tiistai 25. kesäkuuta 2013

Varo mihin vauvasi totutat

Kiipesin taas yöllä äitiä huutavan lapsen viereen. Hänellä on jokin äidin ikävä -kausi meneillään, joka ilmenee etenkin öisin. Miehen kanssa olemme pohtineet, että hieman huonoon aikaan tulee tämä, kun kohta äiti on kiinni vauvassa. Omassa mielessä on käynyt, josko yöllinen ikävä olisi seurausta siitä, etten enää päivisin jaksa niin paljon leikkiä ja touhuta lapsen kanssa.

Mene ja tiedä. Tästä kaikesta on kuitenkin muistunut mieleeni neuvo, joka sai minut kovasti hämmennyksiin esikoisen vauva-aikana. Varo, mihin lapsesi totutat. Jonkun saattaisi tehdä nytkin mieli kertoa, että kiipeämällä itkevän lapsen sänkyyn yöllä vain totutan hänet siihen, että äiti tulee kun vähän parkaisee. (No niin itse asiassa haluankin totuttaa, nimittäin siihen, että jos pelottaa tai on hätä, saa lohtua. On yö tai päivä. Mutta asiaan.)

Kun esikoinen oli ihan pieni, vasta muutaman kuukauden vanha, hänellä oli usein lohduttomia itkukohtauksia, jotka eivät rauhoittuneet muuten kuin laittamalla vauva rattaisiin ja ajelemalla niillä kynnyksen yli. Tärinä ilmeisesti rauhoitti vatsankipristyksiä itkevän vauvan. Kun kerroin tästä oivalluksestani muille, sain kuulla, että on peräti vaarallista totuttaa lapsi tällaiseen tyynnyttelyyn. Hän kun tulee vaatimaan sitä aina. Olin hieman hämmentynyt. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Antaa lapsen itkeä? Eikä muuten edes tottunut. Itku loppui, kun vatsankipristykset suoliston kehittyessä loppuivat.

Tuttipulloon pitää kuulema totuttaa lapsi hyvissä ajoin, että äiti pääsee viettämään omaa aikaa. Meillä esikoinen söi pullosta noin neljän viikon ikäisestä alkaen noin kerran viikossa. Hyvin meni, onnittelin itseäni. Totutettu on. Kunnes ilman mitään ennakkovaroitusta lapsi kieltäytyi tuttipullosta noin puolivuotiaana. Kategorisesti, kaikista pulloista, kenen tahansa tarjoamana, nälän asteesta huolimatta. Ei kelpaa. Hmmjaa. Mitäköhän tässä olisi pitänyt tehdä toisin?

Esikoinen nukahti noin 7 kuukauden ikäiseksi usein imetykseen, niin yö-, kuin päiväunillekin. Tämä tapa neuvottiin nopeasti kitkemään pois, sain tästä melkein läksytystäkin perhevalmennuksessa. Lapsi tulee muuten ikuisesti vaatimaan tissiä nukahtaakseen. Olin jälleen hämmentynyt. Minun mielestäni lapsi oli oppinut myös itsekseen nukahtamisen taidon jo kahden kuukauden ikäisenä, mutta maitopöhnissä väsyneenä vain oli niin mukava ummistaa silmät, että siihen sitten usein myös uinahti. Toisinaan nukahti ilmankin. Muutaman kerran yritin ottaa neuvosta vaarin ja herätellä tissille nukahtanutta vauvaa, huonoin tuloksin (ei meinannut herätä). Tunsin itseni ihan typeräksi herättäessäni vauvaa vain laittaakseni hänet heti perään unille. Siispä lopetin. Seitsemän kuukauden ikäisenä muutimme iltarutiineja niin, että illan viimeinen imetys oli ennen iltapesua, ja unille mentiin kirjan saattelemana. Lapselta meni muutama ilta tottua uuten rutiiniin. Ei jäänyt pahojen tapojensa orjaksi.

Kiinteiden aloittaminen ei meillä sujunut lainkaan kuten oppikirjoissa. Lapsi ei millään tykännyt ottaa vastaan suuhunsa työnnettyä soselusikkaa. Ei maistunut itse tehty, ei kaupan sose. Ruokailuhetket olivat tuskaa meille molemmille. Kokeilinkin melko nopeasti sormiruokailua, ja se onnistui aivan käsittämättömän hyvin. Sille tielle jäimme (tai ehkä tarkemmin jonkinlaiselle sekalinjalle - iltapuuro syötiin lusikalla siitä asti, kun lapsi suostui puuroa syömään). Lähiympäristö suhtautui sormiruokailevaan lapseemme pääasiassa hienosti, joskin hieman kulmiaan kohotellen. Muutama uskalsti ääneen epäillä, josko lusikalla syöminen koskaan onnistuu, kun on tottunut sormin syömään. Onnistuihan se, noin 14 kuukauden ikäisenä.

Kävelemään opetteleva esikoinen tykkäsi kävelyttämisestä. Siis siitä, että häntä pidettiin käsistä kiinni ja autettiin askeltamaan ympäriinsä. Sain kuulla, ettei ikinä koskaan milloinkaan pidä lasta kävelyttää, koska muuten sitä joutuu tekemään aina. Kävelytin silti, koska se ei minua haitannut ja lapsi siitä piti. Kun lapsi oppi kävelemään ilman tukea, kävelyttäminenkin loppui.

Hyvä neuvo (kuva täältä)
Olen edelleen näistä neuvoista hämmentynyt, vaikka niiden saamisesta on jo aikaa. Uskon, että neuvot on annettu ihan hyvässä tarkoituksessa. Niinhän neuvoja annetaan: omaan kokemukseen perustuen. Jos on itse hakannut päätä seinään jonkin asian kanssa, haluaa neuvoillaan auttaa muita välttämään vastaavan tilanteen. Tai jos on itse kokenut onnistumisen jossain, haluaa jakaa iloa ympärilleen.

Mutta kun minun kokemukseni on aivan päinvastainen. Jokin perä näissä varoituksissa kuitenkin on oltava, kun ne ovat niin yleisiä.

Minun kokemukseni on vain yhdestä lapsesta, eli hyvin rajallinen. Auttakaahan avartamaan maailmankatsomustani. Millaisia kokemuksia teillä on? Onko minulla ollut vain moukan tuuria - pitääkö kakkosen kanssa olla tarkempi? Voiko pientä vauvaa totuttaa hyviin tai huonoihin tapoihin?

20 kommenttia:

  1. Musta tää oli ihana ja lohdullinen teksti.

    Jos asiaa tarkemmin ajattelee, en ole koskaan kuullut yhdestäkään vanhempiensa välissä tutti suussa nukkuvasta teini-ikäisestä. Että ehkä huoli on liioiteltu.

    Oikeastaan ainoa, johon en haluaisi lastani totuttaa, on kuvitelma siitä, että kotityöt tekevät itse itsensä. Niinpä pyrimme nyt jo varovasti ottamaan pikkumimmiä mukaan esim. pyykkejä ripustamaan tai siivoamaan. Jos hyvin käy, kohta kotityöt todella tekevät itse itsensä kun lapsi niistä oikein innostuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on sama tuon siivouksen kanssa. Tällä hetkellä tuntuu ainakin olevan innoissaan osallistumisesta: imuroiminen on ihanaa, astianpesukoneen tyhjentäminen on ihanaa, lelujen keräys paikoilleen on ihanaa. Mikään näistä ei tietenkään suju ihan justiinsa, mutta yritän kannustaa lapsen intoa :)

      Vähän tosin tekisi mieli itse sabotoida siivoustottumuksia sillä, että sitten kun molemmat vanhemmat ovat töissä, meillä kävisi silloin tällöin siivooja. Siivoaminen kun ei varsinaisesti ole minulle sallaista laatuaikaa, johon haluan vapaa-aikani käyttää. Vaikka olisihan se ihan päinvastainen esimerkki, kuin mitä haluan näyttää.

      Poista
  2. Mä en ole koskaan myöskään ymmärtänyt tuota "älä totuta siihen ja älä tähän"-neuvoilua. Mun kaikki kolme lasta on muuttaneet rytmejään ja rutiinejaan yhtä nopeasti kuin ovat uusiin rytmeihin ja rutiineihin tottuneetkin ja sitä myötä mä olenkin totuttanut itseni siihen että ei pidä tottua mihinkään. Ja jossain toisen lapsen hujakoilla opin sulkemaan korvat kun joku neuvoi tottumisista :) Lasten kanssa kaikki on jotenkin niin kausittaista että musta on ihan hassua kun edes puhutaan tottumisista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, etten ole yksin hämmennykseni kanssa! Mua on hämännyt etenkin se, että näitä neuvoja satelee ihmisiltä, joilla on omia lapsia. Että kai heillä on tottumisista kokemusta.

