torstai 13. kesäkuuta 2013

Ei tarkoittaa ei

Lapsi kaatoi aamiaisella maitomukin sisällön pöydälle.

"Ei, ei, ei, ei, ei!" minä huudahdan nostaen katseeni sanomalehdestä.

"Ei saa kaataa maitoa pöydälle! Miksi sä et ikinä opi!" jatkan matkalla hakemaan rättiä.

Lapsi näyttää syylliseltä. Katsoo minua suurin silmin ja sanoo "oho".

"Ei sulle voi näitä isojen mukeja antaa, kun aina teet näin. Nyt äiti joutuu taas siivoamaan," jatkan vielä motkotustani samalla, kun pyyhin pöytää ja lattiaa.

En nähnyt tilannetta, jossa muki kaatui. Se saattoi olla vahinkokin. Minä olin uppoutunut aamun lehteen, en lapseeni.

Kuva täältä



Lapsen puolitoistavuotisneuvolassa selailin lääkäriä odotellessa jotain vauva- / perheaiheista lehteä. Jäin lukemaan artikkelia oikeaoppisesta kieltämisestä. Jutussa kerrottiin, että ein sanominen ei välttämättä ole tehokkain tapa saada lapsi muuttamaan käytöstään toivottuun suuntaan. Vanhemman tulisi pikemminkin suhtautua arkipäivän tilanteisiin oppimisen näkökulmasta: miten voin tässä tilanteessa opettaa lapselleni oikean tavan toimia. Jutussa haastateltu asiantuntija kehotti miettimään, miltä itsestä tuntuisi, jos sinulle kommunikoitaisiin pääasiassa käskylausein "Ei saa!", "Nyt heti pois sieltä!", "Älä!". Parempi olisi kertoa, mitä haluaa lapsen tekevän kielletyn toiminnan sijasta.

Vinkiksi annettiin myös, että lasta kieltäessä opettaessa tulisi laskeutua fyysisesti lapsen kanssa samalle tasolle. Katsoa silmiin, ei huudella käskyjään jostain huoneen perältä omiin puuhiin syventyneenä. Rähjäävän lapsen kanssa toimimista helpottaa jutun mukaan, jos kuvittelee olevansa töissä ja käsittelevänsä hankalaa asiakasta. Silloin varmasti miettii tarkasti, kannattaako taantua samalle tasolle, huutaa ja möykätä.

Jutussa myös sanottiin, että "Ei" kuluu käytössä, siksi se kannattaa varata vain tositilanteisiin. Niihin, jossa lapsi on vaarassa satuttaa itseään tai toista, tai jotain on menossa hajalle. Näin lapsi oppii ymmärtämään, että ei todellakin tarkoittaa ei.

Kun lähteeni on niinkin uskottavaa luokkaa kuin jostain joskus luin, sinun ei tietenkään tarvitse uskoa sanaakaan yllä olevasta. Minuun se kuitenkin kolahti. Nyökyttelin neuvolan odotustilassa hiljaa itsekseni, että näin juuri se kannattaisi tehdä.

Tarkennuksena vielä, etten suinkaan usko, ettei lasta saisi kieltää. Päinvastoin, uskon, että rajat tuovat lapsen elämään turvallisuutta, ja hän tarvitsee rajoja oppiakseen toimimaan yhteiskunnassa muiden ihmisten kanssa. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta ylläpitää keinotekoisia rajoja: vaatia, että jokin asia tehdään näin "koska minä sanon niin" (minua komennettiin niin lapsena. Muistan vieläkin, kuinka epäreilulta se tuntui).

Maltin säilyttäminen on kuitenkin vaikeaa. Yllä kuvattu maidon kaatuminen tapahtui kieltämisestä kertovan artikkelin lukemisen jälkeen, jolloin jo yritin kiinnittää huomiota tapaan, jolla kiellän. Tein varmaan kaikki mahdolliset virheet. En katsonut silmiin. Ensimmäinen reaktioni oli epäselvä ei-ei-ei-huudahdus. En osannut lopettaa ajoissa, vaan jatkoin jupinaani, vaikka lapsi oli selvästi pahoillaan. En selittänyt, miksi maitoa ei saa kaataa. En kertonut, millaista käytöstä olisin lapselta toivonut. En pysähtynyt tilanteen äärelle ja varmistanut, että lapsi ymmärtää, mitä sanon.

Vaikka ihan mielelläni luen kasvatusoppaita ja kuulen neuvoja, minulla on niiden suhteen eräs pulma. Neuvot kuulostavat usein hyviltä ja järkeenkäyviltä paperilla. Mutta kun tullaan niiden toteuttamiseen käytännössä, olen ymmälläni.

On jokseenkin helppoa olla zen, kun olosuhteet ovat kohdillaan: ketään ei väsytä, nälätä, janota, kolota, stressaa tai harmita. Kuinka usein tällaiset olosuhteet toteutuvat normaalissa arjessa? Melko harvoin.

Minä tarvitsisin neuvoja siihen, miten säilytän mielenrauhan ja tyyneyden noudattaa lukemiani hyviä ohjeita, kun olen nukkunut liian vähän, ollut kaksin kotona lapsen kanssa miehen ollessa reissussa, olen flunssassa tai muuten vaan huonolla tuulella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti