keskiviikko 28. elokuuta 2013

Asunto lapsiperheelle

Työkaverini kertoi taannoin muuttaneensa perheineen Porvooseen saatuaan lapsen. Edellinen asuinympäristö kun ei ollut lapselle sopiva. Myöhemmin keskustelussa tuli ilmi, että perheen edellinen koti oli korttelin päästä meidän nykyisestä kodistamme.

Esikoista odottaessani muutimme kaksiosta kolmioon. Ajatuksena ei niinkään ollut se, että vauva tarvitsee lisähuoneellisen verran tilaa, vaan se, että vauvan mukana tuleva kamamäärä tarvitsee lisää tilaa. Toista lasta odottaessani vastasin lukemattomat kerrat kysymykseen "aiotteko nyt muuttaa isompaan asuntoon". Emme aio, vaan aiomme pysyä tässä 73 neliön kerrostalokolmiossamme toistaiseksi. Varmaankin viimeistään sitten, kun esikoinen menee kouluun, haluamme hänelle oman huoneen. Ennen sitä mahdumme tähän nykyiseen.

Tilava kodinhoitohuone toimii toisinaan myös olohuoneena.

Asumiseen liittyvät mielipiteet ja valinnat ovat yksilöllisiä: yksi kaipaa omaa pihaa ja avaraa maisemaa, toinen ratikan kolinaa. Luin hiljan Ylen Olotilasta kolmihenkisestä perheestä, joka asuu 36 neliön yksiössä Töölössä. Heille pieni asunto on ideologinen valinta, jota perustellaan mm. ympäristökuormalla ja perheen yhdessäololla: "Emme halua elää niin, että lapsi leikkii omassa huoneessa ja jompikumpi vanhemmista työskentelee yksin keittiössä." (Sivuhuomiona täytyy todeta tähän, että minä olen hyvin harvoin yksin yhdessäkään asuntomme huoneista. Edes kylpyhuoneessa.)

Tunnen monia, jotka lasten synnyttyä ovat luopuneet keskusta-asunnosta ja muuttaneet rivitaloon Espooseen tai omakotitaloon Keravalle - tosin tämäkin trendi näyttäisi olevan ainakin toistaiseksi taittumassa. Itse haluan asua hyvien julkisten liikenneyhteyksien ulottuvissa, mutta nyt toisen lapsen synnyttyä ymmärrän mainiosti oman pihan viehätyksen: kuinka helppoa olisi, jos ulkoilun voisi hoitaa tuuppaamalla lapset ovesta omalle pihalle. Itse asiassa muuttaisin rivitaloon sekunnissa, jos sellainen löytyisi halvalla tältä samalta postinumeroalueelta (heh, ja lehmät lentää, eikö vain).

Vaikka kaupunkiasuminen onkin minulle valinta, neliöt ovat olosuhde (ihminen jaksaa kantaa vain tietyn verran asuntolainaa). Minusta olisi mukava asetella päähäni hyvän ihmisen kruunua ja vastaanottaa ekologisuuspisteitä ahtaasti asumisesta (suhteessa suomalaisten keskiarvoon), mutta ollaanpas rehellisiä: kyllä minä ottaisin enemmän neliöitä, jos se olisi taloudellisesti mahdollista ilman muuttoa kauemmaksi. En sanoisi ei vierashuoneelle, isommalle eteiselle, tilavammalle kylpyhuoneelle, ja jos nyt toivotaan-toivotaan -linjalle lähdetään, niin kyllä kirjastohuonekin ihana olisi.

Sisustustyyny syksyn trendiväreissä.

Asuminen on siitä jännä juttu, että vaikka mieltymykset ja toiveet ovat henkilökohtaisia, on asuminen pitkälti politiikkaa. Minkälaisessa ympäristössä haluamme elää? Kaipaammeko entisen pääministerin tapaan nurmijärveläistä puutarhakaupunkia, vai urbaania kerrostaloaluetta? Automarketteja vai kivijalkakauppoja? Entäpä muut palvelut: kirjastot, terveysasemat, päiväkodit? Kuinka lähellä on lähipalvelu, ja kuinka pitkä matka on kauas? Asumiseen liittyvät päätökset ja mielipiteet ovat omiaan herättämään tunteita, puhutaanhan omasta kodista.

Minä olen taipuvainen äänestämään elävän ja toimivan kaupunkimaisen asumisen puolesta. Omaan maailmankatsomukseeni ei mahdu elämä, jossa joka paikkaan pitää mennä autolla, ja autoja on oltava yksi per aikuinen.

Toki näkökulmani on suppea: Suomi on suuri maa, ja etäisyydet ovat pitkiä. Helsingistä on helppo huudella urbaanin kerrostaloasumisen perään, tai vaatia terveyskeskuksesta kävelyetäisyyden päässä sijaitsevaa lähipalvelua.

Pinnasänky, tuo säilytyskalusteiden kruunaamaton kuningas.

Alussa mainittuun 36 neliön töölöläiskotiin pääsee tutustumaan tiiviin asumisen ekologisuutta ja kaupunkiasumisen energiatehokkuutta esittelevällä Urbaaneilla asumismessuilla 31.8. ”Haluamme rikkoa myytin, että jossain elämäntilanteessa kaupungista tulisi muuttaa pois, tai että korkeatasoinen asuminen tarvitsisi paljon tilaa”, koordinaattori Eeva Astala kertoo tapahtuman nettisivuilla.

Hieno näkökulma, ja mukavaa, että asumisesta puhutaan myös ympäristötekona, eikä vain sisustuslehtien kiiltokuvina. On myös hyvä, että asumisen myyttejä rikotaan ja esitetään toisenlaisia tapoja asua. Koska onhan se niinkin, että ympäristön esimerkki vaikuttaa omiin tarpeisiin: jutun töölöläisperhekin kertoo, että monella heidän ystävällään on ihan yhtä pieni asunto. Osaisikohan sitä itse asua yhtä ahtaasti, jos olisi tottunut siihen, että se on normi?

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Luetaan yhdessä

Minun lukemaan oppimistani vauhditti ns. ulkoinen motivaattori. Isosiskoni oli aloittanut koulun, ja äitimme oli luvannut hänelle lahjan lukemaan oppimisesta. Minäkin halusin lahjan, siispä opettelin lukemaan samassa tahdissa. Ensimmäinen itse lukemani kirja oli Lumikki. Sen jälkeen olen lukenut satoja kirjoja: satuja, tarinoita, historiallisia romaaneja, fantasiaa, viihdekirjallisuutta, tietokirjoja. Lukeminen on ollut aina niin luonteva osa minua, etten ole koskaan pysähtynyt miettimään, miksi luen.


