maanantai 17. kesäkuuta 2013

Hyvä äiti

Joskus viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välissä minulla oli tapana kertoa tulevaisuudensuunnitelmiani kyseleville aikovani kulttuuriantropologiksi.

En tarkalleen tiennyt, mitä kulttuuriantropologi tekee, mutta se ei haitannut: ei tiennyt keskustelukumppanikaan. Ehkä juuri siksi keskustelu tyrehtyi nopeasti, eikä minun tarvinnut rehellisesti kertoa, ettei minulla ollut hajuakaan.

Nyt vuosia myöhemmin, valittuani täysin toisenlaisen koulutuksen ja uran, toisinaan pohdin, että olisihan se ihmisten tutkiminen oikeastaan aika jännittävää.

Päästyäni (jouduttuani?) pari vuotta sitten jäseneksi kerhoon nimeltään äidit, on hämmästeltävää riittänyt. Eräs kestoihmetyksenaiheistani liittyy äitien puheeseen ja sananvalintoihin, kun he kertovat itsestään äitinä.



En ole koskaan, ikinä, kuullut kenenkään ääneen kuvaavan itseään hyväksi äidiksi.

Sen sijaan olen kuullut paskamutsista, huonosta äidistä, keskinkertaisesta äidistä, laiskasta äidistä*, saamattomasta äidistä. Näin ei suinkaan suutuspäissään nimitellä muita äitejä hiekkalaatikolla, vaan itseä.

Minua ilmiö kummastuttaa.

Sanon sen nyt tässä: olen mielestäni hyvä äiti. Ei mikään riittävän hyvä, tai toisinaan hyvä, vaan yksinkertaisesti hyvä.

Olen mielestäni myös hyvä työssäni, hyvä vaimo, ja kunnon kansalainen. En osaa kuvitella kuvailevani itseäni työpaikalla paskaksi työntekijäksi tai keskinkertaiseksi asiantuntijaksi. Tuollainen itsen vähättely ei oikein sovi minulle yksityiselämänkään puolella.

Ei saa käsittää väärin. En ole mielestäni täydellinen. Teen virheitä, enkä aina edes opi niistä.

Ehkä ongelma on semanttinen. Ehkä minulla on löyhät kriteerit sen suhteen, mikä on hyvää (kerrotaanpa sekin tässä: hyvään äitiyteen riittää mielestäni se, että yrittää parhaansa ja rakastaa lastaan). Täydellisyys ei mielestäni ole hyvän seuraava aste, vaan jotain pelottavaa ja epätodellista.

Uskon myös, että suurin osa teistä muista äideistä on hyviä äitejä. Toivon, että uskotte itsekin niin. Miksi se on niin vaikea sanoa ääneen? En minäkään nimittäin hyvää äitiyttäni turuilla ja toreilla huutele. En kehtaa. Vaatimattomuus on tarttunut. Outoa. Yritän nyt luoda positiivisen kierteen: jos minä sanon sen, sanoisitko sinäkin?

**

Loppuun on pakko lisätä disclaimer, että uskallan julkaista tämän:

Ethän suutu minulle, vaikka olisit juuri se mutsi, joka toisinaan kuvaa itseään huonoksi äidiksi. Ihmettelyni ei ole luonteeltaan tuomitsevaa lajia, vaan uteliasta. Kuten sanoin, kyse saattaa olla vain semantiikasta, tai riman asettelusta. Minulla rima on matalalla.

Kaikilla on myös oikeus omiin tunteisiinsa.  Minä en ole oikea taho sanomaan, saako vaiko eikö saa tuntea itsensä huonoksi siinä tai tässä asiassa. Tai siis, totta kai saa. Toivoisin vain, ettei kukaan tuntisi.

Ja vielä: ehkä syy sille, että voin kutsua itseäni hyväksi äidiksi on niinkin yksinkertainen, että esikoinen on päästänyt minut melko helpolla. Ei ole ollut koliikkia, refluksia, uniongelmia tai muuta sellaista, jotka helposti tekevät lapsiperhe-elämästä helvettiä. En teeskentele osaavani samaistua tuollaiseen tilanteeseen, sillä en osaa. Helpon temperamentin omaava lapsi on helppo erehtyä luulemaan oman kasvatustyönsä tulokseksi. Varmasti yhtä helppoa on erehtyä luulemaan vaativan temperamentin lasta omaksi syyksi. Ehkä lapsi nro 2 opettaa minulle, mitä vanhemmuus todella on.

