sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Vauvakuume

Muistan tarkkaan sen hetken, kun tajusin haluavani lapsia mieheni kanssa. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: tässä on se ihminen, jonka kanssa haluan geenini yhdistää. Tiesin heti haluavani kaksi lasta, kaksi suloista pientä pellavapäätä. Mahdollisimman nopeasti, kiitos.

Vauvakuumeilin kakkosta jo silloin, kun olin raskaana esikoisesta. Vauvakuumeilin läpi esikoisen vauvavuoden. Kuume helpotti vasta tämän raskauden myötä.

Vauvakuume on jännä juttu. Se on kaikennielevä, voimakas tunne, jota ei osaa järjellä selittää. Sitä vain tietää haluavansa, ja haluavansa kovasti.

Minä olen siitä onnekas, että olen tullut raskaaksi melko helposti. En ole joutunut kokemaan pettymystä kuukausi toisensa jälkeen menkkojen alkaessa. En ole joutunut kestämään hedelmöityshoitoja tai tietoa siitä, etten ikinä tulisi saamaan biologisia lapsia.

kuva täältä


Suomen hallitus on päättänyt, että sijaissynnytykset pysyvät Suomessa laittomina. Hallituksessa sijaissynnytyksen sallivaa lainmuutosta vastustavat etenkin kristillisdemokraatit - tosin Päivi Räsänen muotoilee asian niin, että kristillisdemokraattien eduskuntaryhmä kannattaa nykyistä lakia. Tämä on rankka paikka esimerkiksi kohduttomille naisille, joilla ei ole mahdollisuutta tulla itse raskaaksi ja synnyttää. Sijaissynnytys on heille ainoa tapa saada biologisia lapsia.

Minä uskon, että ihmisen halu saada jälkeläisiä on vahvasti biologinen. Ei se kaikille tule, vauvakuume, mutta niille joille tulee, kuume on epäilemättä vastaanpanematon. Minun mielestäni olisi armollista sallia vanhemmuus mahdollisimman monelle sitä toivovalle.

Toiveet asian etenemisestä siirtyivät juuri seuraavalle hallituskaudelle. Se on sääli.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Paha, pahempi, blogimainonta

Huomasin eilen illalla näpytteleväni ennätyspitkää kommenttia kännykällä Liinan blogiin aiheesta kaupallisuus, mainonta ja blogit. Puolen tunnin kaksisormitekniikalla kännykän ruudulta tihrustettu kommenttini jäi kuitenkin julkaisematta, koska a) se meni vähän ohi aiheen, b) vaati vähän lisää ajatustyötä ja c) ajattelin, että sen voisi sittenkin julkaista täällä omalla tontilla.

Nythän vähän tuntuu siltä, että blogimainonnasta on jo kohkattu niin paljon, ettei mitenkään voi olla mitään uutta sanottavaa. Liina hienosti toi esiin kulutuskriittisen blogilukijan näkökulman. Jennijee esitteli mainontaan suopeasti suhtautuvaa harrastaja-bloggaajan näkökulmaa. Kemikaalicocktail-blogissa kerrottiin ammattimaisesti bloggaavan bloggaajan ajatuksia aiheesta. Kaikki hienoja näkökulmia, ja asiaa kommentoidessa onkin vaikeaa kiteyttää ajatuksensa niin, että kaikki eri puolet tulevat esille.

Minunkin tekisi mieleni tarttua vaikka mihin näkökulmiin, mutta tartun nyt vain muutamaan, jotteivat ajatukset päädy umpisolmuun (minulla - te epäilemättä kykenette seuraamaan monimutkaisiakin ajatuspolkuja).

Liinan blogin kommenteissa nousi esiin mainostaja-sisällöntuottaja-lukija-kolmiyhteys ja se, onko mahdollista aikaansaada tilanne, jossa kaikki kolme voittavat. Minä olen sitä mieltä, että ei ole. Ja se johtuu siitä, että lukija on kitsas.

Jos lukija (esimerkiksi minä) saisi päättää, sanomalehdissä, aikakauslehdissä, televisiossa, radiossa tai internetissä ei olisi häiritseviä mainoksia. Sisältö olisi laadukasta, mutta se maksaisi korkeintaan saman verran kuin tälläkin hetkellä. Mieluummin vähemmän, tai ei mitään.

Lukijaa ei liiemmin kiinnosta, että laadukas sisältö on mainostajan maksamaa. Minäkin lukisin mieluiten Hesarini ilman mainoksia, mutta ei minun kestotilausmaksuillani Hesarin toimittajakuntaa töissä pidettäisi. Ei, vaikka sitkeästi tilaan sekä paperilehteä että digiversiota.

En itse asiassa keksi yhtä ainoaa mediaa, josta olisin valmis maksamaan sen verran, kuin toiminnan pyörittäminen kuluttajarahoitteisesti vaatisi. Mainoksia siis tarvitaan, jotta ylipäätään olisi, mitä lukea.

Tämä pätee tietysti erityisesti perinteiseen mediaan.

No entäs blogit sitten, te mietitte siellä ruudun toisella puolella. Nehän ovat ilmaisia: sisällöntuotanto ei maksa mitään kun sitä tekee omasta ilosta, ja ilmaisia blogialustoja on maailma täynnä. Miksi sinne tarvitaan mainoksia?

Ei kaikkiin tietenkään tarvitakaan. Rehellisyyden nimissä suurin osa blogeista tuskin mainostajiakaan kiinnostaa. Bloggareilla ja blogien lukijoilla on edelleen valta päättää, mihin yhteistyöhön lähtee mukaan ja mitä blogeja seuraa.

Mutta sitten on näitä blogeja, joita tekevät sisällöntuotannon ammattilaiset. Toimittajat ja valokuvaajat esimerkiksi. Heidän pitäisi tällä työllä ansaita leipänsä - minun mielestäni ei ole niin väliä, tehdäänkö työ ison kustantajan paperilehteen vai omaa nimeä kantavaan blogiin.

Ja sitten on ns. harrastajabloggareita, jotka haluavat vähän ekstraa siitä, että suosittelevat tuotteita blogissaan. Sopii minulle.

Siksi toivotan lämpimästi tervetulleeksi sekä blogimainonnan, että etenkin sitä suitsivat yhteiset pelisäännöt. Lukijana minua hiertää se, ettei minulle kerrota sisällön olevan mainosta - ei se, että se on. Toivon vastuullisuutta myös ja etenkin mainostajilta - älkää nyt hyvät ihmiset kuvitelko, että ihmisiä huijaamalla saatte tehtyä parempaa bisnestä! Ei siinä ole mitään mieltä, että hyväuskoista bloggaajaa höynäytetään mainostamaan puoli-ilmaiseksi tai naamioimaan mainos joksikin, mitä se ei ole.

Ja sitten oli vielä se, että blogit aikaansaavat lukijoissaan turhia tarpeita. Varmasti. Olen itsekin tähän haksahtanut. Mutta ei se tarkoita, että kaikki tuote-esittelyt tai kaikki mainonta olisi saatanasta. Eikä se tarkoita, että jos blogeissa ei olisi mainoksia, kulutushysteria katoaisi. Tavaran ympärille keskittyneet blogit nyt ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin on vaikea keksiä uutta jutun juurta muusta kuin, no, tavarasta. Minun on vaikea kuvitella kauneus- tai muotiblogia, jossa ei esiteltäisi tuotteita. Mistä siellä sitten puhuttaisiin? Se, että tällaiset blogit eivät kiinnosta juuri minua, ei tarkoita, etteivät ne kiinnostaisi - tai saisi kiinnostaa - jotakuta muuta.

Loppuun vielä pieni puolustuspuheenvuoro mainoksille, mediasta riippumatta: Olkoonkin, että mainonnan tehtävänä on saada ihmiset haluamaan tavaraa, jota he eivät oikeasti tarvitse, niin mainonnalla on nähdäkseni myös informaatioarvoa ostospäätöstä tehtäessä silloin, kun tarve on todellinen.

Otan esimerkiksi lastenrattaat, jotka lienevät melko monessa lapsiperheessä aika tarpeellinen kapistus. Sellaiset on siis oltava, ja pitäisi päättää minkälaiset - jos ei satu olemaan onnekas ja löytämään jostain ilmaisia tai halpoja käytettyjä. Kyllä minusta olisi kurja elää maailmassa, jossa ei helposti saisi tietoa merkeistä, malleista, ominaisuuksista ja muiden käyttäjien kokemuksista. Ja ei, tätä kaikkea tietoa ei voi saada Kuluttaja-lehdestä. Ja kyllä, osa tiedosta on ns. värittynyttä eli maksettua mainontaa, mutta entä sitten? Kyllä kai minulla kuluttajanakin on jokin vastuu.

Ja kyllä, blogit ja mainonta voivat olla syypäitää siihen, että alan haluta jotain tiettyä kärrymerkkiä, koska se on kovasti muodikas. Kulutus ei tästä muodikkuudesta kuitenkaan lisäänny, koska kulutettavat yksiköt pysyvät samana: sen sijaan, että ostaisin epämuodikkaan tuotteen A, ostankin muodikkaan tuotteen B. Saattaa olla, että maksan tuotteesta ylihintaa koska se on in ja pop, mutta siinäkin lopulta kärsii vain oma talouteni, ei maailmankaikkeus.

Ugh. Olen puhunut.

Ilon aiheita

Pikkiriikkinen blogini on saanut ensimmäisen tunnustuksensa, peräti kahdelta taholta: ihana Leopardikuningatar muisti jo viime viikolla, ja mainio Täti-ihminen muutama päivä sitten. Aihekin on mitä mukavin: tehtävänä on listata 11 hyvän mielen aiheuttajaa. Tässä tulee, siinä järjestyksessä kun mieleen juolahtivat:
1. Tämä elämä. Menee ehkä heti alkuun turhan syvälliseksi, mutta olen onnellinen. Sillä lailla tyytyväisellä tavalla, etten haluaisi minkään olevan toisin. Tämä on erityisen ilahduttavaa siksi, ettei siitä niin montaa vuotta ole, kun tunnelmani oli toinen. Olin epävarma, ahdistunut, en tiennyt mitä elämältä halusin tai miten sen saavuttaisin. Juuri nyt kaikki on hyvin. Se on ihanaa.
2. Perhe. Ihana mieheni, joka ymmärtää, auttaa, tukee, on hyvä isä ja upea aviomies. Rakas esikoiseni, joka saa sydämeni pakahtumaan päivittäin. Pieni kuopus, joka liittyy perheeseemme ihan kohta.

3. Kesä. Tätä on moni muukin hehkuttanut, ja minä liityn kuoroon. Aurinko, vihreys, ihmisten yleinen iloisuus. Lämpö. Jäätelö. Vesileikit. Herneet, mansikat, vesimeloni, jäätelö, persikat, kirsikat. Jäätelö. Se, että ulos lähtiessä pukeminen tarkoittaa kenkien jalkaan laittamista. Kesäsade! Se on muuten ihana asia: lämmin, raikas ja hyväntuoksuinen. Valo. Kesäöinä on onni asua Suomessa. Mainitsinko jo jäätelön?



4. Se, että tämä raskaus päättyy ihan kohta, ja vauva valvottaa minua hetken päästä vatsani ulkopuolella.




5. Ihana isosiskoni, joka on tullut tällä viikolla joka päivä leikkimään taaperon kanssa, koska minä en jaksa.

6. Miehen loma, joka alkaa tänään.

7. Tämä blogi. Se, että minä kirjoitan taas. Se, että joku lukee näitä juttujani. Ja kommentoi! Kommentit ovat ihania! Liikaa huutomerkkejä, mutta ei haittaa!

8. Oivaltavat, ajattelevat, teräväkynäiset kanssabloggarit, joiden juttuja on ilo lukea ja joiden kommenteissa käydään aivan mieletöntä keskustelua. Te saatte minut toivomaan, että vuorokaudessa olisi enemmän tunteja. Luotan myös saavani teksteistänne seuraa tulevien imetyshetkien ajaksi.

9. Tuuletin, jonka mies toi kotiin eilen. Kivaa, kun on lämmintä, mutta kieltämättä tämä raskaus tuo oman haasteensa lämmöstä nauttimiseen.

10. Se, että televisiosta tulee kesäisin vielä vähemmän mitään katsomisen arvoista kuin muulloin. Ei ole mitään syytä olla lukematta iltaisin lapsen nukkumaanmenon jälkeen. Pakkasin sairaalakassiin Herman Kochin Illallisen, ja sain sen luettua loppuun eilen. Minun on aina hieman vaikea suhtautua kirjaan, jonka päähenkilöstä en pidä, mutta tämä oli kyllä hyvä. Ajatuksia herättävä. Nyt sinne kassiin pitäisi tosin pakata jotain muuta.

11. Uusi kamera ja valokuvaamisen harjoittelu. Lapsi on tietysti kiitollinen kuvattava, koska on niin syötävän suloinen ja lähes aina läsnä kuvattavaksi, mutta on tämä blogiharrastuskin kiva syy kuvaamiselle. Yksityiskohtien ja takaraivon kuvaaminen on oikeastaan aika hauskaa. En ole vielä jaksanut avata kameran mukana tullutta ohjekirjaa, vaan lähinnä räpsin menemään. Taidan silti oppia hiljalleen.

**

Tunnustuksissa on kivaa ja vaikeaa myös se, että niitä saa itse jakaa eteenpäin. Blogihaasteisiin ehkä liittyy sääntöjä, joiden mukaan ei saa haastaa haastajaansa, tai sellaista, joka on jo haasteen saanut. Teeskennellään, että ensikertalaisena en tunne tällaisia sääntöjä, koska a) menee liian vaikeaksi ja b) haluan antaa tunnustuksen sille, jolle tunnustus kuuluu. On kiva kehua, kun kehu on ansaittu.

Tunnustus menee siis eteenpäin seuraaville (enkä tietenkään odota, että minulle haasteen ojentaneet enää tarttuisivat haasteeseen. Saatte luvan iloita vain kehuista):
  • Täti-ihminen. Ensimmäinen blogi, jonka olen lukenut alusta loppuun. Blogi, jossa on sopivasti arkea ja asiaa, sekä parhaat keskustelut.
  • Leopardikuningatar. Blogituttavuus, jonka löysin vasta äsken, mutta johon ihastuin saman tien ja päätä pahkaa. Nainen, jolla on upea kyky pohtia omien valintojensa taustoja ja vaikuttimia. Nainen, jonka parvekeviljelmiä kadehdin.
  • Liina. Empaattinen, nokkela, ihanan osuvasti kirjoittava Liina tuo elämääni iloa paitsi oman bloginsa kautta, myös siksi, että hänellä on tapana jättää muiden blogeihin mitä ihanampia, lämpimämpiä, kannustavampia kommentteja.
  • Leluteekin Emilia, jonka blogi ei valitettavasti toimi kännykällä (ainakaan minun, toimiiko teillä muilla?). Luen Emilian blogia aivan liian harvoin, sillä blogienlukutaukoni sattuvat usein hetkiin, joissa kännykkä on käsillä, tietokone ei. Mutta sen verran kun olen Emilian blogiin tutustunut, hyvä on!

torstai 27. kesäkuuta 2013

Kaikkeen tottuu

Olen aina pitänyt lapsista. Etenkin niistä vähän isommista, jotka osaavat jo puhua. Jos sellainen avaa keskustelun vaikkapa spårassa, heittäydyn mielelläni mukaan. Lapsilla on usein ihan mielettömiä juttuja.

Mutta en minä vieraista lapsista mitenkään varauksetta pidä. Etenkin silloin, kun itsellä ei vielä ollut lapsia, saatoin pyöritellä silmiäni ravintolassa, jossa naapuripöydän lapsi leikki jollain meluavalla lelulla (anteeksi vaan, meluavaleluisen lapsen vanhemmat. Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi te sen lelun mukaanne ravintolaan otitte). Sukulaislapsen syntymäpäiväjuhlilta piti lähteä ajoissa pois, koska yksi pienistä vieraista kommunikoi kiljumalla.

Nyt oma lapseni on opetellut kiljumisen jalon taidon. Huomasin tämän, kun meillä oli vieras. Lapsi hihkui innoissaan jonkin leikkinsä kanssa, vieras piteli korviaan.

"Onko se pitkään tehnyt tuota? Kiljunut."
"En minä tiedä. En ole kiinnittänyt huomiota."
"Aika kova ääni."
"Niinkö? Niin kai sitten."

Aikamoista.

Kaikkeen näköjään tottuu. (Niin, te meluavaleluisen lapsen vanhemmat. Kyllä minä nyt ymmärrän, etteivät teidän korvanne kuulleet sitä piipitystä ja pärinää. Te kuulitte vain ihanan rauhan, kun saitte keskittyä omiin annoksiinne.)


tiistai 25. kesäkuuta 2013

Varo mihin vauvasi totutat

Kiipesin taas yöllä äitiä huutavan lapsen viereen. Hänellä on jokin äidin ikävä -kausi meneillään, joka ilmenee etenkin öisin. Miehen kanssa olemme pohtineet, että hieman huonoon aikaan tulee tämä, kun kohta äiti on kiinni vauvassa. Omassa mielessä on käynyt, josko yöllinen ikävä olisi seurausta siitä, etten enää päivisin jaksa niin paljon leikkiä ja touhuta lapsen kanssa.

Mene ja tiedä. Tästä kaikesta on kuitenkin muistunut mieleeni neuvo, joka sai minut kovasti hämmennyksiin esikoisen vauva-aikana. Varo, mihin lapsesi totutat. Jonkun saattaisi tehdä nytkin mieli kertoa, että kiipeämällä itkevän lapsen sänkyyn yöllä vain totutan hänet siihen, että äiti tulee kun vähän parkaisee. (No niin itse asiassa haluankin totuttaa, nimittäin siihen, että jos pelottaa tai on hätä, saa lohtua. On yö tai päivä. Mutta asiaan.)

Kun esikoinen oli ihan pieni, vasta muutaman kuukauden vanha, hänellä oli usein lohduttomia itkukohtauksia, jotka eivät rauhoittuneet muuten kuin laittamalla vauva rattaisiin ja ajelemalla niillä kynnyksen yli. Tärinä ilmeisesti rauhoitti vatsankipristyksiä itkevän vauvan. Kun kerroin tästä oivalluksestani muille, sain kuulla, että on peräti vaarallista totuttaa lapsi tällaiseen tyynnyttelyyn. Hän kun tulee vaatimaan sitä aina. Olin hieman hämmentynyt. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Antaa lapsen itkeä? Eikä muuten edes tottunut. Itku loppui, kun vatsankipristykset suoliston kehittyessä loppuivat.

Tuttipulloon pitää kuulema totuttaa lapsi hyvissä ajoin, että äiti pääsee viettämään omaa aikaa. Meillä esikoinen söi pullosta noin neljän viikon ikäisestä alkaen noin kerran viikossa. Hyvin meni, onnittelin itseäni. Totutettu on. Kunnes ilman mitään ennakkovaroitusta lapsi kieltäytyi tuttipullosta noin puolivuotiaana. Kategorisesti, kaikista pulloista, kenen tahansa tarjoamana, nälän asteesta huolimatta. Ei kelpaa. Hmmjaa. Mitäköhän tässä olisi pitänyt tehdä toisin?

Esikoinen nukahti noin 7 kuukauden ikäiseksi usein imetykseen, niin yö-, kuin päiväunillekin. Tämä tapa neuvottiin nopeasti kitkemään pois, sain tästä melkein läksytystäkin perhevalmennuksessa. Lapsi tulee muuten ikuisesti vaatimaan tissiä nukahtaakseen. Olin jälleen hämmentynyt. Minun mielestäni lapsi oli oppinut myös itsekseen nukahtamisen taidon jo kahden kuukauden ikäisenä, mutta maitopöhnissä väsyneenä vain oli niin mukava ummistaa silmät, että siihen sitten usein myös uinahti. Toisinaan nukahti ilmankin. Muutaman kerran yritin ottaa neuvosta vaarin ja herätellä tissille nukahtanutta vauvaa, huonoin tuloksin (ei meinannut herätä). Tunsin itseni ihan typeräksi herättäessäni vauvaa vain laittaakseni hänet heti perään unille. Siispä lopetin. Seitsemän kuukauden ikäisenä muutimme iltarutiineja niin, että illan viimeinen imetys oli ennen iltapesua, ja unille mentiin kirjan saattelemana. Lapselta meni muutama ilta tottua uuten rutiiniin. Ei jäänyt pahojen tapojensa orjaksi.