Luen viihtyäkseni, oppiakseni, kokeakseni uusia maailmoita, tutustuakseni erilaisiin näkemyksiin. Luen iloon ja suruun, luen kaivatessani pakoon arjesta, luen tullakseni paremmaksi ihmiseksi, paremmaksi työntekijäksi, luen sivistääkseni itseäni. Luen kuluttaakseni aikaa. Luen ahmien, luen hajamielisesti, luen hartaasti. Luen kirjoja, lehtiä, maitopurkin kansia.

Luen nauttiakseni taitavasta sanojen käytöstä. Luen oppiakseni ajattelemaan. Luen, jotta osaisin kirjoittaa paremmin. Luen, koska olen. Luen, koska en osaa olla lukematta.

Koen itseni lukutoukaksi silloinkin, kun en parhaillaan lue. Minulla saattaa olla päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, kun en lue yhtäkään kirjaa. Joskus pää on niin täynnä muita asioita, että kaipaan enemmän sen tyhjentämistä vaikkapa television ääressä tai lenkkipolulla kuin täyttämistä uusilla ajatuksilla kirjojen parissa. Kuten nyt: arjessa vauvan ja alle kaksivuotiaan kanssa en löydä riittävää keskittymishetkeä kirjalle. Silti tiedän, että kirjat ja lukeminen palaa elämääni heti, kun aika on sopiva. Tai no, kyllähän minä parhaillaankin luen, useita kirjoja päivässä. Nimittäin lastenkirjoja.



Luen lapsille (kyllä vauvakin kuulee, vaikkei vielä ymmärrä), koska haluan siirtää eteenpäin rakkauteni kirjoihin (ja koska haluan päästä lukemaan uudelleen omat lapsuuden suosikkini). Luen myös siksi, että on pakko: lapsi kantaa kirjan eteeni ja vaatii "lukee". Haluan lukemalla kehittää lasteni sanavarastoa, puhetaitoa ja tietysti myös kirjoittamista sitten joskus. Haluan tutustuttaa heidät uusiin maailmoihin ja uusiin ajatuksiin, opettaa tarinoiden avulla. Haluan heidänkin kokevan sen suloisen tunteen, kun tarinaan uppoutuu niin, että ympäröivä maailma häviää.

Lapselle lukeminen on erilaista kun itsekseen lukeminen. Itsekseen lukeminen on - ei yksinäistä vaan yksityistä, mutta lapselle lukeminen on intiimi yhdessäolon hetki. Asetutaan sylikkäin ja keskitytään hetki samaan asiaan.



Toki tiedän, että lukuintoa ei voi pakottaa. Saman sisarusparven lapsista kaikista ei tule lukutoukkia, vaikka heille olisi lapsena luettu yhtä paljon. Lukemaan voi oppia myös myöhemmällä iällä. Tai sitten ei. En aio kitkerästi pettyä, vaikkeivat lapseni kasvaisikaan nenä kirjaan kiinni. Olenhan rakastunut mieheen, joka ei lue, ja kokemuksen kautta todennut, että sellainenkin voi olla mielenkiintoinen ja ajatteleva tyyppi. Oikeastaan on onni, että lapsillamme on äiti, joka tutustuttaa kirjojen maailmaan, ja isä, joka tutustuttaa liikkumiseen luonnossa (asioihin, jotka minä olen joutunut opettelemaan aikuisena, mutta ovat miehelle tapa olla olemassa). Näin lapset saavat kokemuksen molemmista, ja samalla molemmille vanhemmille syntyy luonteva, keskenään erilainen yhdessä olon hetki lasten kanssa.

Lukemisen lisäksi haaveilen myös yhteisistä leffahetkistä lasten kanssa. Mitä luulette, kolahtavatkohan Chaplin, Buster Keaton ja Laurel & Hardy lapsiini yhtä lujaa kuin minuun aikanaan?

PS. Tämä kirjoitus oli alkujaan vastaus Sinisen keskitien bleuen kauan sitten esittämään haasteeseen. Sitten teksti lähti vähän elämään omaa elämäänsä.

lauantai 24. elokuuta 2013

Absoluuttisia totuuksia

Helsingin Sanomissa on ollut mielenkiintoista luettavaa viime päivinä. Ensin Nyt-liite tarjoili Anu Saagimin näkemyksiä rupikonnista:

Jotkut rupikonnat on niin hirveän näköisiä, että ne pitäisi pakottaa leikkauksiin.

Ja sitten lauantain Hesari esitteli elokuvaohjaaja Jari Halosen totuuksia mm. feminismistä:

Feminismiä ei tarvita enää Suomessa. Afrikassa ja Aasiassa sille on vielä tilausta. Feminismi on kääntynyt Suomessa epätasa-arvon yhden asian liikeeksi. Nykysukupolville on kasvatettu feministilasit päähän. Itsekin kasvatin tyttärestäni feministipropagandan mukaista taiteilijaa, kunnes tajusin virheeni ja muutuin. Feminismi estää naista näkemästä aitoa naiseuttaan, joka on maailmankaikkeuden rakkauden kuva.
En nyt jaksa käydä keskusteluun itse väitteistä. Anu Saagimin veto oli niin yli laidan, etten osaa ottaa sitä vakavasti. Halosen kanssa olen samaa mieltä (ainakin yllä lainatusta kohdasta), muttei mennä nyt feministikeskusteluunkaan. Keskustellaan sen sijaan yllä lainattujen henkilöiden tavasta kertoa näkemyksistään.

Ihailen sitä varmuutta, jolla nämä mielipiteet lauottiin. Tuosta noin vain. Näin se on. Tämä on fakta.

Vaikka minulla on tässä blogissa tunniste "mustaa ja valkoista", jonka alla yritän kertoa omia näkemyksiäni maailmasta, on minun mahdottoman vaikea olla erittäin vahvasti jotain mieltä. Sen sijaan piilottelen näkemyksiäni rivien väliin. Ettei kukaan vain suuttuisi. Koska enhän minä lopulta voi tietää, tai ottaa kaikkia maailman näkemyksiä huomioon. Siitä ajatuksesta muuten tulee tämän blogin nimikin. Ehdottomia totuuksia pienellä varauksella. Ehkä asia on kuten sanon. Tai sitten ei ole. Voi se olla päinvastoinkin.

