keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Identiteettejä

Minun ei ole koskaan ollut vaikea mieltää itseäni äidiksi. Tarkoitan, että se on fakta. Minulla on lapsi, olen siis äiti.

Tosin muistan kyllä hämmennyksen, kun ensimmäisiä kertoja hoidin puhelimitse lapseni asioita. Tuntui hullunkuriselta kuulla itsensä sanovan "varaisin ajan lapselleni" tai "lapsellani on niin ja niin paljon kuumetta". Muistan myös ihan äitiyden ensimetreillä kerran heränneeni päiväunilta vauvan itkuun, ja kesti hetken, että ymmärsin itkun kuuluvan minun lapselleni. Vieläkin liikkuessani kaupungilla ilman lasta pohdin, näkyykö minusta päällepäin, että minulla on lapsi. Näytänkö äidiltä? Vai näytänkö samalta kuin näytin lapsettomana? Mutta noin yleisesti ottaen sopeuduin uuteen rooliini kivuttomasti.

Vaikka en minä halua olla pelkästään äiti. Etenkin esikoista odottaessani huomasin, miten vatsan kasvaessa monen oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun. Tuntui, että töissä minua pidettiin vain vauvantekokoneena, joka kohta poksahtaa. Asiakkaita tavatessa emme enää puhuneetkaan asiaa, vaan juttelimme vatsastani. Kumpi siellä on, milloin vauva syntyy, miten on raskaus mennyt jne. Ymmärrän, raskaana olevan naisen vatsa on jotenkin hypnoottinen minunkin mielestäni. Mutta silti.

Kotiäidiksi en osaa itseäni mieltää. En, vaikka määritelmällisesti taidan sellainen olla. Kun minulta kysytään, mitä teen, vastaan kertomalla työtehtävästäni, ja lisään vasta muutaman lauseen jälkeen olevani parhaillaan kotona lapsen kanssa. En osaa sanoa, mistä tämä johtuu. En identifioi itseäni kotiäidiksi, vaan työssä käyväksi äidiksi, joka on parhaillaan kotona.

Perheenäidiksi en myöskään osaa itseäni kutsua, mutta se saattaa muuttua, kun lapsia on kaksi. Kahden lapsen äidiksi olen mieltänyt itseni jo ennen kuin kakkonen sai alkunsa. Olen aina tiennyt haluavani kaksi lasta ja lapsista puhuminen monikossa tuntuu luontevalta, vaikka toinen heistä on vielä vatsassa.

Aikuiseksi aloin mieltämään itseni joskus valmistumisen ja asuntolainan jälkeen.

Lapsena hieman kipuilin tyttöyteni kanssa. En osannut olla muiden tyttöjen kanssa, ja poikien leikit olivat minusta hauskempia. En minä poika halunnut olla, mutta koin tyttönä olemisen rajoittavaksi. Minä tykkäsin leikkiä sotaa ja rosvoa ja poliisia, juosta ja kiipeillä puihin. Oli minulla prinsessavaihekin, mutta se ei ole jäänyt mitenkään merkittäväksi osaksi lapsuusmuistojani. Itse asiassa minusta tuntuu, että hieman suoritin sitä prinsessavaihetta, koska koin, että sellaista minulta odotetaan. Barbit saivat käsissäni tylyn kohtalon: leikkasin niiltä hiukset ja väritin jäljelle jääneet tussilla siniseksi. Punk-Barbie, siitä tuli.

Naisena olo ei ole tuntunut yhtä rajoittavalta, jostain minulle epäselväksi jääneestä syystä (paitsi nyt kun asiaa mietin, ehkä sukupuolirooli tuli kipuiltua nuorempana). Vaikka en minä siitä pidä, jos minun oletetaan toimivan tai ajattelevan tietyllä tavalla sukupuolestani johtuen. Olen yksilö, persoona, ja haluan, että minua kohdellaan sellaisena. Sama pätee oikeastaan kaikkiin edellä mainittuihin identiteetteihin tai rooleihin. Olen niitä kaikkia, mutta en ole pelkästään mikään niistä.

Kuka tai mikä sinä olet? Mietitkö itse tällaisia koskaan, vai porskutatko vain tyytyväisenä eteenpäin sen kummemmin itseäsi analysoimatta?

19 kommenttia:

  1. Hieno teksti taas. Jotenkin kiinnyin erityisesti tuohon hienoon kohtaan siitä, miten haluaisi tulla kohdelluksi ihmisenä eikä jonkin roolinsa tyyppiedustajana.

    Ei minustakaan ollut vaikeaa mieltää itseäni äidiksi. Se oli väistämätön askel synnytyksestä, turha siinä oli pullikoida. Ei kyllä tehnyt edes mieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rooleista tulee helposti stereotyyppejä, jos niitä alkaa liikaa tuijottamaan. Vaikka stereotyypiksi typistäminen on ihmismielelle ominaista yksinkertaistamista, olen aina kokenut sen jotenkin loukkaavana, tai vähintään rajoittavana. Tai siis, silloin ei välitetä tutustua ihmiseen, vaan oletetaan tämän olevan jonkinlainen. Esimerkiksi nämä "tytöt tykkäävät prinsessaleikeistä". Osa tykkää, osa ei - sukupuolesta ei lopulta voi vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätelmiä ihmisen persoonasta.

      Poista
  2. Jäin miettimään, tarvitseeko sitä oikeastaan edes tietää. Jos siis on sujut itsensä kanssa. Eiköhän sen tiedä sit kuolinvuoteellaan, kuka tai mikä oli? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai sitten ei tiedä vielä silloinkaan, mutta jos on sujut itsensä kanssa, se ei haittaa :)

      Meissä on jokaisessa monta puolta, jotka muuttuvat ja kehittyvät läpi elämän. Välillä tykkään pysähtyä niitä pohtimaan. Toisinaan vaan painelen menemään.

      Poista
    2. Juu, kyllä minäkin pysähdyn miettimään aina välillä. Mutta en mä koskaan ole kyllä tullut mihinkään vahvaan ahaa-elämykseen, että tätä mä just nyt oon. Aina on jokin rooli vaiheessa :D

      Poista
  3. Musta oli tosi hämmentävää esikoisen synnyttyä, että mä olin äiti, mutta sitä ei mitenkään näkynyt päällepäin - varsinkin kun vauva oli vielä sairaalassa, ja mä siis liikuin ilman vaunuja tai muuta rekvisiittaa. Hoitovapaalta uusiin töihin mennessä tuntui kanssa tosi tärkeältä kertoa kaikille heti, että hei, mä olen äiti. Saa nähdä, miten se tästä elämän myötä kehittyy.

    Ehkä siitä voisikin oppia, että ihmisistä ei tosiaan näe päällepäin, mitä ne on, tai millaisiksi ne kokee itsensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on varmasti tosi erilainen kokemus tulla äidiksi. Itselläni kesti lähes koko raskauden hiljalleen kasvaa siihen tulevaan elämänmullistukseen, ja tosiaan kotiin pääsi heti vauvan kanssa.

      Mä hämmennyin töissä kun usean kuukauden jutustelun jälkeen kävi ilmi, että kollegalla on kohta kouluikäinen lapsi. Mutta ehkä se oli hänelle niin itsestään selvää, ettei ollut kokenut tuoda perheellisyyttään erikseen esille. Niin me vain olemme kaikki erilaisia.

      Siinä osut naulan kantaan, että päälle päin on vaikea nähdä, millainen ihminen on. Se on oikeastaan aika nastaa, sitten kun pääsee tutustumaan toiseen ja huomaa, että pinnan alta löytyy vaikka mitä.

      Poista
  4. Mä en tajunnut raskausaikana sitä, että musta tulee äiti. Siis niin kuin ihan oikeasti tajunnut.
    Alkuun oli jotenkin vaikea olla uusien ihmisten kanssa niin, ettei mulla ole lasta mukana. Ihan kuin mun pitäisi ensimmäiseksi ilmoittaa, että hei, olen minä ja minulla on lapsi.
    Nykyään olen hiukan enemmän sinut asian kanssa, mutta silti välillä taistelen tota hei, olen minä ja minulla on lapsi-systeemiä vastaan.

    Mä mietin usein näitä juttuja, mutta tuntuu, että esimerkiksi kapinoimalla naisellisuutta vastaan usein korostan juuri sitä naisellisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurjan hieno pointti tuo naisellisuutta vastaan kapinoiminen! Mulla se vaihe meni ohi, ja nyt tykkään pukeutua naisellisesti, käyttää mekkoa ja korkokenkiä, pitää koruja ja meikata. Teini-ikäisenä oli jokin hätkähdyttämisvaihe: näytin varmaan samalta kuin ne stailaamani barbit :)

      Edelleen joskus törmää ajatukseen, että ollakseen tasa-arvoinen, naisen pitäisi olla kuten mies. Pitää tykätä autolla ajamisesta ja vihata kotitöitä :) Aikamoinen kärjistys, tiedän, mutta ehkä olet törmännyt samaan?

      Poista
  5. Mulle äitinä oleminen ja itseni sellaiseksi mieltäminen ei ole koskaan ollut vaikeaa. Olen kuitenkin oikeastaan aina tiennyt haluavani lapsia. Kun palasin opiskelemaan lasten ollessa n. vuoden vanhoja, oli just tuollanen olo: tietääkö kukaan että oon äiti? Oli hirveä tarve viestittää muille että hei, mulla on lapsia! Oli tosi hankala liikkua ilman vaunuja ja tuntui siltä kun olisi ollut valepuvussa :D

    Nyt vuoden päästä tuntuu jo vähemmän valheelliselta liikkua ilman lapsia, tai että se ei enää ole se ensisijainen määrittäjä. Mikä on tietysti ihan ymmärrettävää, että aika tuoreena äitinä ja vain kotona olleena on niin kiinni siinä maailmassa, ja sitten kun on taas saanut muitakin kontakteja ja saanut määritellä itseään myös muiden asioiden kautta, ne tulee siihen äitiyden rinnalle.

    Oon miettinyt tätä jonkin verran, koska enhän mäkään voi tietää kenellä on lapsia, ts. eihän kaikilla ole aina lapset mukana. Teen itsekin paljon oletuksia, vaikka se on väärin. Oon yrittänyt nyt aktiivisesti kyseenalaistaa kaikenlaisia muitakin oletuksia joita tulee vaan tehtyä sen kummemmin miettimättä. Helpottaahan ne, mutta voi olla aika rajoittavia.

    No, mutta siis olen mielelläni äiti, ja se on mulle tärkeää, mutta olen myös paljon paljon muuta. Se on ollut kiva huomata sen symbioosiäitilapsivaiheen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu, että nämä pohdinnat on melko yleisiä juuri niillä main, kun se symbioosivaihe on päättymässä. Juuri kun tuntuu, että vauva on kasvanut ihoon kiinni, se alkaakin päästää irti :)

      Poista
  6. Mä olen se, joka ei ihan tajua olevansa äiti. Mun mielestä on luonnollista, että muut ihmiset saat lapsia ja ne on sit niiden äitejä ja isiä, mut mä en edelleenkään aina tajua, että tää tyyppi on mun lapsi ja mä olen sen äiti. Se meidän suhde ei näyttäydy mulle samanlaisena kuin muiden äiti-lapsi-parien. Tietenkään, koska katson sitä läheltä, sisältä.

    Totesin tänään että kipuiluista huolimatta mä olen kyllä aika luontevasti lapsen kanssa. Me vaan ollaan yhdessä eikä mun tarvitse mitenkään äiteillä. Ihan jees.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta kuulosti aika kivalta tämä sinunkin kokemuksesi. Siis kipuilu ei, vaikka sitäkin elämässä kai pitää olla - eri ihmisillä eri kohdissa. Mutta tuo luonteva oleminen ilman äiteilyä, se kuulosti hyvältä.

