perjantai 23. elokuuta 2013

Epäsosiaalinen ujo ihmisvihaaja

Se olen minä. Ainakin, jos uskoo introvertteihin liitettyjä yleistyksiä.

Onneksi minä en usko. Mutta tunnen minä silti aika ajoin painetta olla sosiaalisempi ja ulospäinsuuntautuneempi. Toisinaan koen tarvetta korostaa, että minulla on ihan hyvät sosiaaliset taidot, vaikka viihdynkin hyvin yksin.

Tuntuu, että yhteiskuntamme arvostaa yhä enemmän ihmisiä, jotka pitävät suurta meteliä itsestään. Ihmisiä, jotka haluavat verkostoitua, tavata uusia ihmisiä, olla huomion keskipisteenä. Itsekin toisinaan mietin, että minun pitäisi olla aktiivisempi uusien kontaktien luomisessa. Että siellä leikkipuiston penkilläkin pitäisi jaksaa jutella uusien ihmisten kanssa. Solmia uusia ystävyyksiä.

Mutta en minä jaksa. Minä pidän toki ihmisistä, mutta vasta, kun olen tuntenut heidät riittävän pitkään. (Tässä on ilmeinen ristiriita uusien kaverisuhteiden luomisen kannalta: sen toisen osapuolen on oltava valtavan aktiivinen, jos mielii ystäväkseni, sillä minä vielä pitkään tuumaan ja harkitsen, josko tuolle kannattaa asioitansa kertoa.)

Minulle olikin pieni helpotus, kun luin Susan Cainin kirjasta Hiljaiset, introverttien manifesti (suunnittelen vielä joskus lukevani varsinaisen kirjan, jahka tästä imetysdementiastani pääsen). Ymmärsin vihdoin, miksi sosiaaliset tilanteet väsyttävät minua:  Cainin mukaan introvertit ovat erityisen herkkiä sosiaalisille ja aistiärsykkeille ja väsyvät helpommin kuin muut (kertoi HS). Sain myös luvan jäädä viettämään kotipäivää, jos takana on useampi seurallinen päivä: introvertti tarvitsee paljon omaa aikaa ja palautumista (Luetut, lukemattomat -blogin mukaan).

Jostain syystä tarvitsin tällaista synninpäästöä. Olen tuntenut pienoista huonoa omatuntoa siitä, että tarvitsen paljon omaa aikaa enkä jaksa olla seurallinen kovin montaa päivää peräjälkeen. Hieman on myös syntynyt perheen sisäistä ristiriitaa siitä, etten ole osannut ekstroverttimiehelleni selittää väsymistäni - hän kun nauttii sosiaalisista tilanteista, ja saa niistä virtaa.

Introverttiys taitaa myös olla syy, miksi nautin blogiharrastuksestani niin paljon: saan rauhassa muotoilla ajatukseni lauseiksi, ja kanssakäymisen tahti on verkkainen (ja minun päätettävissäni).

Kumpi sinä olet, introvertti vai ekstrovertti?

5 kommenttia:

  1. Jos kysyttäisiin useimmilta minut tuntevilta, olisi vastaus ekstrovertti, mutta jos kysytään minulta, vastaus olisi päivittäin tai melkein tunneittain vaihteleva.
    Kaipaan seuraa ja sosiaalisuutta, mutta ihan omilla ehdoillani. Usein en vastaa puhelimeen sen soidessa, koska tarvitsen aikaa valmistautuakseni puheluun. Tästä syystä kirjoittaminen on minulle mahtava vaihtoehto, koska saan aikaa valmistautua ja kirjoittaa.

    Ristiriitaisuutta aiheuttaa myös tuo hiekkalaatikkososiaalisuus. Haluaisin solmia tuttavuus- tai ystävyyssuhteita hiekkalaatikolla, mutta usein en kuitenkaan ole sillä tuulella. Ystävyysuhteeni vaativat myös aikaa, aikaa ja aikaa, koska olen hyvin varautunut alussa. Sitä varautumista ei välttämättä toinen osapuoli huomaa, mutta minä huomaan ja se saa aikaiseksi epämukavuuden tunteen, jonka takia en haluaisi suhdetta viedä edes eteenpäin.