Kiinteiden aloittaminen ei meillä sujunut lainkaan kuten oppikirjoissa. Lapsi ei millään tykännyt ottaa vastaan suuhunsa työnnettyä soselusikkaa. Ei maistunut itse tehty, ei kaupan sose. Ruokailuhetket olivat tuskaa meille molemmille. Kokeilinkin melko nopeasti sormiruokailua, ja se onnistui aivan käsittämättömän hyvin. Sille tielle jäimme (tai ehkä tarkemmin jonkinlaiselle sekalinjalle - iltapuuro syötiin lusikalla siitä asti, kun lapsi suostui puuroa syömään). Lähiympäristö suhtautui sormiruokailevaan lapseemme pääasiassa hienosti, joskin hieman kulmiaan kohotellen. Muutama uskalsti ääneen epäillä, josko lusikalla syöminen koskaan onnistuu, kun on tottunut sormin syömään. Onnistuihan se, noin 14 kuukauden ikäisenä.

Kävelemään opetteleva esikoinen tykkäsi kävelyttämisestä. Siis siitä, että häntä pidettiin käsistä kiinni ja autettiin askeltamaan ympäriinsä. Sain kuulla, ettei ikinä koskaan milloinkaan pidä lasta kävelyttää, koska muuten sitä joutuu tekemään aina. Kävelytin silti, koska se ei minua haitannut ja lapsi siitä piti. Kun lapsi oppi kävelemään ilman tukea, kävelyttäminenkin loppui.

Hyvä neuvo (kuva täältä)
Olen edelleen näistä neuvoista hämmentynyt, vaikka niiden saamisesta on jo aikaa. Uskon, että neuvot on annettu ihan hyvässä tarkoituksessa. Niinhän neuvoja annetaan: omaan kokemukseen perustuen. Jos on itse hakannut päätä seinään jonkin asian kanssa, haluaa neuvoillaan auttaa muita välttämään vastaavan tilanteen. Tai jos on itse kokenut onnistumisen jossain, haluaa jakaa iloa ympärilleen.

Mutta kun minun kokemukseni on aivan päinvastainen. Jokin perä näissä varoituksissa kuitenkin on oltava, kun ne ovat niin yleisiä.

Minun kokemukseni on vain yhdestä lapsesta, eli hyvin rajallinen. Auttakaahan avartamaan maailmankatsomustani. Millaisia kokemuksia teillä on? Onko minulla ollut vain moukan tuuria - pitääkö kakkosen kanssa olla tarkempi? Voiko pientä vauvaa totuttaa hyviin tai huonoihin tapoihin?

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kuluttamalla maailmaa parantamaan

Olen viime aikoina pohtinut omaa kuluttamistani enemmän kuin normaalisti. Jollain tasolla pohdinta on kuulunut agendalle jo vuosikausia, mutta tämän blogiharrastuksen myötä olen saanut uutta pontta mietinnälle mm. Täti-ihmiseltä, joka on kunnioitettavasti pitänyt aihetta esillä omassa blogissaan. Myös bleuen aloittaman ekologisuus-tekstien vyöry tuossa jokin aika sitten toi mielenkiintoista näkökulmaa muiden pohdintoihin, joskin katsontakantana oli "vain" ekologisuus.

Tuli myös luvattua (ehkä eniten itselle) osallistua Täti-ihmisen mainioon ostoshaasteeseen. Tämän johdosta on tullut pohdittua, mistä vinkkelistä sitten aikanaan omia ostoksiani teille raportoin. Ei minulla nimittäin ole mitään tarkkaan harkittua ideologiaa kuluttamiseni suhteen. Pikemminkin huomaan olevani hämmentynyt eri näkökulmien edessä.

**

Sitä voisi suosia suomalaista, jotta meillä työpaikat säilyisivät. Samalla tosin pitäisi varmaan innostua teollisuudesta, joka saastuttaa ja vastustaa päästörajoituksia, mutta kun ne kotimaiset työpaikat. Tai sitten voisi helpottaa maailmantuskaansa ostamalla kassikaupalla halpoja Bangladeshissa teetettyjä trikoorättejä, koska sitä kautta bangladeshilaiset naiset saavat edes jotain töitä, ja tyttölapsia aletaan ehkä pitää jonkin arvoisina. Voisi kuluttaa mahdollisimman paljon, jotta talouden pyörät pyörisivät, ihmiset saisivat pitää työpaikkansa, eikä pankkeja kaatuisi.

Voisi ostaa mahdollisimman halvalla, ettei eläisi yli varojensa. Mutta silloin pitäisi esimerkiksi ruokaostoksilla suosia kauppojen omia merkkejä, joiden tuotanto-olot ovat usein hämärät ja joiden halpa hinta on peräisin tuottajan selkänahasta.

Voisi vaihtaa makkaran soijapihviin. Mutta entäs se soija, se kun on usein geenimanipuloitua? Pitääkö luopua juustosta myös, jotta olisi uskottava hiilijalanjälkensä kanssa?

Voisi ostaa lähiruokaa, koska pitkät rahdit saastuttavat. Mutta onko se oikeasti parempi, että lähellä tuotetaan epätehokkaasti ja kalliilla vähän, kun kaukana parempien kasvuolosuhteiden vuoksi satokausi on pidempi, sadot parempia ja lopulta ympäristökuormaa per rahdattu elintarvike tulee kuitenkin aika vähän.

Onko luomu oikeasti ihmiselle tai ympäristölle parempaa kuin ei-luomu?

Hyvä hyvä vai paha paha? Ai mutta, tuo mustikkakeittohan on einestä!

Voisi kuluttaa mahdollisimman vähän. Ostaa tavaransa käytettynä, lainata muilta, laittaa omansa kiertoon. Voisi muuttaa korpimökkiin, perustaa kasvimaan, ostaa pari kanaa munia munimaan, opetella kalastamaan (ja syömään kalaa), hankkia kiväärin ja metsästysluvan, ostaa ison pakastimen ja ryhtyä sienestämään ja marjastamaan, opetella tekemään ruokaa villiyrteistä ja voikukan lehdistä.

En minä tiedä!

**

Myönnän: vaikka toisinaan poden valinnoistani maailmantuskaa, olen myös materialisti. Pidän kauniista asioista, ja pidän omistamisesta. Heikkouksiani ovat esimerkiksi kirjat: vaikka Suomessa on erinomainen kirjastolaitos, minä haluan kirjahyllyyni ne suosikkini, joita luen uudestaan ja uudestaan. Lapselle olen ostanut odottamaan omia lapsuuden kirjasuosikkejani. Ei tätä voi millään tarpeella perustella, eikä edes sillä, että osa kirjoista on ostettu divarista.

Turhaa tavaraa olen oppinut inhoamaan, ja ostoskatumusta tunnen etenkin silloin, kun huomaan ostokseni jäävän vaille käyttöä. Ostokseeni olen tyytyväinen silloin, kun tiedän käyttäväni sitä pitkään tai saavani sen oman tarpeen loputtua eteenpäin joko hyvällä hinnalla tai todelliseen tarpeeseen. Siksi meillä esimerkiksi yhdistelmärattaat ostettiin uutena ja ne ovat tunnettua merkkiä (tosin myös siksi, ettei kukaan halunnut antaa meille omiaan käytettynä ja Huuto.Netissä myynnissä olevat olivat kuntoonsa nähden kalliita). Haaveilen design-lampusta makuuhuoneeseen, mutta jännitän ostamista, koska lampun pitäisi miellyttää silmää loppuelämän. Otan mielelläni vastaan ehjiä ja tahrattomia lastenvaatteita, mutta esikoinen on saanut myös uusia vaatteita, koska suunnittelen pukevani myös kuopuksen niihin - ja sitten antavani tai myyväni ne pois. Tosin olen melko varma, että jonkin selityksen varjolla ostan myös kuopukselle uusia vaatteita (koska eihän hän nyt voi pelkästään vanhoissa kuluneissa kulkea, tai täytyyhän sisarusten vaatteiden sopia yhteen toistensa kanssa, tai jotain muuta yhtä perusteltua).

Olen myös turhamainen. Tämän raskauden olisin varmaankin pärjännyt lainavaatteilla ja niillä, jotka hankin esikoista odottaessani. Menin silti ostamaan uusia, koska halusin näyttää joltain muulta kuin valtavalta valaalta.

Esimerkiksi tämän mekon hankinta ei kaduta. Saanko vähentää syntipisteitä sillä, että päälläni oleva farkkutakki on ostettu edellisellä vuosituhannella?


Lisätään syntilistaani vielä laiskuus. En minä halua (en tosin myöskään kykene) käyttää tuhottomasti aikaani siihen, että selvitän, mistä eri tuotteet ovat peräisin ja millaiset niiden ympäristövaikutukset ovat ja onko käytetty lapsityövoimaa ja onko tehtaissa kunnolliset olot ja saavatko tuottajat kunnon korvauksen työstään ja toimiiko alihankintaketju moitteettomasti. Minun on pakko luottaa, edes jollain tasolla, yritysten itsesääntelyyn, valtioiden lainsäädäntöön ja laillisuuden valvontaan, sekä vahtikoiran roolissa toimiviin tiedotusvälineisiin ja kuluttajajärjestöihin.

**

Liinan blogissa oli hiljan hyvää keskustelua siitä, toimiiko Leo Straniuksen esimerkki inspiroivana vai lamaannuttavana. Siitä en tiedä, mutta olen Straniukselle hippusen kateellinen siitä, että hänellä tuntuu olevan kaikki vastaukset. Uskon, että tämän varmuutensa turvin hän ei edes koe luopuvansa mistään tai elävänsä erityisen askeettista elämää - en minäkään pidä kasvissyöntiäni lihasta luopumisena, vaan itsestäänselvänä valintana.

Toisinaan - melko usein - olen kuitenkin ymmälläni ja voimaton sen suhteen, mitä minä oikeasti voin ja mitä minun kannattaa tehdä. Tiedän, että yksi ihminen ei voi maailmaa pelastaa, mutta uskon silti, että on parempi tehdä vähän kuin ei lainkaan. Kun vain saisi valittua ne oikeat asiat.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Paikoillanne, valmiit, hep!