Anu Saagim ja Jari Halonen, minä ihailen teitä! Kuinka te sen oikein teette? Voinko minäkin oppia?

perjantai 23. elokuuta 2013

Epäsosiaalinen ujo ihmisvihaaja

Se olen minä. Ainakin, jos uskoo introvertteihin liitettyjä yleistyksiä.

Onneksi minä en usko. Mutta tunnen minä silti aika ajoin painetta olla sosiaalisempi ja ulospäinsuuntautuneempi. Toisinaan koen tarvetta korostaa, että minulla on ihan hyvät sosiaaliset taidot, vaikka viihdynkin hyvin yksin.

Tuntuu, että yhteiskuntamme arvostaa yhä enemmän ihmisiä, jotka pitävät suurta meteliä itsestään. Ihmisiä, jotka haluavat verkostoitua, tavata uusia ihmisiä, olla huomion keskipisteenä. Itsekin toisinaan mietin, että minun pitäisi olla aktiivisempi uusien kontaktien luomisessa. Että siellä leikkipuiston penkilläkin pitäisi jaksaa jutella uusien ihmisten kanssa. Solmia uusia ystävyyksiä.

Mutta en minä jaksa. Minä pidän toki ihmisistä, mutta vasta, kun olen tuntenut heidät riittävän pitkään. (Tässä on ilmeinen ristiriita uusien kaverisuhteiden luomisen kannalta: sen toisen osapuolen on oltava valtavan aktiivinen, jos mielii ystäväkseni, sillä minä vielä pitkään tuumaan ja harkitsen, josko tuolle kannattaa asioitansa kertoa.)

Minulle olikin pieni helpotus, kun luin Susan Cainin kirjasta Hiljaiset, introverttien manifesti (suunnittelen vielä joskus lukevani varsinaisen kirjan, jahka tästä imetysdementiastani pääsen). Ymmärsin vihdoin, miksi sosiaaliset tilanteet väsyttävät minua:  Cainin mukaan introvertit ovat erityisen herkkiä sosiaalisille ja aistiärsykkeille ja väsyvät helpommin kuin muut (kertoi HS). Sain myös luvan jäädä viettämään kotipäivää, jos takana on useampi seurallinen päivä: introvertti tarvitsee paljon omaa aikaa ja palautumista (Luetut, lukemattomat -blogin mukaan).

Jostain syystä tarvitsin tällaista synninpäästöä. Olen tuntenut pienoista huonoa omatuntoa siitä, että tarvitsen paljon omaa aikaa enkä jaksa olla seurallinen kovin montaa päivää peräjälkeen. Hieman on myös syntynyt perheen sisäistä ristiriitaa siitä, etten ole osannut ekstroverttimiehelleni selittää väsymistäni - hän kun nauttii sosiaalisista tilanteista, ja saa niistä virtaa.

Introverttiys taitaa myös olla syy, miksi nautin blogiharrastuksestani niin paljon: saan rauhassa muotoilla ajatukseni lauseiksi, ja kanssakäymisen tahti on verkkainen (ja minun päätettävissäni).

Kumpi sinä olet, introvertti vai ekstrovertti?

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Maailman kaunein nainen

Taisin lapsena olla jonkinmoinen outo lintu. Minulta muun muassa meni Dingo aivan kokonaan ohi, sillä minä fanitin Elvistä. Toivoin pääseväni isona Elviksen kanssa naimisiin (olihan hän siitä Priscillastakin jo eronnut), ja pettymys oli suuri, kun ymmärsin hänen kuolleen ennen syntymääni (huomaatteko, miten olin perillä avioerokuvioista, mutten kuolemasta).

Toinen lapsuuden ihanteistani oli Marilyn. Hän oli mielestäni - ja on edelleen - maailman kaunein nainen. Naisellinen, karismaattinen, pehmeä.

Ei kovin hyvä roolimalli nuorelle tytölle, joku saattaisi sanoa. Marilynin ulkonäkö toki oli nykyfilmitähtiä vähemmän tehtailtu vetyperoksidilla käsitellyistä hiuksista ja nypitystä hiusrajasta huolimatta, mutta tähtösen elämäntavat tai roolit, niistä ei tavoiteltavan elämän malliksi ole.

Siltä varalta että ette jaa kiinnostustani Marilyn Monroeta kohtaan, kerrataanpa muutama avainseikka idolistani: lääkkeiden seka- ja väärinkäyttäjä, joka kuoli yliannostukseen ja erään elämänkerturin mukaan aiheutti lääkkeiden käytöllään itselleen useamman keskenmenon, esiintyi elokuvissaan lähinnä kevytkenkäisenä tahdottomana blondina, eikä tainnut tosielämässään paljon tästä kuvasta poiketa. Kolmesti naimisissa, eteni urallaan reittä pitkin ja työskenteli nuoruudessaan paitsi valokuvamallina (myös alasti), ilmeisesti myös puhelintyttönä (joka on siveä nimitys prostituoidulle).

Mutta silti. Marilyn on niiin kaunis ja upea. Marilynin kauneus ei ole pelkästään ulkonäköä, vaan hänessä on jotain selittämätöntä valovoimaa. Karismaa, jota minun on vaikea liittää keneenkään nykyajan tähtöseen. Seksikkyyttä, joka ei vaadi paljasta pintaa vaan ilmenee ihan yhtä lailla pitkähihaisessa poolopaidassa kuin uimapuvussakin.

Enkä minä silloin (tai nyt) ihaillut Marilynin elämää: en halunnut olla hän tai hänen kaltaisensa. En edes hänen näköisensä (no ehkä joskus ihan vähän, mutta useimmiten en).

Kuva täältä
Kuva täältä

Tämän pitkähkön johdannon jälkeen kysyn, mikä rooli kauneusihanteilla teidän mielestänne on? Onko sellainen jokaisella, kuten luulen? Voiko tällainen kauneuden ihannointi olla vahingollista? Ainakin omassa esimerkissäni se on mielestäni täysin viatonta, mutta onko niin aina? Tarkoitan siis keskustelua siitä, kuinka nykypäivän naisihanne on vääristynyt, yltiöseksikäs, liian laiha ja niin edespäin.

