maanantai 29. heinäkuuta 2013

Rutiinien ja siivoamisen välttämättömyydestä

Esikoisen kanssa elimme ensimmäiset pari kuukautta kuin pellossa. Löllimme kotona, torkuimme sylikkäin, katsoin todella paljon televisiota, söin silloin kun huvitti oli mahdollista. Olen aina suhtautunut rutiineihin myönteisesti, mutten kokenut mielekkääksi yrittää luoda sellaisia tyypille, joka nukkuu ja syö miten sattuu.

Tällä kertaa tilanne on toinen, sillä kotonamme asustaa kaksi erittäin rutinoitunutta tyyppiä (minä ja esikoinen), yksi mukautuva (mies) ja yksi joka ei vielä rytmistä mitään ymmärrä (vauva). Minä koen tarvitsevani rutiinit ja päivärytmin myös vauvalle, minua varten. Ei niin väliä, milloin vauva syö tai nukkuu (kunhan tekee molempia, ja jälkimmäistä mieluiten enemmän yöaikaan), mutta minä haluan tietää, milloin vaihdetaan yöppäri päälle, milloin tehdään iltapesut ja milloin on koko perheen aika hiljentyä nukkumaan. Tarvitsen näitä ihan yhtä paljon kuin tietoa siitä, koska on aika lähteä puistoon, monelta aloitetaan lounaan valmistus ja kuinka monta kirjaa luetaan iltasaduksi. Minun arkeni toimii paremmin automaattiohjauksella (veikkaan, että siinä sivussa lastenkin, mutta siitä minun on mahdoton sanoa mitään varmaa).

Toistaiseksi olen vielä vähän hukassa kahden lapsen rytmittämisen suhteen. Tähän mennessä esimerkiksi kuopus on ollut tiukasti tississä kiinni perheen ruoka-aikoina - miten ihmeessä hoidan esikoiselle ruuat pöytään, kun mies on töissä? Opettelenko imettämään ruokaa laittaessa tai ruokapöydässä? Syödäänkö meillä jatkossa pelkkiä kaupan pinaattilettuja? Onko tämä vihdoin se hetki, jolloin minä en enää saa syödä ruokaani lämpimänä (tai - hui kauhistus - ollenkaan)?

Kokeneemmat mutsit, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen. Miten te pärjäätte useamman lapsen kanssa? Vinkit jakoon!

Tällainen arjen helpottaja on jo käytössä


Alan vihdoin myös herätä ymmärtämään, että minun on pakko ryhtyä sietämään kaaosta ympärilläni. Roikkukoon pyykit telineissään, kunnes ne siirretään seuraavan koneellisen alta pois. Rapiskoon hiekka lattialla imuroinnin puutteesta. Antaa kasojen ja pinojen kertyä!

Onnistuinko hämäämään? Oikeasti en ole yhtään zen sotkun suhteen. Mutta olen onnistunut kasvamaan ihmisenä sen verran, että ärsyyntymisestä huolimatta en siivoa, vaan siedän sotkua. (Onneksi mies on vielä vähemmän zen, ja imuroi viikonloppuna kahden viikon hiekat lattioilta)

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Rakkaudesta

Jokainen, joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään, tietää, että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima.
-Tommy Tabermann

En ole mikään suuri runojen ystävä, tai oikeastaan, harrastaja. Pidän kyllä kauneista säkeistä, kun sellaisiin törmään, mutten oikein osaa lukea runoja.

En muista, missä ja miten kohtasin ylläolevan Tommy Tabermannin runon, mutta se pitää mielestäni sisällään suurta viisautta. Olen raapustanut säkeet useampaakin hääparia onnittelevaan korttiin, ja nyt vanhemmaksi tulon jälkeen olen ymmärtänyt, että ihan yhtä hyvin runolla sopii onnitella jälkikasvusta. Näinhän se menee: puolisoa tai lasta ei voi helliä liikaa.

Mä tahdon sun elämään
ja lyömään sinun tauluillesi naulaa seinään.
Mä tahdon sun elämään,
sun aamukahvipöytääsi ja pyykkipäivään.

- Pekka Ruuska

En ole myöskään suuri Pekka Ruuskan ystävä, vaikka Rafaelin enkeliä on itsekin tullut varhaisteininä lauleskeltua. Yllä oleva lainaus on katkelma kappaleesta Tahdon sun elämään, jota edelleen hyräilen hiljaa mielessäni pohtiessani rakkauden ja onnellisen parisuhteen olemusta. Juuri näin minä ajattelen miehestäni: haluan olla hänen elämässään, arjessaan, niissä tylsissä hetkissä.

Elokuvien romanttinen rakkaus on lopulta aika epäkiinnostavaa: tarina loppuu siihen, mistä sen vasta pitäisi alkaa. Suloisimmat rakkaudenteot ovat niitä arkisia. Yhdessä syöty aamiainen, se, että toinen muistaa tuoda lempijogurttiasi kaupasta tai hoitaa lapset sen aikaa, että saan juoda kahvini loppuun.

Loppuun vielä hieman rosoisempi, mutta silti koskettava kuvaus Rakkaudesta, Sielun Veljien tapaan.

Rakastakaahan tekin toisianne, lujaa!

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kesähaaste

Sinisen keskitien bleue heitti minua kesäisellä haasteella sulosanojen kera. Iso kiitos bleuelle, jonka Sininen keskitie on suosikkiblogejani: ihana, pohdiskeleva, erilaisia näkökulmia kunnioittava ja mainioita kirjavinkkejä jakeleva.

Tartunkin tähän post it -lappu + 10 kysymystä yhdistelmähaasteeseen samantien, jotta saan sen alta pois. Lisäksi, vauva-arki on tainnut viedä minusta mehut sillä lailla, että kirjoittaminen on vähän aikaa takunnut. Olen aloittanut ja jättänyt kesken lukemattomia tekstejä, siellä ne nyt paisuttavat luonnoksia-kansiota. Tällainen valmis tehtävänanto tuntuu tähän väliin oikein mukavalta kirjoitusharjoitukselta.

Toimeksianto oli seuraava:

Osa 1:
Vastaa kymmeneen kesäiseen kysymykseen ja keksi uudet kymmenen.

Osa 2:
  1. Kopioi post it -lappu blogiisi.
  2. Kiitä linkin kera bloggaajaa joka tunnustuksen sinulle myönsi. 
  3. Anna tunnustus viidelle suosikkibloggaajallesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  4. Ole iloinen tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin. 
**

Bleuen kysymykset vastauksineen:

1. Tämän kesän virvoittavin juoma?
Vesi, imettäjän eliksiiri.

2. Kesälukemisesi?
Blogit, joiden lukeminen onnistuu näppärästi kännykällä imettäessä. On minulla pari kirjaakin odottamassa, mutta en ole osannut keskittyä niihin.

3. Lapsesi lempikirja tänä kesänä?
Hannele Huovin Ahaa! Sanoi Pikkuruu. Se on muuten äidinkin lempikirja: kaunis kuvitus ja mukava tarina, joka kertoo lapselle, että tämä on taitava ja voi onnistua missä vain.

4. Eniten käyttämäsi kesäsana tai -lause?
Valitettavasti se taitaa olla "äiti tulee ihan kohta" tai "äiti ei juuri nyt pysty, odota vähän".

