimesti mielenterveysongelmistaan, ja toivottavasti onnistuu siten hieman hälventämään sitä stigmaa, mikä mielen järkkymiseen vielä tänäkin päivänä liittyy. Suomisen kertomus työnantajan suhtautumisesta ilahdutti erityisesti: Suomisen töihn paluu suunniteltiin Ylessä yhdessä lähimmän esimiehen ja talon johtavan lääkärin kanssa. Masennukseen suhtauduttiin kuin mihin tahansa elämän alamäkeen: "lääkäri oli sanonut, ettei ole vielä koskaan tavannut työntekijää, jonka työpanos olisi koko ajan sataprosenttinen. Yhdellä on krapula, toisen vauva on valvottanut, kolmannella on flunssa. Sellaista elämä on", jutussa kerrotaan.
  • Minua ilahduttavat myös jutut, joissa positiivisella tavalla nostetaan ihmisiä esiin ja kiitetään heitä elämäntyöstään. Tällainen juttu on Hesarin Suomen kansallisaarre -äänestys. Kansallisaarre on henkilö, joka "ravistelee, nostaa arjen yläpuolelle ja sallii meidän nauraa, joko itselleen tai meille kaikille". Omat suosikkini lehden 50 ehdokkaasta ovat Jörn Donner, Elisabeth Rehn, Esa Saarinen ja Raimo Sailas. Kyllä ne muutkin ehdokkaat hyviä olivat.
 


Löytyy niitä ilon aiheita päivän lehden ulkopuoleltakin:
  • Radio Aallon akustinen herättää lempeästi sunnuntaipäivään.
  • Eiliset treffit puolison kanssa. Hyvää ruokaa, mukavia ihmisiä ja aikaa yhdessä ilman lapsia. Edellisestä kerrasta olikin jo vierähtänyt tovi.
  • Appivanhemmat, jotka viihtyivät lasten kanssa sen aikaa, kun me miehen kanssa vietimme vapaailtaa. Lapset, jotka viihtyivät mummin ja vaarin kanssa niin hyvin, että lähdemme hyvillä mielin uudestaankin.
  • Ulkona paistaa aurinko. Pakkanen on tehnyt lätäköihin jääkuoren, jonka särähtäminen rikki askeleen alla on parasta hupia.
  • Juuri nyt minä olen kotona yksin. Kohta painan julkaise-nappia ja lähden hetkeksi ulos, yksin.
  • Iltapäivällä menemme joulukadun avajaisiin, näemme ystäviä ja saatamme nähdä Joulupukinkin.

Noin. Se ei ollut edes vaikeaa. Mukavaa päivää myös teille ruudun sillä puolen!

Edit klo 13:38 lisäsin kuvan ja täydensin tekstiä

lauantai 23. marraskuuta 2013

Silitetyt kauluspaidat ja muita rakkaudentekoja

Äidilläni on tapana tuhahdella naisille, jotka silittävät miestensä kauluspaitoja. Olen tulkinnut silittämisen tarkoittavan äidilleni nykypäivän vastinetta nyrkin ja hellan välillä olosta. Itse hän ei ole paitojen silittämiseen ikinä ryhtynyt (se homma oli hänen kolmella tyttärellään). Muistelen paitojen silittämisestä olleen jonkinlaista kohua myös Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjan aikoihin. Että on se Jenni muuten tossun alla, kun Saulin paitoja silittelee.

Minä en silitä mieheni kauluspaitoja, koska sain silittämisestä tarpeekseni lapsena. Teen hänelle ruokaa. En siksi, että se on vaimon tehtävä tai että mieheni sitä minulta vaatii, vaan koska pidän ruuan laittamisesta ja se on minun tapani osoittaa, että välitän. Toki on muitakin tapoja, kuten välittämisen ihan suoraan sanominen (teen sitäkin), mutta ei ruuanlaitto mielestäni mitenkään huono rakkaudenteko ole. Oikeastaan kun mietin rakkautta, niin se on minulle enemmän arjen tekoja kuin sanoja. Kyllä sanatkin tärkeitä ovat, mutta ilman tekoja sanat jäävät tyhjiksi.

The Ironing Man (kuva täältä)


Minä puolestani saan melkein joka aamu nukkua siihen asti, kun aamiainen on valmis. Mies pesee ja pukee lapset ja laittaa meille aamiaista, jonka syömme koko perhe yhdessä. Rakkaudenteko tämäkin, ja ihana sellainen (kiitos, rakas!).

Myönnän, että joskus paljon nuorempana ajattelin, että tasa-arvoa olisi sellainen, etten tee "naismaisia" juttuja. Sen jälkeen ajattelin, että itsenäisyyttä on se, että teen kaiken itse. Sittemmin olen ymmärtänyt, että se ei ole keneltäkään pois, jos minä tykkään imuroida ja leipoa pullaa, tai annan toisen pitää minusta huolta.

Arvaatte varmaan, että minun mielestäni on turha tuhahdella perheiden sisäiselle työnjaolle, etenkään jos ei tiedä, ollaanko siihen perheen sisällä tyytyväisiä. Minusta äärimmäistä tehtävien tasajakoa tärkeämpää on se, että puolisot haluavat ilahduttaa toisiaan tekemällä pieniä mukavia asioita. Tai vanhemmat lapsiaan, tai lapset vanhempiaan. Tietysti tärkeää on, että kaikki osallistuvat, ja että työmäärän koetaan menevän suurin piirtein tasan.

Se, kuka silittää kenenkin kauluspaidat, on lopulta aika merkityksetöntä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Onnenhetkiä

Aamulla herään siihen, kun vauvan hengityksen tasainen tuhina muuttuu iloiseksi tohinaksi. Kurkkaan pinnasänkyyn, ja sieltä minua tervehtii hymy, joka ulottuu varpaisiin saakka.

Kannan vauvan keittiöön, jossa esikoinen tervehtii meitä iloisen yllättyneesti: "Äiti! Vauva!" ja haluaa antaa vauvalle suukkoja.

Vauva hymyilee katsellessaan esikoisen touhuja. Välillä pääsee iloinen nauru. Esikoinen huomaa saaneensa yleisöä, ja rupeaa toden teolla temppuilemaan. Vauva palkitsee esityksen hörönaurulla, joka täyttää koko huoneen.

Esikoinen puuhailee omassa huoneessaan. Äkkiä huomaan hänen laulavan. Laulua, jonka olen keksinyt itse ja laulanut hänelle vauvasta saakka. En kehtaa toistaa sanoja tässä, mutta mukana on paljon hellittelynimiä ja adjektiivit suloinen ja kultainen.

Leikkipuistossa esikoinen kaatuu ja puraisee huulensa halki. Itkun lomassa hän sopertaa "voi pientä parkaa" ja itkun loputtua kysyy (itseltään? minulta?) "helpottiko?"

Olen suihkun jälkeen puolipukeissa vessassa, kun esikoinen tulee taputtamaan vatsaani. "Äidillä on hieno pallo!" Niin on, minä totean, ja ihastelemme vatsaani hetken yhdessä.


Leluteekin Emilia kirjasi blogiinsa onnenhetkiä arjesta lasten kanssa. Minä päätin tehdä saman, vaikka arjen onnea on vaikea kuvata listana tapahtumista. Vaikka oma sydän niissä hetkissä pakahtuukin, sanat eivät riitä kuvaamaan tunnetta. Ulkopuoliselle lapsen hassu ilme, tai meidän yhteinen leikkimme saattaa vaikuttaa yhdentekevältä. Ehkä te kuitenkin saatte hetkistä kiinni?

Tänään taivas on harmaa ja päivänvalo heiveröistä. Esikoinen on toista päivää flunssassa. Lieneekö orastava tauti joka minunkin hartioitani jumittaa, vauvan kantamisen lisäksi. En silti vaihtaisi tätäkään päivää pois. Kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, mutta onnentäyteisiä ne ovat jokainen.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sankaritarina

Kuva: Täti-ihminen


Lapsena minulla oli toisinaan tapana intoutua väittelyyn siitä, kuka supersankareista on paras. Se oli vähän typerä väittely, sillä "paras" on melko epämääräinen termi, ja lapset jokseenkin yksitoikkoisia väittelykumppaneita (minä mukaanlukien). Keskustelusta tuli nopeasti sellainen "mun supersankari on vahvempi kuin sun supersankari" -jankutus, joka ei ottanut loppuakseen ennen kuin joku lopulta juoksi kotiin itkien "äiti, muut lapset ei ymmärrä olevansa väärässä".

No joka tapauksessa. Paras supersankareista on Batman. Teräsmieshän on oikeasti avaruusolento, ja Hämähäkkimies nörtti, joka joutui hämähäkin puremaksi. Batman sen sijaan on huippuälykäs, omaa valokuvamuistin, on taistelulajien mestari, ja viileä myös siviilissä filantrooppi Bruce Waynenä. Ja ovathan ne vekottimet aika makeita, puhumattakaan Bat-mobiilista. Pyhä jysäys!