Osaavatko nykypäivän lapset ja nuoret tehdä eron sen välillä, mitä ihailevat ja mitä asettavat itselleen tavoiteltavaksi? Osaavatko aikuiset? Ovatko Barbiet oikeasti vaarallisia (minä nimittäin leikin niilläkin, mutten muista missään vaiheessa pitäneeni Barbeja mitenkään erityisen kauniina. Ne olivat leluja siinä missä muutkin)?

Lisääntyneet ulkonäköpaineet ovat kuitenkin fakta, ja jostain ne tulevat. Jos eivät elokuvatähtien ihailusta, niin mistä?

Minun on helppo uskoa Helsingin Sanomien Rumuus on länsimaiden uusi elintasosairaus -artikkeliin haastateltua Jenni Simolaa, joka sanoo, että tosi-tv:llä on vaikutusta epärealististen ihanteiden syntymiseen. Filmitähtien kuuluukin olla tavoittamattomissa, mutta kun tavallinen naapurin tyttö meikataan ja stailataan televisiossa, on helppo ajatella, että minäkin voisin - ja minun pitäisi - näyttää tuolta.

Olen myös miettinyt sitä, mikä merkitys omaan itsetuntooni on sillä, että minun äitini ei juurikaan meikannut, ei ikinä laihduttanut, ei lukenut muotilehtiä eikä terapoinut itseään uusilla vaatteilla - minulla ei siis ollut mallia siitä, että omana itsenään nainen ei kelpaa. Entä minkälaisen mallin itse annan lapsilleni sillä, että saatan peiliin katsoessani puolihuolimattomasti valitella, kuinka rumalta näytän (en edes pidä itseäni rumana, tuo on vain älytön tapa sanoa, etten löydä mitään päälle pantavaa tai hiukset ovat huonosti).

Olen miettinyt sitäkin, että kun opiskeluaikana laihdutin itseni höyhensarjalaiseksi, kuinka iso merkitys oli sillä, että silloinen kaveripiirini koostui lähinnä langanlaihoista tytöistä, joista kukaan ei juurikaan harrastanut syömistä (ajan päästä alkoi tuntua hölmöltä olla ainut, joka syö lounaaksi lämmintä ruokaa, eikä esimerkiksi omenaa. Terveestä ruokahalusta tuli siis esimerkin voimalla epänormaalia).

Minä en tiedä, miten asia on. Tiedätkö sinä? Tai uskallatko arvata?

tiistai 20. elokuuta 2013

10 kysymystä

Suvi Trokee-Daktyyli haastoi kymmenellä kysymyksellä, minä vastaan. Minä muuten kovasti tykkään vastaanottaa näitä haasteita ja tunnustuksia, vaikka tuntuukin, etten osaa vastata minulle esitettyihin kysymyksiin mitenkään nasevasti tai hauskasti. Eräs Liina on siinä hommassa paljon minua parempi, olen silleen positiivisella tavalla kade. Mutta täältä pesee, hauskaa tai ei:

1. Mikä asia tai teko on sinulla oikopolku suuttumukseen?
Epäoikeudenmukaisuus.

2. ... entä välittömään ilahtumiseen?
Kiltteys tilanteessa, jossa sitä ei edellytetä.

3. Mikä on elämän tarkoitus?
42.

4. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista?
Elämä itse.

5. Oletko enemmän stoalainen vai hedonisti?
Saako sanoa stoalainen hedonisti?

6. Mikä on viimeisin oppimasi uusi sana?
En muista viimeisintä, mutta ihan vasta muutama vuosi sitten ymmärsin, mikä ero on kilpailukyvyllä ja kilpailuedulla.

7. Jos Jumala on olemassa, mitä toivoisit hänen sanovan sinulle saatuasi Pyhältä Pietarilta menolipun?
Tervetuloa.

8. Mihin osoitteeseen saisit sen Pyhän Pietarin menolipun?
Kyllä minä taivaaseen mieluummin menisin.

9. Kirja, jota et ole vielä lukenut mutta jonka lukemisesta olet pitkään haaveillut?
Uskokaa tai älkää, tämä paatunut ateisti on vuosikausia haaveillut ajasta ja energiasta Raamatun lukemiseen. Kun sen saisin valmiiksi, jatkaisin muilla pyhillä kirjoilla. Jotenkin lukulistalle vaan aina änkee muita teoksia näiden edelle.

10. Nykyään on muotia kuunnella yksittäisiä kappaleita sieltä täältä. Voisitko suositella albumia, joka on hyvä kokonaisuutena?
Voin suositella kolmea: 1) Nick Cave & The Bad Seedsin Let Love In tai 2) No More Shall We Part sekä 3) Faith No Moren Angel Dust.

lauantai 17. elokuuta 2013

Äidit ja tyttäret

Äitini oli käymässä. Hän asuu matkan päässä, joten vierailee harvoin, mutta viipyy useamman päivän. Äiti tuli tutustumaan uuteen lapsenlapseensa ja auttamaan minua arjen pyörittämisessä. Leikki esikoisen kanssa, laittoi ruokaa, silitti miehen paidat (!), siivosi.

Ihanaa saada äiti avuksi tuolla tavalla.

Mutta kun ei ole. Minä olin koko neljän päivän vierailun ajan kireä kuin viulun kieli. Äksyilin ja kiukuttelin. Tiuskin ja olin inhottava. Ärsyynnyin ihan kaikesta, muun muassa siitä, että tiskikone oli väärin täytetty ja siitä, että äitini puki esikoisen väärässä järjestyksessä (tämä ei ole vitsi, olin ihan oikeasti juuri näin lapsellinen).

Puolustuksekseni voisin sanoa, että olen tällä hetkellä todella väsynyt, ja äksyilisin varmasti kenelle tahansa. Mutta se ei ole täysin totta: äitini ärsyttää minua enemmän kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Ihan pelkällä läsnäolollaan, sillä, että on koko ajan siinä.

Minusta tämä on kurjaa. Minusta olisi mukavaa, jos saisimme toisissamme parhaat piirteet esiin, mutta minusta kuoriutuu äidin läsnäollessa melkoinen riivinrauta. Kyllä äitikin ärsyttävä on, mutta tuskin ihan siinä määrin, mitä kuvittelen. Pahaa mieltäni lisää se, että en minä haluaisi olla näin huono, kiittämätön tytär.