Vaikka silti toivon, etteivät mahdolliset vastaan tulevat vaikeudet saisi minua epäilemään itseäni. Että silloinkin, kun on raskasta ja mieli musta, muistaisin, että edellä mainitsemani kriteerit täyttyvät: yritän parhaani, ja rakastan lapsiani.

* heh, laiskuusvanhemmuutta toki toteutan itsekin, kuten tuli juuri Täti-ihmisen blogissa todettua. Että eivät nämä määreet välttämättä toisiaan poissulkevia ole.

16 kommenttia:

  1. Mä olisin jopa taipuvainen ainakin omalla kohdallani pitämään laiskuusvanhemmuutta hyvän äitiyden osatekijänä. Kas, silloin en ole hyvä kun pingotan hermot kireällä :D (Niin, pingotus hermot kireällä ei ehkä kaikille ole laiskuuden vaihtoehto, mutta minä menen helposti äärestä laitaan.)

    Mulla on sellainen olo, että olen saattanut joskus jopa sanoa olevani hyvä äiti. Etuliitteenä on tosin ollut "ihan", ts. "Olen ihan hyvä äiti."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen taipuvainen olemaan kanssasi samaa mieltä, ainakin omalla kohdallani. Olen itsekin sellainen äärestä laitaan -tyyppi, ja jos en olisi antanut itselleni lupaa mennä sieltä, missä aita on matalin, olisin varmaan hermo kireällä eli aika epämiellyttävää seuraa.

      Ja ensi kerralla jätät sen "ihan" sanan pois, jooko :)

      Poista
  2. Mä luulen, että kyse on yksinkertaisesti suomalaisesta puhetavasta. Itsensä kehuminen ei vain kuulu normaaliin kanssakäymiseen (paitsi ehkä humblebragin muodossa, jollaisena voisi nähdä myös keskinkertaisen äitiyden tai laiskuusäitiyden). Eli omien vaillinaisuuksien toitottamisen taustavireenä on usko, että oikeasti on hyvä äiti.

    Kuinka usein siellä hiekkalaatikolla kukaan sanoo myöskään että olen muuten äärettömän hyvä työssäni tai vietävän hyvä vaimo?

    Ja jos sitten takerrun vähän määritelmiin: pelkkä rakastaminen ja yrittäminen ei minun mielestäni valitettavasti riitä, jos ei ole käryäkään vaikkapa lapsen perustarpeiden tyydyttämisestä... That said, uskon, että suurin enemmistö täyttää vähän tiukemmatkin hyvän vanhemmuuden kriteerit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm. Joo. Olet varmasti oikeassa tuosta humblebragista. Että kuvailemalla itseään keskinkertaiseksi äidiksi tekee eroa vaikkapa pingottajaäiteihin, eli oikeasti pyrkii sanomaan olevansa hyvä. Mä vaan jotenkin ihan tosi kovasti haluaisin pois sellaisesta puhetavasta. Musta olisi mukavampaa, jos voisi sanoa, mitä tarkoittaa, ilman kiertoilmauksia. Oonko ihan naiivi, kun tällaista toivon?

      Ja noista määritelmistä. Mun on vaikea kuvitella tilannetta, jossa ihminen, joka sekä rakastaa lastaan että tekee parhaansa, jotenkin onnistuisi sössimään ne perustarpeet. Mutta ehkä mä tässäkin yritän päästä helpolla: en jaksaisi lähteä määrittelemään hyvän vanhemmuuden kriteerejä tyyliin muistaa ruokkia ja pestä lapsensa.

      Poista
  3. Joo, humblebrag, itsensä alentamalla ylentäminen. Voisin kuvitella, että mulla on itsellänikin taipumusta sellaiseen, ja siksi se raivostuttaa muiden jutuissa. Mieluiten luen sellaista rehellistä huono äiti -tilitystä. Koen sen vaan sellaisena tapana tuulettaa niitä pimeitä ajatuksia.

    Mä en ehkä ihan ensipäiviä lukuunottamatta muista sellaisia hetkiä, että olisin kokenut olevani huono äiti. Lähes aina ne mustat ajatukset ovat syntyneet ulkopuolisesta paineesta ja jollain tasolla sen tajuaa myös niitä tunteita kokiessaan ja osaa jotenkin muistuttaa itseään, että hyvin sä vedät kuitenkin.