Vaikka onhan Batman oikeasti vähän surullinen hahmo kostaessaan vanhempiensa kuolemaa uudestaan ja uudestaan ja asustaessaan siellä synkässä kartanossaan ihan yksin.

Silti minun on helppo ymmärtää, miksi Miles Scott esitti toiveekseen olla juuri Batman yhden päivän ajan. Joko olette kuulleet pojasta, josta koko some kuhisee? Miles Scott on 5-vuotias poika, joka sai leukemiadiagnoosin puolitoistavuotiaana. Make-a-wish -säätiö toteutti pojan toiveen päästä Batmaniksi, ja yhden päivän ajan San Fransisco muuttui Gotham Cityksi, jossa pahiksia juoksenteli ympäriinsä.

Pystyn hyvin samaistumaan pienten ja isompienkin lasten supersankari-viehtymykseen, olenhan sen itsekin kokenut. Minun supersankariviihteen kulutukseni oli huipussaan teini-ikäisenä, jolloin koin olevani kovin yksin ja turvaton vanhempieni avioeroa edeltäneinä riitaisina vuosina. Jotain kovin lohdullista oli siinä kaikkivoipaisuudessa ja voittamattomuudessa. Epärealistista, mutta lohdullista.

Mutta se minusta, takaisin Miles Scottiin. Tämän tarinan sankari ei ole Batman, eikä edes Make-a-wish -säätiö, vaan Miles ja hänen perheensä. Päivä Batmanina oli arvokas ennen kaikkea siksi, että sillä juhlittiin Milesin leukemiahoitojen päättymistä. Miles muistaa päivänsä supersankarina varmasti loppuelämänsä. Olkoon se pitkä ja täynnä ilon ja onnen hetkiä.

**

Tällaista tekstiä on mahdoton kirjoittaa ilman muistutusta siitä, että myös suomalaiset lapsipotilaat tarvitsevat apua. Arjen sankariteon voit tehdä lahjoittamalla rahaa uudelle lastensairaalalle.

**

Tämä teksti on osa ainekirjoitushaastetta, johon kuka tahansa blogilainen voi osallistua. Haasteen kehittelivät nerokkaissa päissään Siina ja Liina, ja tämänkertaisen tehtävänannon takana on Täti-ihminen. Minun aiemmat aineeni löydät tunnisteen ainekirjoitushaaste takaa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

It takes a village

Minä pidän Jani Kaaron kolumneista. Hesarin tiedetoimittajalla on hyviä ja perusteltuja näkemyksiä, jotka usein liittyvät lasten kasvatukseen. Kaaron viimeisin kolumni kuitenkin jätti minut epämiellyttävään hämmennyksen tilaan.

Kaaro vie lukijan jälleen kerran alkuperäiskansojen pariin, tällä kertaa tutustumiskohteena on Kongon Efe-pygmit. Kaaron mielestä meillä olisi opittavaa siitä, miten pygmivauvat ovat syntymästään lähtien ympäröity ihmisillä - muillakin kuin omilla vanhemmilla. Vastasyntynyt kiertää koko kylän sylit läpi, ennen kuin äiti saa hänet syliinsä. Imeväistä imettävät kaikki kylän imettävät naiset, ei vain oma äiti. Lapset viettävät enemmän aikaa kylän muiden aikuisten hoidossa kuin oman äitinsä. Ehkä siksi lapsi kutsuu kylän kaikkia naisia äidiksi.

Efelapset eivät Kaaron kertoman mukaan juurikaan kärsi sisarkateudesta, ja oppivat pienestä pitäen toimimaan erilaisuuden kanssa, koska heitä on hoitanut joukko erilaisia aikuisia. Kaaro sanookin, että tämä suomalainen tapa, jossa toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa, on luonnoton. Efe-pygmien varhaista sosiaalistumista ei korvaa vauvamuskari tai perhekerho.

Kuten aina Kaaron kolumneja lukiessani, nyökyttelen taas: samaa mieltä. Mutta sitten tulee se mutta. Kaaron ajatuksessahan ei sinänsä ole mitään uutta. Kaikki me olemme varmasti kuulleet sanonnan it takes a village to raise a child. Yhteisöllisyyden katoamista surkuttelevat muutkin kuin lapsista huolestuneet (luulen, että efeillä olisi jotain opetettavaa myös vanhustenhoidosta).

kuva: Fotolia

Vaikka Suomessa ollaankin kaukana Efeistä, ei meillä tarvitse mennä kovin montaa sukupolvea taaksepäin päästäkseen aikaan, jossa lapsen kasvatukseen osallistui jos ei koko kylä, niin koko lähisuku. Samassa huushollissa saattoi asustaa neljäkin sukupolvea ja tädit, sedät, kälyt, langot ja serkut myös. Lapsilla oli leikittäjiä ja leikkitovereita, vanhemmilla apukäsiä kasvattamiseen. Sisaruksiakin oli enemmän kuin tänään. Ei tullut yksinäistä äidillä eikä lapsella. Sellaisessa ympäristössä oli varmaankin helppoa oppia jakamista, auttamista ja erilaisten tapojen hyväksymistä.

