keskiviikko 28. elokuuta 2013

Asunto lapsiperheelle

Työkaverini kertoi taannoin muuttaneensa perheineen Porvooseen saatuaan lapsen. Edellinen asuinympäristö kun ei ollut lapselle sopiva. Myöhemmin keskustelussa tuli ilmi, että perheen edellinen koti oli korttelin päästä meidän nykyisestä kodistamme.

Esikoista odottaessani muutimme kaksiosta kolmioon. Ajatuksena ei niinkään ollut se, että vauva tarvitsee lisähuoneellisen verran tilaa, vaan se, että vauvan mukana tuleva kamamäärä tarvitsee lisää tilaa. Toista lasta odottaessani vastasin lukemattomat kerrat kysymykseen "aiotteko nyt muuttaa isompaan asuntoon". Emme aio, vaan aiomme pysyä tässä 73 neliön kerrostalokolmiossamme toistaiseksi. Varmaankin viimeistään sitten, kun esikoinen menee kouluun, haluamme hänelle oman huoneen. Ennen sitä mahdumme tähän nykyiseen.

Tilava kodinhoitohuone toimii toisinaan myös olohuoneena.

Asumiseen liittyvät mielipiteet ja valinnat ovat yksilöllisiä: yksi kaipaa omaa pihaa ja avaraa maisemaa, toinen ratikan kolinaa. Luin hiljan Ylen Olotilasta kolmihenkisestä perheestä, joka asuu 36 neliön yksiössä Töölössä. Heille pieni asunto on ideologinen valinta, jota perustellaan mm. ympäristökuormalla ja perheen yhdessäololla: "Emme halua elää niin, että lapsi leikkii omassa huoneessa ja jompikumpi vanhemmista työskentelee yksin keittiössä." (Sivuhuomiona täytyy todeta tähän, että minä olen hyvin harvoin yksin yhdessäkään asuntomme huoneista. Edes kylpyhuoneessa.)

Tunnen monia, jotka lasten synnyttyä ovat luopuneet keskusta-asunnosta ja muuttaneet rivitaloon Espooseen tai omakotitaloon Keravalle - tosin tämäkin trendi näyttäisi olevan ainakin toistaiseksi taittumassa. Itse haluan asua hyvien julkisten liikenneyhteyksien ulottuvissa, mutta nyt toisen lapsen synnyttyä ymmärrän mainiosti oman pihan viehätyksen: kuinka helppoa olisi, jos ulkoilun voisi hoitaa tuuppaamalla lapset ovesta omalle pihalle. Itse asiassa muuttaisin rivitaloon sekunnissa, jos sellainen löytyisi halvalla tältä samalta postinumeroalueelta (heh, ja lehmät lentää, eikö vain).

Vaikka kaupunkiasuminen onkin minulle valinta, neliöt ovat olosuhde (ihminen jaksaa kantaa vain tietyn verran asuntolainaa). Minusta olisi mukava asetella päähäni hyvän ihmisen kruunua ja vastaanottaa ekologisuuspisteitä ahtaasti asumisesta (suhteessa suomalaisten keskiarvoon), mutta ollaanpas rehellisiä: kyllä minä ottaisin enemmän neliöitä, jos se olisi taloudellisesti mahdollista ilman muuttoa kauemmaksi. En sanoisi ei vierashuoneelle, isommalle eteiselle, tilavammalle kylpyhuoneelle, ja jos nyt toivotaan-toivotaan -linjalle lähdetään, niin kyllä kirjastohuonekin ihana olisi.

Sisustustyyny syksyn trendiväreissä.

Asuminen on siitä jännä juttu, että vaikka mieltymykset ja toiveet ovat henkilökohtaisia, on asuminen pitkälti politiikkaa. Minkälaisessa ympäristössä haluamme elää? Kaipaammeko entisen pääministerin tapaan nurmijärveläistä puutarhakaupunkia, vai urbaania kerrostaloaluetta? Automarketteja vai kivijalkakauppoja? Entäpä muut palvelut: kirjastot, terveysasemat, päiväkodit? Kuinka lähellä on lähipalvelu, ja kuinka pitkä matka on kauas? Asumiseen liittyvät päätökset ja mielipiteet ovat omiaan herättämään tunteita, puhutaanhan omasta kodista.

