perjantai 31. toukokuuta 2013

Leikkipuistoefekti

Olin ensimmäistä kertaa lapsen kanssa leikkipuistossa, kun lapsi oli noin vuoden vanha. Taisimme olla molemmat vähän hämmentyneitä. Mitä täällä kuuluu tehdä?

Olin jarrutellut leikkipuistoilun aloittamista niin pitkään kuin pystyin. Jokin minussa jännitti kohtaamisia ventovieraiden aikuisten kanssa. Olen erakkoluonne, ja viihdyn vallan mainiosti kotona kahden lapsen kanssa. Valitettavasti kun lapsi kasvoi, hän ei enää viihtynyt minun kanssani. Lapsen kanssa oli lähdettävä ulos, tai päivästä tuli sietämätöntä kitinää.

Noin puolen vuoden kokemuksella voin sanoa, että enää minua ei saisi leikkipuistosta pois kirveelläkään. En edelleenkään hirveästi juttele muiden äitien ja isien kanssa, mutta olen huomannut, ettei tarvitse. Olen löytänyt asuinalueemme kahdesta kaupungin ylläpitämästä leikkipuistosta sen mieluisemman, jossa on paljon muita lapsia, paljon leluja, mukava henkilökunta, hyvät ulko- ja sisätilat ja runsaasti ohjattua toimintaa (ei niin, että minä sellaista kaipaisin. Jotenkin sen olemassa olo on silti hyvä asia).

Juu ei ole tältä päivältä tämä kuva. Tässä pari viikkoa sitten oli hetki, jolloin oli tarvetta välikausihaalarille.

Mikä parasta: lapsi viihtyy leikkipuistossa ja leikkii siellä itsekseen. Minulle leikkipuistossa käynti on lepohetki. Otan mukaan kupin kahvia ja luen kännykällä internetiä samalla kun taapero pörrää ympäriinsä.

(Niin, minä en usko, että lasta pitää joka hetki leikittää. Uskon - myös muista kuin itsekkäistä syistä - että lapsen on hyvä oppia leikkimään itsenäisesti, ja keksiä itse itselleen tekemistä.)

Kutsun tätä leikkipuistoefektiksi. Se syntyy, kun lapsi saa leikkiä vierailla leluilla ja tutkia jotain muuta kuin oman kodin nurkkia. Leikkipuistoefekti toteutuu puiston lisäksi myös serkkulassa ja mummilassa.

Kun näet hiekkalaatikon reunalla raukeasti hymyilevän kovasti raskaana olevan naisen kahvikuppi toisessa, kännykkä toisessa kädessä, se olen todennäköisesti minä. Tyytyväinen veronmaksaja.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Lahjahevosen suu

Kaikenlaista sitä vanhemmiltaan oppii.

Äitini uskoi vankasti, että lahjan pitää olla persoonallinen. Persoonallinen siinä merkityksessä, ettei missään tapauksessa noudatettu lahjan saajan mahdollisia toiveita. Rahan antaminen oli verrattavissa perisyntiin.

Minä olen aikuisiällä yrittänyt opetella pois tästä tavasta. Perustan muutostarpeen ensisijaisesti omille kokemuksilleni: vaikka persoonalliset lahjat ovat sinänsä ihan kaunis ajatus, minä vihaan saada lahjaksi jotain, mitä en tarvitse. Kutsukaa kiittämättömäksi, mutta olen yrittänyt nettikirpputoreilla päästä eroon kaapin perukoilla lojuvista Aalto-maljakoista ja Arabian kynttilänjaloista. Kun ei niitä tule käytettyä, ja vievät vain tilaa.

Helsingin Sanomissa oli kysytty nykyisiltä yliopisto-opiskelijoilta heidän saamaansa turhinta ylioppilaslahjaa. Minulle jäi erityisesti mieleen nainen, joka oli yrittänyt turhaan myydä kirpputorilla saamaansa rumaa kaulakorua. Äitinsä oli ehdottanut, että korua voi pitää rangaistukseksi (itselleen), jos on tehnyt jotain pahaa. Olikohan tämä käyttötarkoitus lahjan antajalla mielessä?

