perjantai 14. kesäkuuta 2013

Pimeän pelko

Lapsi heräsi yöllä itkuiseen "äitii, äitii" -huutoon. Koska mies (joka normaalisti hoitaa yöheräämiset) oli työmatkalla, nousin lohduttamaan itkuista lasta. Paijasin selkää, kuiskin lohdutuksen sanoja korvaan, ja lopulta kaikkien unioppaiden ohjeita vastaan kipusin viereen pieneen lastensänkyyn. Nuuskin tasaantuvaa hengitystä, kuuntelin tuhinaa, yritin olla rutistamatta rauhoittuvaa lastani hereille.

Olisi tehnyt mieli jäädä siihen vierelle. Varmaan olisin jäänytkin, ellei sänky olisi ollut meille kahdelle (siis minulle) liian pieni.

Esikoinen muutti vanhempien makuuhuoneesta omaan huoneeseensa kypsässä vuoden ja kahden kuukauden iässä. Miehen aloitteesta, minä olisin mielelläni pitänyt hänet vielä samassa huoneessa. Noin puolen vuoden jälkeen alan hiljalleen tottua ajatukseen, että lapsi viettää yöt seinän toisella puolen. Tosin vieläkin herätessäni yöllä on tapanani käydä nuuskimassa nukkuvaa lasta. Enää en huolehdi lapsen hyvinvoinnin puolesta (järjetön pelko alusta alkaen, mutta pelot yleensä ovat), mutta levoton olo valtaa minut etenkin silloin, kun mies on poissa kotoa.

En pidä yksin nukkumisesta. Miehen ollessa reissussa viivyttelen nukkumaan menoa mahdollisimman pitkään. Tarkistan ovet ja ikkunat, että varmasti ovat kiinni. Mietin, pitäisikö laittaa turvalukko päälle. Pohdin, kantaisinko patjan lastenhuoneen lattialle ja nukkuisin siinä.

Mies on jo oppinut siihen, että hänen ollessaan iltoja poissa, hän kertoo minulle kotiintuloaikansa. Ei niin, että sillä olisi mitään väliä, tuleeko hän puoliltaöin, kolmelta vai vasta aamun sarastaessa - mutta minun tulee huoli, jos herään kesken unien, eikä hän olekaan vieressäni. Seurustelumme alkuaikoina en saanut unta lainkaan, jos mies ei ollut vierellä. Tästä tavasta olen onneksi oppinut jo pois.

En tiedä, mistä on kysymys. Kaipaan laumaani lähelleni etenkin öisin. Yön pimeydessä on jotain pahaenteistä.



Lapset saavat lohtua ja turvaa tunnelelusta eli siirtymäobjektista. Ehkä minäkin tarvitsen sellaisen.

9 kommenttia:

  1. Mä en niin hirveästi kaipaa miehen nukkumaseuraa (!), mutta lapsen kyllä. Meillä lapsi on periaatteessa jo pitkään nukkunut omassa sängyssä, mutta lähes yhtä pitkään se on halunnut keskellä yötä tai viimeistään aamun koittaessa tulla meidän keskeen. Viime aikoina lapsi on yllättäen alkanut nukkumaan ehkä joka toisen yön kokonaan omassa sängyssään ja se on ihan outoa! Jään välillä itse valvomaan, kun pientä pyörijää ei ole kainalossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä elättelen salaa toivetta, että kakkosen syntymä saisi esikoisen haluamaan takaisin meidän sänkyyn. Ja että mies suostuisi hänet sinne ottamaan. Epäilen, ettei suostu, ja olisihan siinä varmaan epämukava neljän nukkua. Silti, sydämeni särkyy vähän pelkästä ajatuksesta, että esikoinen jää yksin seinän taakse, kun minä, mies ja vauva käyvät yhdessä nukkumaan.

      Poista
    2. No ymmärrän. :/
      Minun oma isä surkutteli taannoin meidän lasta, että ette kai te jätä sitä yksin sinne seinän taakse nukkumaan. Vaikka kylläpä minä ja siskoni on aika pienestä nukuttu lasten huoneessa. ;)

      Poista
    3. Niin, luulen, että tämä minun haikeuteni on lähtöisin minusta itsestäni, ei niinkään huolesta lapsen pärjäämisen puolesta. Tai siis, toki voi olla, että esikoinen oikeasti haluaa sitten vauvan synnyttyä takaisin meidän huoneeseen - yhtä lailla voi olla, ettei halua. Molemmissa tapauksissa uskon, että lapsi ei siitä kärsi, vaikka jäisi omaan huoneeseensa.