Minä olen taipuvainen äänestämään elävän ja toimivan kaupunkimaisen asumisen puolesta. Omaan maailmankatsomukseeni ei mahdu elämä, jossa joka paikkaan pitää mennä autolla, ja autoja on oltava yksi per aikuinen.

Toki näkökulmani on suppea: Suomi on suuri maa, ja etäisyydet ovat pitkiä. Helsingistä on helppo huudella urbaanin kerrostaloasumisen perään, tai vaatia terveyskeskuksesta kävelyetäisyyden päässä sijaitsevaa lähipalvelua.

Pinnasänky, tuo säilytyskalusteiden kruunaamaton kuningas.

Alussa mainittuun 36 neliön töölöläiskotiin pääsee tutustumaan tiiviin asumisen ekologisuutta ja kaupunkiasumisen energiatehokkuutta esittelevällä Urbaaneilla asumismessuilla 31.8. ”Haluamme rikkoa myytin, että jossain elämäntilanteessa kaupungista tulisi muuttaa pois, tai että korkeatasoinen asuminen tarvitsisi paljon tilaa”, koordinaattori Eeva Astala kertoo tapahtuman nettisivuilla.

Hieno näkökulma, ja mukavaa, että asumisesta puhutaan myös ympäristötekona, eikä vain sisustuslehtien kiiltokuvina. On myös hyvä, että asumisen myyttejä rikotaan ja esitetään toisenlaisia tapoja asua. Koska onhan se niinkin, että ympäristön esimerkki vaikuttaa omiin tarpeisiin: jutun töölöläisperhekin kertoo, että monella heidän ystävällään on ihan yhtä pieni asunto. Osaisikohan sitä itse asua yhtä ahtaasti, jos olisi tottunut siihen, että se on normi?

21 kommenttia:

  1. Itse suihkin nykyään Keravalta junalla keskustaan lähes samassa ajassa, mitä ennen Kalliosta ;) Mutta tuo, että on oma piha on tosiaan ihanaa; sinänsä ei kovin paljon helpompaa, sillä oma 2v lapsemme ei ainakaan viihdy ollenkaan siinä oman rivarin takapihalla vaan samalla tavalla on lähdettävä mukaan viipottamaan pitkin maita ja mantuja..mutta eipähän tarvitse ensin matkata portaita tai hissejä ja on helppo piipahtaa sisällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aa, mun ei ehkä tarvitsekaan muuttaa rivariin, jos oma piha ei ratkokaan ulkoiluun liittyvää pulmaa eli minun laiskuuttani? :) No on siinä varmasti muita hyviä puolia, kuten kirjoitit.

      Poista
  2. Me asumme juurikin tuollaisessa nurmijärveläisessä puutarhakaupugissa/lapsiperheiden paratiisissa/puolilandella. Sinänsä rohkea päätös kun rivarinpätkä tipahti syliin ja teimme tarjouksen ilman että olimme suorittaneet mitään erityisempää syyniä ympäristön suhteen. Kulkuyhteydet oli tiedossa ja jotain suosituksia saatu (vanha työkaveri löytyi naapurista). Oli se silti iso juttu muuttaa isosta kaupungista pienemmälle paikkakunnalle.

    Minä pidän tuosta pihasta, siitä luopuminen ottaisi kyllä koville, mutta vaikka tästä sukeutuikin yksi parhaimmista siirroistamme ikinä ja olemme viihtyneet todella hyvin, uneksin myös tasaisin väliajoin lähikaupasta ja postista. Ylipäätään siitä ettei joka paikkaan mentäessä tarvitse autoa. Pyörällä toki pääsee nopeasti, mutta ei kahden pyöräilytaidottoman lapsen kanssa ;) Onneksi palvelut on ihan lähellä ja onneksi kahta autoa ei tarvitse kun toinen pääsee töihin julkisilla (eikä kahteen autoon olisi varaakaan).