Tänään on toisin. Lapsen tai lasten kanssa kotona olo on yksinäistä. Leikkipuiston satunnaisseura ei korvaa samassa talossa leikkiviä serkkuja, eikä päiväkodin hoitaja kylännaista, jonka lapsi on tuntenut vauvasta saakka. Omasta mielestäni meidän perheellä on asiat hyvin, kun lähellä asuvista serkuista on leikkiseuraa, isovanhemmat tarjoavat hoitoapua ja meidän lapsilla on ainakin kymmenen tuttua ja turvallista aikuista, joiden hoitoon isomman voi jättää läpsystä (pienemmänkin voisi, jos joukossa olisi imettäviä naisia kuten efeillä). Samassa rapussa asuu mukavia lapsiperheitä, joista saa päiväkahvi- ja puistoseuraa. Minusta on mukavaa olla lapsilleni se kaikkein tärkein, mutta ihanaa on myös huomata, että lapset kiintyvät muihin aikuisiin ja isompi viihtyy tätiensä seurassa niin hyvin, ettei edes huomaa vanhempiensa poissaoloa. Samalla tiedän, että kaikilla lapsiperheillä ei ole tällaista turvaverkkoa, vaikka kuinka sellaista toivoisi.

Syy, miksi hämmennyin Kaaron kolumnista oli, että se tarjoaa haavekuvan ilman realistista ratkaisua. Koska onhan se niin, että tämä meidän länsimainen luonnoton lastenkasvatusympäristömme on sellaisen kehityksen lopputulosta, josta harva olisi valmis luopumaan. Efeihin tarkemmin tutustumatta arvaan, että ehkäisy on yksi näistä asioista: kun lapsia on paljon, hoitajia on paljon (myös vanhemmat lapset toimivat hoitajina). Kun lisääntymisikäiset naiset tekevät koko ajan lapsia, on kylässä koko ajan tarjolla imettäjiä (arvaan, että taaperoimetys ei Efejen keskuudessa ole mikään kummastus). Työnteko on toinen asia: Efe-naiset eivät lähde kodin ulkopuolelle töihin, vaan lapset kulkevat mukana töissä (joka lienee jotain ihan muuta, kuin meikäläisten toimistotyö).

(Luonnoton on muuten sanavalintana hieman hämäävä, sillä se ei aina ole paha asia. Antibiootti on luonnoton asia, samoin se, ettei ihmisen tarvitse kuolla keuhkokuumeeseen. Jotkut luonnottomat asiat olemme valmiita hyväksymään mukisematta, jopa kaipaamme niitä. Toisten kohdalla on kenties paikallaan esittää kysymys, onko luonnottomuus sittenkin you win some you lose some -asia, vai jopa win-win -asia.)

Ihminen on laumaeläin. Uskon, että sekä lapset että aikuiset hyötyisivät tiiviimmästä yhdessäolosta. Mutta miten sen saavuttaisi?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Päiväni murmelina. Ja kuvina.

8:57
10:19
11:42
12:37
12:49
13:22
14:14
15:25
15:26
16:00
16:34
16:47
18:50





Jennijeen hauskan idean kierrätystä. Viimeksi kesäisiä kuvia seesteiseltä odottajalta, nyt suttuisia kännykkäkameraotoksia kahden äidiltä. Kuvat viime perjantailta, mutta voisivat olla miltä tahansa päivältä.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Lelut kiertoon

Meillä on viime päivinä palattu pahvisten ensikirjojen pariin. Kun kuukausikaupalla on luettu Myyrää, Richard Scarryn Touhula-kirjoja ja Tatua ja Patua, niin nyt esikoinen kantaa luettavaksi Naperon kuvasanakirjaa. Taantumisen syy on yksinkertainen: kaivoin pahvikirjat esiin varastosta, jossa ne ovat olleet odottamassa kuopuksen lukuhetkiä. Esikoiselle unohtunut kirja on uusi kirja, ja uusi kirja voittaa vanhan kirjan 6-0, vaikka kuinka pahvinen olisikin.

Olen huomannut saman ilmiön kirjaston kirjoilla. Uusia lainoja luetaan kyllästymiseen asti, kunnes ne korvataan vielä uudemmilla lainoilla. Epäilen myös, että mummilassa ja serkkulassa viihtymisen taustalla ovat paitsi mukavat sukulaiset, myös lelut, joita ei kotoa löydy. Uusi lelu on parempi kuin vanha lelu. Vieras lelu on parempi kuin oma lelu.

Olen huomannut sellaisenkin, että kotona olevien lelujen määrällä ei ole väliä: leikkeihin päätyy aina vain muutama suosikki. Meillä on leikitty pitkään lähinnä junaradalla, autoilla ja puupalikoilla. Tästä havainnostani innostuin kokeilemaan pitkään päässä muhinutta ajatusta: jos osa leluista olisi aina varastossa, tuntuisivatko ne taas uusilta kun ne sieltä parin kuukauden jälkeen palauttaa leikkeihin? Jos ottaisi käyttöön rotaation, jossa varastosta leluja palautettaessa sinne myös aina vietäisiin jotain, pystyisikö lelujen määrää rajoittamaan?


Tein nyt niin, että keräsin pois kaikki ne lelut, joilla lapsi ei juurikaan leiki. Tein sen lupaa kysymättä ja neuvottelematta. Toistaiseksi lapsi ei ole huomannut. Ajattelin palauttaa lelut käyttöön sen jälkeen, kun syntymäpäivä- ja joululahjaleluista on uutuudenviehätys kadonnut. Eli katsotaan tilannetta joskus helmikuussa.

Harrastatko sinä tällaista lelujen kierrätystä varastosta leikkeihin? Miten se teillä toimii? Vähän vanhemman lapsen kanssa pitää ehkä neuvotella lelujen poisviemisestä?



Samaan teemaan liittyen pieni tunnustus: minä en hankkinut 2-vuotiaallemme syntymäpäivälahjaa. Kyse ei ole mistään kulutuskriittisestä kannanotosta, vaan en yksinkertaisesti ole ehtinyt. Tai olisin kai ehtinyt, mutta olen priorisoinut muita asioita, kuten juoksulenkkejäni ja unta. En ole ihan varma, mitä mieltä olen tästä lahjattomuudesta. Tunnen itseni vähän tuhmaksi äidiksi, vaikka lapsi tuskin huomaa, että jäi jostain paitsi. Olisin joka tapauksessa hankkinut jotain hyödyllistä, eli lapsen näkökulmasta tylsää, kuten kerhorepun. Sen voin hankkia myöhemminkin.

Mielestäni lahjoja tärkeämpää on juhlapäivän ja sankarin huomioiminen. Vaikka varmasti on niin, että tulevina vuosina lapsi osaa jo kiinnittää huomiota siihen, mitä lahjoja saa ja keneltä. Eli ei tästä lahjattomuudesta ole meille tapaa tulossa. Ei, vaikka haluaisinkin opettaa lapsilleni sellaisiakin arvoja, ettei tavara ole kaikki kaikessa. Ja vaikka haluaisinkin pitää taloutemme lelumäärän jotenkin hallinnassa.

Miten teillä suhtaudutaan tavaraan? Yritätkö hallita lelujen määrää, vai annatko vain uusien tulla vanhojen jäädessä? Missä vaiheessa lapsi itse oppii haluamaan tavaraa? Meidän 2-vuotiaamme ei vielä osaa, vaan on lukenut joulun alla postiluukusta tipahtaneita lelukuvastoja kirjoina. Eikä muuten huomannut sitäkään, kun "kirjat" yön pimeydessä hävisivät paperinkeräykseen.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Uudissanoja

Jäätelökarhu (kuva täältä)

Mittarilusikkasarja (kuva täältä)

Kippisauto (kuva täältä)

Allimoottori (kuva täältä)

Pannarikakku (kuva täältä)

Ampsilanssi (kuva täältä)

Saisinko pitää nämä sanat? Ovat niin suloisia, ei tee mieli korjata.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Kaamos

Minun tekisi mieli sanoa, etten juurikaan välitä marraskuusta, mutta se ei pitäisi paikkaansa, sillä minusta tuli marraskuussa äiti, ja siksi se on ehkä paras kaikista kuukausista. Marraskuu, ja heinäkuu tietysti myös, jolloin minusta tuli toistamiseen äiti.



Vaikka onhan tämä vuodenaika kieltämättä aika harmaa, noista kahdesta elämäni valosta huolimatta. Yritän silti olla marmattamatta, ja etsin hopeareunusta: kotona lasten kanssa pääsen ulos joka päivä, nauttimaan päivänvalosta (auringonvalo olisi vielä parempi, mutta sillä mennään, mitä on saatavilla).

Olkoonkin, että siellä ulkona joutuu usein sadepäivinä lusimaan yksin. Tänäänkin saimme leikkipuiston kokonaan itsellemme. Missä te muut lasten kanssa kotona olevat vietätte sadepäivät?


Lastenpsykiatri Sinkkonen kertoi televisiossa, että lapsen pitää päästä purkamaan normaalia aggressiivisuuttaan leikkimällä fyysisiä leikkejä. Se onneksi onnistui tyhjässäkin puistossa: lapsi juoksi vesilammikolta toiselle, eikä olisi millään malttanut lähteä leikeistään kotiin. Silmän välttäessä joi kuravettä. Minä sain happea ja raitista ilmaa, ja vauvan nukkumaan.

Happihyppelyn jälkeen jaksamme kaikki neljän seinän sisällä taas vähän paremmin. Etenkin minä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kansallinen kateuspäivä

Perjantaina kaikki lehdet huusivat samaa tarinaa. Melu jatkui Facebookissa. Katso kuka tienaa eniten! Tuokin saa noin paljon enemmän kuin minä! Tuloerot! Johtajien palkat!



Hohhoijaa. Miksei näitä juttuja ikinä kirjoiteta siitä näkökulmasta, kuka maksoi eniten veroja? Ja mitä niillä verorahoilla saa: kuinka monta kilometriä moottoritietä, montako valaistua hiihtolatua, kuinka monta päiväkotipaikkaa, minkä verran vesiputkia.

Hesarikin otsikoi tarkoitushakuisesti "Sama veroprosentti, aivan eri tulot" juttunsa, jossa verrataan noin viisikymmentätuhatta vuodessa ansaitsevan opettajan ja satoja tuhansia vuodessa pääomatuloja tienaavan yrittäjän veroprosenttia. Se on sama, noin kolmekymmentä. Maksetut verot ovatkin sitten ihan eri asia, mutta niistä ei jutussa kerrota (menisi hyvä pointti vähän pilalle, arvaan). Opettaja maksaa veroja noin 15 000 euroa ja yrittäjä rapiat sata tonnia enemmän. Ensimmäisen veroilla maksetaan 1,5 lapselle päiväkotipaikka, jälkimmäisen veroilla liki kymmenkertainen määrä.

En ole ikinä osannut samaistua ajatukseen, että minua enemmän tienaavien rahat olisivat minulta pois. Päinvastoin, olen saamapuolella.

torstai 31. lokakuuta 2013

Näköharhoja

Luin Voima-lehden artikkelin kirjailija Chimamanda Ngozi Adichiesta. Hän on nigerialaistaustainen kirjailija, jolta on ilmestynyt viisitoistavuotiaan Kambili-tytön ja hänen perheensä elämästä Nigeriassa kertova romaani Purppuranpunainen hibiskus, Biafran sodasta kertova romaani Puolikas keltaista aurinkoa, novellikokoelma Huominen on liian kaukana ja tämän syksyn uutuus Kotiinpalaajat.


Voima-lehden haastattelussa Adichie kertoo pienen yksityiskohdan, jota jäin miettimään: "On eräs asia, joka taitaa olla aika tavallista meidän afrikkalaisten keskiluokkaisten lasten parissa. Me kulutimme kirjallisuutta, joka kertoo valkoisista ihmisistä."

Tajusin, että niinhän se on meillä valkoisillakin. Adichien Purppuranpunainen hibiskus on ensimmäinen (ja ainoa) kirja, jonka olen lukenut afrikkalaiselta kirjoittajalta. Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on ensimmäinen (ja ainoa) kirja, jonka olen lukenut afganistanilaiselta kirjailijalta. Peruskoulun äidinkielentunneilla lukemani kirjat taisivat olla pelkästään suomalaisia klassikoita, Seitsemää veljestä ja Tuntematonta sotilasta. Amerikkalaiset lapset lukevat amerikkalaisia merkkiteoksia, brittiläiset varmasti brittiläisiä.

Kotimaisten kirjojen lukeminen on toki tärkeää siksi, että sitä kautta rakentuu oma kansallinen identiteetti, ja tarinoiden avulla lienee (muillekin kuin minulle) helpompi tutustua oman maan historiaan. Siksi Adichien havainto on tietysti huolestuttavampi afrikkalaislasten kuin suomalaislasten näkökulmasta.

