tiistai 9. heinäkuuta 2013

Vääriä oletuksia

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani muutaman voimakkaan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen.

Ensimmäinen muistui mieleeni, kun Liisan blogissa käytiin keskustelua leluaseiden sopivuudesta lapsille. Minä nimittäin toivoin pienenä lelupyssyä ja lelumiekkaa. Äitini suhtautui toiveeseeni paheksuen. Hänen jyrkkä näkemyksensä oli, että hänen lapsensa eivät leiki sotaa eivätkä harjoittele tappamista.

Minä olin hämmentynyt. En minä halunnut harjoitella tappamista. En halunnut satuttaa ketään. Halusin päästä mukaan pihan poikien vauhdikkaisiin leikkeihin. Minun lapsenmieleni ei osannut yhdistää leikkipyssyä tai rosvo ja poliisi -leikkiä satuttamiseen.

Lelun saamatta jäämistä suurempi pettymys oli se, mitä äitini tuntui paheksunnallaan minusta ajattelevan. Kokiko hän oikeasti, että minä olen pahantahtoinen, aggressiivinen lapsi? Että pyytämällä uutta lelua olin tullut paljastaneeksi sieluni synkkyyden?

Jätin kärttämisen sikseen. Rakensin pyssyn legoista ja miekan pihalta löytyneestä kepistä. Pojat ottivat minut mukaan leikkeihinsä. Keneenkään ei sattunut, eikä kenestäkään kasvanut koulusurmaajaa.

kuva täältä

Toinen sattumus tapahtui myöhemmin, yläasteella.

Olin muutama vuosi takaperin tutustunut lähihistoriaamme ja oppinut tuntemaan Natsi-Saksan hirmutekoja. Juutalaisten kansanmurha järkytti minua syvästi, sen pahuuden käsittelyyn meni useampi vuosi. Luin historiakirjoja maailmansodista, katsoin dokumentteja ja elokuvia. Ja piirsin. Eräs toistuva tuhertelunaiheeni oli antifasistinen tunnus, hakaristi kieltomerkin sisällä. Minun näkökulmastani sen merkitys oli yksinkertainen ja yksiselitteinen: fasismi on niin paheksuttavaa, että se pitäisi kieltää. Terveystiedon opettajani oli eri mieltä. Hän näki minun piirustavan merkkiä vihkooni, ja heitti minut ulos oppitunniltaan. Syy: hän ei hyväksy natsisympatioita.

Olin jälleen hämmentynyt. Ensinäkin, eikö opettaja tuntenut liikennemerkkejä? Kieltomerkki on yleinen ja yksiselitteinen symboli kieltämiselle. Toiseksi, miten hän voi kuvitella minulla olevan minkäänlaisia natsisympatioita? Eikö hän ikinä ollut puhunut kanssani?

Molempia tapauksia yhdistää se, että aikuisella on ollut mielessään niin vahva ennakko-oletus, että hän on sen enempiä kyselemättä olettanut lapsen toteuttavan tätä oletusta. Äitini mielestä aseet tarkoittavat väkivaltaa, myös leikki-sellaiset. Terveystiedon opettajan mielestä hakaristi, myös kieltomerkin sisällä, tarkoittaa natsia. Kumpikaan ei vaivautunut keskustelemaan asiasta kanssani. Kysymään, mitä mielessäni liikkui. Selvittämään, tunnenko eron leikin ja toden välillä, tai kuinka hyvin hahmotan toisen maailmansodan tapahtumia.

**

No niin, jollain saattaa tätä lukiessa käydä mielessä, että eiköhän olisi jo aika päästää irti vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Äidit ja opettajat tekevät virheitä, turha niitä on märehtiä. Tällaisen ajattelija on todennäköisesti oikeassa. Ainakin osin.

Minä en halua päästää irti, koska haluan muistaa miltä tuntuu, kun aikuinen ei jaksa nähdä vaivaa ymmärtääkseen lasta. Haluan muistaa, että lapsi, pienikin, on ajatteleva, tunteva ja älykäs otus.