    En missään nimessä allekirjoita sitä yleistä virttä, että nämä huonoäitifiilikset ja syyllistymiset jotenkin viittaisivat siihen että "jollain tasolla tietää että voisi tehdä parempiakin valintoja" tai että joku omatunto siellä kolkuttais. Ei siellä yleensä kolkuta kuin koko joukko muita äitejä, jotka tietää paremmin.

    En jaksa myöskään uskoa, että kukaan tekee aina parhaansa. On niin paljon hetkiä ja valintoja, että pitää olla tosi rautainen supertyyppi, että osaa aina tehdä parhaan valinnan tai edes yrittää. Ei aina tarvitse, kunhan kokonaisuudesta muodostuu sellainen hyvä lapsuus niille muksuille.

    Tämä ajatus tulee varmaan siitä, kun omalla äidillä on sairaus, joka on rajoittanut sen kykyä tyydyttää edes niitä perustarpeita ja silti se on mun mielestä ollut tosi hyvä äiti. Koska ne sen hyvät puolet on riittäneet kantamaan, toki avun turvin. Ja se on kyllä mun äiti vieläkin ja edelleen suoriutuu ihan mallikkaasti, vaikka onkin vähän rasittava, ja mä osaan tyydyttää omat perustarpeeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan pitkä ja perusteellinen kommentti!

      Mun mielestä pimeät ajatukset on ihan luonnollisia, eikä ne tarkoita sitä, että olisi huono äiti. Varmasti jokaiselle tulee joskus hetkiä, jolloin väsyttää, vituttaa, ahdistaa, kaipaa entistä elämäänsä, ei tiedä mitä pitäisi tehdä, on neuvoton, ymmällään ja surullinen. Tai, ainakin minulle tulee, miksei siis muillekin.

      Ulkopuolista painetta on myös helppo ottaa, etenkin silloin, kun on itse ihan pihalla - minä olen kokenut, että mitä pidemmälle tässä äitihommassa pääsen, sitä vähemmän muiden kommentit vaikuttavat. Ihan alkuun sitä otti itseensä turhistakin jutuista, joita ei varmasti oltu tarkoitettu väheksymiseksi.

      Oon samaa mieltä siitä, että kokonaisuus ratkaisee. Ehkä mä määrittelen sen parhaansa yrittämisen vähän eri tavalla. Itse en suinkaan tee aina oikeita valintoja tilanteissa (vaikka tietäisin, mitä ne ovat), vaikka parhaani yritän aina. Väsyneenä olen esimerkiksi huutanut lapselleni. Ei olisi pitänyt, en ole siitä ylpeä, eikä se varmasti ole hyväksi minulle eikä lapselle. Mutta lapsi ei mene siitä rikki, eikä satunnainen huutaminen tee minusta huonoa äitiä. Se tekee minusta ihmisen.

      Musta on aina ihana kuulla, kun ihmiset kehuu omia äitejään :). Mun suhde äitiini on aika kompleksinen, mutta paranee koko ajan. Merkittävin juttu siinä paranemisessa on ollut se, että minä olen tehnyt äidistäni isoäidin, ja hän on siinä hommassa aika hyvä :)

      Poista
    2. Kiitos Juno, ajattelemisen arvoisesta toisesta näkemyksestä: kun ehdotin että yrittäminen ei ole riittävä kriteeri niin ehkä se saattaa tosiaan myös olla liian korkea kriteeri. Itseen peilaten: ihan päivittäin on hetkiä, jolloin en yritä (vaikkapa jättää puhelinta rauhaan ollakseni läsnä lapselle). Pätee myös isommilla tasoilla...

      Onko ontologinen hyvän äitiyden määritelmän etsiminen sitten edes hirveän kiinnostavaa... Tuskin, ja tuskin sinäkään sitä ajoit takaa :)

      Poista
    3. Ei se minustakaan ole kovin kiinnostavaa. Oikeastaan harmitti aika lailla, että keskustelu pääsi lipsahtamaan tähän hyvän äitiyden määrittelyyn. Se kun ei millään muotoa ollut alkuperäisen kirjoitukseni tarkoitus. Päinvastoin, olen kyllästynyt siihen, että määritelmillä kavennetaan sitä, kuka on ja kuka ei ole hyvä vanhempi. Kun valtaosa aivan varmasti on, ja saisi olla itseensä tyytyväinen.

      Ei ole helppoa tämä internetiin kirjoittaminen.

