torstai 27. kesäkuuta 2013

Kaikkeen tottuu

Olen aina pitänyt lapsista. Etenkin niistä vähän isommista, jotka osaavat jo puhua. Jos sellainen avaa keskustelun vaikkapa spårassa, heittäydyn mielelläni mukaan. Lapsilla on usein ihan mielettömiä juttuja.

Mutta en minä vieraista lapsista mitenkään varauksetta pidä. Etenkin silloin, kun itsellä ei vielä ollut lapsia, saatoin pyöritellä silmiäni ravintolassa, jossa naapuripöydän lapsi leikki jollain meluavalla lelulla (anteeksi vaan, meluavaleluisen lapsen vanhemmat. Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi te sen lelun mukaanne ravintolaan otitte). Sukulaislapsen syntymäpäiväjuhlilta piti lähteä ajoissa pois, koska yksi pienistä vieraista kommunikoi kiljumalla.

Nyt oma lapseni on opetellut kiljumisen jalon taidon. Huomasin tämän, kun meillä oli vieras. Lapsi hihkui innoissaan jonkin leikkinsä kanssa, vieras piteli korviaan.

"Onko se pitkään tehnyt tuota? Kiljunut."
"En minä tiedä. En ole kiinnittänyt huomiota."
"Aika kova ääni."
"Niinkö? Niin kai sitten."

Aikamoista.

Kaikkeen näköjään tottuu. (Niin, te meluavaleluisen lapsen vanhemmat. Kyllä minä nyt ymmärrän, etteivät teidän korvanne kuulleet sitä piipitystä ja pärinää. Te kuulitte vain ihanan rauhan, kun saitte keskittyä omiin annoksiinne.)


5 kommenttia:

  1. Call me nipo, mutta multa ei todellakaan heru ymmärrystä vanhemmille, jotka tuo meluavan lelun ravintolaan. Jos lapsi huutelee tai vaeltelee ravintolassa, ok (omia kyllä koitan opettaa "tavoille" eli välttämään näitä ja tylsistymään rauhassa pöydässä), mutta ei ole mitään syytä vanhempien tuhota ravintolan äänimaisemaa.

    (Eli tosiaan, vihaan yleisesti ottaen meluavia leluja. Ja olen herkkä äänille - mikä tekee välillä tästä vanhemmuudesta tiukkaa.)

    Blogissani on sinulle haaste :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en kutsu sinua nipoksi, sillä olen itse samanlainen. Minäkin vihaan ääntä päästäviä leluja, ja jos sellainen on meille lahjana päätynyt, usein katoaa mystisesti muutamassa päivässä.

      Pointti oli (ja aavistin, että tässä on väärinymmärryksen vaara), että minua hirvittää, mihin kaikkeen voi tottua. Että entä jos minäkin vahingossa totun meluun niin, että tulen terrorisoineeksi ympäristöä huomaamattani.

      Ja miten siitä kiljumisesta pääsee eroon?

      Kiitos haasteesta :)

      Poista
  2. Mähön en lähtökohtaisesti ole juurikaan pitänyt tuntemattomien ihmisten lapsista. En ainakaan meluavista ja levottomasti käyttäytyvistä. Ja välillä tuttujenkin lapsissa on ollut tekemistä. Ja mulla on ollut trauma lento- ja junamatkustamisen suhteen, koska tietysti ne ainoat meluavat kanssamatkustajat ovat yhden penkkirivin päässä minusta.

    Mutta niin se elämä opettaa. Nykyisin minä häthätä kuulen vauvojen itkua tai uhmaikäisten kiukuttelua. Ja saatanpa joskus jopa katsoa lempeän myönteisesti jotain tuntematonta lasta. Se on paljon se. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee. Mutta toisaalta, ehkä sitä riittää ymmärrystä nyt lapsellisena sillekin, etteivät ihan kaikki välttämättä ole niin tohkeissaan juuri minun lapsestani :)

      Poista