    Olen itse vähän kyllästynyt siihen vääntöön että kummassa kasvaa tyytyväisempiä lapsia - maalla vai kaupungissa (vaikka tekstisi ei tätä suoranaisesti koskenutkaan). Vanhemmistahan se on kiinni eikä siitä löytyykö ulko-ovelta heinäniitty vai ratikkakiskot. Minä jotenkin ihailen teitä kaupunkiperheitä, enkä kylläkään tiedä miksi! Varmaan kun itse on tottunut asumaan väljästi niin olisinko sellainen metelin perään kyyläävä kamala kotiäiti, joka kurkkii postiluukusta naapureiden elämää, haha! No ei kai, mutta minusta ahtaasti kaupungissa asumisessa on omat ihanat puolensa, samoin kuin täällä heinäniityllä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon vakaasti siihen, että lapsella on hyvä olla siellä, missä vanhemmalla on hyvä olla. Ihan yhtä vakaasti uskon siihen, että meitä aikuisia on moneen lähtöön: minä en viihtyisi lasten kanssa 36 neliössä enkä varmaan ihan maalla-maallakaan, mutta moni muu viihtyy, ja hyvä näin.

      Oot(te)ko muuten pohtineet fillarikärryä? Jos pyöräily on se juttu, niin sellaisen kyytiin saa lapset aika kivasti. Mä itse tykkään kävellä, joten siksi on hyvä, että asutaan paikassa, jossa kaikki on lähellä. Mies suhailee fillarikärryn kanssa pidemmällekin.

      Poista
  3. Me asutaan keskustakolmiossa miehen ja lapsen kanssa ja se on ihanaa! Pääsee kävellen kauppoihin ja kahviloihin, harrastuksiin jne. Keskustassa asuminen oli mun pelastus lapsen pikkuvauva-aikoina kun tuntuu että pää hajosi neljän seinän sisällä eikä äitikavereita ollut. Niinpä pystyin menemään pyörimään läheiseen kauppakeskukseen ja tunsin edes jotenkin kuuluvani yhteiskuntaan.

    Ainut tylsä homma tässä asumismuodossa on juurikin tuo, ettei lasta voi päästä yksin pihalle touhottamaan vaan pitää mennä yhdessä lähipuistoon. Mutta onneksi kaikkialle muualle pääsee helposti ja nopeasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka mä haaveilen omasta pihasta, niin toisaalta on hyvä, että joutuu menemään puistoon. Erakoituisin varmaan ihan täysin, jos ei ulkoilun takia tarvitsisi lähteä himasta - nyt saan puistosta kaipaamiani aikuiskontakteja. Leikkipuistoon ei vaan saa perustaa omaa yrttimaata, että ei se kokonaan omaa pihaa korvaa :)

      Huippuesimerkki lähipalvelusta muuten: kävin tänään hierojalla vastapäisessä talossa. Lapsenvahti tarvittiin reiluksi tunniksi, kun matkaa oli kadunylityksen verran :)

      Poista
  4. Mä olen vasta alkuvaiheessa raskaana, mutta jo nyt joutunut vastaamaan joillekin kyselijöille että ei, en oo muuttamassa keskustasta-asunnosta mihinkään ainakaan ensimmäiseen vuoteen. Todellakaan ei houkuta muuttaa johonkin jossa sosiaalinen eläminen on vieläkin haastavampaa, en siis näe vaan pienintäkään iloa elää pienen vauvan kanssa lähiössä, jos lähellä ei asu kavereita. Ensimmäisen vuoden aikana lapsi ei kaipaa kilkettä ja vilkettä ja mahdollisuutta päästä ulos leikkimään, sen sijaan minä kaipaan sitä että pystyn ilman kohtuuttomia ponnisteluita näkemään muita aikuisia ja hoitamaan yksin ilman autoa päivittäistavarahankinnat.
    Katsotaan sitä lähiötä sitten vähän myöhemmin jos se tuntuu tarpeellisemmalta. En kyllä toisaalta yllättyisi jos silloinkin houkuttaisi enemmän kerrostalo/rivari keskustan tuntumassa mutta suljetulla sisäpihalla, jossa voi leikkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnittelut tulevasta vauvasta ja ihanaa odotusta sinulle!