Muutama päivä sitten se iski tajuntaani: meille tulee kohta vauva! (Joo, sopii naureskella. On tietysti itsestään selvää mitä liki 9 kuukautta kestäneestä raskaudesta seuraa. Olen vain jotenkin onnistunut olemaan ajattelematta asiaa konkreettisella tasolla.)

Tuli ehkä pieni paniikki. Tähän asti olen tuudittautunut ajatukseen, että meillä on ollut vauva aikaisemminkin, joten tällä kertaa ei tarvita mitään hankintoja. Mutta ai niin joo, ne vauvakamathan on jossain ullakkokomerossa jemmassa. Ehkä tässä täytyykin tehdä jotain valmisteluja.

Tuumasta toimeen.

Tässä sängyssä ovat nukkuneet suvun lapset 1970-luvulta lähtien

Rottinkinen vauvansänky on kannettu alas ullakolta, imuroitu, ostettu uusi patja, etsitty vauvan lakanat ja peitot. Esikoisen vauva-vaatteet on noudettu kätköistään (pitääkö ne vielä pestä ja silittää?), harsot asetettu paikoilleen, talkit ja vanulaput kaivettu uudestaan esiin (kyllä, niitäkin jäi esikoiselta, ja eikös ne säily ihan hyvinä kun ikäeroa on niin vähän?). Vauvaöljyäkin olisi, mutta ei sitä käytetty esikoisella, tuleekohan kakkosella käytettyä?

Leikkimaton löysin, miinus siinä roikkuneet lelut (kuka älykääpiö pakkaa ne eri paikkoihin?). Sitterin kangas check, vielä pitäisi etsiä se varsinainen sitteri. Missäköhän meidän turvakaukalo on?

Imetysliivit, liivinsuojat, rintapumppu, tuttipullot löydetty ja voi kääk, joudun kaivamaan ne imetyspaidatkin esiin. Esikoinen ei syönyt tuttia, tarvitaanko niitä kakkoselle? No, ostetaan sitten vaikka kotimatkalla sairaalasta.

Lajittelin lainatuista raskausvaatteista palautettaviksi ne, joita en enää käytä koska kesä ja iso vatsa. (Olisi ehkä voinut odottaa siihen, että voi luopua ihan kaikista raskausvaatteista, mutta tuli toimelias olo.)



Pakkasin sairaalakassin. Esikoisen ponnistin maailmaan Leonard Cohenin ja Johnny Cashin tahdissa, Liinan inspiroimana tällä kertaa mukaan tuli pakattua mm. Nick Cavea (synnytysmusiikki on minun listallani hammasharjan jälkeen se tärkein sairaalaan mukaan otettava juttu. Ja kyllä, olen juuri niin vanhanaikainen kuin kuvasta näkyy. CD-levyjä). Täti-ihmisen vinkistä kassissa on myös korvatulpat (kun tällä kertaa ei taida olla tiedossa perhehuonetta). Jotain uupuu: lukemista en ole vielä pakannut (vinkkejä? Jotain kepeää ja hyväntuulista, muttei ihan hömppää kuitenkaan).

No niin. Saat tulla. Tai jos nyt et ihan vielä kuitenkaan: odotetaan, että miehellä loma alkaa, jotta minäkin saisin pari päivää lomailla sillä välin kun mies touhuaa esikoisen kanssa. Sitten saat tulla. Ei tarvitse odottaa laskettuun aikaan (eikä etenkään sen yli). En minä valmis ole, mutta tämän valmiimmaksi tuskin tulenkaan.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Ajan taju

Kun viettää päivänsä kotona pienen lapsen kanssa, aika muuttaa merkityksensä. Joka päivä toistuu samanlaisena. Satoi tai paistoi, arki tai pyhä: herätys, aamupesu, aamupala, puistoon, lounas, päiväunet, välipala, puistoon (tjsp), päivällinen, leikkiä, iltapala, iltapesu, iltasatu, nukkumaan.

Kun aiemmin en pystynyt toimimaan ilman kalenteria, nyt tuntuu, että tarvitsen sitä yhä vähemmän. Neuvolakäynnit ovat kutakuinkin ainoita ennalta sovittuja tapaamisia, jotka on hyvä kirjata ylös. Loput sovitaan ex tempore tai sitten mies muistuttaa niiden olemassa olosta.



Näin raskauden loppumetreillä mieli kääntyy vielä voimakkaammin pois viikoista ja päivämääristä. Minun ajanlaskussani merkityksellisiä ovat raskausviikot (37) ja päivät miehen loman alkuun (7). Kesä- tai lomasuunnitelmia emme ole uskaltaneet tehdä, koska nyt ollaan jo niillä viikoilla, jolloin vauva voi syntyä milloin vain (tai sitten odottelua on edessä vielä viisi viikkoa). Katsotaan sitten päiväkohtaisesti, mitä teemme ja minne menemme.

Hämmästyinkin aika lailla, kun mies ilmoitti, ettei mene perjantaina töihin. Kukaan muukaan ei kuulema ole menossa. Samalla silmäilin aamun lehdestä uutista, jonka mukaan torstai-iltapäivälle on odotettavissa liikenneruuhkia.

Totta tosiaan, juhannus! Se oli päässyt minulta unohtumaan.

Tekin varmaan karkaatte jonnekin laiturinnokkaan grillinuotion ääreen kuikan ääntä kuuntelemaan. Minä voisin pitää muutaman päivän blogitauon, kun ei täällä kuitenkaan ole kukaan juttujani lukemassa.

Ei teillä olisi vinkkejä kaupunkijuhannuksen viettoon Helsingissä? Sellaisia, jotka sopivat tarmokkaalle touhukkaalle taaperolle ja liitoskivuista sekä muista kolotuksista kärsivälle äidille?

Ihanaa / rentouttavaa / hauskaa / railakasta / (take your pick) juhannusta!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Toisella kierroksella kaikki on toisin

Olen muutamasta mammablogista (en nyt muista mistä) lukenut, että toisen lapsen odottaminen on erilaista kuin ensimmäisen. Ainakin rennompaa. Enpä tiedä. Melko samoilla askelmerkeillä ollaan menty. Alussa oli enemmän huolia. Neuvolakäyntejä on harvemmin. Esikoista odottaessa olin töissä, nyt hoitovapaalla. Muuten tämä raskaus tuntuu olevan enemmän sitä samaa. Vaikka vähemmän tähän raskauteen tulee tietysti kiinnitettyä huomiota, koska been there done that. Ja sitten on esikoinen, joka pitää huolen siitä, etten ehdi mahaani ihmetellä ihan samalla antaumuksella kuin ensimmäisellä kerralla.

Raskausaika saakin puolestani sujua kuten esikoisella. Synnytyksestä toivon helpompaa, mutta sitä on minulle lupailtukin kokeneempien synnyttäjien taholta.

Vauva-aika tulee todennäköisesti - toivottavasti - olemaan jotain ihan muuta. Lapsi on tietenkin suuri tuntematon, ja koliikkien ynnä muiden osalta voin vain toivoa parasta. Se, mihin odotan muutosta, on minä itse.

Pian edessä oleva synnytys ei nimittäin tee minusta äitiä, sillä olen jo sellainen. Tiedän, miten vastasyntynyttä hoidetaan. (Esikoinen oli ensimmäinen vastasyntynyt, jota olen pitänyt sylissä. Olin minä niitä aiemminkin nähnyt, käynyt synnytyssairaalassa katsomassakin, mutta kieltäydyin aina kunniasta ottaa pieni hento ihmisen alku syliin. Enää en pelkää rikkovani vauvaa.) Osaan vaihtaa vaipan ja pestä pyllyn. Tiedän, miten napa pestään ja vauva kylvetetään. Näistä asioista on tullut niin rutiininomaisia, että minusta tuntuu jopa hullunkuriselta, että joskus en ole osannut.

Katselin tänään kuvia vastasyntyneestä esikoisesta ja ihmettelin, miten hän on koskaan voinut olla noin pieni. Saatoin vähän myös kyynelehtiä, mutta siitä syytän raskaushormoneja.

Tällä kertaa tiedän, että kaikki ikävä menee ohi aikanaan (myös synnytyksen jälkeinen hormonihöykytys, josta Leopardikuningatar kirjoitti niin hienosti, että minun ei enää tarvitse). Tiedän, että imettäminen on alussa kurjaa, mutta helpottuu nopeammin kuin arvaankaan. Lapsi oppii nukkumaan, syöttövälit harvenevat, lapsi oppii syömään muutakin kuin maitoa, oppii liikkumaan, puhumaan, ja olemaan muutenkin omatoiminen. Esikoisen kohdalla jokainen vaihe tuli vastaan puun takaa, ja luulin sen kestävän ikuisesti.

Olen löytänyt itsevarmuuteni äitinä, enää en reagoi niin voimakkaasti neuvoihin ja kommentteihin.

Kakkosen kanssa minulla on jo alusta asti rutiinit ja päivärytmi, koska esikoisella on. En maleksi kaupungilla tai kahviloissa päiviä, en köki kotona laiskuuden yllättäessä. En ehdi keskittyä kakkoseen samalla tavoin kuin esikoiseen aikanaan. Arki jatkuu varmasti pitkälti esikoisen ehdoilla.

Uskon, että vauva pärjää, vaikka ei saakaan samanlaista huomiota kuin esikoinen aikanaan. Isommat huoleni liittyvät esikoiseen. Miten hän sopeutuu elämänsä isoimpaan mullistukseen? Kokeeko hän, että minä hylkään hänet?

Toiseksi isoimmat huoleni liittyvät itseeni. Jaksanko? Olen aina ollut huono toimimaan univajeessa, pienessäkin. Nyt pitäisi jaksaa esikoisen tahdissa, vaikka kakkonen varmasti tekee ainakin öistä repaleisia. Mitä sitten tapahtuu, kun esikoinen tulee uhmaikään? Minun on vaikea kestää lapsen kitinää, miten ihmeessä kestän uhmaa ja raivoa ja samalla pitää huolta pienestä vauvasta?

Ja vielä: pakahtuuko sydämeni, kun on kohta kaksi, jota rakastaa yli kaiken?

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Hyvä äiti

Joskus viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välissä minulla oli tapana kertoa tulevaisuudensuunnitelmiani kyseleville aikovani kulttuuriantropologiksi.

