tiistai 18. kesäkuuta 2013

Toisella kierroksella kaikki on toisin

Olen muutamasta mammablogista (en nyt muista mistä) lukenut, että toisen lapsen odottaminen on erilaista kuin ensimmäisen. Ainakin rennompaa. Enpä tiedä. Melko samoilla askelmerkeillä ollaan menty. Alussa oli enemmän huolia. Neuvolakäyntejä on harvemmin. Esikoista odottaessa olin töissä, nyt hoitovapaalla. Muuten tämä raskaus tuntuu olevan enemmän sitä samaa. Vaikka vähemmän tähän raskauteen tulee tietysti kiinnitettyä huomiota, koska been there done that. Ja sitten on esikoinen, joka pitää huolen siitä, etten ehdi mahaani ihmetellä ihan samalla antaumuksella kuin ensimmäisellä kerralla.

Raskausaika saakin puolestani sujua kuten esikoisella. Synnytyksestä toivon helpompaa, mutta sitä on minulle lupailtukin kokeneempien synnyttäjien taholta.

Vauva-aika tulee todennäköisesti - toivottavasti - olemaan jotain ihan muuta. Lapsi on tietenkin suuri tuntematon, ja koliikkien ynnä muiden osalta voin vain toivoa parasta. Se, mihin odotan muutosta, on minä itse.

Pian edessä oleva synnytys ei nimittäin tee minusta äitiä, sillä olen jo sellainen. Tiedän, miten vastasyntynyttä hoidetaan. (Esikoinen oli ensimmäinen vastasyntynyt, jota olen pitänyt sylissä. Olin minä niitä aiemminkin nähnyt, käynyt synnytyssairaalassa katsomassakin, mutta kieltäydyin aina kunniasta ottaa pieni hento ihmisen alku syliin. Enää en pelkää rikkovani vauvaa.) Osaan vaihtaa vaipan ja pestä pyllyn. Tiedän, miten napa pestään ja vauva kylvetetään. Näistä asioista on tullut niin rutiininomaisia, että minusta tuntuu jopa hullunkuriselta, että joskus en ole osannut.

Katselin tänään kuvia vastasyntyneestä esikoisesta ja ihmettelin, miten hän on koskaan voinut olla noin pieni. Saatoin vähän myös kyynelehtiä, mutta siitä syytän raskaushormoneja.

Tällä kertaa tiedän, että kaikki ikävä menee ohi aikanaan (myös synnytyksen jälkeinen hormonihöykytys, josta Leopardikuningatar kirjoitti niin hienosti, että minun ei enää tarvitse). Tiedän, että imettäminen on alussa kurjaa, mutta helpottuu nopeammin kuin arvaankaan. Lapsi oppii nukkumaan, syöttövälit harvenevat, lapsi oppii syömään muutakin kuin maitoa, oppii liikkumaan, puhumaan, ja olemaan muutenkin omatoiminen. Esikoisen kohdalla jokainen vaihe tuli vastaan puun takaa, ja luulin sen kestävän ikuisesti.

Olen löytänyt itsevarmuuteni äitinä, enää en reagoi niin voimakkaasti neuvoihin ja kommentteihin.

Kakkosen kanssa minulla on jo alusta asti rutiinit ja päivärytmi, koska esikoisella on. En maleksi kaupungilla tai kahviloissa päiviä, en köki kotona laiskuuden yllättäessä. En ehdi keskittyä kakkoseen samalla tavoin kuin esikoiseen aikanaan. Arki jatkuu varmasti pitkälti esikoisen ehdoilla.

Uskon, että vauva pärjää, vaikka ei saakaan samanlaista huomiota kuin esikoinen aikanaan. Isommat huoleni liittyvät esikoiseen. Miten hän sopeutuu elämänsä isoimpaan mullistukseen? Kokeeko hän, että minä hylkään hänet?

Toiseksi isoimmat huoleni liittyvät itseeni. Jaksanko? Olen aina ollut huono toimimaan univajeessa, pienessäkin. Nyt pitäisi jaksaa esikoisen tahdissa, vaikka kakkonen varmasti tekee ainakin öistä repaleisia. Mitä sitten tapahtuu, kun esikoinen tulee uhmaikään? Minun on vaikea kestää lapsen kitinää, miten ihmeessä kestän uhmaa ja raivoa ja samalla pitää huolta pienestä vauvasta?