      Niinhän se on, että vauva ei kaipaa kuin vanhempansa ja kodin. Siksi asumisvalinnat onkin mun mielestä jokaisen tehtävä itse - ei ole mitään yleispätevää normia sille, miten lasten kanssa (tai ilman) kuuluu asua. Urbaanit asuntomessut on kiva idea niiden perinteisten asuntomessujen rinnalle, mutta on niille perinteisillekin tarvetta.

      Mä ainakin varaan itselleni oikeuden muuttaa mieltäni tästä kaupunkiasumisesta ihan milloin tahansa. Toistaiseksi hyvä näin, mutta eihän sitä tiedä, jos jossain vaiheessa alkaa ahdistamaan vaikka vilkas liikenne kodin ympärillä.

      Poista
  5. Mä en kyllä kestäisi koko perheen kesken yksiössä (no varsinkaan viiden hengen,heh). Vastarakastuneena se meni, mutta kyllä mä haluan välillä kuvitella olevani yksin kotona vaikka en olisikaan - ja tosiaan, ei sitä kyllä lasten hereillä ollessa tapahdu. Meillä on myös tällainen ratkaisu, jossa olohuone, keittiö ja vielä meidän makuuhuone on melkein yhtä tilaa, eli seurustellaan keskenämme melko tiiviisti joka tapauksessa.

    Mä olen myös tosi tyytyväinen meidän oma piha -kompromissiin: kerrostalo ratikan ulottuvissa, mutta oma sisäänkäynti ja pieni terassi josta pääsee sitten talon isolle ja suojaiselle sisäpihalle. Esikoisen ja mun pelastus kaksosten vauvakesänä, kun se sai jo juosta yksinään pihalle mun istuessa imettämässä. Ja kaksoset varmaan saa ruveta juoksemaan sinne vielä nuorempina.

    Meillä tulee kyllä vielä eteen kysymys siitä, tarvitseeko lapset oman huoneen, nyt kaksoset siis jakaa, ja ajatus viiden huoneen kämpän hankkimisesta Helsingistä... Tosin mun lapsuudessa lähes kaikilla mun kavereilla oli oma huone, vaikka kaikki asui kaksioissa: vanhemmat oli sitten olohuoneessa. Että ehkä meidän kysymys tuleekin olemaan, tarvitseeko vanhemmat oman huoneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma huone vanhemmille, siinäpä mielenkiintoinen kysymys, joka ei ole oikein mulla tullut edes mieleen. Mä olisin varmaan ennen lapsia sanonut, että ehdottomasti vanhemmat tarvitsee oman huoneen, mutta nyt mä mietin että no jaa.. Ne lapset pörrää siinä ympärillä joka tapauksessa hereillä ollessaan, joten samapa tuo :)

      Poista
  6. Minä sain ensimmäisen kerran oman huoneen, kun täytin 16 vuotta, eikä se minua pilannut. Teini-iässä jaoimme siskoni kanssa tosin aika ison huoneen, joten molemmilla oli tilaa omalle sopelle, huonetta ei kuitenkaan oltu mitenkään jaettu. Toki lapset ovat tässä suhteessa erilaisia, isoveljemme oli erakkoluonne ja olisi varmasti tullut hulluksi, jos olisi joutunut jakamaan huoneen meistä jomman kumman kanssa. Mutta silti taistelen tätä vastaan, että oma huone olisi lapselle jokin välttämättömyys. Paras ystäväni jakoi huoneen siskonsa kanssa siihen asti, kunnes muutti pois kotoa, ja on ihan kelpo aikuinen.