Jonain parempana hetkenä, kun aivoni eivät ole unenpuutteesta näin puuroutuneet, minusta olisi hyödyllistä pohtia, mistä tämä johtuu. Onko äidin ja aikuisen tyttären suhde tuomittu kitkaiseksi, vai voiko se olla lämmin ja täynnä harmoniaa? Mikä siinä on, että äitini ärsyttää minua niin kovasti? Kun toista ei voi muuttaa, voinko tehdä jotain itselleni, että tilanne paranisi?

Millaisia äiti-tytär -suhteita teillä on? Saa kertoa myös niistä hyvistä suhteista - minusta on oikein kiva kuulla, jos jollain suhde omaan äitiin on onnistunut (meillä kun se on takunnut aina, ja on nyt - ylläolevasta huolimatta - parempi kuin koskaan aiemmin).

torstai 15. elokuuta 2013

Sylivauva

Kehuskelin aiemman tekstini kommenteissa, että vauva nukkuu paljon ja itkee vähän. No, tämä pitää paikkansa, mutta tarkennetaan vähän: vauva nukkuu paljon ja itkee vähän, jos saa olla sylissä. Eikä ihan tavallinen syli kelpaa, vaan vauva haluaa olla tiukasti kapaloituna kantorepun kyytiin. Lisäksi vaaditaan liikettä. Olenkin niin tottunut hytkymään, heijaamaan ja tanssahtelemaan, että teen sitä myös ollessani irti vauvasta. Mahtaa näyttää hullunkuriselta. Onneksi en ole irti vauvasta kovin usein.

Kantoreppuhan on sikäli kiva apuväline, että siinä saa kädet vapaaksi ja vauva saa sitä mitä kaipaa eli läheisyyttä. Mutta olisi se mukava välillä olla ilman viiden kilon säkkiä tuossa edessä. Saada vapaaksi koko kropan, eikä vain käsiä.

Hyvinä hetkinäni muistan, että vauvan ikä lasketaan vasta viikoissa: ei hänen kuulukaan viihtyä vielä itsekseen. Näinä hetkinä osaan olla kiitollinen siitä, että yöt sentään sujuvat sängyssä nukkuen, vain muutamilla herätyksillä (olkoonkin, että yö alkaa usein lähempänä puoltayötä ja päättyy kuuden tienoilla). Tärkeintä kai on, että vauva sentään nukkuu. Että pienet ovat minun murheeni, ja turhaan valitan.

Synkkinä hetkinäni suren kipeytyvää selkääni ja sitä, että esikoisen päiväuniaikakin menee hytkyessä ja heijatessa (bloggaaminen onnistuu niinkin, omien päiväunien nukkuminen ei). Pohdin, että jos yöllä vauva nukkuu sängyssä, niin miksei päivisin (eli mitä ihmettä teen väärin?). Heikkoina hetkinäni pelkään joutuvani kantamaan lasta ikuisesti. Sitten taas hengittelen syvään ja ajattelen, että ajan hyvä puoli on se, että se kuluu. Lapset kasvavat, ja vaiheet menevät ohi. Kohta se jo kävelee, ja teininä viimeistään äidin syli on viimeinen paikka, minne haluaa.

Mutta kyllä minua silti vähän väsyttää.

tiistai 13. elokuuta 2013

Kissa kiitoksella elää

Välillä käy niin, että sitä kuvittelee keksineensä jotain omaperäistä sanottavaa vain huomatakseen, että joku toinen sanoi sen jo, ja vieläpä paremmin. Sitten sitä kaivaa luonnoksen Bloggerista esiin ja pohtii, heittäisikö sen roskakoriin vai muokkaisiko sittenkin valmiiksi ja laittaisiko eetteriin.

Tällä kertaa laitan, koska aihe on tärkeä. Nimittäin kehuminen.

Me suomalaiset emme ole kovin hyviä kehumaan. Emme toisiamme, ja vielä vähemmän itseämme. Kehumista pidetään tyhjänpuhumisena, nöyryyttä ja vaatimattomuutta hyveenä. Tämä tuntuu istuvan kulttuurissamme sitkeästi.

En ole varmasti ainoa, joka ei lapsuudessaan muista kehujen kohteena paistatelleensa. Vanhemmat silloin taisivat pelätä, että lapsi ylpistyy tai menee pilalle, jos tätä kehuu. Lakkaa vielä yrittämästä, jos saa kuulla olevansa hyvä.

Sama pätee työpaikoilla: minä sain kerran kuulla esimieheltäni kiittävän palautteen jälkeen, etten "saa antaa kiitoksen nousta hattuun, sillä ihan kaikilla rintamilla ei vielä olla maalissa". No siitä ei ollut pelkoa, olin ihan riittävän tietoinen asiasta ilman erityismainintaakin.

Minä olen aikuisiällä opetellut kehumaan ja ottamaan vastaan kehuja. Kun mieleen tulee jotain kaunista toisesta ihmisestä, pyrin sanomaan sen ääneen. Kun minulle sanotaan jotain kaunista, pyrin sanomaan kiitos sen sijaan, että vähättelisin kehuja. Kun olen tyytyväinen itseeni, pyrin sanomaan senkin ääneen. Lapseni aion hukuttaa kehuihin nyt ja tulevaisuudessa.

Minä nimittäin uskon, että ihminen ei mene kehuista pilalle. Uskon, että hän menee pilalle ilman kehuja.

Toki kaikki epäaito kehuminen, jolla pyritään osoittamaan, että kelpaat vain jos olet sellainen ja tällainen, on vahingollista. Minä en nyt puhu siitä. Puhun siitä, että haluaa sanoillansa tehdä toiselle hyvän mielen. En pysty näkemään siinä mitään pahaa. Kuten en pysty siinäkään, että kehuista nauttii.

**

Sitten vielä sananen ulkonäköön liittyvien kehujen merkityksestä. Olen toisinaan törmännyt sellaiseen ajatukseen, ettei tyttölasta saisi kehua kauniiksi, jotta tämä ei rakentaisi itsetuntoa ulkonäkönsä varaan. Olen eri mieltä. Minun mielestäni ihan kaikkia ihmisiä saa ja pitää kehua kauniiksi. Jokaisella on oikeus tuntea itsensä kauniiksi.