5. Lapsesi lempisana(t) tänä kesänä?
Juuri tällä hetkellä se tuntuu olevan "lilää" (lisää) ja tietysti "vauva".

6. Lempipuuhasi tänä kesänä?
Kaikki ne hetket, kun puuhailemme jotain mukavaa nelistään: rakennamme junarataa tai käymme lähipuistossa. Vauvan osallistuminen on toistaiseksi vähäistä, mutta siinä hän sylissä osallistuu touhuihimme.

7. Lapsesi lempipuuha tänä kesänä?
"Ata! Nuna! Maunu! Ajaa!" (rata, juna, vaunu, ajaa). Eli junaradan rakentaminen ja sillä leikkiminen.

8. Tämän kesän the kesäbiisi?
Elokuun Saatilla. Ihanan leppoisa hyvänmielen biisi, kaunis rakkaustarinan alku.

9. Kesän paras marja?
Mansikka. Eikun mustikka. Molemmat.

10. Muistitko kuntoilla?
En, vauvan kantelua ja lyhyitä kävelyitä lukuunottamatta. Olen lintsannut (taas) myös lantionpohjan lihasten harjoittamisesta. Vakaasti vannon ja vakuutan, että juoksemaan lähden heti kun pääsen.

**

10 kysymystäni lainaan James Liptonilta:

  1. Mikä on lempisanasi?
  2. Mitä sanaa vihaat/inhoat eniten?
  3. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?
  4. Mikä saa sinut pahalle tuulelle?
  5. Lempi kirosanasi?
  6. Millaista/mitä ääntä rakastat?
  7. Millaista/mitä ääntä vihaat?
  8. Mitä muuta ammattia (kuin nykyistäsi) haluaisit kokeilla?
  9. Mitä ammattia et missään nimessä haluaisi harjoittaa?
  10. Jos taivas on olemassa, mitä haluaisit Jumalan sanovan sinulle porteilla ensimmäisenä?

**

Tunnustus-haaste lähtee eteenpäin seuraaville uusille blogiystävilleni:
  • Junon Vaippakäyrillä. Tarkkanäköistä ja sarkastista pohdintaa vauva-arjesta. Junon blogi on saanut minua ajattelemaan asioita, ja se on hieno juttu se.
  • Taikinanaaman Taikinanaaman seikkailut. Uusi tuttavuus, ah niin ihana Heinämamma-kollegani siinä missä Cambridgen herttuatarkin.
  • Kukkavarpaan Uusioperheen kuviot ja kaviot. Kukkavarvas on erinomaisen näkemyksellinen kommentoija, joka tuo omiin teksteihini ja ajatteluuni kommenteillaan aina jotain uutta. Kiitos!
  • EmmyAuroran Terapiaosasto. Joko te luette EmmyAuroran blogia? Minä luen uusien päivitysten lisäksi vähän kerrallaan vanhempia tarinoita. Vähän kerrallaan siksi, että ne usein saavat minut itkemään. EmmyAuroralla on taito kirjoittaa kipeistä asioista koskettavalla tavalla. Suosittelen.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kuka siellä?

Moi, mä olen Saara, ja mä kirjoitan tätä blogia.

Teitä on siellä ainakin 19 kirjautunutta lukijaa, ja Bloglovinissa toinen samanmoinen. Osa on vanhoja tuttuja ajoilta, jolloin itse vasta luin blogeja. Osa on uusia tuttuja, mutta niin aktiivisia kommentoijia, että tuntuu, että tuntisimme pidemmältäkin ajalta. Osa on ehkä vain käymässä, eikä koskaan palaa. Osa ehkä lukee vakituisesti, muttei ikinä kommentoi.

Tiedättekö, aina välillä mietin, kuka siellä ruudun toisella puolella on. Mistä tänne löysit, mikä sai jäämään, mitä mietit? Minusta blogin kirjoittamisessa parasta on vuorovaikutus kommenttien avulla, mutta ihan yhtä lailla minulle sopii se, että tekstejäni vain lukee sanomatta itse sanaakaan.

Että ihan vain sen halusin sanoa, että mukavaa, kun olet täällä <3

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Alkoholikasvatusta

Helsingin Sanomissa keskustellaan taas nuorten alkoholin käytöstä, tai tarkemmin ottaen vanhemmista, jotka tarjoavat tai eivät tarjoa nuorilleen alkoholia kasvatuksen nimissä.

Minä olen koittanut pohtia omaa kantaani tähänkin asiaan. Alkuun olin sitä mieltä, että alkoholinkin suhteen kannattaa mieluummin olla avoin ja keskusteleva kuin jyrkkä ja tuomitseva. Nuoret haluavat kokeilla, ja parempi lienee, että kokeilut tapahtuvat kotona vanhempien valvovan silmän alla. Samalla voi antaa sivistyneen alkoholin käytön mallia: punaviiniä illallisella, ei mitään räkäkännejä viikonloppuisin.

Sittemmin olen tullut sellaisiin aatoksiin, ettei alkoholikasvatuksella ole mitään tekemistä alkoholin kanssa. Antakaas, kun selitän.

Kirjoitin jokin aika sitten pornosta ja siitä, miten lasta voisi suojella siltä. Pohdin, että mukavaa olisi, jos lapsen voisi kasvattaa tynnyrissä niin, ettei tarvitsisi päästää pientä pahan maailman vaikutuksille alttiiksi. Tämähän ei tietenkään ole mahdollista. Mutta miten suojella lasta tilanteissa, joissa ei itse ole läsnä?

Vastaus löytyy Raisa Cacciatoren ja Erja Korteniemi-Poikelan kirjasta Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa. En ole vielä päässyt kirjassa loppuun asti, eikä tähän mennessä (olen sivulla 230) ole puhuttu sanaakaan alkoholista. Mutta siitä on puhuttu, miten kasvattaa lapsesta vahva yksilö, joka uskaltaa sanoa EI kaverien painostuksen alla, uskaltaa olla omaa mieltä, tietää oman kehon koskemattomuuden rajat ja uskaltaa puolustaa itseään.

Avainsana on itsetunto (kuten kirjan nimestä saattaa arvata). Uskon, että itsetunnon merkitys on suuri myös alkoholikokeiluissa. Paljon suurempi kuin vanhempien antaman esimerkin tai sen, onko nuori saanut kotona maistaa punaviiniä vai ei.

Kerron esimerkin itsestäni, vaikkei se toki ole suurempaan joukkoon yleistettävissä. Minä en ole tähän päivään mennessäni nähnyt vanhempiani humalassa. En ole saanut kotona maistaa alkoholia. Vanhempani joivat (ja juovat edelleen) alkoholia ruokajuomana, eivät humaltuakseen.

Silti minä aloitin kännikokeiluni 13-vuotiaana.

Kuva täältä


Väitän, että nuoren alkoholin käytössä ei ole niinkään kyse alkoholista kuin siitä, onko nuori kokenut riittävästi turvallisuutta, rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä. Onko hän kokenut olevansa arvokas - niin arvokas, että omasta kehosta kannattaa pitää huolta. Onko hän kokenut olevansa tärkeä - niin tärkeä, että uskaltaa sanoa omille kavereille ei, pilkasta huolimatta. Onko hän kokenut olevansa luottamuksen arvoinen - niin paljon, että uskaltaa kertoa vanhemmilleen mahdollisista juomakokeiluista tai siihen kannustavista kavereista.

Yllä oleva ei tietenkään tarkoita, että lapselle saa tarjota alkoholia tai on hyvä olla lapsen edessä humalassa. Tarkoitan sitä, että sen lisäksi, että antaa vastuullisen alkoholin käytön mallia lapsilleen, on tärkeää pitää huolta itsetunnon kehittymisestä. Ja se duuni alkaa sitten vauvasta.

Mitä sinä olet mieltä?

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kaikenlaista

Kannattaa käydä treffeillä. Etenkin, jos on minä viimeisillään raskaana ja haluaa saada vauvan syntymään. Toimi esikoisen kanssa, toimi kuopuksella. Lapsi syntyi treffeistä seuraavana päivänä, ja synnytyssalissa voi kiittää itseään siitä, että tuli miehen kanssa oltua hetki ihan kahden - siihen kun ei ihan heti ole uudelleen mahdollisuutta.

Synnytyskampaus on fantastinen keksintö. Ehdin kuin ehdinkin sellaisen hankkimaan, eikä mennyt yhtään takkuun tukka.

Sairaalakassi tuli jälleen kerran pakattua päin honkia. Musiikin unohdimme miehen kanssa täysin (tosin en osannut sitä kaivatakaan, eikä synnytyssalissa sitä paitsi ollut cd-soitintakaan. Ilmeisesti kaikki muut ovat moderneja ja tuovat omat soittimet mukanaan). Korvatulppia en tarvinnut, koska saimme kuin saimmekin perhehuoneen. Kirjat - ihan turhia jälleen kerran. Kuka sanoi, että vastasyntyneet pääasiassa nukkuvat? Eivät nuku, ainakaan minun. He syövät.

Synnyttäminen. Se on kuulkaas kamalaa. En suosittele kenellekään. Ainakaan itselleni. Että kiitos vain sille kätilölle, joka ei läpsäyttänyt avokämmenellä kun puolivälissä pään syntymän halusin jättää leikin kesken.

Mitä jäi kokematta ensimmäisestä kerrasta? Jälkisupistukset. Ovat kuulema uudelleensynnyttäjillä napakampia. Voi kyllä, ja voi s*tana.

Esikoinen ei kaikista odotuksista  huolimatta muuttunut jättiläiseksi yhdessä yössä. Ihan yhtä pieni on kuin ennenkin. Ja yhtä ihana, reippaasti jaksoi kaksi vuorokautta sairaalan ahtaassa perhehuoneessa, eikä ollut moksiskaan kun pikku kakkonen kiljui yöllä ruokaansa.

Vauva. Voi jestas miten ihana. Sellainen tuhiseva pieni nyytti. Muuttuu hermostuessaan ihan punaiseksi. Röhkii nälkäisenä. Painijan korvat ja nyrkkeilijän nenä, sanoi setänsä. Tuijottelee jo tarkkaavaisesti pienillä silmillänsä. Ja syö, ja nukkuu, ja syö ja syö ja nukkuu.

onnittelukimppu


Tiedättekö, mikä on yllättävää? Vauvan hoito tuntuu helpolta. Vaikka se vaatii paljon, oikeastaan se vaatii kovin vähän. Vauva on tyytyväinen kun saa ruokaa ja syliä ja kuivan vaipan. Esikoinen tarvitsee paljon enemmän, ja on onneksi sitä saanutkin, paitsi isältään myös minulta.

Jokin aika sitten pohdin, pakahtuuko sydämeni kun on kaksi maailman rakkainta. Kyllä se pakahtuu. Niin, ettei meinaa rinnassa pysyä. Että jos äklöttää lässytys, sydämet ja kaiken ihanuus, kannattaa varmaan hetkeksi vaihtaa kanavaa. Ja palata sitten, kun täällä painitaan univelan ja uhmaiän syövereissä.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Vauva

Ehkä olettekin jo blogihiljaisuudesta päätelleet, että vauva on syntynyt? Tietysti olette.


Eikö olekin nätti? Ja ihana, täydellinen pieni olento. Ihan ite tein.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Täydellinen vaatekaappi

Älkää pelätkö, tästä ei ole tulossa muotiblogia. Ei niin, että minulla sellaiseen olisi edellytyksiäkään: en ole kovin kiinnostunut muodista, vaikka kauniista ja tyylikkäistä vaatteista pidänkin. (En edes tajua muotilehtiä: selailin sellaista viimeksi kampaajalla, ja mielestäni muotijuttujen kuvat ja vaatteet olivat... no, rumia.)

Ehkä juuri siksi, että ohikiitävät trendit eivät ole minun juttuni, olen pyöritellyt mielessäni ajatusta täydellisestä vaatekaapista. Tiedättekö, sellaisesta, josta löytyisi klassisia, ajattomia vaatteita, joista olisi helppo muodostaa eri tilanteisiin sopivia asukokonaisuuksia. Uusia vaatteita ei tarvitsisi juurikaan ostaa, ja silloin kun pitää, ostaminen toivon mukaan olisi helppoa, kun tietäisi, mitä vaatekaapista uupuu.

Minun unelmani on, että voisin joskus todeta kuten Raili Hel Looks -sivustolla: "en osta vaatteita enää. Vaatekaappini on valmis."

Siihen unelmaan vaan taitaa olla pitkä matka. Ensinäkin, juuri nyt ei ole oikea aika pistää vaatekaappia remonttiin. Edessä on suunnitelmien mukaan noin vuoden mittainen imetys, ja imetysvaatteet ovat kaukana ajattomasta klassisuudesta. Sen jälkeen on edessä vielä määrittelemätön aika kotiäitiyttä, ja let's face it: hiekkalaatikolla ajattomat klassikot eivät päihitä farkkuja, villapaitaa ja kunnon gore-ulkovaatteita.

Ja voi Raili: vaatteet kuluvat, kun niitä käyttää. Laadukkaat vähemmän kuin huonolaatuiset, mutta ainakin kenkiä pitää uusia säännöllisesti. Siis, jos aikoo kävellä niissä.

En kuitenkaan luovuta ihan näin helpolla. Sekin olisi parannus, että vaatekaapin luottovaatteita uusii säännöllisesti, verrattuna siihen, että ostelee summamutikassa jotain, joka ei koskaan päädy käyttöön.

Koska listat ovat kivoja, kirjasin ylös asioita, joita täydellisen vaatekaapin rakentaminen mielestäni vaatii:


  • Oman vartalotyypin tunteminen. Vaate, joka näyttää hyvältä mallin tai kaverin tai julkkiksen päällä, ei välttämättä näytä hyvältä minun päälläni. Oma vartaloni on mallia H, eli minulla ei ole rintoja, ei vyötäröä, eikä takapuolta. Yrityksen ja erehdyksen kautta olen oppinut löytämään vartalotyyppiäni imartelevia vaatteita, jotka luovat illuusion niistä kohdista, joita luonto ei ole minulle suonut: isot kaulakorut korostavat rintoja, v-kaula-aukko hartioita ja matala vyötärö lantiota. Kaikista typerimmät ostokset ovat olleet niitä, joita tehdessäni olen kuvitellut omaavani tiimalasivartalon.
  • Oman tyylin tunteminen. Minulla se tarkoittaa a) niukkaa väripalettia, käytännössä musta, valkoinen ja harmaa; b) vähän eli ei lainkaan kuvioita ja c) vähäeleistä naisellisuutta. Tylsää, mutta turvallista, joku voisi sanoa. Minä sanon, että ihan sama, koska tällaisissa viihdyn.
  • Oman vartalon pysyminen suurin piirtein samoissa mitoissa. Aikuisiällä minun vartaloani ovat muokanneet luonnollisesti kaksi raskautta ja kaksi imetystä (joista toinen vielä edessä). Noin vuoden päästä lienee selvää, miltä imetysten jälkeinen kroppani näyttää. Ja elämäntavoista lienee kiinni, miten hyvin pysyn mitoissani. Tässä voisikin ottaa ihan ympäristötekona omasta itsestä huolehtimisen niin, että mahdun samoihin vaatteisiin vielä 10 vuoden päästä.

Entä mitä sinne täydelliseen vaatekaappiin sitten hankitaan? Koska olen muodillisesti ilmeisen vajavainen, tein pikaisen google-haun. Ilmeisesti monen muotibloggarin tyyliguruna tässä asiassa toimii tosi-tv:stä tuttu Lauren Conrad. Yhtä ilmeisesti minä en taida olla tämän tyyligurun kohderyhmää, sillä valitettavasti Conradin inspiroimat vaatekaapin kulmakivi -listat ovat minulle - voitteko kuvitella - liian suppeita.

Minun listalleni nimittäin pelkästään Järkevät kengät -alaotsikon alle olisi laitettava (Conradin inspiroimissa listoissa moinen alaotsikko ei taida tulla kuuloonkaan):
  1. juoksulenkkarit
  2. vedenpitävät tai vettähylkivät tukevat kävelykengät
  3. puistossa seisoskelukengät talvipakkasille
  4. puistossa seisoskelukengät syksyyn ja keväälle (voivat kenties olla samat kuin kohdan 2 kengät)
  5. sandaalit kesällä mökille tai purjeveneen kannelle (ei siis mitkään gladiaattorisandaalit, vaan sellaiset jotka on helppo pukea ja riisua, mutta eivät putoa jalasta ja joilla ei liukastu ja joissa ei katko varpaitaan törmätessään johonkin kovaan esineeseen)
  6. kumisaappaat
  7. matalat, mukavat kengät, jotka ovat myös nätit
Että taidan heittää toivoni muotiblogien suhteen tässä asiassa. Löytyisikö teiltä vinkkejä? Onko kukaan yrittänyt tällaista hanketta? Aikooko joku yrittää? Millä periaatteella itse teet vaatehankintasi?

Ei sitten edes aloiteta listaa otsikolla "Kauniit, ei-niin-järkevät kengät"


sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Väärin oikein eli jos vaikka siitä imetyksestä

Alkuun varoituksen sana. Minulla on tapana ärsyyntyä, kun omia valintoja perustellaan oikeiksi lyttäämällä toisenlaiset valinnat. On kyse ihan mistä tahansa: kasvissyönti vs. lihansyönti, ostoshimo vs. kulutuskriittisyys, kotiäitiys vs. uraäitiys - minulla hirttää kiinni, kun oman päätöksen perusteluksi ei keksitä muuta kuin toisenlaisen päätöksen demonisointi.

Nyt sitten hirtti kiinni vaihteeksi tästä imetyksestä.

Laura Saarikoski kirjoitti tänään Hesarin kolumnissaan imetyksestä, ja vaikka hyväntahtoisesti yritin lukea rivien välistä synninpäästön erilaisille imettäjille, en voinut välttyä mielikuvalta, että Saarikoski tuli rinnastaneeksi täysimettäjät patriarkaalisen vallan ylläpitäjiksi ja syyksi siihen, että isät käyttävät niin vähän aikaa kotona lasta hoitaen.

Mikä ihme siinä on, että ei voi antaa äidin imettää, kuten haluaa ja pystyy? Joku haluaa täysimettää - entä sitten? Joku ei halua - mitä hiton väliä? Joku haluaa, mutta ei pysty - näitäkin kohtaloita on. Ja ihan kaikkea siltä väliltä.

Täysimetys ei ole syy siihen, että isät käyttävät vain 10 % hoitovapaista. Taaperoimetys ei ole syntiä. Pulloruokinta - kokonaan tai osittain, rintamaidolla tai korvikkeella - on ihan hyvä tapa ruokkia lapsi. Tärkeintä lienee, että perhe löytää jonkun keinon pitää lapsi kylläisenä.

Mihin tätä ikuista vastakkainasettelua oikein tarvitaan? Jotta voisi tuntea olevansa parempi kuin muut? Eikö sitä omaa itsetuntoa voisi etsiä jostain muualta kuin muiden ihmisten valinnoista?

Ja kyllä, minäkin olen väsynyt imetyskeskusteluun. Että jos saa esittää mahdollisille kommentoijille pyynnön, niin keskustellaan mieluummin siitä vastakkainasettelusta ja sen tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta tällä ja muillakin elämän osa-alueilla. Jos joku tuntee tarvetta kiivaasti puolustaa jompaa kumpaa imetyksen ääripäätä, siihen varmaan löytyy kiitollisempiakin foorumeita.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kaksi rumaa sanaa

Nuorena vihaisena naisena minulla oli tapana kuvata itseäni feministiksi. Sitten lopetin. Arvoni eivät suinkaan ole muuttuneet vanhennuttuani. Tai ovat, mutta eivät siinä nimenomaisessa asiassa. Minua vain alkoi häiritsemään se, että sana feminismi on mennyt piloille. Tunnustautuessaan feministiksi täytyy aina jatkaa selventämällä minkä sortin feministi oikein on: Minä en ole feministi samalla tavalla kuin sovinisti on sovinisti. En vihaa miehiä. En halua naisille ylivaltaa. En halua kostaa miessukupuolelle vuosisatojen sortoa, tai mitä näitä nyt on.

Kannatan tasa-arvoa. Siis sitä, että yksilöllä on yhtäläiset menestymisen mahdollisuudet sukupuolesta, syntyperästä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta vastaavasta riippumatta.

Toisinaan olen monen feministin kanssa eri mieltä.

Esimerkiksi: vastustan sukupuoleen sidottuja kiintiöitä johtoryhmissä ja pörssiyritysten hallituksissa. Vastustan siksi, että haluan, että parhaat ja soveltuvimmat ihmiset valitaan. Kannatankin lämpimästi nimetöntä työnhakua.

En kannata yrittäjänaisten alullepanemaa ja kansanedustajien enemmistön kannattamaa aloitetta, jonka mukaan vanhemmuuden kustannukset pitäisi tasata mies- ja naisvaltaisten alojen kesken. Tavoite on toki kannatettava, mutta lakialoite tuntuu monimutkaiselta ja vaikealta toteuttaa. Miten määritellään vanhemmuuden kustannukset? Miten kustannukset tasataan? Lähettääkö naisvaltainen ala miesvaltaiselle alalle laskun, jonka jälkimmäinen sitten kuittaa (minne / kenelle)? Perhevapaiden jakaminen tasaisemmin isien ja äitien kesken esimerkiksi 6+6+6-mallin mukaisesti tuntuu minusta paljon paremmalta tavalta päästä samaan tavoitteeseen.

En myöskään pidä siitä melko yleisestä ajatuksesta, että ollakseen kunnon feministi naisen pitää olla mahdollisimman miesmäinen. Esimerkiksi ei saisi hoitaa kotona omia lapsiaan, tai ainakaan nauttia siitä. Pitäisi olla kovasti kunnianhimoinen ja uraorientoitunut, haluta johtajaksi. Pitäisi tykätä auton ajamisesta. Pitäisi vihata kotitöitä.

Mielestäni tasa-arvoa on olla vapaa sukupuolisidonnaisista odotuksista, myös silloin, kun päätyy omassa elämässään valitsemaan sen sovinnaisen tavan toimia. Päämäärän pitäisi olla sukupuoleen sidottujen odotusten löyhentäminen, ei niiden vaihtaminen toisiksi.

**

Se, mikä pätee aikuisiin, pätee myös lapsiin.

Toinen pilalle mennyt sana on nimittäin sukupuolisensitiivinen kasvatus. Minä olen sen kannalla, mutta harvoin uskallan sanoa sitä ääneen, koska joudun kiireesti selittämään, että en halua häivyttää tai kieltää lapseni sukupuolta. Sukupuoli on mielestäni tärkeä osa ihmisen identiteettiä.

Minä ymmärrän sukupuolisensitiivisyyden niin, että aikuinen antaa lapselle tilaa olla oma itsensä lataamatta tähän odotuksia sen perusteella, mitä jalkojen välistä löytyy.

Etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista... Kuva Jürgen Schoner, lainattu täältä


Tiedättehän nämä hokemat siitä, kuinka pojat ovat rajuja ja äänekkäitä ja pitävät autoista ja roboteista ja dinosauruksista ja ovat huolimattomia eivätkä ole kielellisesti yhtä lahjakkaita kuin tytöt ja osaavat toimia ryhmässä paremmin ja ovat synnynnäisiä johtajia. Hokemat siitä, kuinka tytöt ovat hiljaisia ja rauhallisia ja pitävät koti- ja hoivaleikeistä ja vaaleanpunaisesta ja hello kittystä ja prinsessoista ja pukeutumisesta ja meikkaamisesta ja ovat ilkeitä toisilleen ja yleensä pitävät vain yhtä ystävää kerrallaan eivätkä ole hyviä ryhmissä.

Kukin ylläolevista yleistyksistä voi pitää paikkansa yksittäisen lapsen osalta. Mikään niistä ei pidä paikkaansa jokaisen lapsen kohdalla. Lapset ovat yksilöitä, aivan kuten aikuisetkin.

Mutta miksi sukupuolisensitiivinen kasvatus on minulle tärkeä juttu?

Koska kulttuurin voima on huikea. Sille altistuu, ja sitä toteuttaa omassa toiminnassaan huomaamattaan. Suomessa on tehty kokeilu, jossa päiväkodeissa videokuvattiin henkilökunnan kanssakäymistä lasten kanssa. Hoitajat, jotka olivat kuvitelleet kohtelevansa kaikkia lapsia tasavertaisesti, näkivät itsensä videolta komentamassa metelöiviä lapsia sanoen: "pojat hiljaa!" ja pyytämässä siivousavuksi - keitäpä muita kuin tyttöjä.

Muutosta ei tapahdu, jos siihen ei omassa toiminnassa kiinnitä huomiota. Siksi on esimerkiksi parempi kysyä pieneltä tytöltä, mitä kirjaa hän parhaillaan lukee, kuin ihastella tämän kaunista mekkoa.

Jos sinusta tuntuu, että tämä aihe on kovin loppuunkaluttu, se johtuu siitä, että se on. Minua ennen asiasta ovat kirjoittaneet ainakin Liina, Bleue, Hups, Leopardikuningatar, Taikinanaama ja Juno. Minä olen kommenteillani rikastuttanut (?) jokaista keskustelua. Mutta en vain tunnu saavan tästä aiheesta tarpeekseni. Jokin vielä kalvaa. Auttaisitko minua selvittämään, mikä? Kommentoi, haasta, kerro oma näkemyksesi. Toivottavasti sieltä vielä löytyy joku, joka jaksaa aiheesta vääntää.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Minä ja Catherine

Luin lehdestä, että Brittein saarten tulevaa kruununperillistä odotetaan syntyväksi tulevana lauantaina. Tarkemmin ottaen kyseessä on spekuloitu laskettu aika - jonka kaikki tietävät tarkoittavan kaksi viikkoa sinne tai tänne päivämäärää, mutta johon on silti hämmästyttävän helppo lukkiutua. Että jos lapsi ei viimeistään laskettuna päivänä synny, niin se on myöhässä.

Tässä voisikin nyt ryhtyä jännittämään, kumpi meistä synnyttää aiemmin.

kuva täältä

Pohdin minä sitäkin, että kuinkakohan Catherinella nämä viimeiset päivät menevät. Onkohan hänelläkin pinna kireällä ja olo tukala. Nukkuuko hänkin huonosti, ja tuntee olonsa niin valtavaksi, että kaikki on vaikeaa. Närästääkö, turvottaako, onko mahdoton löytää hyvää asentoa.

Saako hänkin välillä huolikohtauksia, joissa miettii, mikä kaikki voi vielä mennä pieleen. Laskee illalla vauvan liikkeitä vain todetakseen, että siellä se polskii menemään, ja tuo kantapäänisku muuten tuntuu aika napakalta.

Herääkö hän yöllä supistuksiin ja toivoo, että tästä sitten kohta lähdetäänkin sairaalaan - vain huomatakseen, että supistukset olivat vain hämäystä, jotka kyllä vievät yöunet mutta eivät edistä lapsen syntymää.

Kaiken sen tuskaisen odotuksen keskellä, kauhistuuko hänkin tajutessaan, että jumalauta, mä joudun kohta puskemaan tämän naperon ulos itsestäni.

Kaipaakohan hänkin niin kipeästi kohtalotoveria, että sellaiseksi kelpaa vaikka vieraan maan tuiki tuntematon kuninkaallinen?

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Vääriä oletuksia

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani muutaman voimakkaan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen.

Ensimmäinen muistui mieleeni, kun Liisan blogissa käytiin keskustelua leluaseiden sopivuudesta lapsille. Minä nimittäin toivoin pienenä lelupyssyä ja lelumiekkaa. Äitini suhtautui toiveeseeni paheksuen. Hänen jyrkkä näkemyksensä oli, että hänen lapsensa eivät leiki sotaa eivätkä harjoittele tappamista.

Minä olin hämmentynyt. En minä halunnut harjoitella tappamista. En halunnut satuttaa ketään. Halusin päästä mukaan pihan poikien vauhdikkaisiin leikkeihin. Minun lapsenmieleni ei osannut yhdistää leikkipyssyä tai rosvo ja poliisi -leikkiä satuttamiseen.

Lelun saamatta jäämistä suurempi pettymys oli se, mitä äitini tuntui paheksunnallaan minusta ajattelevan. Kokiko hän oikeasti, että minä olen pahantahtoinen, aggressiivinen lapsi? Että pyytämällä uutta lelua olin tullut paljastaneeksi sieluni synkkyyden?

Jätin kärttämisen sikseen. Rakensin pyssyn legoista ja miekan pihalta löytyneestä kepistä. Pojat ottivat minut mukaan leikkeihinsä. Keneenkään ei sattunut, eikä kenestäkään kasvanut koulusurmaajaa.

kuva täältä

Toinen sattumus tapahtui myöhemmin, yläasteella.

Olin muutama vuosi takaperin tutustunut lähihistoriaamme ja oppinut tuntemaan Natsi-Saksan hirmutekoja. Juutalaisten kansanmurha järkytti minua syvästi, sen pahuuden käsittelyyn meni useampi vuosi. Luin historiakirjoja maailmansodista, katsoin dokumentteja ja elokuvia. Ja piirsin. Eräs toistuva tuhertelunaiheeni oli antifasistinen tunnus, hakaristi kieltomerkin sisällä. Minun näkökulmastani sen merkitys oli yksinkertainen ja yksiselitteinen: fasismi on niin paheksuttavaa, että se pitäisi kieltää. Terveystiedon opettajani oli eri mieltä. Hän näki minun piirustavan merkkiä vihkooni, ja heitti minut ulos oppitunniltaan. Syy: hän ei hyväksy natsisympatioita.

Olin jälleen hämmentynyt. Ensinäkin, eikö opettaja tuntenut liikennemerkkejä? Kieltomerkki on yleinen ja yksiselitteinen symboli kieltämiselle. Toiseksi, miten hän voi kuvitella minulla olevan minkäänlaisia natsisympatioita? Eikö hän ikinä ollut puhunut kanssani?

Molempia tapauksia yhdistää se, että aikuisella on ollut mielessään niin vahva ennakko-oletus, että hän on sen enempiä kyselemättä olettanut lapsen toteuttavan tätä oletusta. Äitini mielestä aseet tarkoittavat väkivaltaa, myös leikki-sellaiset. Terveystiedon opettajan mielestä hakaristi, myös kieltomerkin sisällä, tarkoittaa natsia. Kumpikaan ei vaivautunut keskustelemaan asiasta kanssani. Kysymään, mitä mielessäni liikkui. Selvittämään, tunnenko eron leikin ja toden välillä, tai kuinka hyvin hahmotan toisen maailmansodan tapahtumia.

**

No niin, jollain saattaa tätä lukiessa käydä mielessä, että eiköhän olisi jo aika päästää irti vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Äidit ja opettajat tekevät virheitä, turha niitä on märehtiä. Tällaisen ajattelija on todennäköisesti oikeassa. Ainakin osin.

Minä en halua päästää irti, koska haluan muistaa miltä tuntuu, kun aikuinen ei jaksa nähdä vaivaa ymmärtääkseen lasta. Haluan muistaa, että lapsi, pienikin, on ajatteleva, tunteva ja älykäs otus.

Haluan muistaa tämän, kun lapseni haluaa tehdä jotakin, johon minun ensireaktioni olisi paheksunta. Haluan muistaa tämän, kun teini-ikäiseni tekee jotain, mitä minä en ymmärrä.

Niin, vielä niistä leluaseista. Meillä niitä ei tarvitse tehdä legoista. Mutta ennen hankintaa istutaan rauhassa alas ja jutellaan, kuunnellaan, ja pohditaan leikin merkitystä. Lapsen kehitystason mukaisesti, syyllistämättä, ja olettamatta.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kukkia ja mehiläisiä kuvina*

Porno on sellainen asia, josta olisi kiva olla mielipide. Olisi mukavaa, jos voisin sanoa tietäväni, miten pornoon tulisi suhtautua. En ole kuitenkaan onnistunut asiasta mustavalkoista näkemystä muodostamaan. Pääsen pohdinnoissani vain toisaalta-toisaalta -kantoihin.

Toisaalta en ole sitä mieltä, että pornosta kiinnostuminen - tai siitä kiihottuminen - on väärin. Mielestäni on inhimillistä, jopa lajin säilymisen edellytys olla kiinnostunut seksistä, seksuaalisuudesta ja sitä esittävästä kuvastosta. Pornon kieltäminen tai moralisointi ei auta kitkemään pornoon liittyviä kielteisiä ilmiöitä, eikä se todellakaan auta poistamaan pornoa maailmasta.

Toisaalta, jos porno on ainoa kosketuspinta seksiin, ei sekään voi olla hyvä. Jos miehen tai naisen seksuaalisuuden malli tulee pelkästään pornografisesta aineistosta, kyllä se varmaankin vääristynyt on. Toisaalta, Tuomas Enbuske esitti ihan hyvän kysymyksen kysyessään, mikä sitten on oikea kuva seksistä (muuten tuo linkattu kolumni onkin sitten tuttua enbuskemaista höttöä).

Toisaalta yhteiskunnan pornoistuminen huolettaa minua. Vuosituhansia sitten seksiä kuvattiin saviruukkujen kyljessä, nyt internet tuo pornon helposti kenen tahansa ulottuville. Myös viisivuotiaiden, kuten Venla Pystysen hätkähdyttävässä kolumnissa tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrottiin.

Kyllä nimittäin minun mielestäni on melko hurjaa, että viisivuotias tiedustelee päiväkodin hoitajalta, minkäväriset pillukarvat tällä on, tai ottaako hän munan suihin.

Tiedän ja ymmärrän, että lapsi kiinnostuu omasta ruumiistaan hyvinkin nuorena. Seksuaalisuudesta ja lasten tekemisestä myös. Se on luonnollista, ja lapsen kanssa pitäisikin osata käsitellä omaa vartaloa, kosketuksen tuottamaa mielihyvää ja seksuaalisuutta mutkattomasti, ilman häpeää. Varmaankin paljon aikaisemmassa vaiheessa, kuin mihin moni vanhempi on itse valmis.

Mutta silti minä haluan suojella lasta lähikuvilta yhdynnästä. Miten ihmeessä se tehdään?

* Tämän tekstin otsikko oli aiemmin jotain ihan muuta. Sitten Googlesta alkoi tulvimaan tänne kävijöitä vähän likaisilla hakusanoilla. Kun ei tämä blogi oikein ole paikka niille, jotka jotain härskiä hakevat, niin vaihdoin otsikon. Jos se ei auta, saatan sulkea blogin kokonaan pois hakukoneista.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Suuri tuntematon

Odottaessani esikoista luin Keijo Leppäsen kirjaa Isyystesti (suosittelen: kepeä ja hyväntuulinen kirja MTV3:n uutisankkurinakin tunnetun Leppäsen arjen kokemuksista kolmen pojan isänä).

Kirja on jo annettu eteenpäin, mutta eräs irrallinen lause siitä on jäänyt kummittelemaan päähäni. Käsitellessään tapansa mukaan lempeästi ja ymmärtäen vapaaehtoisesti lapsettomia, Leppänen tulee todenneeksi, että valitessaan lapsettomuuden he eivät tiedä, mistä luopuvat.

Ensimmäinen ajatukseni lausetta lukiessani oli: totta. Toinen ajatus, se joka on jäänyt häiritsemään, oli: eivät muuten tiedä lapsia haluavatkaan, mitä ovat saamassa.

Lapsi on suuri tuntematon siitä lähtien, kun on vasta pilke vanhempiensa silmäkulmassa. Jokainen lapsentekoon ryhtynyt tietää, että ainoa, mitä voi tehdä, on antaa lapselle luvan tulla. Se, milloin tikkuun ilmestyy positiivinen viiva, on vain tiettyyn pisteeseen omissa käsissä. Alkanut raskaus voi mennä kesken. Raskaudessa voi ilmetä jotain poikkeavaa.

Lapsella voi olla koliikki, allergia, refluksi. Silloinkin, kun lapsi on ns. perusterve, on vaikea etukäteen ennustaa, millaiseksi lapsiperhearki muodostuu. Millainen minä olen äitinä? Entä puoliso isänä? Me perheenä? Jokainen uusi lapsi sekottaa pakkaa entisestään. Niin kauan kuin vaihtoehtoisia rinnakkaistodellisuuksia ei ole olemassa, on mahdotonta tietää, millaista elämä olisi ollut jollain toisella valinnalla. Sittenkin vielä yksi lapsi? Kuitenkin vähän pienempi tai pidempi ikäero?

kuva täältä

Siksi on minun mielestäni turhaa jaella neuvoja siitä, milloin lapsia pitäisi hankkia, kuinka monta ja millaisella ikäerolla. Mikään suunnitelmista ei välttämättä toteudu. Perhe voi vain toivoa parasta. Ja ne perheen ulkopuoliset, heidän olisi parempi keskittää energiansa perheen tukemiseen.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Antimainontaa

Mitäs sanotte, jos blogimainontakohun jälkimainingeissa ryhdyn antimainostajaksi? Sen sijaan että hehkuttaisin jotain tuotetta, haukun niitä?