    Vähän aiheen vierestä, mutta kuitenkin. Meillä on kotona 22 neliötä per nenä ja tuntuu sopivalta. Enemmänkin ottaisin, mutta en tässä elämäntilanteessa halua alkaa siitä riemusta maksamaan, joten haaveeksi jää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin jaoin (ison) huoneen isosiskoni kanssa aika pitkään. Yläasteella meillä taisi olla jo omat huoneet. Mutta se jaettu huone oli ainakin tuplasti meidän lastenhuoneen kokoinen (mä oon kasvanut omakotitalossa, jossa oli paljon tilaa ja iso piha).

      Ei oma huone varmaan mikään välttämättömyys ole. Itse olen miettinyt, että kouluun mennessä olisi kiva että on paikka, jossa tehdä läksyjä. Vaikka ei kai sekään omaa huonetta vaadi, keittiön pöytä käy yhtä lailla. Etenkin, jos välit sisarusten välillä ovat hyvät, yhteinen huone on varmaan kivakin juttu.

      Poista
    2. Näinhän se toki on, että monessa kerrostaloasunnossa lapsille jäävät huoneet ovat sellaisia kopperoita, ettei niissä mukavasti voi monta lasta asustaa. Meillä oli aivan erityisen suuri lastenhuone, vaikka kerrostalossa asuttiinkin. Läksyjen tekoon tuo on toki hyvä. Minä ja siskoni teimme mieluiten läksymme joka tapauksessa keskellä olohuonetta, pauhaavan tv:n edessä, suureen ääneen itse päälle kailottaen, että niin .. kuten sanottua, lapsia on joka junaan, niin kuin meitä aikuisiakin. :D

      Poista
  7. Kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan, me muutettiin 68 neliön kaksiosta 94 neliön neliöön, kantakaupungissa pysyen, tingittiin sitten rakennusvuosikymmenestä ja ympäristön estetiikasta. Periaatteessa 68 neliössä olisi tullut toimeen, jos asunto olisi ollut muutettavissa kolmioksi. Jumpattiin päämme ruvelle, harkittiin naapurikämpän ostamista (sikakallista) ja lopulta luovutettiin. Uudessa asunnossa, tai no, uudessa ja uudessa, ollaan me tässä kaksi vuotta jo asuttu, on kaikki se mitä edellisestä puuttui, huoneiden lukumäärä, parveke, hissi johon mahtuu vaunut, vaunuvarasto, leikkipiha. Silti kaipaan sitä meidän vanhaa kotia aina ja joskus mielenhäiriöissä luen näitä Urbaanien asumismessujen "viisihenkinen perhe asuu yksiössä Kallion sykkeessä"-juttuja tajutakseni että ei vaan meillä onnistuis. Tuntui, että jossain vaiheessa alettiin riidelläkin siksi, että kamaa oli joka paikassa... eikä lasten tavarat tunnu iän myötä vähenevän.

    Toi töölöläisperhe harrasti mun mielestä hipeille tyypillistä ylimielisyyttä (saan kritisoida hippejä koska oon itsekin vähän) perustelemalla asumisratkaisua läsnäololla. Ystävää siteeratakseni, jos lapsiperheessä haluaa olla yksin, se pitää argumentoida korotetulla äänellä ja telkeytyä vessaan. Eli kyllä sitä vähän isommassakin kodissa yhdessä ollaan, itse asiassa mä ja lapset ollaan aina tässä mun tietokoneen lähettyvillä ja nyt kun ne on päiväkodissa (BYÄÄÄÄÄÄH, ahistaa) olo tuntuu jokseenkin kummalliselta.