En tarkalleen tiennyt, mitä kulttuuriantropologi tekee, mutta se ei haitannut: ei tiennyt keskustelukumppanikaan. Ehkä juuri siksi keskustelu tyrehtyi nopeasti, eikä minun tarvinnut rehellisesti kertoa, ettei minulla ollut hajuakaan.

Nyt vuosia myöhemmin, valittuani täysin toisenlaisen koulutuksen ja uran, toisinaan pohdin, että olisihan se ihmisten tutkiminen oikeastaan aika jännittävää.

Päästyäni (jouduttuani?) pari vuotta sitten jäseneksi kerhoon nimeltään äidit, on hämmästeltävää riittänyt. Eräs kestoihmetyksenaiheistani liittyy äitien puheeseen ja sananvalintoihin, kun he kertovat itsestään äitinä.



En ole koskaan, ikinä, kuullut kenenkään ääneen kuvaavan itseään hyväksi äidiksi.

Sen sijaan olen kuullut paskamutsista, huonosta äidistä, keskinkertaisesta äidistä, laiskasta äidistä*, saamattomasta äidistä. Näin ei suinkaan suutuspäissään nimitellä muita äitejä hiekkalaatikolla, vaan itseä.

Minua ilmiö kummastuttaa.

Sanon sen nyt tässä: olen mielestäni hyvä äiti. Ei mikään riittävän hyvä, tai toisinaan hyvä, vaan yksinkertaisesti hyvä.

Olen mielestäni myös hyvä työssäni, hyvä vaimo, ja kunnon kansalainen. En osaa kuvitella kuvailevani itseäni työpaikalla paskaksi työntekijäksi tai keskinkertaiseksi asiantuntijaksi. Tuollainen itsen vähättely ei oikein sovi minulle yksityiselämänkään puolella.

Ei saa käsittää väärin. En ole mielestäni täydellinen. Teen virheitä, enkä aina edes opi niistä.

Ehkä ongelma on semanttinen. Ehkä minulla on löyhät kriteerit sen suhteen, mikä on hyvää (kerrotaanpa sekin tässä: hyvään äitiyteen riittää mielestäni se, että yrittää parhaansa ja rakastaa lastaan). Täydellisyys ei mielestäni ole hyvän seuraava aste, vaan jotain pelottavaa ja epätodellista.

Uskon myös, että suurin osa teistä muista äideistä on hyviä äitejä. Toivon, että uskotte itsekin niin. Miksi se on niin vaikea sanoa ääneen? En minäkään nimittäin hyvää äitiyttäni turuilla ja toreilla huutele. En kehtaa. Vaatimattomuus on tarttunut. Outoa. Yritän nyt luoda positiivisen kierteen: jos minä sanon sen, sanoisitko sinäkin?

**

Loppuun on pakko lisätä disclaimer, että uskallan julkaista tämän:

Ethän suutu minulle, vaikka olisit juuri se mutsi, joka toisinaan kuvaa itseään huonoksi äidiksi. Ihmettelyni ei ole luonteeltaan tuomitsevaa lajia, vaan uteliasta. Kuten sanoin, kyse saattaa olla vain semantiikasta, tai riman asettelusta. Minulla rima on matalalla.

Kaikilla on myös oikeus omiin tunteisiinsa.  Minä en ole oikea taho sanomaan, saako vaiko eikö saa tuntea itsensä huonoksi siinä tai tässä asiassa. Tai siis, totta kai saa. Toivoisin vain, ettei kukaan tuntisi.

Ja vielä: ehkä syy sille, että voin kutsua itseäni hyväksi äidiksi on niinkin yksinkertainen, että esikoinen on päästänyt minut melko helpolla. Ei ole ollut koliikkia, refluksia, uniongelmia tai muuta sellaista, jotka helposti tekevät lapsiperhe-elämästä helvettiä. En teeskentele osaavani samaistua tuollaiseen tilanteeseen, sillä en osaa. Helpon temperamentin omaava lapsi on helppo erehtyä luulemaan oman kasvatustyönsä tulokseksi. Varmasti yhtä helppoa on erehtyä luulemaan vaativan temperamentin lasta omaksi syyksi. Ehkä lapsi nro 2 opettaa minulle, mitä vanhemmuus todella on.

Vaikka silti toivon, etteivät mahdolliset vastaan tulevat vaikeudet saisi minua epäilemään itseäni. Että silloinkin, kun on raskasta ja mieli musta, muistaisin, että edellä mainitsemani kriteerit täyttyvät: yritän parhaani, ja rakastan lapsiani.

* heh, laiskuusvanhemmuutta toki toteutan itsekin, kuten tuli juuri Täti-ihmisen blogissa todettua. Että eivät nämä määreet välttämättä toisiaan poissulkevia ole.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Stailattu elämä

Sisustuslehtien kodit ärsyttävät joitain ihmisiä. Sisustusblogit ärsyttävät varmaan samoja ihmisiä vielä enemmän. Ovat kuulemma stailattuja. Ei kenelläkään voi oikeasti olla noin siistiä.

Minusta syytös on hieman hullunkurinen. Tarkoitan: tietysti sisustuslehtien ja -blogien kuvat ovat stailattuja. Ne ovat esteetikkojen ottamia, ja suunnattu toisille esteetikoille. Ei kauneudesta virtaa saava ihminen halua katsella sotkua ja epäjärjestystä (eli todellista elämää).

Äitiblogien kommenttilaatikoissa aina välillä puhutaan närkästyneenä blogeista, jotka esittelevät täydellistä elämää. En tiedä, onko tällaisia täydellisen elämän esittelyblogeja oikeasti olemassa, mutta täydellistä elämää ei varmasti ole. Tarkoitan: elämä on lähtökohtaisesti täynnä epätäydellisyyttä, valuvikoja, virheitä, vahinkoja. Siitä sen kauneus syntyy, epäkohdista.

En ole oikein koskaan osannut samaistua kiukkuun, jota tunnetaan valkoisia sohvia tai design-huonekaluja kohtaan; suuttumukseen, joka nousee siitä, kun joku julkkisäiti on laihduttanut raskauskilonsa kolmessa viikossa tai ärsytykseen siitä, kun jollain tuntuu kaikki menevän aina vain pelkästään hyvin.

Osaan nimittäin samaistua kiukun kohteisiin.

Oman haavoittuvaisuuden esittely on kamalan vaikeaa. Oma epätäydellisyys pitäisi ensin myöntää itselle, sitten muille. Vaikka pääsisi yli siitä, että vaikuttaa muiden silmissä heikolta, voi oman itsensä paljastaminen kuulostaa muiden korviin epäaidolta tai ruikuttamiselta. Myötätunnon sijaan saakin vastaansa torjuntareaktion: eihän tuo ole vielä mitään, siskon kummin veljenpojan kaimalla on asiat vieläkin huonommin. On paljon helpompaa kertoa hyvistä hetkistä ja onnistumisista. Vaieta epäkohdista. Piilottaa sotkut.

Mainio Leopardikuningatar mainitsi sivulauseessa ihan muita asioita käsittelevässä tekstissään: "nämä blogitkin ruokkivat sellaista täydellistä nettiäitiyttä, halusimme tai emme."

Totta. Vaikka kuinka yrittäisi olla rehellinen tai avoin, niin vähintään tulee valittua asiat, joista on rehellinen ja avoin. Itsestäni huomaan, että minun on helppo kertoa kipeistä asioista, jotka olen jo itseni kanssa käsitellyt, kuten keskenmeno tai raskauden aikainen Down-epäily. Osaan kertoa niistä huonoista puolistani, jotka olen hyväksynyt osaksi itseäni.

Tämä täydellisen säntillisessä rivissä oleva rikkaruohoton kukkapenkki ei löydy meiltä, vaan sieltä puutarhasta.


Sitten on se pimeä puoli, jota tuskin koskaan täällä paljastan. Se on kaikilla ihmisillä, myös niillä, joiden koti on aina siisti ja kynsilakat ojennuksessa.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Pimeän pelko

Lapsi heräsi yöllä itkuiseen "äitii, äitii" -huutoon. Koska mies (joka normaalisti hoitaa yöheräämiset) oli työmatkalla, nousin lohduttamaan itkuista lasta. Paijasin selkää, kuiskin lohdutuksen sanoja korvaan, ja lopulta kaikkien unioppaiden ohjeita vastaan kipusin viereen pieneen lastensänkyyn. Nuuskin tasaantuvaa hengitystä, kuuntelin tuhinaa, yritin olla rutistamatta rauhoittuvaa lastani hereille.

Olisi tehnyt mieli jäädä siihen vierelle. Varmaan olisin jäänytkin, ellei sänky olisi ollut meille kahdelle (siis minulle) liian pieni.

Esikoinen muutti vanhempien makuuhuoneesta omaan huoneeseensa kypsässä vuoden ja kahden kuukauden iässä. Miehen aloitteesta, minä olisin mielelläni pitänyt hänet vielä samassa huoneessa. Noin puolen vuoden jälkeen alan hiljalleen tottua ajatukseen, että lapsi viettää yöt seinän toisella puolen. Tosin vieläkin herätessäni yöllä on tapanani käydä nuuskimassa nukkuvaa lasta. Enää en huolehdi lapsen hyvinvoinnin puolesta (järjetön pelko alusta alkaen, mutta pelot yleensä ovat), mutta levoton olo valtaa minut etenkin silloin, kun mies on poissa kotoa.

En pidä yksin nukkumisesta. Miehen ollessa reissussa viivyttelen nukkumaan menoa mahdollisimman pitkään. Tarkistan ovet ja ikkunat, että varmasti ovat kiinni. Mietin, pitäisikö laittaa turvalukko päälle. Pohdin, kantaisinko patjan lastenhuoneen lattialle ja nukkuisin siinä.

Mies on jo oppinut siihen, että hänen ollessaan iltoja poissa, hän kertoo minulle kotiintuloaikansa. Ei niin, että sillä olisi mitään väliä, tuleeko hän puoliltaöin, kolmelta vai vasta aamun sarastaessa - mutta minun tulee huoli, jos herään kesken unien, eikä hän olekaan vieressäni. Seurustelumme alkuaikoina en saanut unta lainkaan, jos mies ei ollut vierellä. Tästä tavasta olen onneksi oppinut jo pois.

