perjantai 31. toukokuuta 2013

Leikkipuistoefekti

Olin ensimmäistä kertaa lapsen kanssa leikkipuistossa, kun lapsi oli noin vuoden vanha. Taisimme olla molemmat vähän hämmentyneitä. Mitä täällä kuuluu tehdä?

Olin jarrutellut leikkipuistoilun aloittamista niin pitkään kuin pystyin. Jokin minussa jännitti kohtaamisia ventovieraiden aikuisten kanssa. Olen erakkoluonne, ja viihdyn vallan mainiosti kotona kahden lapsen kanssa. Valitettavasti kun lapsi kasvoi, hän ei enää viihtynyt minun kanssani. Lapsen kanssa oli lähdettävä ulos, tai päivästä tuli sietämätöntä kitinää.

Noin puolen vuoden kokemuksella voin sanoa, että enää minua ei saisi leikkipuistosta pois kirveelläkään. En edelleenkään hirveästi juttele muiden äitien ja isien kanssa, mutta olen huomannut, ettei tarvitse. Olen löytänyt asuinalueemme kahdesta kaupungin ylläpitämästä leikkipuistosta sen mieluisemman, jossa on paljon muita lapsia, paljon leluja, mukava henkilökunta, hyvät ulko- ja sisätilat ja runsaasti ohjattua toimintaa (ei niin, että minä sellaista kaipaisin. Jotenkin sen olemassa olo on silti hyvä asia).

Juu ei ole tältä päivältä tämä kuva. Tässä pari viikkoa sitten oli hetki, jolloin oli tarvetta välikausihaalarille.

Mikä parasta: lapsi viihtyy leikkipuistossa ja leikkii siellä itsekseen. Minulle leikkipuistossa käynti on lepohetki. Otan mukaan kupin kahvia ja luen kännykällä internetiä samalla kun taapero pörrää ympäriinsä.

(Niin, minä en usko, että lasta pitää joka hetki leikittää. Uskon - myös muista kuin itsekkäistä syistä - että lapsen on hyvä oppia leikkimään itsenäisesti, ja keksiä itse itselleen tekemistä.)

Kutsun tätä leikkipuistoefektiksi. Se syntyy, kun lapsi saa leikkiä vierailla leluilla ja tutkia jotain muuta kuin oman kodin nurkkia. Leikkipuistoefekti toteutuu puiston lisäksi myös serkkulassa ja mummilassa.

Kun näet hiekkalaatikon reunalla raukeasti hymyilevän kovasti raskaana olevan naisen kahvikuppi toisessa, kännykkä toisessa kädessä, se olen todennäköisesti minä. Tyytyväinen veronmaksaja.

4 kommenttia:

  1. Piti oikein miettiä tätä hommaa ja sitä, miksi minä en vain edelleenkään oikein viihdy leikkipuistoissa.

    Okei, lähtökohtaisesti kaipaisin sinne itselleni aikuista lörpöttelyseuraa. Ei tuntemattomista, mutta mammatutut käyvät mainiosti (viittaan mammatutuilla kotiäitiaikana haalimiini lähiseudun tuttaviin, joilla on suht samanikäisiä lapsia kuin minulla).

    Toisaalta, minun poika ei vain jaksa innostua hiekkalaatikkoleikeistä. Se höntäilee telineeltä toiselle ja juuri yhteen päästyään haluaa tulla alas ja mennä seuraavalle. Meno on siis aika levotonta. Parhaiten poika viihtyy, jos on paljon muita lapsia paikalla ja varsinkin vähän isompia, joiden touhuja voi ihmetellä.

    Silti minulla oli vielä loppuvuodesta sellainen käsitys, ettei poika viihdy puistoissa. Kun sitten tammikuussa heti päivähoidon alettua päiväkodista sanottiin, että poika tykkää tosi paljon ulkoleikeistä (pelkäsin, että jäätyisi pihalle pakkaseen), olin aivan ihmeissäni. Ja sama meno on jatkanut koko ajan. Tarhan pihalta löytyy iltapäivisin aina touhukas ja kuuma napero.

    Ehkä seura ei vain aiemmin ollut tarpeeksi hyvää. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään viihtyisi puistossa, jos siellä pitäisi jatkuvasti säntäillä lapsen perässä. Etenkään tämän valtavan vatsan kanssa. No en kyllä varmaan ilman vatsaakaan.