No, enpä tiedä kuinka pitkään sekään olisi kiinnostavaa. Mutta otetaanpa tähän kolme tuotetta, joiden mainosten näkeminen saa minussa aina aikaan voimakkaan vastareaktion. (Mies osaa jo ottaa huumorilla, kun aamuisin möykkään Hesarille tai illalla televisiolle.)

Sisusta tuoksuilla. Siis tämä aerosolisuihke, jonka tarkoituksena on saada koti tuoksumaan hyvältä. What's up with that? Jos kotonasi haisee, siivoa!

Saippuapumppupullo, johon ei tarvitse koskea. Ettei pöpöt leviä. Siis mitä? Saippuapumppupulloon kosketaan ennen käsien pesemistä. Pesun tarkoituksena on tappaa pöpöt. Kun kädet on pesty, pöpöt ovat poissa eikä pumppupulloon tarvitse koskea. Se on ihan sama onko siinä bakteereja vai ei - älä koske siihen pulloon käsien pesun jälkeen!

Närästyslääke, jonka voimin voi syödä tupla-annoksen pekonia. Voi terve. Jos pekoni närästää, älä syö sitä! Tai jätä edes se tupla-annos väliin.

Sori vaan mainostajat, nämä teidän tuotteenne ovat yksinkertaisesti typeriä.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Identiteettejä

Minun ei ole koskaan ollut vaikea mieltää itseäni äidiksi. Tarkoitan, että se on fakta. Minulla on lapsi, olen siis äiti.

Tosin muistan kyllä hämmennyksen, kun ensimmäisiä kertoja hoidin puhelimitse lapseni asioita. Tuntui hullunkuriselta kuulla itsensä sanovan "varaisin ajan lapselleni" tai "lapsellani on niin ja niin paljon kuumetta". Muistan myös ihan äitiyden ensimetreillä kerran heränneeni päiväunilta vauvan itkuun, ja kesti hetken, että ymmärsin itkun kuuluvan minun lapselleni. Vieläkin liikkuessani kaupungilla ilman lasta pohdin, näkyykö minusta päällepäin, että minulla on lapsi. Näytänkö äidiltä? Vai näytänkö samalta kuin näytin lapsettomana? Mutta noin yleisesti ottaen sopeuduin uuteen rooliini kivuttomasti.

Vaikka en minä halua olla pelkästään äiti. Etenkin esikoista odottaessani huomasin, miten vatsan kasvaessa monen oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun. Tuntui, että töissä minua pidettiin vain vauvantekokoneena, joka kohta poksahtaa. Asiakkaita tavatessa emme enää puhuneetkaan asiaa, vaan juttelimme vatsastani. Kumpi siellä on, milloin vauva syntyy, miten on raskaus mennyt jne. Ymmärrän, raskaana olevan naisen vatsa on jotenkin hypnoottinen minunkin mielestäni. Mutta silti.

Kotiäidiksi en osaa itseäni mieltää. En, vaikka määritelmällisesti taidan sellainen olla. Kun minulta kysytään, mitä teen, vastaan kertomalla työtehtävästäni, ja lisään vasta muutaman lauseen jälkeen olevani parhaillaan kotona lapsen kanssa. En osaa sanoa, mistä tämä johtuu. En identifioi itseäni kotiäidiksi, vaan työssä käyväksi äidiksi, joka on parhaillaan kotona.

Perheenäidiksi en myöskään osaa itseäni kutsua, mutta se saattaa muuttua, kun lapsia on kaksi. Kahden lapsen äidiksi olen mieltänyt itseni jo ennen kuin kakkonen sai alkunsa. Olen aina tiennyt haluavani kaksi lasta ja lapsista puhuminen monikossa tuntuu luontevalta, vaikka toinen heistä on vielä vatsassa.

Aikuiseksi aloin mieltämään itseni joskus valmistumisen ja asuntolainan jälkeen.

Lapsena hieman kipuilin tyttöyteni kanssa. En osannut olla muiden tyttöjen kanssa, ja poikien leikit olivat minusta hauskempia. En minä poika halunnut olla, mutta koin tyttönä olemisen rajoittavaksi. Minä tykkäsin leikkiä sotaa ja rosvoa ja poliisia, juosta ja kiipeillä puihin. Oli minulla prinsessavaihekin, mutta se ei ole jäänyt mitenkään merkittäväksi osaksi lapsuusmuistojani. Itse asiassa minusta tuntuu, että hieman suoritin sitä prinsessavaihetta, koska koin, että sellaista minulta odotetaan. Barbit saivat käsissäni tylyn kohtalon: leikkasin niiltä hiukset ja väritin jäljelle jääneet tussilla siniseksi. Punk-Barbie, siitä tuli.

Naisena olo ei ole tuntunut yhtä rajoittavalta, jostain minulle epäselväksi jääneestä syystä (paitsi nyt kun asiaa mietin, ehkä sukupuolirooli tuli kipuiltua nuorempana). Vaikka en minä siitä pidä, jos minun oletetaan toimivan tai ajattelevan tietyllä tavalla sukupuolestani johtuen. Olen yksilö, persoona, ja haluan, että minua kohdellaan sellaisena. Sama pätee oikeastaan kaikkiin edellä mainittuihin identiteetteihin tai rooleihin. Olen niitä kaikkia, mutta en ole pelkästään mikään niistä.

Kuka tai mikä sinä olet? Mietitkö itse tällaisia koskaan, vai porskutatko vain tyytyväisenä eteenpäin sen kummemmin itseäsi analysoimatta?

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kesä!

Siina haastoi kertomaan kesän kymmenen kivaa ja kurjaa puolta. Kiitos ja kumarrus, haasteista tulee aina iloiseksi. Sitäpaitsi, listat ovat kivoja. Jos ette usko, kurkatkaa vaikka Liinan viimeisin.

Aloittelinkin jo listaani, mutta koska olen nyt niiiiin raskaana, siitä tuli melkoinen valitusvirsi. Tiedättehän: turvottaa, väsyttää, vituttaa, kolottaa, ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Syntyisi jo, ihan sama vaikka sattuu, kunhan syntyisi!

Että en sitten viitsinyt sitä julkaista. Ihan teitä ajattelin, ettei paha mieli tartu. Eikä minulla oikeasti ihan jatkuvasti ole kurjaa, ja kesä on ihan kiva, mutta jotenkin siihen miinusten listaamiseen jäi kiinni.

Laitan siis kesäkuvia. Niitä ei ole kymmentä, mutta olenkin anarkisti. Hä hää.









Siitä eteenpäin haastamisesta: tuntuu, että tämä haaste on jo kiertänyt kaikki blogit, joita luen. Olen siis myös sillä tapaa tylsä, etten laita tätä eteenpäin. Mutta hei sinä joka luet tätä! Ota ihmeessä haasteesta koppi, jos listat inspiroivat sinua :)

Yhden kehun voisin silti vielä antaa. Nimittäin Tylsistynyt perhe, siinä vasta mainio blogi. Minä meinaan napata sieltä kaikki meidän tulevat askartelut ja muut puuhat. Kunhan nuo lapset vähän kasvaisivat (ja se toinen syntyisi). (Ei tee hyvää ihmiselle olla näin kärsimätön, kun laskettu aika on vasta ensi viikolla)

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Ostoshaaste: välitilinpäätös

Täti-ihminen pisti pystyyn ostoshaasteen, ja nyt on väliraportin aika. Tarkoituksena on tarkastella omaa kulutusta listaamalla omat vaatehankintansa.