      Poista
  3. Mun on huono sanoa mitään kokemuksen syvällä rintaäänellä, koska lapsi on ainoa ja vasta reilun vuoden, mutta mua on myös kovin hämmentänyt, että mikä sitten lasketaan totuttamiseksi?
    Olenko mä nyt totuttanut lapsen iltapuuroon, eikä se koskaan suostu syömään muuta? (itseasiassa olen, se ei meinaan syö illalla muuta, mutta onko siitä haittaa kuitenkaan)

    Tuskaillessani tuttipulloaddiktion kanssa, meidän neuvolatäti lohdutti, että harvoin ne ekalla luokalla enää pulloa vaativat.

    Mä en osaa päässäni vetää rajaa "huonolle" totuttamiselle. Monet sanoivat neidin ollessa pieni, että älä missään nimessä totuta nukkumaan liikkuviin vaunuihin, muuten se vaatii sitä aina. Minkäs mä sille voin, että se nukahti sitten vaunuihin, olisko pitänyt läpsiä poskille, että pysyy hereillä. Hyvin ollaan tähän asti pärjätty, vaikka koskaan se ei ole paikallaan oleviin vaunuihin nukahtanut, mutta 5 minuuttia keinuttelua riitti nukahtamiseen, enkä mä nähnyt siinä mitään ongelmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon myös miettinyt niin, että ihan sama vaikka lapsi tottuisikin sellaisiin asioihin, jotka eivät mulle ole ongelma - vaikka ne jonkun toisen mielestä olisivatkin huonoja tapoja. Liikkuviin vaunuihin muuten meilläkin nukahdettiin melko pitkään. Kunnes liikettä ei enää tarvittu - eli tässäkään asiassa en saanut totutettua lastani piloille :)

      Sun neuvolantäti on viisas nainen.

      Poista
  4. Tottuminen on ihmisille tyypillistä joten musta on hassu ajatus, että sitä pitäisi kauheasti välttää. Kyllä tuo vauva on tottunut kaikenlaiseen, mutta toki se osaa tottua myös pois, jos alkaa tuntua siltä, että jokin tottumus haittaa elämää.

    Nyt se pitäis totuttaa pois päiväunisitterihötkytyksestä, koska se ei enää mahdu siihen ja mun voimat ei enää riitä. Öööäääh, huoh. Ehkä se tottumuksesta varoittaminen liittyy siihen, että jossain vaiheessa sitä ei vaan enää itse jaksa ja sit se pois opettaminen saattaa olla vähän rasittavaa. Joo joo, aina voi toki odottaa, mutta sit taas. Aina ei voi odottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olet varmaankin oikeassa. Ehkä varoittelu liittyy juuri poistotuttamisen hankaluuteen. Sitähän on mahdoton etukäteen tietää, kuinka isosta projektista on kyse - vai meneekö asiat ikään kuin itsekseen ohi. Ja vanhemmat ovat tietysti myös kovin erilaisia siinä, mitä kokevat vaivalloiseksi ja mitä eivät.

      Poista
  5. Musta tuntuu, että sä olet vain tosi pitkäpinnainen äiti, joka antaa lapsen elellä ja kasvaa omaan tahtiinsa. :) Moni meistä ei ole ja luulen, että nämä neuvot kumpuavat sieltä. Esimerkiksi se kävelytys - totta kai se loppuu kun lapsi oppii kävelemään, moni vaan kokee sen työläänä sen muutaman kuukauden (tai viikon) aikana mitä se kestää...

    Mä kuulun ehkä vähän askeettiseen koulukuntaan, eli esimerkiksi nukkumiskommervenkit koitan pitää pieninä. Koska jos lapsi tottuu siihen, että se saa pitää sormesta kiinni nukahtaakseen, se alkaa vaatia sormea nukahtaakseen. Ja minä olen äiti joka ei mielellään joka ilta istuisi toista tuntia sormena, vaan mieluummin karkaisin muualle. Mutta nähdäkseni kyse on siis vain vanhemman kärsimättömyydestä - kuten todettua, ei se lapsi varmasti enää kahden vuoden tai kahden viikon päästä pitelysormea pyytäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, sieltähän tulikin varsin järkevältä kuulostava vastaus pohdintoihini!