      Kun tarkemmin tätä mietin, niin muutama ehto leikkipuiston miellyttävyydelle on. Puiston pitää olla riittävän pieni, jotta voin seurata lapsen menoa vaihtamatta itse paikkaa. Pitää olla paljon leluja, koska lapsen mielenkiinto säilyy yhdessä lelussa vain rajallisen hetken - eikä lapsi jaksa lelujen ollessa varattuna pitkään odottaa vuoroaan (leluja on siis oltava runsaasti suhteessa lasten määrään). Mielellään ei ole sellaisia isojen lasten vempaimia, joilla lapsi olisi vaarassa loukata itsensä - minä kun en enää taivu vaikkapa laskukaveriksi liukumäkeen.

      Meillä olisi kivenheiton päässä puisto, jossa oikeastaan mitkään edellä mainituista kriteereistä eivät täyty. Siispä käymme noin vartin kävelyn päässä olevassa puistossa, ja molemmat olemme tyytyväisiä.

      Leikkipuistotreffejä tuttujen äitien kanssa minäkin suosin nykyisin enemmän kuin vaikkapa lounastreffejä. Paremmin saa kuulumiset vaihdettua kun lapsi on hiekkalaatikkoleikeissä kuin syöttötuolissa tylsistymässä.

      Poista
    2. Nuo sinun puistokriteerit kuulostavat varsin hyviltä. Täällä meilläpäin ei puistoissa tunnu juurikaan olevan leluja, jotka olisivat "yleistä omaisuutta". (Tai ehkä avoimen pk:n leikkipihalla leluja olisi...) Itse olen laiska raahaamaan meidän harvoja hiekkaleluja puistoon, koska ne eivät tunnut lasta kiinnostavan (paitsi, että yrittää kotona pelata sählyä hiekkalapiolla ja pallolla...). Tästä voi kuitenkin muodostua noidankehä eli kun lelula ei ole, eivät ne sitten kiinnostakaan. Miten joku sellainen voi kiinnostaa, jota ei ole..? Hmm.

      Asiasta toiseen, rupesin tässä miettimään tuota isoa vatsaasi ja sitä, millaista olisi mahtanut olla itse saada toinen lapsi pienehköllä ikäerolla. Nythän meidän poika on 1 v 10 kk ja vaikka kakkonen vielä joskus tulisi, ei ikäeroa enää voisi sanoa pieneksi. Eikös muuten olekin hassua, että selvästikään en ole mielessäni täysin luopunut tuosta ajatuksesta, vaikka se näissä meidän olosuhteissa alkaakin olla hyvin epätodennäköistä...

      No joo, sori nämä höpinät. Kaunis lauantai-ilta saa näemmä mietteliääksi. :)

      Poista
    3. Meidän puisto onkin avoin pk, vaikka täälläpäin kukaan ei sitä sellaiseksi kutsu (puhutaan vain leikkipuistosta). Siinä on sekin hyvä puoli, että ohjaajia voi pyytää katsomaan lasta sen aikaa, kun käyn vessassa (erinomainen palvelu etenkin viimeisillään raskaana olevan näkökulmasta).

      Viikonloppuisin leikkipuiston lelut ovat varastossa, ja pitää pärjätä omilla. Silloin pitääkin enemmän leikittää lasta. Ja muiden lelut ovat aina kiinnostavampia kuin omat, tietenkin.

      Olen miettinyt myös sellaista, että jos olisin palannut töihin kun lapsi oli noin vuoden, olisi minulta jäänyt kokonaan sopeutumatta tähän leikkipuistoarkeen. Se ei siis suinkaan sujunut kovin helposti tai nopeasti, vaan melko pitkään lähdin aamuisin leikkipuistoon pitkin hampain. Jotenkin se tuntui rajoittavalta, kun vauvan kanssa oli voinut lähteä kahville tai kaupungille tai jäädä kotiin imuroimaan. Mutta kuten sanottua, nyt olen fani, ja se johtuu yksinomaan siitä, että lapsen kanssa on niin paljon helpompaa, kun hän saa telmittyä tarmonsa pois puistossa.

      Asiasta toiseen: en oikein osaa muuta sanoa, kuin että pohdi hartaasti ja tee, kuten itse parhaaksi katsot. Olen hieman allerginen ajatukselle, että olisi jokin yksi autuaaksi tekevä "sopiva" ikäero lapsille tai "sopiva" lasten lukumäärä. Lapset tulevat, jos ovat tullakseen, silloin kun ovat tullakseen. Itse siihen ei voi vaikuttaa oikeastaan muuten kuin antamalla lapselle luvan tulla.

      Poista