Minä olen kärrännyt saamiani lahjoja myös tänne
Mutta tämän kirjoituksen tarkoitus ei suinkaan ole avautua lahjoista, joita olen saanut. Päinvastoin, tarkoitus on avautua lahjoista, joita olen antanut: olen kenties maailman surkein lahjojen antaja. Ilman tarkkaan määriteltyä lahjatoivetta päädyn ostamaan jotain idioottimaista. Vieläkin kaduttaa se suklaafonduesetti, joka tuli lankomiehelle ja kälylle hankittua. Arvatkaa, onko ollut käytössä kertaakaan?

Kyse ei myöskään ole siitä, että olisin lahjakriittinen. Tykkään saada ja antaa lahjoja. Lahjan rahallisella arvolla ei ole väliä, mutta sillä on, onko se turhaa vai tarpeellista. Ihan parasta ovat kierrätyslahjat. Lapselle olemme pyytäneet ja saaneet serkkujen ja kummilasten vanhoja hyväkuntoisia leluja. Eräänä jouluna sovimme, että kukin antaa lahjaksi vanhoja kirjoja, joita omasta kirjahyllystä löytyy.

Jonnekin aivojen sopukkaan se äitini oppi on kuitenkin sitkeästi jäänyt asustamaan. Minun on vaikea kysyä lahjatoiveita. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tietää kysymättä, ja osata hankkia jotain persoonallista ja ihanaa. No en osaa.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Älä kysy, älä kerro

Se alkoi muutama vuosi ennen 30-vuotissyntymäpäiviäni. Uteleminen.

"Koskas teille tulee lapsia?"

Tavallaan ihan ymmärrettävää, olinhan siinä iässä, ja seurustellut saman miehen kanssa jo vuosia. Yhteistä asuntolainaakin oli, ja vakituinen työpaikka.

Kaikki eivät tyytyneet vain kysymään. Minua myös varoiteltiin: "Jos et kohta ryhdy toimeen, on liian myöhäistä. Olet jo parhaan lapsentekoiän ohittanut."

Minusta moinen puuttuminen lisääntymisaikeisiini oli hyvin vaivaannuttavaa ja loukkasi yksityisyyttäni. Pelkäsin, että jos paljastan lapsentekohalukkuuteni, työkaverit alkavat suhtautua minuun eri lailla kuin ennen. Vaikka halusin lapsia, en halunnut selitellä puolitutuille, miksi juuri nyt ei mielestäni ollut siihen otollinen. Eniten mieltäni kaihersi kuitenkin kysymys: Mistä kyselijät tietävät, ettei asiaan liity jotakin todella kipeää ja tuskallista?

Olen siis sitä koulukuntaa, jonka pitää nähdä ultrassa sydämenlyönnit, ennen kuin raskaudesta - tai lapsentekoaikeista - puhutaan julkisesti.

Nyt olen kuitenkin hiljalleen alkanut muuttaa mieltäni. Ehkä.

Viime syksynä sain keskenmenon. Jos raskaus olisi jatkunut toivotulla tavalla, laskettu aika olisi ollut tänään. Fyysisesti keskenmeno ei ollut kova paikka, mutta henkisesti toivotun lapsen menettäminen sattui. Minua lohdutti valtavasti se, etten ollut kokemukseni kanssa yksin, vaan saatoin puhua muille saman kokeneille. Eniten tietysti lohdutti se, että tulin pian uudelleen raskaaksi - en osaa edes kuvitella toistuvien keskenmenojen tai tahattoman lapsettomuuden aiheuttamaa tuskaa.

Helsingin Sanomien mainiossa äitienpäiväjutussa Pinnan alla kerrotaan, että keskenmenoja tapahtuu Suomessa joka päivä 50. Samassa jutussa todetaan, että yleisyydestään huolimatta keskenmenot pidetään salassa.
Keskenmenosta ei puhuta, koska ulkopuolisen silmin mitään ei ole tapahtunut.