Ja vielä: pakahtuuko sydämeni, kun on kohta kaksi, jota rakastaa yli kaiken?

8 kommenttia:

  1. Voi mikä pieni. Taas iski vauvakuume. Vauvat nukkuu niin ihanasti, sillä tavalla, että minä nukun nyt.

    Mä luulen, että sä kuitenkin vaan jaksat. Vähän siksi, että pitää, ja vähän siksi, että pakahtuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vauvat tosiaan nukkuvat ihanasti. Ja tuhisevat. Ja ovat jotenkin muutenkin niin kovin valloittavia kaikessa pienuudessaan.

      Kiitos, niin mäkin luulen että jaksan. Koska pitää. Ja sitten on vielä se pakahtuminen :)

      Poista
  2. Pakahtuu :) mutta vain sillälailla hyvällä tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin juuri :) Nytkin välillä tuntuu, että sydän halkeaa, niin miten sinne muka voi mahtua toinen samanmoinen rakkautta. Mutta mahtuu sinne, ihan varmasti.

      Poista
  3. Minäkin olin eniten huolissani juuri esikoisen tunteista, että tunteeko itsensä hylätyksi. Meillä lapsilla on 3 vuotta ikäeroa, joten uhma oli tyttärellä parhaimmillaan kun toinen syntyi. Yllätys oli miten omat tunteeni esikoista kohtaan vaihtelivat: välillä oli kamala huoli ja rakkaus, välillä tosi kova kiukku ja raivo kaikista niistä tempuista joita mustasukkaisuuksissaan teki.

    Etukäteen olin ajatellut että kaikesta selvitään rakkaudella, puhumalla ja sylittelyllä, mutta kun olin tosi väsynyt ja uhattuna oli vastasyntynyt lapsi, löytyi minusta ihan uusi vaihde.

    Onneksi se alun tuska meni pian ohi ja kuopus tosiaan solahti melko helposti siihen olemassa olevaan päivärytmiin. Kahden kanssa on mielestäni ollut jopa helpompaa kuin vain yhden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi olen kuullut melko paljon tarinoita siitä, miten itse voi äityä aikamoisiin primitiivireaktioihin esikoisen uhatessa vastasyntynyttä. Ehkä se ei tule niin kovana yllätyksenä sitten omalle kohdalle. Vaikka ihanaahan se olisi, jos kaikesta selviäisi rakkaudella, puhumalla ja sylittelyllä - en vain tiedä, kuinka realistista se on.

      Mua on myös peloteltu pienestä ikäerosta sisarusten välillä - meidän lapsille ikäeroa tulee 1,8kk. Joten olen mielessäni varautunut siihen, että ainakin alku saattaa olla ihan kamalaa. Toivotaan, että totuus on kuvitelmiani kauniinpaa.

      Onneksi niitäkin kertomuksia kuulee, että (lopulta) kahden kanssa on jopa helpompaa kuin yhden kanssa.

      Poista
  4. Voi, kun luin tämän reissussa, tuli kamala vauvakuume. Ja nyt taas. Luulen, että itsellä olisi toista odottaessa samanlaiset fiilikset kuin sulla nyt. Oikeastaan on suuri vääryys, jos meille ei tule toista lasta. Luulen, että jokainen ansaitsisi sen helpomman kakkoskierroksen (hahaa, hyvä sanoa näin. voihan olla, että kaikki olisi tuplasti pahempaa!).
    Mua alkaa jo jännittää, milloin tänne ilmestyy vauvauutisia. Tai oikeastaan, et kai ole jo synnärillä..? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kunpa olisikin synnärillä :) Vaikka eihän tässä vielä aika ole, mutta olisin jo melko valmis luopumaan tästä raskausmahasta silläkin uhalla, ettei se synnytystä välittömästi seuraava aika välttämättä mitään lomailua ole sekään :)

      Ja tuosta helpommasta kakkoskierroksesta - kunpa se menisikin niin! Mä luulen, että vaikeudet vaan on erilaisia. Sitä osaa varautua niihin juttuihin, mitä on esikoisen kanssa jo kokenut, mutta todennäköistä on, että kakkonen on ihan oma persoonansa, ja keksii ihan eri metkut. Sitten mä olenkin ihan yhtä kuutamolla, että mitä hitsiä, kun ei samat temput toimi :)

      Poista