    Tuntuu, että kaupunkisuunnittelu epäonnistuu edelleen elävien uusien kaupunginosien rakentamisessa. Esim Arabianrannan rantapolku kumisee tyhjyyttään, siellä ei ole yhtään rantaravintolaa tai edes juuri kioskia. Pikku-Huopalahdessahan tätä kivijalkakauppa-hommaa yritettiin ja ilmeisesti se on toiminutkin jotenkuten, ainakin nyt toissa viikolla Pallokala Poks -visiitillä huomasin, että monissa liiketiloissa tosiaan oli jotain toimintaa eivätkä kaikki olleet esim isännöitsijätoimistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vähän elättelen toiveita, että lasten kasvaessa kamamäärä vähenisi. Tai että edes saisi pari neliömetriä tilaa vapautettua lastenrattaiden säilytyksestä :)

      Se töölöläisperhe harrasti joko ylimielisyyttä tai harhaisuutta. En usko olevan huoneiden lukumäärästä kiinni, roikkuuko muksut jaloissa vai ei. No, yöllä pienemmässä kämpässä jaetaan huone lasten kanssa, isommassa ei (välttämättä), se ero siinä on.

      Kaupunkisuunnittelu on jännä juttu. Itse asutaan tässä Arabianrannan liepeillä, ja mä kaipaisin seudulle ruokaravintoloita ja kahviloita. Kivijalassa on toki kampaamoa ja kauneushoitolaa - kivoja pikkuputiikkeja on asiakasvirtojen puutteessa varmaan turha odottaakaan. En tiedä, mitä ja miten pitäisi kaavoittaa, että saisi elämää kaduille. Tai tiedänpäs: toimistoja, niin alue ei tyhjenisi päiviksi.

      Poista
    2. Meillä on iso omakotitalo, itse rakennettu. Kolme makuuhuonetta, takkahuone ja ikkunaton koppi miehen työhuoneena. Nukutaan kaikki neljä samassa huoneessa, kaikki omissa sängyissä. Yksi on leikkihuoneena ja yhdestä tulee jossain vaiheessa lasten yhteinen nukkumahuone. Lasten leikit sijoittuu akselille keittiö/ruokailutila/olohuone (iso yhtenäinen tila), koska siellä mä oleilen, leikkihuoneessa lähinnä säilytetään ne lelut. Alakerrassa on sit se takkahuone/vierashuone/mun kirjasto, miehen huone, saunaosasto, eteinen ja khh. Välillä on päiviä ettei lasten kanssa edes käydä alhaalla vaan mennään suoraan takapihalle yläkerran terassin kautta. Että mjoo, meillä on toisaalta ihan turhaa tilaa ja se vituttaa etenkin siivotessa. Toisaalta rivitalonelikko tai -viisikko samalta alueelta/läheisestä isommasta kaupungista Tampereelta olis maksanu melkeen saman verran. Miehen työmatka piteni 5km, päiväkoti, alakoulu ja kauppa on kävelymatkan päässä. Julkinen liikenne kusee big time, fillarilla onneksi pääsee näin kesällä ja mies on etänä ne pari päivää viikossa kun mulla on oltava auto. Sit kun meen töihin, on pakko kai hommata toinen auto. Välillä haikailen takasin Treelle vaikka ei ikinä keskustassa asuttukkaan, mutta toimivat julkiset olis ihana asia. Toisaalta 3v esikoisen voi huoleti päästä omaan pihaan ja naapureilla on saman ikäsiä muksuja eli sinne vaan. Ja sit toisaalta lähimmät kunnon vaatekaupat on Ideaparkissa tai Treellä, toisaalta ostan mielelläni netistä. Ja tätä voidin jatkaa vaikka kuinka kauan... puolensa ja puolensa siis molemmissa.

      Poista
    3. Itse rakennettu, vau! Pakko nostaa hattua, on nimittäin sellainen projekti, johon en itse uskaltaisi lähteä.

      Toisaalta toisaalta juttujahan nämä on. Harvalla on mahdollisuutta toteuttaa niitä asumisen unelmia ihan sellaisenaan. Pitää valita, mistä tinkii.