      Poista
    4. Joo, kenties just nimenomaan hain takaa tuota, että onko hyvän äitiyden määritteleminen tarpeellista, olen kokenut koko homman jotenkin ihan absurdina nokitteluna. Paljon hyödyllisempää olis pohtia vaikka hyvän lapsuuden edellytyksiä. Siinä on tilaa variaatiolle paljon enemmän kuin hyvän äitiyden määrittelyssä (vaikka toki sekin mahdollistaa kauheet nettiflaidikset) ja se on lapsen kannalta paljon olennaisempi näkökulma.

      Joskin olen mä Saara sun kanssa samaa mieltä siinä, että ihan hyvä joskus taputtaa itseään selkään!

      Poista
  4. Eilen lentokoneessa näin erään naisen sylissä Kaksplus tms. lehden. Sen kannessa Martina Aitolehti kertoi "Toisin kuin luullaan, olen hyvä äiti." Olen itse niin taikauskoinen että minusta tuolla tavalla vaan jinxaa koko homman. Parempi olla nöyrä ettei vaan napsahda.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jos pelkää jinxaavansa, parempi olla hiljaa vaan :)

      Mä tulin jotenkin tosi iloiseksi silti siitä, että Martina Aitolehti on sinut äitiytensä kanssa. Julkisuuden henkilönä hän saa varmasti paljon negatiivista palautetta, myös omasta tavastaan olla äiti.

      Poista
  5. Tosi hyvä kirjoitus tämäkin! Ja aika poikkeuksellinen, en muista törmänneeni vastaavaan muissa blogeissa, vaikka monet muut aiheet kiertävätkin blogista toiseen.

    Itse varmaan lukeudun niihin, jotka eivät omaa äitiytteen hirveästi kehuskele, koska tiedostan koko ajan, miten laiska ja viitsimätön olen lapsen suhteen. Menen usein sieltä, missä aita on matalin, en jaksa leikkiä ja ikävä kyllä on aika paljon hetkiä, jolloin en ollenkaan ole läsnä lapselle. Tästä tietysti tulee tavallaan huono omatunto, mutta toisaalta, minä nyt vain satun olemaan tällainen. Hyvää kuitenkin tarkoitan ja lastani rakastan, joten siksi olen kaiketi ihan ookoo äiti. Ja niin, en oikeastaan murehdi asiaa pahemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, ette murehdi! Olen varma, että olet varsin hyvä äiti. Ei kai kukaan pysty koko ajan olemaan läsnä toiselle (lapselle tai aikuiselle). Tai jaksa aina ylittää aitaa siitä korkeimmasta kohdasta (eikä se olisi mielekästäkään). Tärkeintä lienee kokonaisuus, kuten juno yllä totesi.

      Lisäksi: kiitos kehuista. Tämä teksti oli todella vaikea kirjoittaa, ja kuitenkin halusin sen todella kovasti saada kirjoitettua. Pelkäsin, että tekstini tulkitaan osaksi äitien välistä syyllistämiskeskustelua, kun oikeasti halusin nostaa esiin sen, että hyviä äitejä me kaikki ollaan. Voitaisiin siis olla ylpeitä siitä - ja antaa tunnustusta paitsi itsellemme, myös toisillemme.

      Poista
  6. Ehkä se pohjautuu vähän siihenkin, että aivan liian monelle äidille hyvä tarkoittaa juuri sitä täydellistä vaikka missään nimessä niin ei ole. Minä olen mielestäni hyvä äiti, vaikka aivan liian usein huudan lapsilleni. Yritän jatkuvasti parantaa tapojani ja pyydän aina anteeksi huutamistani. Kuitenkin useimmiten teen parhaani ja rakastan lapsiani ehdoitta sekä kerron sen heille sanoin ja kosketuksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua vähän hämää se täydellinen. En taida oikein edes tietää, mitä se on. Sanasta tulee mieleen ihminen, joka ei tee virheitä ja tietää aina, mitä pitää tehdä. Ja siitä taas tulee mieleeni.. öö.. robotti, tai jotain yhtä inhimillistä. Eikä se ole lainkaan tavoiteltava asia minun mielestäni.

      Minäkin huudan :(. Siitä tulee todella paha mieli, ja toivon, että osaan sitä vähentää. Aina pyydän anteeksi ja selitän, miksi suutuin. Mutta se on sitä inhimillisyyttä.

      Poista
    2. Ja hurraa muuten vielä sille, että sinäkin sanot ääneen olevasi hyvä äiti!

      Poista