Hiljaisuus saattaa johtua myös häpeästä. Lapsen saamisen oletetaan olevan jatkumoa kauniiseen tapahtumasarjaan: Suunnitellaan rakastuspäissään nimiä yhteisille lapsille, tehdään raskaustesti, ja lopuksi lähetetään tekstiviesti synnäriltä. Meitä on nyt kolme! It's a boy! Naisvalta!

Isä ja äiti ovat onnesta pyörryksissä. Lapsi syntyi vihdoinkin, tuo täyttymysten helistin. Elämä on juhla.

Keskenmeno rikkoo tarinan, pilaa juhlat.
Minä koin keskenmenosta häpeää. Ajattelin, että ruumiini oli pettänyt minut. Keskenmenon pelko varjosti pitkään uutta raskautta. Silti, jostain syystä, keskenmenosta oli nyt helppo puhua. Olin sen jo kokenut, se oli jo tapahtunut minulle - aiemmin olin vain pelännyt keskenmenoa. Olin itse saanut voimaa muiden tarinoista, ehkä joku jossain joskus saisi voimaa minun tarinastani.

Aina vaaleanpunaiset haaveet eivät toteudu

Olen myös pohtinut, että mikäli vaikeista ja kipeistä asioista puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin, ehkä ne lakkaisivat olemasta niin vaikeita. Ehkä keskenmenosta tulisi luonnollisempi osa elämän kiertokulkua, jos se tuotaisiin useammin julki. Jos olisi ihan ookoo kertoa, että yritämme, mutta vielä ei ole tärpännyt, ehkä ne kaikkein härskimmin utelevat osaisivat lopettaa utelunsa ajoissa. Jos saisi sanoa ääneen myös sen, että ei ikinä halua lapsia, ehkei vanhemmuuden autuutta niin hanakasti muille tuputettaisi. Ehkä elämän erilaiset karikot olisi helpompi kestää, jos niitä ei tarvitsisi kantaa yksin.

Toisaalta, uusi ja yllättävä avoimuuden kaipuuni saattaa johtua siitä, että minulla ei enää ole mitään salattavaa. Ei tarvitse pelätä, miten työelämässä minuun suhtaudutaan, kun voin vastata uteluihin rehellisesti, että lapsiluku on kakkosen myötä täysi. Ei tarvitse jännittää keskenmenoa, kun en suunnittele uutta raskautta. Tahattomasta lapsettomuudesta en mitään tiedä, kun lapsia on jo yksi ja toinen tulossa.

Silti (tai juuri siksi) toivoisin, etteivät nämäkään asiat enää olisi tabuja.

En tiedä. Mitä mieltä sinä olet?

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

24 tunnin karkumatka

Olimme miehen kanssa juhlimassa hääpäivää. Lapsi vietiin mummilaan, ja me lähdimme Fiskarsiin hotelliyötä viettämään.

Ihan silläkin uhalla, että tästä tulee brassailupostaus, sanon: oli kuulkaas ihanaa.

Nukuin päiväunet ilman pelkoa siitä, että kohta minut herättää lapsen rääkäisy. Söin kolmen ruokalajin illallisen ilman, että olisin kertaakaan kaivanut käsilaukusta leluautoa tai muuta viihdykettä seuralaiselle. Saunoin kiireettä. Mies nukkui pitkään, minä heräsin normaaliin tapaan supistuksiin, vessahätään ja vauvan potkuihin. Luin aamiaisella Helsingin Sanomat kannesta kanteen ilman sylissä pyörivää lasta. Kiertelin käsityöläisten putiikeissa pelkäämättä, että joudun maksamaan seuralaiseni hyllyiltä alas repimät tavarat. Söin lounaaksi kakkua. En käyttänyt kertaakaan matkan aikana sanoja "Ei!" tai "Älä!". Kävin pitkiä keskusteluja mieheni kanssa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta ja totesin, että olen naimisissa ihanan ja fiksun ihmisen kanssa.


Ikävöin tietysti lasta, mutta en koko aikaa, ja ikävä oli sellaista hyvänlaista. Sellaista, että on kiva nähdä lapsi sitten, kun palaamme kotiin, mutta on kiva myös olla poissa lapsen luota.