      En mäkään kyllä jaksaisi sormea antaa pideltäväksi :) Tai mitään muitakaan kovin monimutkaisia koreografioita suorittaa lapsen unille saamiseksi. Muissa jutuissa saatan olla pitkäpinnaisempi (tai mä oon tykännyt käyttää sanaa laiska, kuten aiemmista keskusteluista on käynyt ilmi).

      Poista
    2. No niin, nyt minäkin innostuin. Mä oon laskenut nukkumiskommervenkit enemmänkin kategoriaan "saavutetuista eduista ei tingitä" - eli kun muksua vituttaa nukkumaanmeno, se keksii kaikkea, mikä lykkäisi tuota ärsyttävää hetkeä, jonka jälkeen aikuiset selvästi pitävät kemuja keittiössä ilman lastaan, ja kaikkeen kuuluu kaikki, mitä on tehty eilen plus kaksi asiaa.

      :D

      Ja täten nukkumiskommervenkit eivät ole niinkään totuttamista kuin sitä, että lasta ei huvittaisi mennä nukkumaan. Ymmärrän. Ketäpä se huvittaisi.

      Muuten kyllä allekirjoitan tuon Täti-ihmisen näkemyksen siitä, että sä oot ehkä tavallista pitkäpinnaisempi. Ihailen!

      Poista
    3. Nukkumisjutut ovatkin ihan oma lukunsa :) Minusta tulee nopeasti melkoinen mörkö, jos en saa riittävästi unta. Siksipä meillä on suhtauduttu iltarutiineihin hartaudella. Tosin silloin, kun rutiineista on syystä tai toisesta poikettu, lapsi on nukahtanut yhtä lailla.

      Olen myös yrittänyt totuttaa lasta siihen, että nukkumisolosuhteet eivät välttämättä ole pilkkopimeys ja hiljaisuus. Meillä ei ole pimennysverhoja eikä uniaikaan hiljennetä muuta elämää. En tiedä, onko näillä mitään väliä, mutta näin meillä.

      Ja kuitenkin nukkumiseen liittyy myös vaiheita. Meillä on esimerkiksi ollut vaiheita, jolloin lapsi herää viideltä. Erittäin ikävää, enkä vielä ole keksinyt, mikä siihen tepsisi. Aina ne vaiheet ovat menneet silti ohi. Se, mitä olemme tehneet on, että lapsi ei saa leikkiseuraa ennen aamua (noin puoli 7). Olkoon hereillä, mutta leikkiköön itsekseen.

      Samoin tuo nukahtaminen: joskus ei vain huvita. Kuten eilen.

      Poista
  6. Ihana teksti ja kaikesta huokuu lämmin kärsivällisyys ja seesteisyys ja lapsentahtisuus. Ihailen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja pieni hämmennys tähän :) En ole koskaan pitänyt itseäni kovin seesteisenä tyyppinä, mutta hauskaa, jos sellainen välittyy tekstistäni :)

      Poista
  7. Hei mahtava kirjoitus! Monenlaisia ohjeita kuulleena olen kanssasi samaa mieltä, erityisesti nyt kahden lapsen äitinä voin sanoa, että kyllä nämä kaikki ovat vaiheita vaan, jotka menevät joko itsestään tai kärsivällisellä opettamisella ohi. Mutta jos sillä hetkellä tuovat lohtua ja iloa elämään, antaa mennä vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllä minustakin tuntuu, että tässä vanhemmuushommassa pääsee helpommalla, jos vain jaksaa luottaa omiin vaistoihinsa. Sanoivat muut mitä tahansa.

      Poista
  8. Kiitos!!!!! ❤
    Terv. Ensimmäistä kertaa äitinä vauva 3,5kk.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä 😊
      Onnea tuoreelle äidille ja uudelle ihmisenalulle!

      Poista
  9. Hyvä teksti!!! :) ja niin totta!

    VastaaPoista