Täti-ihmisen kvartaaliraportin nähdessäni minulle tuli morkkis. 7 tuotetta! Minun listallani on paljon enemmän. Mutta hetkinen. Minä liityin haasteeseen jälkijunassa, ja ensimmäinen kvartaali jäi raportoimatta. Siksi minun listallani on puolen vuoden ostokset. Lisäksi, pelkkien omien vaatehankintojen listaaminen tuntui minusta vähän huijaamiselta, siispä päätin listata kaikki tekemäni ostokset (ruokaostoksia ja palveluita lukuunottamatta). Näin näkyvillä on siis inhorealistisesti kokonaisuus siitä, miten kulutan.

Toinen vaikea asia haasteeseen liittyen oli, millä kriteerillä arvioin tekemiäni hankintoja. Tätä pohdin jo aikaisemmin tekstissä, joka ei ilmeisesti kiinnostanut ketään.

En halua ottaa tavoitteeksi mahdollisimman pientä kulutusta, koska mielestäni kulutus sinänsä ei ole automaattisesti paha asia. Ilman kulutusta meillä ei olisi nykyistä elintasoa ja hyvinvointiyhteiskuntaa, ja Suomi olisi edelleen kehitysmaa, joka olimme vain 100 vuotta sitten. Jos kaikki tekisivät penttilinkolat, moni ihminen menettäisi työnsä ja valtio verotulonsa - ja millä silloin maksettaisi julkinen terveydenhuolto, julkinen liikenne, ilmainen koulutus ja kaikki muu hyvä, josta nyt saamme nauttia?

En myöskään halua kriteeriksi hintaa - ainakaan halpaa sellaista. Se, että ostaa vaikkapa lastenvaatteet alesta, on tietysti mukavaa oman talouden kannalta. Mutta halvalla hinnalla ei ole mitään tekemistä ekologisuuden tai eettisyyden kanssa. Usein asia on juuri päinvastoin. Ale-tuotteen tuotanto, kuljetus, varastointi ja hävitys kuluttaa ihan yhtä paljon luonnonvaroja kuin normaalihintaisenkin. Usein ainoa, mikä ale-tuotteessa on toisin, on kauppiaan saama kate. Ja mitä kuluttaja monesti tekee alessa säästämällään rahalla? Ostaa enemmän, jolloin ympäristökuorma kasvaa. Mahdollisimman halvalla tuotettuihin tuotteisiin puolestaan liittyy usein ongelmia tuottajan saamaan korvaukseen ja työntekijöiden oloihin liittyen.

Olisiko ostoksen tarpeellisuus sitten hyvä kriteeri? Nopeasti ajateltuna kyllä, mutta inhorealistiselle itsensäruoskintalinjalle lähdettäessä juuri mikään ei ole perusteltavissa tarpeellisuudella (jos et usko, katso Petri Luukkaisen dokumenttielokuva Tavarataivas. Tai lue edes tämä Hesarin juttu siitä). Tai toisinpäin: oikein kovan ostoshimon iskiessä minkä tahansa saa itselleen perusteltua tarpeellisena.

No niin. Hinta ja määrä ovat siis huonoja kriteereitä, ja tarpeellisuus vaikeasti perusteltavissa.

Valitsemani kriteerit ovatkin lopulta enemmän arvovalintoja:
  1. Minä haluan ostoksillani tukea ammattitaitoa ja laatua. Kaapistani ei löydy henkkamaukan halpoja trikoorättejä (paria lainassa olevaa raskauspaitaa lukuunottamatta) eikä kodistamme halpaa muovikrääsää (Ikeaa löytyy, mistä koen jatkuvia tunnontuskia). Maksan mielelläni tuotteesta, joka on tehty hyvistä materiaaleista, huolella, ja joka ulkonäöltään ajaton ja laadultaan kestävä.
  2. Jos ostosta tulee käytettyä, se on mielestäni osunut kohdilleen. Kaapin täytteeksi jääneet ostokset ovat turhia.
  3. Mitä pidempi käyttöikä ostoksella on, sen parempi. Käyttöikään luetaan myös kierrätettävyys. Esimerkiksi tälle kierrokselle ostamani raskausvaatteet ovat farkkuja lukuunottamatta sellaisia, että ne sopivat myös imetykseen tai ovat ihan tavallisia vaatteita (eli toivottavasti käytän niitä myös raskauden ja imetyksen jälkeen).
No niin, tuliko seliteltyä tarpeeksi?

Alla nälkävuoden pituinen ostoslistani. Nämä kaikki on tullut hankittua ensimmäisen vuosipuoliskon aikana. Silti, tyytymätön olen vain itselleni ostamiini tennareihin (niitä ei ole tullut käytettyä ja ovat tyyppiesimerkki blogien turmiollisesta vaikutuksesta. Näin joka puolella kuvia karkkivärisistä kengistä, ja ajattelin, että tuollaisethan olisivat kivat. No eivät olleet). Lisäksi esikoiselle ostetut kuravaatteet olivat täydellisen typerä ostos, joka johtui omasta huonosta organisointitaidostani - kuravaatteiden ostamisen jälkeen kaivelin lahjoituksena saatujen lastenvaatteiden kassia, ja löysin sieltä identtiset kuravaatteet. Morkkis oli aikamoinen. Onneksi tuplakappaleille löytyi lähipiiristä tyytyväinen käyttäjä. Okei, toinen esikoisen välikausipipoista taisi olla turha. Yhdelläkin olisi pärjännyt.

**

Itselle
2 heijastinta
2 raskausfarkut
3 mustaa paitaa
1 raskaus- ja imetysmekko
1 neuletakki
1 maksimekko
1 raskausajan tukivyö
1 tennarit
15 paria mustia sukkia
1 kamera  (vanha myyty)
1 rannekello
5 kirjaa
Kosmetiikkaostoksia en ole kirjannut, mutta muistini mukaan on tullut uusittua ripsiväri ja kaksi rajauskynää. Niin, ja jonkun naistenlehden suosituksesta ("nopea arkimeikki kotiäidille") haksahdin ostamaan meikkipuuterin. Ei ikinä enää.

Kotiin
1 saippuapumppupullo (rikkoutuneen tilalle)
2 puista leikkuulautaa (heitin vanhat pois noroviruksen sairastamisen jälkeen)
1 lastensänky (ostettu käytettynä)
2 lakanat lastensänkyyn
3 pussilakana- & tyynyliinasettiä lastensänkyyn
1 matto lastenhuoneeseen (vanha lahjoitettu)
1 kirjahylly lastenhuoneeseen (vanha myyty)
1 jakkara
1 paahtoleipäpihdit

Vauvalle
2 tuttipullon tuttia
5 nokkamukin nokkaa
2 bodyä
1 mobile (ostettu käytettynä)

Lapselle
13 kirjaa (osa divarista, osa uutena)
1 puujunarata
1 hiekkalelut (ämpäri, lapio, harava, hiekkakakkumuotti)
1 välikausikengät
1 uimasandaalit
1 kumisaappaat
2 kangastossut
1 kurahousut ja -hanskat
1 välikausihaalari
2 välikausipipoa
1 välikausihanskat
2 pusakkaa
2 shortsit
8 paria sukkia
2 yöpukua
3 paitaa
3 t-paitaa
2 bodyä