En tiedä, mistä on kysymys. Kaipaan laumaani lähelleni etenkin öisin. Yön pimeydessä on jotain pahaenteistä.



Lapset saavat lohtua ja turvaa tunnelelusta eli siirtymäobjektista. Ehkä minäkin tarvitsen sellaisen.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Päivä kuvina

Seuraamissani blogeissa on kiertänyt Jennijeen aloittama päivä kuvina -postausten sarja. Osallistun minäkin, samalla pääsin harjoittelemaan valokuvausta uudella kameralla. Alkuperäinen idea taisi olla ottaa tavallisesta päivästä yksi kuva tunnissa. Samalla tulisi dokumentoitua melko lailla ihan tavallista arkea.

Hauska idea, mutta eihän sen toteuttaminen minulta ihan tuollaisenaan onnistunut. Joka tunnilta ei ole kuvaa, mutta joiltain tunneilta on sitten useampi. Tällaisen nyt saitte :)

7:46

Aamupala. On tuossa vieressä lapsikin, mutta rajasin kuvan niin, että näyttää ihan epätodellisen siistiltä tämä meidän aamiaispöytä.

8:10

Lukutoukan lukutauko.

9:41
Aamun vaikea valinta: kumisaappaat (siellä näytti vähän sadepilviltä), ballerinat vai tennarit?


9:42

Rantapallo mallia rv 36.

10:20

Matkalla. Yleensä olemme tähän mennessä leikkineet hiekkalaatikolla jo pitkän tovin, mutta tänään emme menekään puistoon, vaan kasvitieteelliseen puutarhaan.

10:24

Joku on tehnyt katutaidetta matkan varrelle.

10:28

Ehkä ne kumisaappaat olisivat olleet liioittelua.

10:59

Näillä mentiin.

10:30

10:34

11:00

Jos vaikka isona luontokuvaajaksi?

10:45

Lapsi löysi puutarhasta temppuradan eli rampin ja portaat. Minä yritin vatsani kanssa pysyä perässä.

12:38


Päiväunien aikainen blogitauko. Taustalla huumaavaa lupiinintuoksua, jota poimin mukaan kotimatkalta.

14:29
 Välipala (äidin. Lapsi söi omansa ilman kolajuomaa).

14:48
Lapsi huomasi kameran ja halusi osallistua.

17:03
Voi kun minusta olisi mukavaa olla se äiti, joka tekee alusta alkaen perheelle ruuan tuoreista raaka-aineista. No en ole. Tänään(kin) illalliselle lämmitettiin tähteitä.

18:24
Saippuakuplien kiinniottoa ystävän parvekkeella.

18:59
Tulihan se sade sieltä.

19:44
Iltapuuro syötiin jo.

20:55
Avasin television vain todetakseni, ettei sieltä tule mitään.

21:43
Jos vielä vähän blogia, ja sitten nukkumaan. Hyvää yötä.

Ei tarkoittaa ei

Lapsi kaatoi aamiaisella maitomukin sisällön pöydälle.

"Ei, ei, ei, ei, ei!" minä huudahdan nostaen katseeni sanomalehdestä.

"Ei saa kaataa maitoa pöydälle! Miksi sä et ikinä opi!" jatkan matkalla hakemaan rättiä.

Lapsi näyttää syylliseltä. Katsoo minua suurin silmin ja sanoo "oho".

"Ei sulle voi näitä isojen mukeja antaa, kun aina teet näin. Nyt äiti joutuu taas siivoamaan," jatkan vielä motkotustani samalla, kun pyyhin pöytää ja lattiaa.

En nähnyt tilannetta, jossa muki kaatui. Se saattoi olla vahinkokin. Minä olin uppoutunut aamun lehteen, en lapseeni.

Kuva täältä



Lapsen puolitoistavuotisneuvolassa selailin lääkäriä odotellessa jotain vauva- / perheaiheista lehteä. Jäin lukemaan artikkelia oikeaoppisesta kieltämisestä. Jutussa kerrottiin, että ein sanominen ei välttämättä ole tehokkain tapa saada lapsi muuttamaan käytöstään toivottuun suuntaan. Vanhemman tulisi pikemminkin suhtautua arkipäivän tilanteisiin oppimisen näkökulmasta: miten voin tässä tilanteessa opettaa lapselleni oikean tavan toimia. Jutussa haastateltu asiantuntija kehotti miettimään, miltä itsestä tuntuisi, jos sinulle kommunikoitaisiin pääasiassa käskylausein "Ei saa!", "Nyt heti pois sieltä!", "Älä!". Parempi olisi kertoa, mitä haluaa lapsen tekevän kielletyn toiminnan sijasta.

Vinkiksi annettiin myös, että lasta kieltäessä opettaessa tulisi laskeutua fyysisesti lapsen kanssa samalle tasolle. Katsoa silmiin, ei huudella käskyjään jostain huoneen perältä omiin puuhiin syventyneenä. Rähjäävän lapsen kanssa toimimista helpottaa jutun mukaan, jos kuvittelee olevansa töissä ja käsittelevänsä hankalaa asiakasta. Silloin varmasti miettii tarkasti, kannattaako taantua samalle tasolle, huutaa ja möykätä.

Jutussa myös sanottiin, että "Ei" kuluu käytössä, siksi se kannattaa varata vain tositilanteisiin. Niihin, jossa lapsi on vaarassa satuttaa itseään tai toista, tai jotain on menossa hajalle. Näin lapsi oppii ymmärtämään, että ei todellakin tarkoittaa ei.

Kun lähteeni on niinkin uskottavaa luokkaa kuin jostain joskus luin, sinun ei tietenkään tarvitse uskoa sanaakaan yllä olevasta. Minuun se kuitenkin kolahti. Nyökyttelin neuvolan odotustilassa hiljaa itsekseni, että näin juuri se kannattaisi tehdä.

Tarkennuksena vielä, etten suinkaan usko, ettei lasta saisi kieltää. Päinvastoin, uskon, että rajat tuovat lapsen elämään turvallisuutta, ja hän tarvitsee rajoja oppiakseen toimimaan yhteiskunnassa muiden ihmisten kanssa. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta ylläpitää keinotekoisia rajoja: vaatia, että jokin asia tehdään näin "koska minä sanon niin" (minua komennettiin niin lapsena. Muistan vieläkin, kuinka epäreilulta se tuntui).

Maltin säilyttäminen on kuitenkin vaikeaa. Yllä kuvattu maidon kaatuminen tapahtui kieltämisestä kertovan artikkelin lukemisen jälkeen, jolloin jo yritin kiinnittää huomiota tapaan, jolla kiellän. Tein varmaan kaikki mahdolliset virheet. En katsonut silmiin. Ensimmäinen reaktioni oli epäselvä ei-ei-ei-huudahdus. En osannut lopettaa ajoissa, vaan jatkoin jupinaani, vaikka lapsi oli selvästi pahoillaan. En selittänyt, miksi maitoa ei saa kaataa. En kertonut, millaista käytöstä olisin lapselta toivonut. En pysähtynyt tilanteen äärelle ja varmistanut, että lapsi ymmärtää, mitä sanon.

Vaikka ihan mielelläni luen kasvatusoppaita ja kuulen neuvoja, minulla on niiden suhteen eräs pulma. Neuvot kuulostavat usein hyviltä ja järkeenkäyviltä paperilla. Mutta kun tullaan niiden toteuttamiseen käytännössä, olen ymmälläni.

On jokseenkin helppoa olla zen, kun olosuhteet ovat kohdillaan: ketään ei väsytä, nälätä, janota, kolota, stressaa tai harmita. Kuinka usein tällaiset olosuhteet toteutuvat normaalissa arjessa? Melko harvoin.

Minä tarvitsisin neuvoja siihen, miten säilytän mielenrauhan ja tyyneyden noudattaa lukemiani hyviä ohjeita, kun olen nukkunut liian vähän, ollut kaksin kotona lapsen kanssa miehen ollessa reissussa, olen flunssassa tai muuten vaan huonolla tuulella.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Liito-oravien puolesta, erilaisuutta vastaan

"Sen verran pidän niiden liito-oravien puolta," kertoo Henrik Lampén sunnuntain Helsingin Sanomissa aikeistaan jatkaa johdonmukaista vammaisten nuorten asuntolan rakentamisen vastustusta naapurustoonsa.

Samassa jutussa kerrotaan, että Espoon Kaitaalla naapurit ovat vastustaneet kehitysvammaisten nuorten asuntolahanketta sen jokaisessa vaiheessa. Asuntola todennäköisesti rakennetaan, mutta naapurit ovat valituksillaan saaneet sen valmistumisen viivästymään vuosilla.

Vastustus on naamioitu huoleksi liito-oravista, lisääntyvästä liikenteestä ja asuntolan sopimattomuudesta pientaloalueelle. Päivänselvää kuitenkin on, että valittajat eivät halua kehitysvammaisten pilaavan heidän espoolaista omakoti-idylliään.

Liito-orava, mikä ihana tekosyy. Kuva täältä.


Tulen näistä uutisista aina kovin surulliseksi.

Kehitysvammaisten kanssa saman kohtalon jakavat mielenterveyskuntoutujat, asunnottomat ja alkoholistit. Aina löytyy nimbyjä, jotka eivät halua heitä omalle takapihalleen.

Yhteiskunnassamme heikoimmilla olevat, jotka eivät pysty itse pitämään puoliaan, ovat monen mielestä pohjasakkaa, jonka olisi parempi pysyä näkymättömissä. Jonkun toisen ongelmana.

"Valittajien pitäisi miettiä, miten suhtautuisivat, jos he ja heidän lapsensa olisivat tässä asemassa", juttuun haastateltu kehitysvammaisen tytön isä Timo Joensuu sanoo. Moni nimby tuntuu kuitenkin ajattelevan, että oma hyväosaisuus oikeuttaa itsekkyyden.