Mummilasta noudettiin iloinen lapsi, ja heipat vilkutettiin lapsenlapsensa seurasta onnellisille isovanhemmille.

Kotona lapsi kiitti poissaolosta kahden tunnin raivareilla.

Oli se silti sen arvoista.

torstai 23. toukokuuta 2013

Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen

Äidiksi tulemiseen liittyy muuan kummallinen juttu. Se antaa ihmisille oikeuden kertoa sinulle, mitä saat ja et saa tehdä.

Jäädessäni esikoista odottaessa äitiyslomalle, minulle kerrottiin, että nyt pitää levätä, koska vauvan synnyttyä en enää pysty.

Lapsen synnyttyä minua ojennettiin sanomalla, että päiväunien aikaan ei saa tehdä kotitöitä.

Esikoisen opetellessa tuettuna kävelemään, sain kuulla, että lasta ei ikinä saa kävelyttää.

Ja niin edespäin.

Minulle on myös kommentoitu tekemiäni hankintoja hyvin suorasanaisesti. Liian kallista. Olisit ostanut käytettynä. Väärän merkkiset.

En osaa kuvitella, että muilla elämän osa-alueilla tekemiäni valintoja olisi kenelläkään oikeus arvostella yhtä suoraan. Miksi ihmeessä äitiyteen liittyviä saisi?

Enkä nyt tarkoita mitään hyvää tarkoittavia neuvoja, joita annetaan pyydettäessä. Puhun käskyistä, jotka annetaan pyytämättä, imperatiivissa, ikään kuin ne pätisivät aina ja kaikissa tilanteissa, ilman poikkeuksia.

En ole ikinä suhtautunut hyvin siihen, että minua komennetaan. Kai aikuinen ihminen osaa tehdä omista rahoistaan päätöksen silloinkin, kun hankinta liittyy lapseen? En minä tarvitse ketään neuvomaan, milloin saan ja en saa nukkua. En minä tarvitse kenenkään lupaa siihen, milloin siivoan (arvaatte ehkä, että päiväuniaika on minulle toisinaan siivousaikaa).


Aiheen vierestä: myöskään ruumiintoimintoni eivät kuulu muille. On ihan okei, jos tuntematon rouva pysähtyy kadulla ihastelemaan vastasyntynyttä vauvaani. Mutta kun keskustelu siirtyy säästä siihen, onko maito riittänyt, minulla palaa pinna. Mitä hittoa se sinulle kuuluu?

Koeajalla

Viime aikoina olen ollut hämmentävän tunteen vallassa. Reilun kahden vuoden raskaus-imetys-raskaus -putken keskellä tuntuu siltä, että kykenen muodostamaan kokonaisia ajatuksia. Tämä on varmasti harhaa, joka menee ohi viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi nro 2 kesällä syntyy.

Toisaalta, nyt kun päivittäisenä keskustelukumppanina on vielä varsin niukkasanainen taapero, tuntuu, etteivät kokonaiset ajatukseni pääse näkemään päivänvaloa. Leikkipuiston äitien kanssa en ole päässyt vielä sille asteelle, että keskustelisimme muusta kuin säästä tai lapsen kehitysvaiheista.

Hieman haparoiden ja epävarmasti päätin kokeilla kirjallista muotoa ajatusteni jäsentämiseen: blogia. Puolitoistavuotisen äiti-urani aikana olen pidättäytynyt omien ajatusten julkituomisesta muualla kuin muiden kommenttilaatikossa. Tähän on ollut muutama syy. Ensinäkin, minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa. Toiseksi, en ole varma, kuinka paljon uskallan itsestäni paljastaa. Kolmanneksi, bloggaaminen ei ole ainoa tapa, jonka keksin sille vähälle vapaa-ajalle, joka minulla on. Ja niin edespäin.

Kaikki edellä mainittu jää kuitenkin jossitteluksi, jos en kokeile. Kutsutaan tätä vaikka sitten koeajaksi. Jatkan niin kauan, kuin hyvältä tuntuu. Tervetuloa mukaan!