Kauniiksi kehumisen välttelyä joku perustelee sillä, ettei se ole omaa ansiota. Entä sitten? Ei ole moni muukaan asia, mutta ei se sitä tarkoita, ettei niistä saisi tuntea hyvää mieltä. Argumentti on yhtä looginen kuin väite, ettei kauniista säästä saisi iloita, kun se ei ole omaa ansiota.

Joku voi myös sanoa, etteivät kaikki ihmiset ole kauniita. Minä sanon, että ihan jokaisesta löytyy kauneutta. Toisella on kauniit silmät, toisella iho, kolmannella kädet. Kauneutta on lopulta ihan yhtä helppo löytää kuin rumuutta, mutta joskus se vaatii enemmän treeniä. Ja se on muuten hyvää treeniä se.

perjantai 9. elokuuta 2013

Palkkaisitko perheellisen?

Tuttava avasi Facebookissa keskustelun siitä, miten työelämä kohtelee eri lailla perheellisiä ja perheettömiä. Melko nopeasti keskustelu täyttyi katkerista tilityksistä siitä, kuinka lomat päätetään lapsellisia suosien, ja lapsettomat työkaverit joutuvat tekemään työt, kun lapsellinen kollega on hoitamassa sairasta lasta tai kieltäytyy ylitöistä saadakseen aikaa perheen kanssa.

Kuten arvata saattaa, keskustelu kärjistyi kiistelyksi siitä, kummat ovat parempia työntekijöitä ja kummalla on rankempaa. Minusta tämä vastakkainasettelu ei ole kovin kiinnostavaa, eikä se kovin hedelmällistäkään ole. Kinan lähtöoletus kun on se, että kaikki perheelliset olisi valettu samasta muotista mitä tulee arjen tukiverkostojen, lasten sairastamisten tai oman uraorientoituneisuuden määrään. Ihan yhtä lailla älytöntä on väittää, että lapsettomat olisivat keskenään yhtäläinen ryhmä - eivät ole, vaan sieltä löytyy niin tunnollisia uraohjuksia kuin laiskoja ja saamattomiakin.

Silti kiistan taustalla piilee epämiellyttävä totuus: monilla työpaikoilla ei ole osattu reagoida siihen, että erilaisissa elämäntilanteissa odotukset työlle ja mahdollisuudet sille omistautumiseen ovat erilaisia. Sen sijaan teeskennellään, että samat säännöt pätevät kaikille, vaikka ne eivät päde. Siten voi käydä niin, että lapsettoman kanssa samassa asemassa samalla palkalla työskentelee ihminen, jonka ei tarvitse jäädä ylitöihin tai olla joulua töissä, koska lapset.

Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minun mielestäni työelämän pitää joustaa elämäntilanteen mukaan. Mutta ei kollegoiden kustannuksella.

Itse odotan vähän kauhulla vielä kaukana siintävää töihin paluuta. En ole kuullut kovin rohkaisevia tarinoita työn ja perheen yhteen sovittamisesta. Sellaisia tarinoita olen kuullut, joissa toinen onnistuu, ja toisen laiminlyönnistä podetaan jatkuvaa huonoa omatuntoa. Mutta molemmat? Ne tarinat ovat harvemmassa.

Epäsuhta on siis olemassa (vai onko joku eri mieltä?). Mutta miten se ratkotaan? Onko olemassa ratkaisua, jossa kaikki voittavat?

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Loman loppu

Kotiäidin loma on silloin, kun mies on lomalla. Näin meilläkin.

Vauva-arki on tuntunut varsin helpolta, kun aikuisia on ollut yksi lasta kohden. Kaksin olo vauvan kanssa on kerrassaan lepäämistä, sillä vauva pääsääntöisesti nukkuu ja syö. Uloslähtö kahden lapsen kanssa on helppoa, kun toinen huolehtii vauvasta ja toinen esikoisesta. (Olen muuten tässä viime päivinä pohtinut useasti sitä, että olisipa hienoa, jos toisen lapsen saisi ensimmäisenä. Ei nimittäin lainkaan tuntunut lomalta, lepäämiseltä tai helpolta esikoisen ensimmäiset viikot.)

Paljon emme ole lomallamme ehtineet, mutta Korkeasaaressa on käyty, ja Haltialan tilalla etsimässä herneitä. Nautimme rauhallisen ja herkullisen aikuisten lounaan Mustikkamaalla Aliassa esikoisen nukkuessa päiväuniaan ulkona rattaissa ja kuopuksen rintarepussa. Ravintolapalveluita olemme hyödyntäneet myös koko perheen voimin. Minä olen nukkunut monet päiväunet vauvan kanssa, mies on käynyt esikoisen kanssa rannalla ja pyörälenkeillä. Siivoamaankin olemme ehtineet, ja laittamaan ruokaa pakkaseen.



Lomalla on ollut hyvää aikaa kirjoittaa blogia, kuten olette varmasti päivitystahdista huomanneet.

Ja nyt se sitten loppuu. Hui kauhistus.

Olen saanut hyviä evästyksiä arkeen sekä teiltä että tosielämän tutuilta äideiltä. Tärkein niistä on riman pitäminen matalalla. Toinen mieleen jäänyt on se, että arkeen kannattaa suhtautua kuin työhön: ei oikeissa töissäkään pääse päiväunille tai kahvitauoille milloin haluaa, joten miksi tässä pääsisi. Oikeissakin töissä kohtaa epämiellyttäviä tilanteita ja joutuu epämukavuusalueelle, niin tässäkin. Kolmas on se, että lapset kasvavat, ja sen myötä arki helpottuu. Yritän pitää nämä neuvot mielessä.

Jos täällä on lähiaikoina hiljaisempaa, se tarkoittaa, että olen puistossa, syömässä, vaipanvaihdolla, tai päiväunilla.Ja jos muita syksyisin jännittää päiväkodin aloitus tai töihin paluu, niin myönnettäköön, että perhosia on vatsassa täälläkin.

maanantai 5. elokuuta 2013

Naisen paikka

Kenellä on valta päättää naisen vartalosta?

Naisella itsellään, olisi tietysti mieluinen vastaus. Taitaa kuitenkin olla niin, että vieläkään asia ei ole niin.

Jäin pyörittelemään A Beautiful Body -haasteen herättämiä ajatuksia. Haasteessa naiset kertoivat kuvallaan ja tarinallaan, että ovat tyytyväisiä itseensä ja elämän muokkaamaan vartaloonsa.

Kuten aina, haaste herätti myös toisenlaisia tulkintoja. Kysyttiin, onko julkaisemisen motiivi vain kehujen kalastelu. Pohdittiin, oliko kuvien julkaisu vain ilmentymä julkisuushakuisesta ja ulkonäkökeskeisestä kulttuuristamme. Kysyttiin, pitääkö naisen asettua katseille alttiiksi tullakseen hyväksytyksi.

Tapani mukaan jäin jumiin näihin ajatuksiin. Lisäpontta pohdinnoille toi Suvi Trokee-Daktyylin mainio teksti Armpits 4 August -kampanjasta. Jäin miettimään, kuinka paljon ympäröivä yhteiskunta vieläkin haluaa hallita naisen vartaloa - ja kuinka iso osa tuosta hallinnasta tehdään naisten vapauttamisen nimissä.

On varmasti totta, että kulttuurimme asettaa tietyt ihanteet kauneudelle ja naiseudelle. Mutta minkälainen toiminta on merkki epäterveestä kehonkuvasta ja itsetunnosta? Ja millainen on normaalia oikeutta päättää omasta kehostaan? Voiko ylipäätään itsetunnon rajoja piirtää ulkopuolelta, ihmisen ulkonäön tai ulkoisen toiminnan perusteella?

Kuva täältä
Voiko nainen pukeutua vapaaehtoisesti burkaan, vai onko aina kyseessä alistamisen muoto? Ovatko silikonirinnat merkki huonosta itsetunnosta? Saako nainen harrastaa satunnaista seksiä, vai onko se vain hyväksynnän hakemista antautumisen kautta? Onko häpykarvojen ajelu merkki pornoteollisuuden aivopesusta, vai voiko nainen aidosti pitää ajeltua häpyä esteettisesti miellyttävänä? Onko kainalokarvojen ajamatta jättäminen tasa-arvoa? Onko oman ulkonäön pohtiminen turhamaisuutta vai normaali osa ihmisen identiteetin rakentumista? Onko oman valokuvan julkaiseminen internetissä hyväksynnän hakemista vai ainoastaan yksi itsensäilmaisun muoto?

Voiko olla niin, että yrittäessämme purkaa vuosisatojen kahleita, tulemmekin huutaneeksi vapautta niille, jotka eivät sitä kaipaa?

perjantai 2. elokuuta 2013

Rakas vartaloni

Pohdin pitkään, haluanko osallistua Mami Go Go:n Mintun liikkeelle panemaan A Beautiful Body -haasteeseen. Olen sinut vartaloni kanssa, nyt ehkä enemmän kuin koskaan, mutta puolipukeissa esiintyminen internetissä jännittää, ja tuntuu vähän oudolta. Uskon olevani useimman mielestä oikein hyvän näköinen kahdesti synnyttäneeksi naiseksi, vaikka edellisestä synnytyksestä ei ole vielä kolmea viikkoakaan.

Pohdintaa aiheutti etenkin se, että tätä haastetta kohtaan on esitetty kriittisiäkin lausuntoja. Harmittavin oli se, että osallistujat vain kalastelevat kehuja ulkonäöstään tai hakevat kehuilla hyväksyntää itselleen. Siinä on mielestäni ymmärretty haaste täysin nurinkurisesti: tarkoituksena oli kai näyttää, että osallistuneet naiset ovat jo sinuja itsensä kanssa, eivätkä tarvitse ketään ulkopuolista vahvistamaan omaa kehollista itsetuntoaan. Se, että julkaistut kuvat ovat keränneet kehuja, on vain mukava lisä.

Minun mielestäni A Beautiful Body -haaste on kaunis ja tärkeä, ja siihen osallistuneet naiset ovat rohkeita: eivät vain siksi, että he esiintyvät vähissä vaatteissa internetissä, vaan siksi, että he uskaltavat sanoa "tällainen olen, ja pidän itsestäni".

Minusta ihmisen vartalo - miehen ja naisen, nuoren ja vanhan, ison ja pienen - on kaunis. Pidän Helsingin Sanomien kuukausiliitteen Sielu ja ruumis -juttusarjasta, jossa eri ihmiset puhuvat omasta vartalostaan ja suhteestaan siihen. Erityisesti pidän siitä, että sarjan alastomana kuvatut ihmiset ovat keskenään niin kovin erilaisia - aivan kuten me kaikki. A Beautiful body -haaste on toiminut samalla tavoin: tuonut esiin meitä tavallisia naisia, sellaisina kuin olemme, omilla tarinoilla höystettynä. Rehellisenä, lihallisena, upeana.

Todellista kauneutta on mielestäni se, että ihminen tuntee olonsa hyväksi omassa kropassaan. Kilojen, muhkuroiden, jenkkakahvojen tai arpien määrällä ei ole väliä - kun ihminen kantaa itsensä ylpeydellä ja nauttii olostaan, hän on kaunis.

**

Minun suhteeni omaan kroppaani on jokseenkin mutkaton. Parikymppisenä, kun elämä oli muutenkin epävarmaa, laihdutin itseni liian laihaksi. En minä anorektinen ollut, mutta suhteeni ruokaan muuttui epäterveeksi: ajattelin syömisiäni koko ajan ja laskin kaloreita. En muista miten, mutta jotenkin se vaihe meni onneksi ohi ja palasin normaalipainoiseksi. Tuota vaihetta lukuunottamatta olen ollut suurin piirtein tyytyväinen kroppaani, ainakin siinä määrin, etten ole halunnut lähteä sitä rääkkäämään ylettömällä paastoamisella tai treenillä. Eipä sellaiseen olisi viime vuosina ollut tilaisuuttakaan, kun raskaudet ja imetykset ovat myllertäneet kroppaani ensin isoksi ja sitten pieneksi.

On minulla niitäkin päiviä, kun vaihdan vaatteita miljoona kertaa ja tuskailen peilin edessä, kun mikään ei näytä hyvältä. On myös niin, että huolimatta siitä, mitä lukemaa vaaka näyttää, minua on peilistä tuijottanut aina sama nainen. Kun olen huolien takia laihtunut, huomaan sen vasta, kun ihmiset alkavat huomauttelemaan - peilistä en muutosta näe.