Lukion filosofian kursseilla tykästyin yhdysvaltalaisen moraali- ja yhteiskuntafilosofi John Rawlsin ajatukseen tietämättömyyden verhosta. Rawls esitteli käsitteen Oikeudenmukaisuusteoria-kirjassaan vuonna 1971. Lyhyesti kyseessä on utopia, jossa ajatellaan, että yhteiskuntajärjestys luotaisiin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät järjestystä luodessaan tiedä omaa asemaansa yhteiskunnassa. He luovat säännöt ja toimintaperiaatteet tilanteessa, jossa oma syntyperä, yhteiskuntaluokka, perhe- ja terveystilanne ovat tietämättömyyden verhon peitossa. Rawls uskoi, että tietämättömyys johtaisi oikeudenmukaisuuteen: jokainen haluaisi optimoida itselleen parhaan mahdollisen aseman, missä tahansa tilanteessa. Heikoista olisi pakko pitää huolta, koska kuka tahansa saattaisi syntyä heikoksi.

Uskon, että näin juuri looginen ihminen toimisi. Harmi vain, että kyseessä on utopia. Oikeassa elämässä sääntöjä luovat ne, joilla on siihen eniten mahdollisuuksia. Sellaiset Henrik Lampénin kaltaiset tyypit.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Modernia rodunjalostusta

En normaalisti kuulu niihin ihmisiin, jotka vastustavat kehitystä, koska sen sivutuotteena saattaa syntyä jotakin ei-toivottua.

Ihmisen geeniperimän kartoitus saa kuitenkin minussa aikaan jos nyt ei suoranaista vastustusta, niin ainakin valtavasti epäröintiä ja "entä jos" -kysymyksiä. Sinänsä geenikartoitus voi olla hyvä asia, jonka avulla voidaan tunnistaa sairastumisriskit ja osataan ajoissa ryhtyä hoitamaan vakavia sairauksia aikuisilla. Toisaalta genomikartoitus avaa oven sikiöiden geneettiselle valikoimiselle.

Geneettinen valikoiminen  tarkoittaa perinnöllisten sairauksien ja epämuodostumien seulomista sikiöstä jo raskausaikana. Sikiön dna on mahdollista selvittää äidin verestä otettavalla näytteellä jo raskauden alkuvaiheessa. Yhdysvalloissa tämä on kuuleman mukaan jo melkoinen bisnes.

Sairauksien lisäksi sikiöistä karsitaan jo nyt epätoivottavia ominaisuuksia, kuten sukupuolta. Yhtä lailla teknologia antaa jo nyt mahdollisuuden seuloa syntymättömistä lapsista taipumukset esimerkiksi alkoholismiin, psykopatiaan ja väkivaltaisuuteen.

Kuulostaako hurjalta?

Sikiöseulonnat ovat todellisuutta myös Suomessa. Meillä ei vielä olla tilanteessa, jossa sikiön koko geeniperimä olisi mahdollista selvittää rutiininomaisesti, vaan meillä on keskitytty mm. Down-oireyhtymän seulomiseen. Suomessakin seulontatulos johtaa epätoivottujen sikiöiden karsimiseen: sikiön kehitysvammaisuuden selviäminen johtaa jopa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä raskauden keskeytykseen.

**

Aihe on minulle läheinen, koska olen itse joutunut pohtimaan, mitä tekisin, jos lapsellani todetaan Downin oireyhtymä.

Tammikuussa astelin pahaa aavistamatta alkuraskauden ultraan ja verikokeeseen. Sen kummemmin asiaa pohtimatta olin päättänyt osallistua Down-seulaan. Ajattelin, että hyvähän se on tietää, onko kaikki kunnossa.

Oikeasti halusin varmuuden sille, että kaikki on kunnossa. En osannut ottaa huomioon mahdollisuutta, että ei olisi. Ainoa, mitä jännitin, oli näkyykö ultrassa mitään ja onko lapsi elossa. Se, että lapsi olisi kehitysvammainen, ei ollut tullut mieleenikään mahdollisten huolien joukossa.

Meidän kohdallamme seula hälytti. Kahden päivän päästä ultrasta sain puhelun HUS:n Sikiötutkimusyksiköstä. Minulle kerrottiin, että raskaudessa on kohonnut riski sikiön kehityshäiriöön, ja meille tarjotaan sikiön kromosomitestiä asian varmistamiseksi.

näkyykö niskaturvotusta?

Sen jälkeen asiat tapahtuivat nopeasti. Tapaaminen Sikiötutkimusyksikössä oli kolmen päivän päästä. Tapaamisen yhteydessä oli mahdollisuus istukkaverinäytteen ottoon. Kun kerroin, että olen tutkimukseen osallistumisesta epävarma sen sisältämän keskenmenoriskin takia, minulle ilmoitettiin, että ainoa mahdollinen tutkimuspäivä on tänään. Päätös pitää tehdä nyt.

Kieltäydyin tutkimuksesta. Edellinen raskauteni oli päättynyt keskenmenoon, mutta silloin minulla oli sentään lohtuna se, että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Jos nyt menisin tutkimukseen, jonka seurauksena saisin keskenmenon, se olisi minun syytäni.

En sitä paitsi ollut lainkaan varma, että tutkimustulos olisi meille merkittävä. Merkittävä siis siinä mielessä, että päättäisimme sen perusteella keskeyttää raskauden. En pelännyt niinkään kehitysvammaisuutta, vaan sitä, että lapseni kuolee.

**

Te, joilla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta, tiedätte Downin syndroomasta varmaan ihan yhtä vähän kuin minäkin tuolloin. Olette ehkä nähneet televisiosta Toisenlaiset frendit tai katsoneet Sanna Sepposta Salatuissa elämissä. Tähän rajoittui minun tietouteni oireyhtymästä.

Alkoi raivokas googlaus. Aloin ymmärtää, että Downin oireyhtymä ei ole tarkasti määritelty sairaus, vaan ennemminkin kokoelma erilaisia oireita. Se, kuinka vakavasta tilasta on kysymys, ei selviä sikiöstä tehtävästä kromosomitutkimuksesta. Se selviää vasta, kun lapsi on kasvanut.

Tietämättä, onko lapsellani Downia, aloin kallistua sille kannalle, että lapseni elämä on joka tapauksessa arvokas, ja minä rakastan häntä yhtä lailla, oli ylimääräistä kromosomi 21:tä tai ei.

Vaikka tiedolla ei sinänsä ollut merkitystä, alkoi tietämättömyys käydä raastavaksi. Viikot kuluivat, vatsani kasvoi, mutta en osannut iloita raskaudesta. En saanut nukuttua, vaan vietin yöni tietokoneella kehitysvamma-alan verkkopalvelu Verneriä lukien. Osasin sivut jo ulkoa, mutta yritin löytää sieltä vielä jonkin tiedonmurusen, joka kertoisi, että minun lapsellani on kaikki kunnossa.

Itkin joka päivä, enkä halunnut tavata ketään. Silloin kun muita ihmisiä tapasin, puhumisen tarve oli valtava. Puhuin leikkipuiston tädeille, raskausvaateliikkeen myyjälle, kenelle tahansa, joka jaksoi kuunnella.

Tuttavan kertoessa onnesta ymmyrkäisenä raskausuutistaan, huomasin olevani kateudesta musta. Silloin päätin, että minun on mentävä lapsivesitestiin, jotta saan mielenrauhan. Jos tulos on normaali, voin iloita raskaudesta normaaliin tapaan. Jos poikkeava, voin aloittaa valmistautumisen hyvin uudenlaiseen lapsiperhearkeen.

Me olimme onnekkaita. Viikon kuluttua lapsivesipunktiosta saimme kuulla, että lapsellamme on normaalit kromosomit.

**

Palataan tämän tekstin alkuun. Suomessa valtaosa sikiön kehitysvamman tietoonsa saaneista vanhemmista päätyy keskeyttämään raskauden. Minä olen kiitollinen, etten koskaan joutunut siihen valintatilanteeseen, sillä päätös on varmasti kamalan raskas.

En halua arvostella yhtään yksittäistä perhettä, sillä jokaisen päätöksen taustalla on asioita, joita ulkopuolisen on mahdotonta tietää. Silti minun on pakko esittää kysymys: miksi hyvinvoivassa yhteiskunnassamme niin moni vanhempi kokee, ettei heillä ole voimavaroja kasvattaa sairasta lasta?

Jonkinlaisen vastauksen voin antaa oman kokemukseni pohjalta.

Sen jälkeen, kun alkuraskauden seula hälyttää, on päätöksenteolle hyvin vähän aikaa. Istukkaverinäyte voidaan ottaa 10. -13. raskausviikon aikana ja lapsivesinäyte 15. raskausviikon jälkeen. Tulosten valmistumisessa kestää pari viikkoa, ja mahdollinen raskauden keskeytys on Suomen lain mukaan tehtävä ennen raskausviikon 24 päättymistä. Aikaa päätösten tekemiseen on siis enintään viikkoja, pahimmillaan päiviä. Mitä pidemmälle raskaus ehtii jatkua, sitä vaikeampaa päätöksen teko on - monella on varmasti halu tehdä päätös mahdollisimman nopeasti, ennen sikiön potkujen tuntemista, ennen kuin vatsa alkaa näkyä ulospäin.

Me emme saadeet tiedonhakuun mitään apua. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on julkaissut oppaita perheille, mutta löysin ne omatoimisesti - meitä neuvoneet asiantuntijat eivät antaneet mitään kättä pidempää.

Sikiötutkimuksista saamamme neuvonta oli asenteellista ja yhtä tyhjän kanssa. Meitä neuvonut kätilö ei osannut lainkaan suhtautua siihen, että epäröin testiin osallistumista. Kun itkua tuhertaen kerroin epäilyistäni, hän töksäytti minulle, että "valtaosa siinä tuolissa istuvista menee testiin, ja jos sikiöllä todetaan Down, tehdään abortti".

No niin varmaan, jos se vaihtoehto tarjoillaan valmiina.

Minun kokemukseni on tietysti vain yhden ihmisen kokemus, eikä sellaisenaan yleistettävissä. Vastaavia tarinoita tuli vastaan kuitenkin useita.

**

Kokemukseni aikana ja sen jälkeen olen pohtinut paljon, osallistuisinko seulontaan uudelleen. Olen melko varma, että osallistuisin. En vastusta tiedon saamista, vaan minun mielestäni on jopa tärkeää saada tieto mahdollisesta kehityshäiriöstä jo raskausaikana. Uskon sen auttavan sopeutumiseen.