      Poista
  7. Hauskaa pohdintaa. Minä tunsin hölmistynyttä hämmennystä äitiydestäni ainakin ensimmäisen vuoden ajan. Minun siihen astisissa mielikuvissani "Äidit" tiesivät kaiken, osasivat hoitaa kuumeista lasta, tiesivät aina mitä puetaan, milloin mennään nukkumaan, mikä on vaarallista ja mikä on terveellistä. Ja kaiken lisäksi olivat epäitsekkäitä. Ja siinä olin minä tuoreen vauvani kanssa, mikään suuri viisaus ei ollut laskeutunut minuun synnytyksen myötä vaan olin edelleen täysin tietämätön vesirokosta, lastenruuista ja hampomisesta. Sekä yhtä itsekäs kuin viikkoa aiemmin ennen synnytystä. Enhän minä voinut olla "Äiti". No se olo haihtui sitten ajan kanssa.

    Minttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, mulla oli samanlainen kokemus äitiyteni ensimetreiltä. Tai, ollaanpa rehellisiä, on vieläkin: mikään suuri viisaus ei asu minussa vieläkään, ja monen uuden asian edessä olen alkuun neuvoton. Mutta minun mielikuvani Äideistä olivat siinä mielessä armollisia, etten oikein muuta odottanutkaan. Enkä odota vieläkään, vaan ajattelen, että opin matkan varrella.

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus. Minä olen ymmärtänyt identiteetin eri tavalla kuin sitä tässä käytetään: joksikin, joka erottaa yksilön kaikista muista yksilöistä. Tässä kontekstissa ja usein muutenkin identiteetti tunnutaan ymmärrettävän lähes vastakohdaksi, eli jonkin ominaisuuden virittämäksi joukoksi. Jälkimmäisessä mielessä identiteetti käy minusta vähän ahdistavaksi: ihminen nähdään ryhmän edustajana, ja tämän perusteella vieläpä odotetaan tietynlaista käytöstä. Tämä ei tietenkään koska pelkästään äitiyttä vaan vaikka opettajuutta. Eihän ihminen mihinkään tällaiseen voi tyhjetä. Kyllä jokaisella pitäisi olla oikeus tulla kohdatuksi ihmisenä ja yksilönä riippumatta siitä, mitä valintoja on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Eri asia sitten, että monille ryhmäidentiteetit ovat tärkeitä ja ne heille suotakoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomainen semanttinen huomio :) Piti oikein kaivaa sivistyssanakirja esiin, vaikka en minä siitä tullut viisaammaksi:

      identiteetti: 1 identtisyys, samuus, yhtäläisyys 2 henkilöllisyys 3 persoonallisuus 4 ominaislaatu

      Näistä 1 vastaa nähdäkseni sitä, miten minä sanan hahmotan ja 4 sitä, miten sinä sen hahmotat. Ja ne tosiaan tuntuvat olevan toistensa vastakohtia!

      Mutta merkitysoppi sikseen, varsinaisesta asian ytimestä taidamme olla samaa mieltä.

      Poista
  9. Eri tilanteissa korostuu erilaiset roolit tai puolet. Töissä pidin pitkään parisuhteeseen ja perheeseen liittyviä asioita voimakkaasti taka-alalla. Nykyään ajattelen, että en edelleenkään mitään draamaa ala töissä käsitellä, ne asiat ei sinne kuulu, mutta arkisempien ja kivojen äiti-juttujen jakaminen voi tehdä hyvää, kun ei tartte liikaa miettiä ja olla niin virallinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei munkaan mielestä draama kuulu työpaikalle, paitsi tietysti jos siellä on syntynyt sydänystäviä, joiden kanssa draaman jakaisi muutenkin. Mutta kahvipöytäkeskusteluna ei. Sehän on luottamuksen osoitus, että jakaa jotain itsestään, eli siinä mielessä on ihan kiva, että niitä perhejuttujakin tuo esiin.

      Poista