Mutta on länsimaisten kertomusten ylivalta huolestuttavaa länsimaisestakin näkövinkkelistä. Minä olen viime vuosina havahtunut siihen, että olen hyvin vähän kosketuksissa ihmisiin, jotka ovat kanssani erilaisia. Ystäväni, perheeni ja kollegani ovat kaikki kantasuomalaisia, keskiluokkaisia, korkeastikoulutettuja, samanlaisessa sosioekonomisessa asemassa. Siksi välillä hämmästyn, kun kohtaan mielipiteitä, jotka ovat perustavanlaisesti erilaisia kuin omani. Hämmästyn siksi, etten ollut osannut edes ajatella, että asiasta voisi ajatella toisin. Naiivia, ja kenties hieman ylimielistäkin, vaikka ei tietenkään tarkoituksella.

Minun on vaikea samaistua vaikkapa köyhyyteen, siis oikeasti ja kouriintuntuvasti ymmärtää, millaista on elämä köyhänä. Luin suurella mielenkiinnolla tämänpäiväisen Hesarin jutun Mathias Rosenlundista, jolta on juuri ilmestynyt omaelämänkerrallinen kirja Vaskivuorentie 20. Kirja antaa äänen köyhälle, ja se on tärkeää siksi, että tähän asti köyhyydestä on puhuttu ylhäältä päin, neuvoja antaen, holhoten, ja paheksuen. Äänen antaminen, se taitaa olla yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä.

Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen kykyä empaattisuuteen. Uskon tämän olevan juuri näin. Ihminen ei voi haalia lähipiiriinsä erilaisuutta vain omaa maailmankatsomustaan avartaakseen, mutta näkökulmia saa lukemalla (muutakin kuin kaunokirjallisuutta). Minulle tämä blogiharrastus on ollut koukuttava myös siksi, että blogien kautta pääsen kurkistamaan erilaisten ihmisten ajatuksiin ja elämään - vaikka myönnettävä onkin, että lukemani blogit taitavat enimmäkseen edustaa ajattelua, joka on lähellä omaani.

Sami Sykkö kirjoitti Hesariin huolestuneen puheenvuoron siitä, että suomalaiset kustantamot eivät enää julkaise käännöskirjallisuutta muista kuin ns. varmoista kassamenestyksistä. Tämäkin on ikävä kehityssuunta maailmankirjallisuuden näkökulmasta: itse luen englanninkielistä kirjallisuutta vaivatta, mutta mites se muu maailma? Pelkän kotimaisen ja englanninkielisen kirjallisuuden varassa jää samanlaisuuden illuusion varaan: harhaan, jossa maailmaa katsotaan lopulta melko yksiulotteisten linssien lävitse.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Pahan mielen luettavaa

Olen viime päivinä ryhdistäytynyt kirjarintamalla. Jostain syystä olen valinnut luettavakseni aika rankkoja kirjoja. Ajattelin nyt viritellä jotain virtuaalista lukupiiriä, koska tekee mieli saada kirjojen herättämät ajatukset purettua.



Herman Kochin Illallisen luin jo kesällä. Ostin sen sairaalakassiin, mutta taisin lukea kirjan jo ennen synnytystä. Kirja oli hämmentävä lukukokemus sikäli, että sen päähenkilö on vastenmielinen tyyppi. Kirja itsessään oli taidokas tutkielma moraalista: mistä syntyy käsitys hyvästä ja pahasta, siitä mitä saa tehdä ja miten tekojen seuraamukset kohdataan. Mutta en voinut samaistua henkilöihin yhtään, en tuntenut heitä kohtaan pätkääkään myötätuntoa.

 "Poikani katsoi minua. Rehellisillä silmillään. Vapautuneesti, se voisi kuvata hänen ilmettään parhaiten. Isä ei tiedä mistään mitään."

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on myös sairaalakassihankinta, mutta sain sen luettua vasta viime viikolla. Kirja sijoittuu Afganistaniin ja on kertomus kahden naisen ystävyydestä sodan keskellä, naisen asemasta, alistumisesta, turtumisesta ja julmuudesta. Loppuratkaisu antaa lupauksen onnesta. En tiedä, onko lupaus totta, mutta ehkä ilman sitä kirja olisi ollut liian rankkaa luettavaa.

"Gitin jo mätänevä oikea jalka, yhä nailonsukassa ja violetissa tennistossussa, löytyisi erään talon katolta kaksi viikkoa myöhemmin."