Haluan muistaa tämän, kun lapseni haluaa tehdä jotakin, johon minun ensireaktioni olisi paheksunta. Haluan muistaa tämän, kun teini-ikäiseni tekee jotain, mitä minä en ymmärrä.

Niin, vielä niistä leluaseista. Meillä niitä ei tarvitse tehdä legoista. Mutta ennen hankintaa istutaan rauhassa alas ja jutellaan, kuunnellaan, ja pohditaan leikin merkitystä. Lapsen kehitystason mukaisesti, syyllistämättä, ja olettamatta.

14 kommenttia:

  1. Mä jo ennen lapsia päätin, että muistan tiettyjä fiiliksiä lapsuudesta ja miltä tuntui juurikin aikuisen ennakko-oletus. Toivon, että pysyn tässä mielentilassa, jossa niitä vielä muistan ja pidän tärkeänä muistaa.
    Ehkä siksi mulla on usein olo kuin teiniäidillä, vaikka olen 27-vuotias?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miltä sellainen teiniäitiolo tuntuu?

      Mä oon miettinyt jotenkin niin, että jos sitä tekisi vain ikiomat virheensä vanhempana, ja jättäisi ne tekemättä, jotka omat vanhemmat tekivät. Voidaan sitten 30 vuoden päästä lasten kanssa pohtia, mitä virheitä he puolestaan yrittävät välttää :)

      Poista
    2. Ehkä teiniäitiolo on väärä sana nyt kun miettii aamuisilla, ei yöllisillä aivoilla.

      Hain takaa sitä fiilistä, kun herää siihen, että vaikuttaa toimissaan ei niin äidilliseltä, vaan enemmän lapsekkaalta. Varsinkin omien vanhempieni ikäiset (tuntemattomat) ihmiset saavat usein katseillaan ja sanoillaan minut tuntemaan, että olen enemmän isosiskomainen kuin äitimäinen ollessani lapseni tasolla.

      Yritän jokapäiväisessä elämässä hakea sitä lapsen näkökulmaa ja riemua ja niinpä siinä missä muut äidit hiekkalaatikon vieressä keskustelevat, minä rakentelen innoissani mitä hienompia linnoja. Usein jopa enemmän innoissani kuin lapsi.
      Kaupassa saatan vetää lapsen kanssa kärryrallia, koska se on hauskaa meistä kummastakin.

      Usein vain tuntuu, että vaikka tällaista toimintaa suositaan ja pyritään toteuttamaan nykyään, niin julkisesti se on aika nou nou ja lapsen kanssa riehuminen pitäisi suorittaa kotona. Muiden ihmisten läsnäollessa pitäisi käyttäytyä hillitysti ja korrektisti. En mä nyt tietenkään mitään kärryrallia kaupassa suorita ruuhka-aikana, mutta käynkin kaupassa yleensä niihin aikoihin, kun siellä ei ole ruuhkaa, enkä siis aiheuta vaara-tilanteita ympärilleni lapsekkuudesta huolimatta.

      Poista
    3. Jes, nyt taisin saada ajatuksesta kiinni! Sä kuulostat ihanalta mutsilta, sellaiselta joka lapsen unelmalta :)

      Mä oon harrastanut kärryralleja lapsettomana, siitä vasta katseita saikin! Pitääkin ottaa uudestaan ohjelmistoon, josko sillä saisi kauppareissuja helpotettua.

      Ehkä vanhemmuuteen ja aikuisuuteen suhtaudutaan toisinaan vähän turhan ryppyotsaisesti. Ehkä leikkiminen tai leikkiin antautuminen nähdään kontrollin menettämisenä (ja kontrollihan on hyvä asia, koska.. Öö, en mä tiedä, vaikka toisinaan melkoinen kontrollifriikki olenkin).

      Tosi hyvä pointti. Mä jään pohtimaan tätä.

      Poista
    4. Joka lapsen unelma, mutta jokaisen aikuisen silmissä vajakki :D
      Osaan mä myös olla normaali tarvittaessa ja ajoittain olen se tylsä mutsikin, joka suorittaa ostokset nopeasti ja tehokkaasti.

      Toi on totta, että aikuisella pitäisi aina olla kontrolli ja leikkiin antautuminen (joka usein on sitten eri asia kuin se pelkkä leikkiminen), katsotaan sen menetykseksi. Pitäisi vaan avartaa katsettaan ja todeta, että se kontrolli saattaa säilyä myös silloin, ei ehkä niin selkeästi nähtävillä, mutta kyllä se siellä on, kaiken fiiliksen takana.

      Poista
    5. Niin, eikä se kontrollin menettäminenkään aina mikään paha asia ole.

      Lapsenomaisuus on mielestäni hieno piirre ihmisessä.

      Poista
  2. Tulin visiitille, kun olit käynyt kommentoimassa mun blogissa. Ja kyllä muuten sait uuden seuraajan :)!

    Ajatuksia herättävän tekstin olit näpytellyt. Toivottavasti muistan tilanteen sattuessa toimia juurikin noin, että keskustelen, enkä oleta. Vielä ei ole leluaseita haluttu, mutta eiköhän ne ajat ole edessä vielä joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa!

      Meilläkin on vielä lelujen kinuamiset edessä: lapsi on vielä niin pieni, ettei osaa pyytää.

      Mulla on sellainen ajatus niistä pyssyistä, että jos lapsi niitä pyytää, niin saa. Mutta jos ei pyydä, en näe mitään syytä sellaisia hankkia. Mä luulen, että mun omat kipukohdat löytyykin enemmän sieltä brändätty krääsä -puolelta. Niiden kohdalla olisi hyvä osata pysähtyä hetkeksi pohtimaan, onko vaikka Angry Birdsin, Hello Kittyn tai Cars -roinan kieltämiseen perusteita, vai pitääkö vain antaa olla.

      Poista
  3. "Haluan muistaa, että lapsi, pienikin, on ajatteleva, tunteva ja älykäs otus."

    Juuri näin, asiassa kuin asiassa ja vauvasta lähtien :)!

    VastaaPoista
  4. No eipä tähänkään nyt paljon lisättävää ole, hieno teksti!

    Mä näin tällä viikolla tilanteen, jossa kuusivuotiasta kiellettiin pelaamasta jotain peliä oikeilla säännöillä, koska meidän lapsi on vielä niin pieni, ettei se osaa ja ymmärrä. Siinä mulle tuli sellainen olo, että se kuusivuotias jäi vähän kuulematta, että ehkä hän olisi vain halunnut tehdä jotain mikä meidän tytöstä on hauskaa. Se oli kurjaa. En osannut tilanteeseen oikein puuttuakaan mitenkään ja siitä vieläkin vähän itseäni soimaan. Yritin sitten erityisen herkällä korvalla kuunnella typykän muut jutut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noi on aina vaikeita juttuja, etenkin, kun kyseessä ei ole oma lapsi. Puuttumiseen tulee aina bonuksena reviiri-jutut: kuinka paljon toisten lapsia on lupa kasvattaa (hyvässä ja pahassa, en nyt siis tarkoita vain komentamista vaan myös kuulemista, jos oma vanhempi ei sitä tee).
      Ja on se omankin lapsen kuuleminen välillä vaikeaa. Joskus sitä vain posottaa menemään automaattiohjauksella, eikä malta pysähtyä miettimään. Jatkuvaa harjoittelua, tämä vanhemmuus.

      Poista
  5. Voi että, välillä tuntuu että tulee aikuistenkin maailmassa tulkittia työkavereiden tai miehen toimintaa täysin väärin. Kun osaisikin kuunnella ja malttaa useammin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä niin totta, että oletettua tulee kaikissa ihmissuhteissa, ei vain lasten kanssa. Lapsi on vaan ehkä puolustuskyvyttömämpi oletusten edessä perheen / koulun valtasuhteiden ja ihan oman pienuutensakin takia. Mä en ainakaan noissa kuvaamissani tilanteissa osannut yhtään puolustautua, ainoastaan hämmennyin. Mutta ei se tietenkään sitä tarkoita, että olettaminen olisi aikuisten kanssa yhtään enemmän oikein.

      Poista