      Nimimerkillä Haaveena halpa rivitaloasunto kivalla pihalla, mukavilla naapureilla ja merinäköalalla Helsingissä ratikkakiskojen varrella :)

      Poista
  8. Koti ja asumismuoto on kyllä mielenkiintosia aiheita. Se oma koti kun herättää niin monia tunteita ja onhan se osa identieettiä, tai jos ei ne neliöt siellä seinien sisällä, niin sitten se mihin ne on sijotettu.

    Meille synty keväällä toinen lapsi ja ollaan muuttamassa muutaman kuukauden vuokrarivariasumisen jälkeen kohta omakotitaloon. Sillon kun eka synty meille kysymyksenasettelu oli lähinnä "millon muutatte isompaan?", etenkin kun neliöt vielä kahdessa kerroksessa. No, toisen synnyttyä vaan tuli olo, ettei tavarat enää mahdu mihinkään että arki vois olla helpompaa vähän väljemmin. Ihmiset meillä ei niin sitä tilaa olis tarvinnu, tainno ehkä minä ja mun huonot unenlahjat.

    Seuraavan hankkimisessa (tai sen miettimisessä)onkin sitten ollut haastetta. Mulla pieni polte jonnekin maalaisidylliin(oma piha, omenapuita jne.), mies ei halua minnekään missä ei ole kirjastoa, elokuvateatteria ja lapsille kouluja kävelymatkan päässä. Lainaa ei jaksa kantaa(eikä edes saa :)) kun sellasen yhden ihmisen palkan veroisesti(kun allekrijottanut joku ikuisen opiskelijan ja äidin ja yrittäjän sekoitus) ja autoilu ei kutsu(ekologisista, taloudellisista, ja nössökuskeilusta johtuen)ja olishan se kiva että alue tuntus sellaselta "omalta" ja rakennuksen pitää tietysti sykähdyttää, olla vanha ja kaks kerrostakin pitäis olla.

    Koluttiin kaikkia lähikuntia, kunnes löydettiin omakotitalo täältä kaupungista, jossa on paljon remonttia, mutta hinta vaan 15 000 enemmän kun 54 m2 saatiin ja keskustaan 3km. Ja sitten siinä on sitä remonttia ja minä kehtaan vielä ahdistella siitä, vaikka remontistakin tykkään ja ammattiinkin liittyy. Ja siis tämä ei tietenkään Helsingissä, vaan niin, että lapset oppii sanomaan Kuin ni, mää ja simmottis. Helsingissä sitä vasta kriiseiliskin, kun sais nippanappa jonkun yksiön. Sillon me varmaan asuttas just siinä yksiösssä ja oltais ylpeitä niistä tehoneliöistä ja siitä ekologisuudesta.

    Hienoa musta tässä aiheessa on se, että juuri kukaan ei kotiaan taida vihata, vaan suurin osa löytää siitä ne parhaat puolet ja niitä hehkuttaa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin totta, että oma koti on aina oma koti, vikoineen kaikkineen. Ja omat valinnat tuntuu hyvältä, vaikka olisivat kompromissien lopputulosta. Ja se on just hyvä niin (paitsi silloin, jos erehtyy pitämään omaa ratkaisuaan ylivertaisena).

      Me tehtiin tähän nykyiseen keittiö- ja pintaremontti, ja oli kyllä kiva kun sai omanlaisensa. Voisin ehkä joskus ryhtyä isompaankin remonttiin. Mutta se on iso ehkä, sillä "me tehtiin remontti" on vähän liiottelua omalta osaltani: mies teki, mä olin raskaana.

      Poista
  9. Kai se ylivertasuus on usein puhdas vahinkokin. Kun yrittää perustela muille ja itselleen! omaa ratkasuaan, sitä saattaa puoliksi vahingossakin sortua moiseen.
    Sun blogi on muuten ihan mahti! Monipuolista pohdintaa mielenkiintosista aiheista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahinko saattaa tapahtua myös kuulijan tulkinnassa: perustelut otetaan iskuna omaa valintaa kohtaan, vaikkei näin olisi.

      Kiitos kauniista sanoista! Tuli hyvä mieli :)

      Poista