    Kuitenkaan en osaa sanoa, että olenko sanan varsinaisessa merkityksessä jompi kumpi, tuskin sitten kumpikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä pohdiskelu sai minut googlen ihmeelliseen maailmaan ja introvertit.net:n testi kertoo minusta seuraavaa:

      "Olet ambivertti eli luonteeltasi sijoitut introvertti-ekstrovertti -asteikolla hyvin keskivaiheille. Mahdollisesti pystyt ymmärtämään molempia ihmistyyppejä hyvin. Viihdyt ihmisten keskuudessa mutta silloin tällöin kaipaat myös omaa rauhaa."

      Eli en ollut ihan hakoteillä.

      Poista
    2. Et ollut yhtään hakoteillä! Mä tein saman testin, ja vastaus oli lyhen ytimekäs "Olet introvertti".

      Muistan lukeneeni jostain, että kukaan ei ole 100 % introvertti tai ekstrovertti, vaan introverttiys vaihtelee tilanteesta ja päivästä toiseen, ja myös elämäntilanteella on vaikutusta. Tuo on mielestäni ihan loogista, niinhän se on muidenkin luonteenpiirteiden kanssa.

      Mä olen joskus yrittänyt muille kertoa olevani ujo, eikä kukaan ole koskaan uskonut minua :) No en minä varmaan varsinaisesti ujo olekaan, vaan introvertti, jolla on hyvät sosiaaliset taidot. Olen työskennellyt lähes yksinomaan ammateissa, joissa sosiaalisia kontakteja on paljon ja työtä tehdään tiimissä. Pidän myös esiintymisestä, isojenkin joukkojen edessä. Nautin tällaisesta työstä aivan valtavasti, mutta sen vastapainoksi työn ulkopuolella tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa.

      Puhelimeen muuten minäkin vastaan erittäin harvoin. Sori kaverit, aina ei vaan jaksa jutella!

      Poista
  2. Jännää. Mä usein mietin tätä kuviota, koska olen erittäin introvertin ja erittäin ekstovertin vanhemman jälkeläinen. Sijoitun varmaankin jonnekin keskijanalle, introvertti-sivuston mukaan olen ekstrovertti.

    Huomaan usein suorittavani sosiaalisuutta. Tuntuu hyvältä todeta, että okei, olen käynyt Art Goes Kapakassa, feministiäideissä, leikkipuistossa ja pihalla ja nyt saan chillata rauhassa. Samaan aikaan siis nautin kontakteista ja hulinasta, myös lasten kannalta kun ne alkavat olla jo siinä iässä että tarttevat sosiaalisia kontakteja, mut siis, tarviin myös sitä latautumisaikaa. Usein totean helpottuneena, että ei ole viikonlopuksi mitään suunnitelmia ja joskus taas ahdistun ja alan tekstailla ihmisille, että mikä meno, nähdäänkö.

    Nämä kaikki kotiäitiyden sosiaaliset elkeet vaatii multa jonkun verran henkistä ponnistelua. Oma mukavuusalue pitää aina ylittää. Ja sitten helpottuneena toteaa, että eipä tää vieraan kanssa juttelu ole tollekaan maailman iiseintä. Mä tykkään esiintymisestä, puhumisesta ja vuorovaikutuksesta ja samaan aikaan kaipaan sitä omaa latautumisaikaa paljon. Mun unelmapäivä tässä kahden lapsen arjessa on, että saisin olla koko päivän YKSIN, herätä kun haluan ja mennä vaikka, öö, nettiin, eiku jonnekin museoon, ihan keskenäni. Vaikka ehkä sielläkin kaipaisin jotakuta jolle kommentoida niitä teoksia... heh.

    Musta on jotenkin tosi ihanaa elää just täällä Suomessa. Kukaan ei tule väkisin juttelemaan tai halailemaan. Mut kukaan ei varsinaisesti yleensä raivostukaan, jos sattuis oleen sillä tuulella et vaikka hakiskin sitä kontaktia toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muuten vietän paljon mun vapaapäiviä yksin. Yksin kotonaolo on nykyisin aikamoista luksusta. Käyn myös paljon leffassa yksin. Yksi kivoimmista yksinolon muodoista on olla yksin ihmisvilinässä: mennä vaikka kahvilaan kirjan kanssa, ja samalla katsella ympärillä pyöriviä ihmisiä.

      Suomi tosiaan on siitä hieno maa, että täällä saa olla joukossa hiljaa. Ja sitten kuitenkin yleensä kohtaa ilahtuneen vastaanoton, kun ottaa kontaktia toiseen.

      Poista