tiistai 4. kesäkuuta 2013

Vaiheessa

Lapsellani on parhaillaan menossa vaihe, jonka - monesta edellisestä vaiheesta poiketen - en soisi päättyvän koskaan. Hän on nimittäin ihana.

Puolitoistavuotiaamme on mukavaa päivällisseuraa, sillä häntä ei tarvitse juurikaan syöttää tai juottaa, ja ruoka pääsääntöisesti maistuu. Kyläillessä ei tarvitse huolia syöttötuoleista, nokkamukeista tai muovilautasista, sillä lapsi osaa istua aikuisten tuolilla ja syö samoilla astioilla kuin muutkin.

Lapsen kanssa pystyy jo auttavasti kommunikoimaan, vaikka edelleen vaatii melkoista herkkyyttä ymmärtää, mitä hän milloinkin tarkoittaa (mutta se ei ole lähellekään niin vaikeaa kuin eri itkujen merkitysten keksiminen!). Sanavarastossa on parikymmentä sanaa, joiden lisäksi lapsi kommunikoi äänenpainoin ja elkein. Ja hän tuntuu ymmärtävän melkein kaiken!

Lapsi nukahtaa vaivattomasti päivä- ja yöunille eikä yleensä herää ennen aikojaan - ja on herätessään iloinen. Lapsi myös tottelee hämmästyttävän hyvin, kun hän saa siihen riittävästi aikaa.

Pari kuukautta sitten tällainen itsekseen isojen tuolilla istuminen ei olisi tullut kuulonkaan.
Lapsi alkaa olla jo sen verran taitava liikkeissään, etten koe tarvetta olla jatkuvasti katsomassa perään sen pelossa, että kohta se taittaa niskansa tai vähintäänkin katkoo jalkansa. Lohdutusta vaativia muksahduksia tulee koko ajan vähemmän. Hän on mahdottoman kiinnostunut kaikesta uudesta, ja sen ansiosta leikkipuistossa käyminen on minulle lepohetki lapsen tutkiessa milloin leluja, milloin kiviä ja pensaita.

Lapsi on hieman ujo, mutta etenkin aikuisia kohtaan erittäin sydämellinen ja herkästi kontaktia ottava. Hän tervehtii kadulla vastaantulijoita ja vilkuttaa heipat kaupan tädille. Kärrylenkillä hän hihkuu vastaantuleville polkupyörille, koska ne ovat hänen mielestään niin hienoja. Hänet on helppo jättää tutulle hoitajalle, koska tiedän, että molemmilla on mukavaa.

Ennen kaikkea: pienokaisemme on suurimman osan ajasta iloinen ja suloinen.

Kuinka kauan tällainen onni voi kestää? Ei siitä niin pitkä aika ole, kun syöminen takkusi, nukkuminen takkusi, arki oli yhtä kitinää ja kaikki paitsi äidin jalassa roikkuminen oli turhaa. Tiedän, kohta tulee uhma ja sisaruskateus, sitten murrosikä ja keski-iän kriisi. Mutta jospa siihen saakka nauttisin ihan vain tästä hetkestä.

**

Suomalaiskansalliseen tapaan tuntuu vähän kummalliselta kirjoittaa tällaista hehkutusta. Tekee mieli jokaiseen väliin lisätä "satunnaisesti", "ei tietenkään aina", tai "hyvällä onnella" - ettei vaan kukaan luulisi, että siellä se nyt kuvittelee elämänsä olevan parempaa kuin muiden. En muuten kuvittele, mutta yritän myös olla tappamatta hyvää mieltä vähättelemällä sitä.

Olen nimittäin ihan oikeasti kovasti onnellinen tästä hetkestä, ja samalla tuskaisen tietoinen siitä, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Ei meidänkään arkemme pelkkää linnunlaulua ole, mutta siihen verrattuna mitä on ollut, ja tulee varmasti olemaan, nyt on meneillään suloinen suvantohetki.

(Ostin tänään kaupasta juustopaketin, jonka parasta ennen -päiväys oli laskettu aikani. Joko h-hetki on todella lähellä, tai juusto säilyy hyvänä yllättävän pitkään.)

Kahden lapsen arki on varmasti hyvin erilaista yhden lapsen arkeen verrattuna. Toivottavasti ei pelkästään rankempaa.

6 kommenttia:

  1. Puolitoistavuotiaat on hurmaavia. Mut nyt just olen sitä mieltä, että kaksi ja puoli on ihmisen paras ikä ;) Eikä viisikään ole ollenkaan huono. Eli anna vaiheen mennä ohi vaan - sieltä tulee lisää hyviä! :)

    PS: Ota pliis robottitunniste pois, kommentoin kännykästä, mikä on muutenkin työlästä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa! Kiva tietää, että on jotain hyvää odotettavissa myös tämän vaiheen jälkeen. Jotenkin mulle on jäänyt mieleen enemmän pelottelut siitä, mitä kaikkea kamalaa on tulossa. Kuuntelen jatkossa enemmän sinua :)

      PS. mistä ihmeestä se robottitunniste on päälle mennyt? Ihan tieten tahtoen en sitä laittanut, kun kännykkäkommentoija olen itsekin. Nyt pitäisi olla pois.

      Poista
  2. Samaa mieltä, vuoden iän jälkeen alkoi moni asia vähitellen helpottua ja vaikka uhmaakin alkaa jo 1v7kk ikäisellä olla, niin tämä ikä on kyllä tosi ihana :) Koko ajan opitaan uusia asioita ja kommunikoida voi jo aivan eri tavalla sekä tehdä yhdessä erilaisia asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laskin tuossa itse äsken, että meidänkin pieni on jo 1 v 7 kk. Oho. Mutta uhmaa ei ole havaittavissa. Ainakaan vielä. Onneksi. Vaikka kyllä se sieltä kuulema tulee.

      Mutta eikö vain, ihana ikä! Enkä minä edes kokenut vauvavuotta mitenkään erityisen vaikeaksi, mutta en vain tainnut tietää paremmasta :) Tämähän menee ihan lomailusta, tämä arki.

      Poista
  3. Mietin tässä, että olikohan meillä tuollaista vaihetta...? Tai jos oli, menikö se ohi päiväkotirumban melskeissä? Sinänsä kamalaa, jos näin kävi. Nyt tuo 1 v 10 kk alkaa olla jo varsin uhmakas. Jokainen siirtymä on riidan ja raivarin aihe. Sama kuulemma päiväkodissa, ei ole lapsi vieraskorea. Vaan onhan tuo silti suloinen. Kun vain itselle kasvaisi pitkä pinna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen miettinyt myös sellaista, että jos en olisi nyt kotona ja arkemme kiireetöntä, voi olla, ettei meilläkään olisi näin auvoista.

      Kirjoitin tuohon ylle, että lapsi tottelee, kun saa siihen riittävästi aikaa. Avainsana on "riittävästi". Se saattaa joskus olla hyvin pitkä aika. Jos olisi kiire päiväkotiin ja sieltä kotiin syömään, niin ei olisi mahdollisuutta odottaa sitä, että lapsi tekee kuten haluan. Silloin olisi pakko käskeä, ja molemmille tulisi kiukku. Sillä ei tuo meidänkään napero siitä pidä, jos kesken leikkien pitää lähteä.

      Poista