Chris Cleaven Little Been tarina on minulla vielä kesken. Olen noin puolivälissä, siinä kohtaa missä Little Bee kertoo, mitä hänen siskolleen Lempeydelle tapahtui. Laitoin kirjan kiinni, enkä tiedä, haluanko lukea pidemmälle. Kirja kertoo kahdesta naisesta, nigerialaisesta pakolaistytöstä Little Beestä ja brittiläisestä Sarahista. Little Bee on paennut Nigerian öljysotaa ja kauheuksia, joita sodissa on tapana naisille tehdä. Siinä missä Tuhat loistavaa aurinkoa lakonisesti toteaa arkipäivän julmuudet, Little Been tarina kertoo niistä jotenkin, öö.. humoristisesti. Tiedättekö, sellaisen kamalan huumorin keinoin, mitä on tapana käyttää, kun tapahtumat ovat niin hirvittäviä, että huumorin taakse pitää mennä piiloon.

"Ja Mercedeksen kuljettaja nauroi ja jäi hänkin sinne, ja hän ystävystyi isän kanssa, niin että kutsuin häntä sedäksi. Ja isä ja setä elelivät sillä onnellisina aina siihen päivään asti, jolloin ne miehet tulivat ja ampuivat heidät."

**

Kirjoja yhdistää se, että vaikka ne sijoittuvat maantieteellisesti eri paikkoihin (Hollantiin, Nigeriaan/Britteihin ja Afganistaniin), ne kaikki kertovat pahuudesta. Illallisessa tavallisen keskiluokkaisen perheenisän tavallinen poika tekee kamalan teon. Kirjaa lukiessa voi piehtaroida moraalisessa ylemmyydentunnossa ja ajatella, että minä en tule kasvattamaan lapsistani hirviöitä, jotka kuvittelevat, että väkivalta on sallittua. Hosseinin ja Cleaven kirjat ovat lohduttomampia. Sodan keskellä väkivalta, julmuus ja pelko lienevät erottamattomia osia arkea. Näitä kirjoja lukiessa tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen syntynyt Suomeen, ja että olen saanut elää rauhan aikana.

Uskon, että nämä kirjat ovat tärkeitä, jottemme unohtaisi sitä inhimillistä kärsimystä, mikä sotaan liittyy. Silti en voi välttyä vähän kyyniseltä ajatukselta, että mitä näiden kirjojen lukeminen muuttaa. Eivätkö minunkin puistatuksen tunteeni ole sitä samaa turvallista kauhun tunnetta, jota Cleave kuvaa Little Been suulla? Länsimainen nainen voi eristää kauhun elokuvateatterin seinien sisälle tai kirjan kansiin, makustella sitä aikansa ja sitten keskittyä iloisempiin asioihin. Minä voin laittaa kirjan kiinni kun tarina käy liian kamalaksi, hipsiä nuuhkimaan nukkuvien rakkaimpieni hengitystä ja todeta, että meillä on kaikki hyvin. Minun ei tarvitse pohtia, millä eri tavoin saisin itseltäni hengen, jos ne miehet tulevat.

Toki minä toivon, että kaiken maailman teuvohakkaraiset tutustuisivat näihin sotakuvauksiin, ennen kuin päättävät, pitääkö Suomen lisätä vai vähentää kehitysavun määrää tai ottaa enemmän vai vähemmän vastaan pakolaisia. Toivon myös, että kaikki, jotka valittavat, miten meillä on asiat huonosti tai meiltä jotain puuttuu, lukisivat näitä tarinoita. En tietenkään tarkoita, että se, että jossain on asiat huonosti, tarkoittaisi, ettei Suomessa asiat voisi olla vielä nykyistäkin paremmin. Mutta vähän suhteellisuudentajua, kiitos.

Mietin myös, teinkö oikein, kun niputin Kochin Illallisen tähän samaan nippuun. Sehän kertoo ihan eri asiasta, väkivallasta huvin vuoksi. Vai kertooko sittenkään? Illallisen kuvaama väkivalta on sellaista samanlaista turhaa ja tarpeetonta väkivaltaa, kuin se, mitä siviileille tehdään sodassa. Ja jos joku nyt kysyy, eikö sotakin ole tarpeetonta, niin minun tekisi mieli sanoa, että totta kai on, mutta oikea vastaus on, etten tiedä.

Oli miten oli, tällaiset tarinat horjuttavat hartaasti vaalimaani uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Ehkä ihminen onkin pohjimmiltaan paha, ja vaatii Maslowin tarvehierarkian kaikkien portaiden täyttymistä, ennen kuin on kapasiteettia vaikkapa myötätuntoon. En tiedä, masennuin vähän lukemastani. Ehkä seuraavaksi otan kirjastosta mukaan jotain hyvän mielen kirjoja. Kukkia Birgitalle, kenties?