      Poista
  2. I feel you. Isin ollessa poissa lapsi nukkuu mun kanssa isossa sängyssä... Se on sellainen meidän juttu ja aika ihanaa. Muulloin toki omassa sängyssä koska muuten kumpikaan vanhemmista ei oikein nuku kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tosiaan ihanalta tuo teidän juttu :)

      Luulen, että minulla ajatus yhdessä nukkumisesta lapsen kanssa on viehättävämpi kuin varsinainen käytännön toteutus. Ne kerrat, kun ollaan vaikka yöjunalla menty pohjoiseen, ja lapsi on nukkunut mun kainalossa, niin aika vähiin on mun unet jäänyt. Kun kyseessä on ollut poikkeusyö, niin olen toki ollut onnellinen tilaisuudesta nuuhkia pientä piiperöä siinä lähellä koko yön, mutta ei sitä varmaan säännöllisesti jaksaisi. Tai sitten siihen tottuisi, mene ja tiedä.

      Poista
  3. Meillä isompi muutti sivuvaunupinniksestä omaan huoneeseen ja oikeaan sänkyyn ollessaan n. 1,5v. Parina ekana yönä tuli itku ja piti hakea viereen. Sen jälkeen oppi tulemaan itse, yleensä vasta aamulla pariksi tunniksi. Tosikoisen synnyttyä esikoinen halusi ja pääsi takaisin perhepetiin. Kolme kuukautta siinä nukuttiin, välillä paremmin, välillä huonommin. Sitten yhden hyyyyvin huonosti nukutun yön jälkeen totesin, että haetaan lapsen oma sänky meidän huoneeseen. Siinä se nyt nukkuu, meidän jalkopäässä omassa sängyssä. Tosikoinen on yösyöttöjen loputtua siirtynyt sivuvaunuun ja kunhan tosikoinen on valmis, saavat siirtyä yhdessä omaan huoneeseensa nukkumaan. Että meillä toimii tämä, kaikki omissa sängyissään, mutta samassa huoneessa. Ihmettelijöille usein totean, että a) hyvin harva parisuhteessa elävä aikuinen nukkuu ikinä yksin ja b) meillä nukkuu koira meidän huoneessa, miksi siis ei lapsi/miksi lapsen pitäisi nukkua yksin... Vähän tämmöisenä vaistovanhemmuushörhöilyyn taipuvaisena (hyi, inhoan koko sanaa, mutten nyt keksi parempaakaan kun kuvaa kuitenkin melko hyvin sitä mitä meidän vanhemmuus on) olen myös sitä mieltä, että yksin nukkuminen on vauvan ja lapsen vaistojen vastaista ts. pienelle lapselle vanhemmista eroon joutuminen on ollut suorastaan kuolemantuomio vielä jokusia tuhansia vuosia sitten. Enkä mä halua tuomita kenekään toisen tapaa tehdä asioita, halusin vaan kertoa miksi ja miten meillä nukutaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä teidän malli kuulostaa just hyvältä. Sellaiselta, joka voisi minullekin sopia. Oikeassa olet toki siinä, että kukin perhe tavallaan.

      En ole vaistovanhemmuuteen perehtynyt, siis lukenut mitään kirjoja tms., mutta sanana se kuulostaa varsin järkevältä. Omien vaistojen kuuntelu ja niihin luottaminen, ei kai siinä mitään vikaa voi olla. Mutta Suomessa mun mielestä kaikkiin lastenhoidon ismeihin suhtaudutaan melko torjuvasti, mikä on tavallaan vähän sääli. En tarkoita, että kaikkien pitäisi sitoutua johonkin ismiin, mutta toivoisin hieman sallivampaa katsantokantaa niihin, jotka jonkin sellaisen omakseen kokevat.

      Poista
    2. Siksi juuri liitin tähän(kin) kommentiin tuon disclaimerin, ismeihin suhtautumisen takia siis. Itse en orjallisesti noudata mitään ismiä, mutta vaistovanhemmudessa ja lapsentahtisuudessa on paljon piirteitä, jotka sopivat meille. Mutta oikeasti, tuo järjestely on toiminut meillä hyvin, jos (ja kun) esikoinen kaipaa meitä öisin, ei tarvitse nousta sängystä ja kipittää toiselle puolelle taloamselvittämään mikä on hätänä.

      Poista