keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Lahjahevosen suu

Kaikenlaista sitä vanhemmiltaan oppii.

Äitini uskoi vankasti, että lahjan pitää olla persoonallinen. Persoonallinen siinä merkityksessä, ettei missään tapauksessa noudatettu lahjan saajan mahdollisia toiveita. Rahan antaminen oli verrattavissa perisyntiin.

Minä olen aikuisiällä yrittänyt opetella pois tästä tavasta. Perustan muutostarpeen ensisijaisesti omille kokemuksilleni: vaikka persoonalliset lahjat ovat sinänsä ihan kaunis ajatus, minä vihaan saada lahjaksi jotain, mitä en tarvitse. Kutsukaa kiittämättömäksi, mutta olen yrittänyt nettikirpputoreilla päästä eroon kaapin perukoilla lojuvista Aalto-maljakoista ja Arabian kynttilänjaloista. Kun ei niitä tule käytettyä, ja vievät vain tilaa.

Helsingin Sanomissa oli kysytty nykyisiltä yliopisto-opiskelijoilta heidän saamaansa turhinta ylioppilaslahjaa. Minulle jäi erityisesti mieleen nainen, joka oli yrittänyt turhaan myydä kirpputorilla saamaansa rumaa kaulakorua. Äitinsä oli ehdottanut, että korua voi pitää rangaistukseksi (itselleen), jos on tehnyt jotain pahaa. Olikohan tämä käyttötarkoitus lahjan antajalla mielessä?

Minä olen kärrännyt saamiani lahjoja myös tänne
Mutta tämän kirjoituksen tarkoitus ei suinkaan ole avautua lahjoista, joita olen saanut. Päinvastoin, tarkoitus on avautua lahjoista, joita olen antanut: olen kenties maailman surkein lahjojen antaja. Ilman tarkkaan määriteltyä lahjatoivetta päädyn ostamaan jotain idioottimaista. Vieläkin kaduttaa se suklaafonduesetti, joka tuli lankomiehelle ja kälylle hankittua. Arvatkaa, onko ollut käytössä kertaakaan?

Kyse ei myöskään ole siitä, että olisin lahjakriittinen. Tykkään saada ja antaa lahjoja. Lahjan rahallisella arvolla ei ole väliä, mutta sillä on, onko se turhaa vai tarpeellista. Ihan parasta ovat kierrätyslahjat. Lapselle olemme pyytäneet ja saaneet serkkujen ja kummilasten vanhoja hyväkuntoisia leluja. Eräänä jouluna sovimme, että kukin antaa lahjaksi vanhoja kirjoja, joita omasta kirjahyllystä löytyy.

Jonnekin aivojen sopukkaan se äitini oppi on kuitenkin sitkeästi jäänyt asustamaan. Minun on vaikea kysyä lahjatoiveita. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tietää kysymättä, ja osata hankkia jotain persoonallista ja ihanaa. No en osaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti