lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kaikenlaista

Kannattaa käydä treffeillä. Etenkin, jos on minä viimeisillään raskaana ja haluaa saada vauvan syntymään. Toimi esikoisen kanssa, toimi kuopuksella. Lapsi syntyi treffeistä seuraavana päivänä, ja synnytyssalissa voi kiittää itseään siitä, että tuli miehen kanssa oltua hetki ihan kahden - siihen kun ei ihan heti ole uudelleen mahdollisuutta.

Synnytyskampaus on fantastinen keksintö. Ehdin kuin ehdinkin sellaisen hankkimaan, eikä mennyt yhtään takkuun tukka.

Sairaalakassi tuli jälleen kerran pakattua päin honkia. Musiikin unohdimme miehen kanssa täysin (tosin en osannut sitä kaivatakaan, eikä synnytyssalissa sitä paitsi ollut cd-soitintakaan. Ilmeisesti kaikki muut ovat moderneja ja tuovat omat soittimet mukanaan). Korvatulppia en tarvinnut, koska saimme kuin saimmekin perhehuoneen. Kirjat - ihan turhia jälleen kerran. Kuka sanoi, että vastasyntyneet pääasiassa nukkuvat? Eivät nuku, ainakaan minun. He syövät.

Synnyttäminen. Se on kuulkaas kamalaa. En suosittele kenellekään. Ainakaan itselleni. Että kiitos vain sille kätilölle, joka ei läpsäyttänyt avokämmenellä kun puolivälissä pään syntymän halusin jättää leikin kesken.

Mitä jäi kokematta ensimmäisestä kerrasta? Jälkisupistukset. Ovat kuulema uudelleensynnyttäjillä napakampia. Voi kyllä, ja voi s*tana.

Esikoinen ei kaikista odotuksista  huolimatta muuttunut jättiläiseksi yhdessä yössä. Ihan yhtä pieni on kuin ennenkin. Ja yhtä ihana, reippaasti jaksoi kaksi vuorokautta sairaalan ahtaassa perhehuoneessa, eikä ollut moksiskaan kun pikku kakkonen kiljui yöllä ruokaansa.

Vauva. Voi jestas miten ihana. Sellainen tuhiseva pieni nyytti. Muuttuu hermostuessaan ihan punaiseksi. Röhkii nälkäisenä. Painijan korvat ja nyrkkeilijän nenä, sanoi setänsä. Tuijottelee jo tarkkaavaisesti pienillä silmillänsä. Ja syö, ja nukkuu, ja syö ja syö ja nukkuu.

onnittelukimppu


Tiedättekö, mikä on yllättävää? Vauvan hoito tuntuu helpolta. Vaikka se vaatii paljon, oikeastaan se vaatii kovin vähän. Vauva on tyytyväinen kun saa ruokaa ja syliä ja kuivan vaipan. Esikoinen tarvitsee paljon enemmän, ja on onneksi sitä saanutkin, paitsi isältään myös minulta.

Jokin aika sitten pohdin, pakahtuuko sydämeni kun on kaksi maailman rakkainta. Kyllä se pakahtuu. Niin, ettei meinaa rinnassa pysyä. Että jos äklöttää lässytys, sydämet ja kaiken ihanuus, kannattaa varmaan hetkeksi vaihtaa kanavaa. Ja palata sitten, kun täällä painitaan univelan ja uhmaiän syövereissä.

8 kommenttia:

  1. "Tuijottelee jo tarkkaavaisesti pienillä silmillänsä. "
    Itkin jo tässä kohdin, joten anna paukkua, ei muuten ällötä :))))!
    Ihanaa ja taas kerran onnea :)))!

    VastaaPoista
  2. Ihanaa :)! Lisää vaan, tulee reilun vuoden takaiset muistot mieleen :)!

    VastaaPoista
  3. Myöhästyneet onnittelut lomamammalta <3

    VastaaPoista
  4. Ihanaa! Onnea! Lässytä pois vaan, nimittäin mä olen vielä siinä "en jaksa vastata puhelimeen, ettei se ole syntynyt"-kohdassa, ja odotan tuota vaihetta.

    VastaaPoista
  5. Jee, kiitos lässytysluvasta! Univelasta voisin tosin avautua jo nyt, mutta en jaksa. Eikä siinä edes ole mitään yllättävää, kyllä te tiedätte, millaista tämä on.

    VastaaPoista
  6. Saanko siis arvata että poika? Vastata ei toki tarvitse. Tai sitten tykkään lankosi huumorintajusta.

    Mut keep on lässyn vaan :)

    VastaaPoista