Lisäksi olen melko varma, että mikäli lapsellani olisi todettu vakava kehityshäiriö, siis sellainen, jossa hän olisi kuollut kohtuun tai pian syntymän jälkeen, olisin valinnut raskauden keskeytyksen. (Helsingin Sanomissa oli eilen juttu abortin tehneistä naisista, jossa Minna Jaakkola kertoi keskeyttäneensä kaksi raskautta, koska sikiöllä oli Meckelin oireyhtymä. Ymmärrän Jaakkolan päätöksen täysin.)

Yhtä lailla olisi mielestäni hyödyllistä saada tieto mahdollisista perinnöllisistä sairauksista jo ennen syntymää. Näin niihin voi paremmin varautua. (Tosin monesti geenitestaus ei anna tuloksena koko totuutta: ihmisellä voi olla sairaudelle altistava geeni, mutta hän ei lopulta koskaan sairastu. Tällöin tieto saattaisi ainoastaan lisätä tuskaa. Tällaisissa tapauksissa geenitestin toteuttaneen henkilön ammattitaidolla ja neuvonnalla on keskeinen rooli tulosten ymmärtämisessä ja ahdistuksen lieventämisessä.)

Se, mitä vastustan, on asenne, että "epänormaali" on lähtökohtaisesti "epätoivottava". En haluaisi elää maailmassa, jossa Down-lasta odottavia neuvotaan keskeyttämään raskaus - toivoisin, että heille annetaan vaihtoehtoja, tietoa ja tukea huolimatta siitä, mikä päätös on.

En todellakaan halua nähdä maailmaa, jossa alkoholisimiin, psykopatiaan tai väkivaltaisuuteen altistava geenivirhe olisi peruste abortille. Toivottavasti sitä maailmaa ei koskaan tule.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Mitä mielessä?

No, viime aikoina olen pohtinut muun muassa seuraavaa:

Miksi lapset syövät hiekkaa? Ei siis pelkästään omani, vaan se tuntuu olevan melko yleinen tapa leikkipuiston pienten kävijöiden joukossa. Lumen syönnin pystyn ymmärtämään: se varmaankin maistuu hyvältä (jos ei ole keltaista) ja sulaminen tuntuu mukavalta suussa. Mutta hiekka? Pakkohan sen on tuntua kurjalta, maistua pahalta ja olla kaikin puolin inhottavaa.

Kesän tullessa monet sanovat, että nyt voi antaa lapsen olla ilman vaippaa. Missä? Ilman muuta ajatus paikkojen tuulettelusta tuntuu minusta kannustettavalta, mutta jos annan lapsen olla kotona ilman vaippaa, hän pissaa olohuoneen matolle. Leikkipuistokaan ei oikein tunnu soveliaalta paikalta kulkea pylly paljaana. Ehkä kesävaipattomuus ei ole kaupunkilaislasten juttu?

Miksi vauva potkii juuri silloin, kun minä olen menossa nukkumaan?

Vauvan potkuihin liittyen: sanovat, että loppuraskaudesta potkut vähenevät, kun vauvalla on vähemmän tilaa kohdussa. Milloin tarkalleen tämä loppuraskaus alkaa? Oma tulkintani olisi, että yhdeksännellä kuulla jo helpottaisi, mutta siellä se potkii kuin mikäkin... potkupalloilija. (Niin teki tosin esikoinenkin, loppuun asti).

Mikä olisi sosiaalisesti hyväksytty nimitys vatsassa kasvavalle vauvalle? Sikiö tuntuu liian lääketieteelliseltä, vauvan voi sekoittaa jo syntyneeseen, ja masuasukki on kuulema ärsyttävin sana ikinä ja tekee käyttäjästään vajaamielisen lässyttäjän.

Missä ajokorttini on? Se katosi noin puolitoista kuukautta sitten lapsen tutkiessa lompakkoani. Siitä lähtien olen aktiivisesti odottanut ajokortin tulevan jostain vastaan. Ei ole tullut.


Onneksi on sivistyssanakirja. Sen ansiosta minun ei tarvitse enää kysellä, mikä on trilli. Sana on tullut lapsen kirjoissa vastaan, ja oli minulle uppo-outo. Ei ole enää.

Eipä tässä muuta. Elämän suurten kysymysten äärellä. Mitäs sulle?

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Vaiheessa

Lapsellani on parhaillaan menossa vaihe, jonka - monesta edellisestä vaiheesta poiketen - en soisi päättyvän koskaan. Hän on nimittäin ihana.

Puolitoistavuotiaamme on mukavaa päivällisseuraa, sillä häntä ei tarvitse juurikaan syöttää tai juottaa, ja ruoka pääsääntöisesti maistuu. Kyläillessä ei tarvitse huolia syöttötuoleista, nokkamukeista tai muovilautasista, sillä lapsi osaa istua aikuisten tuolilla ja syö samoilla astioilla kuin muutkin.

Lapsen kanssa pystyy jo auttavasti kommunikoimaan, vaikka edelleen vaatii melkoista herkkyyttä ymmärtää, mitä hän milloinkin tarkoittaa (mutta se ei ole lähellekään niin vaikeaa kuin eri itkujen merkitysten keksiminen!). Sanavarastossa on parikymmentä sanaa, joiden lisäksi lapsi kommunikoi äänenpainoin ja elkein. Ja hän tuntuu ymmärtävän melkein kaiken!

Lapsi nukahtaa vaivattomasti päivä- ja yöunille eikä yleensä herää ennen aikojaan - ja on herätessään iloinen. Lapsi myös tottelee hämmästyttävän hyvin, kun hän saa siihen riittävästi aikaa.

Pari kuukautta sitten tällainen itsekseen isojen tuolilla istuminen ei olisi tullut kuulonkaan.
Lapsi alkaa olla jo sen verran taitava liikkeissään, etten koe tarvetta olla jatkuvasti katsomassa perään sen pelossa, että kohta se taittaa niskansa tai vähintäänkin katkoo jalkansa. Lohdutusta vaativia muksahduksia tulee koko ajan vähemmän. Hän on mahdottoman kiinnostunut kaikesta uudesta, ja sen ansiosta leikkipuistossa käyminen on minulle lepohetki lapsen tutkiessa milloin leluja, milloin kiviä ja pensaita.

Lapsi on hieman ujo, mutta etenkin aikuisia kohtaan erittäin sydämellinen ja herkästi kontaktia ottava. Hän tervehtii kadulla vastaantulijoita ja vilkuttaa heipat kaupan tädille. Kärrylenkillä hän hihkuu vastaantuleville polkupyörille, koska ne ovat hänen mielestään niin hienoja. Hänet on helppo jättää tutulle hoitajalle, koska tiedän, että molemmilla on mukavaa.

Ennen kaikkea: pienokaisemme on suurimman osan ajasta iloinen ja suloinen.

Kuinka kauan tällainen onni voi kestää? Ei siitä niin pitkä aika ole, kun syöminen takkusi, nukkuminen takkusi, arki oli yhtä kitinää ja kaikki paitsi äidin jalassa roikkuminen oli turhaa. Tiedän, kohta tulee uhma ja sisaruskateus, sitten murrosikä ja keski-iän kriisi. Mutta jospa siihen saakka nauttisin ihan vain tästä hetkestä.

**

Suomalaiskansalliseen tapaan tuntuu vähän kummalliselta kirjoittaa tällaista hehkutusta. Tekee mieli jokaiseen väliin lisätä "satunnaisesti", "ei tietenkään aina", tai "hyvällä onnella" - ettei vaan kukaan luulisi, että siellä se nyt kuvittelee elämänsä olevan parempaa kuin muiden. En muuten kuvittele, mutta yritän myös olla tappamatta hyvää mieltä vähättelemällä sitä.

Olen nimittäin ihan oikeasti kovasti onnellinen tästä hetkestä, ja samalla tuskaisen tietoinen siitä, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Ei meidänkään arkemme pelkkää linnunlaulua ole, mutta siihen verrattuna mitä on ollut, ja tulee varmasti olemaan, nyt on meneillään suloinen suvantohetki.

(Ostin tänään kaupasta juustopaketin, jonka parasta ennen -päiväys oli laskettu aikani. Joko h-hetki on todella lähellä, tai juusto säilyy hyvänä yllättävän pitkään.)

Kahden lapsen arki on varmasti hyvin erilaista yhden lapsen arkeen verrattuna. Toivottavasti ei pelkästään rankempaa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Saako täditellä?

Olin lukiolaisena kesä- ja iltatöissä R-kioskilla. Silloin, alle kaksikymppisenä tytönhupakkona, sattui monta kertaa niin, että kioskilla lapsensa kanssa asioiva äiti tai isä puhutteli minua tädiksi: "anna jäätelö tädille, niin täti katsoo hinnan", "sano tädille kiitos". Minusta tämä oli omituista. En tuntenut itseäni tädiksi. Tädit ovat vanhoja.

Parikymppisenä vaivaannuttavaa oli, jos ravintolassa tarjoilija erehtyi rouvittelemaan. Teitittelyn kanssa oli niin ja näin, ei sekään oikein tuntunut luontevalta.

Nyt taidan olla siinä iässä, että tytöksi kutsumisesta saa ihan luvan kanssa loukkaantua. Paitsi että minä suhtaudun siihen vähän samalla tavoin kuin papereiden kysymiseen Alkossa: olen imarreltu (näytänkö tosiaan niiiiin nuorelta! Oooh!).

Nyt pienen lapsen äitinä huomaan olevani itse tässä hämmentävässä ihmisten nimeämisviidakossa päivittäin. Miksi kutsutaan ruokakaupan muita asiakkaita? Entä leikkipuiston äitejä ja isiä? Teini-ikäisiä? Muita lapsia?

Minkä ikäinen nainen on vielä tyttö? Milloin (jos koskaan) häntä saa kutsua tädiksi? Kuinka nuorta miestä voi vielä sanoa pojaksi?

Tätejä, setiä, naisia, miehiä, tyttöjä, poikia...

Lapseni käyttää kaikista ihmisistä, joiden nimeä hän ei tiedä, nimitystä "yttö" (tyttö). Ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tai no, jotkut harmaantuneet naiset saattavat olla "ummoja" (mummo). Lapsella ei selvästi vielä ole käsitystä sukupuolesta, hän vain kaipaa jotain tapaa sanoittaa maailmaa ympärillään. Ehkei aikuistenkaan pitäisi jännittää asiaa niin paljon.