Lapsena ja nuorena en ollut urheilullinen. En ole vieläkään, mutta vanheneminen on aikaansaanut sen, että liikkua pitää, jos haluaa pysyä kivuttomana. Kroppani kärsii selkä-, niska- ja hartiajumeista ja -kivuista, jos en liikuta sitä säännöllisesti. Siksi nytkin odotan kärsimättömästi sitä, että pääsen taas juoksemaan.

Olen tyytymätön kehooni ainoastaan silloin, kun se pettää minut olemalla kipeä. Loppuraskaudet ovat olleet vaikeita sietää siksi, että olen molemmissa ollut kovin liikuntarajoitteinen liitoskipujen ja kramppien takia. Lisäksi väsyin herkästi pienestäkin ponnistelusta. Silloin olen ajatellut, että tältäköhän tuntuu olla vanha, kun mieli vielä haluaisi tehdä ja puuhata, mutta kroppa kieltäytyy yhteistyöstä.

Olen loputtoman kiitollinen siitä, että tämä vartaloni on kantanut sisällään ja synnyttänyt kaksi ihanaa, täydellistä lasta, ruokkinut yhden ja parhaillaan ruokkii toista. Syntymän ihme on sellainen, etten sitä vieläkään oikein ymmärrä, mutta se on saanut minut armollisemmaksi omaa ulkonäköä kohtaan (vartaloa, joka on saanut aikaan jotain niin hyvää, on vain pakko rakastaa). Kaikilla meillä on ne omat epätäydellisyytemme, jotka pistävät omaan silmään, vaikka muut eivät niitä todennäköisesti huomaa. Niin minullakin, mutta vuosi vuodelta ne häiritsevät minua vähemmän.

**

Niin, sitä kuvaa ei sitten tässä ollut. En pitkällisen harkinnan jälkeen sittenkään halunnut sitä julkaista. Oliko kyse siitä, etten ollut riittävän rohkea, vai siitä, että olen niin sinut itseni kanssa, että mitään kuvaa ei tarvita? En tiedä, enkä välitä. Tarinani riittäköön tältä erää.

Helpolla tyytyväinen

Lapset ovat sitten ihania.

Luin lehdestä, että Helsingin viljelysmaille saa taas mennä herneitä ja kesäkukkia poimimaan. Koska herneet ovat esikoisen suurta herkkua (minun myös), pakkasimme heti samana päivänä perheen matkaan kohti Haltialan peltoja.

Ei siellä mitään herneitä ollut. Kaikki syöty vikkelämpien toimesta. Jäljellä enää rutikuivia palkoja ja tallattuja varsia.

Koska lapselle oli luvattu, saalistin haukankatseellani syötäväksi ehkä 10 palkoa. Voi sitä riemua, mikä niistä syntyi. Onnellinen lapsi, onnellinen äiti.

Näkyykö herneitä?

Muut kuvaa kesävarpaita rannalla, minä saappaita pellolla.

Ihan näyttää syksyltä, eikö?

torstai 1. elokuuta 2013

Miten maailma makaa

Niillä main kun sinä synnyit:

Suomen presidentti on kokoomuksen Sauli Niinistö. Hallitusta johtaa Jyrki Katainen (kok), aisaparinaan valtionvarainministeri Jutta Urpilainen (sdp). Monipuoluehallitus on pätevästi osoittanut olevansa kykenemätön tekemään päätöksiä: kuntauudistus takkuaa, sosiaali- ja terveysuudistus kenties vielä enemmän. Kirkollisasioista vastaava sisäministeri Päivi Räsänen (kd) keskittyy lähinnä lausunnoillaan houkuttelemaan ihmisiä eroamaan kirkosta ja niittämään kansainvälistä mainetta vertaamalla aborttia teurastukseen.

Suomeen halutaan tasa-arvoista avioliittolakia, mutta se ei tule tällä hallitusaudella menemään läpi, koska se ei ole hallitusohjelmassa, johon hallitus on päättänyt hirttäytyä. Ensimmäiset kansalaisaloitteet on käsitelty eduskunnasta, antaen lähinnä esimerkin siitä, että kansalaisaloitteiden merkitys on pienen pieni. Alkoholista keskustellaan edelleen kieltolakimentaliteetilla.

Britanniassa syntyy kruununperillinen, jota odotellessa media valvoo St. Maryn sairaalan ovia viikkokaupalla keksien uutisia ei mistään. Egyptissä mellakoidaan, Espanjassa ja Sveitsissä törmäillään junilla tuhoisin seurauksin, Kimi ajaa formulaa, Jokerit myytiin venäläisille ja amerikkalaiset vakoilevat internetiä.



Sinun mikrokosmoksesi on 73 neliön kerrostalokolmio Helsingissä spårakiskojen varrella. Oikein mukava koti, on hissi jonne kärryt nipin napin mahtuvat, on paahteinen parveke päiväunille (sitten syksymmällä), on oma huone jaettavaksi esikoisen kanssa (sitten joskus), on pikkuinen kylppäri ja keittiö, josta pääsee juoksemaan ympyrää olohuoneeseen (esikoisen lempipuuhaa, muuten).

On vähän kalkkikset vanhemmat, jotka edelleen lukevat lehtensä paperilta, eivät omista iPadia tai podia tai phonea. Ilmaisia televisiokanavia on monta (pakollinen "silloin kun minä olin lapsi" -lisäys tähän: minun lapsuudessano televisiokanavia oli kaksi, eikä päiväsaikaan tullut muuta kuin virityskuvaa), mutta sieltä ei tule kuin tosi-tv:tä ja vanhojen roskaleffojen sadansia uusintoja. Vanhempasi ovat televisionkin suhteen kalkkiksia ja katsovat valtaosin ohjelmansa ohjelmavirrasta. Jos oikein villiksi heittäytyvät, tallentavat digiboksille katsoakseen seuraavana päivänä. Internetistä meillä on katsottu telkkaria ehkä kerran.

On äiti, joka vasta opettelee olemaan kahden lapsen kanssa ja isi, joka kohta palaa töihin isyysvapaaltaan. On ihana esikoinen, joka paijaa päätä ja tutkii pieniä varpaitasi. On tätiä, setää, mummia, mummoa, vaaria, ukkia ja serkkuja neljä kappaletta. On isin ja äidin kavereita ja heidän lapsiaan, jotka hekin tykkäävät kovasti sinusta.

On kaiken kaikkiaan ihan kiva elämä.