keskiviikko 21. elokuuta 2013

Maailman kaunein nainen

Taisin lapsena olla jonkinmoinen outo lintu. Minulta muun muassa meni Dingo aivan kokonaan ohi, sillä minä fanitin Elvistä. Toivoin pääseväni isona Elviksen kanssa naimisiin (olihan hän siitä Priscillastakin jo eronnut), ja pettymys oli suuri, kun ymmärsin hänen kuolleen ennen syntymääni (huomaatteko, miten olin perillä avioerokuvioista, mutten kuolemasta).

Toinen lapsuuden ihanteistani oli Marilyn. Hän oli mielestäni - ja on edelleen - maailman kaunein nainen. Naisellinen, karismaattinen, pehmeä.

Ei kovin hyvä roolimalli nuorelle tytölle, joku saattaisi sanoa. Marilynin ulkonäkö toki oli nykyfilmitähtiä vähemmän tehtailtu vetyperoksidilla käsitellyistä hiuksista ja nypitystä hiusrajasta huolimatta, mutta tähtösen elämäntavat tai roolit, niistä ei tavoiteltavan elämän malliksi ole.

Siltä varalta että ette jaa kiinnostustani Marilyn Monroeta kohtaan, kerrataanpa muutama avainseikka idolistani: lääkkeiden seka- ja väärinkäyttäjä, joka kuoli yliannostukseen ja erään elämänkerturin mukaan aiheutti lääkkeiden käytöllään itselleen useamman keskenmenon, esiintyi elokuvissaan lähinnä kevytkenkäisenä tahdottomana blondina, eikä tainnut tosielämässään paljon tästä kuvasta poiketa. Kolmesti naimisissa, eteni urallaan reittä pitkin ja työskenteli nuoruudessaan paitsi valokuvamallina (myös alasti), ilmeisesti myös puhelintyttönä (joka on siveä nimitys prostituoidulle).

Mutta silti. Marilyn on niiin kaunis ja upea. Marilynin kauneus ei ole pelkästään ulkonäköä, vaan hänessä on jotain selittämätöntä valovoimaa. Karismaa, jota minun on vaikea liittää keneenkään nykyajan tähtöseen. Seksikkyyttä, joka ei vaadi paljasta pintaa vaan ilmenee ihan yhtä lailla pitkähihaisessa poolopaidassa kuin uimapuvussakin.

Enkä minä silloin (tai nyt) ihaillut Marilynin elämää: en halunnut olla hän tai hänen kaltaisensa. En edes hänen näköisensä (no ehkä joskus ihan vähän, mutta useimmiten en).

Kuva täältä
Kuva täältä

Tämän pitkähkön johdannon jälkeen kysyn, mikä rooli kauneusihanteilla teidän mielestänne on? Onko sellainen jokaisella, kuten luulen? Voiko tällainen kauneuden ihannointi olla vahingollista? Ainakin omassa esimerkissäni se on mielestäni täysin viatonta, mutta onko niin aina? Tarkoitan siis keskustelua siitä, kuinka nykypäivän naisihanne on vääristynyt, yltiöseksikäs, liian laiha ja niin edespäin.

Osaavatko nykypäivän lapset ja nuoret tehdä eron sen välillä, mitä ihailevat ja mitä asettavat itselleen tavoiteltavaksi? Osaavatko aikuiset? Ovatko Barbiet oikeasti vaarallisia (minä nimittäin leikin niilläkin, mutten muista missään vaiheessa pitäneeni Barbeja mitenkään erityisen kauniina. Ne olivat leluja siinä missä muutkin)?

Lisääntyneet ulkonäköpaineet ovat kuitenkin fakta, ja jostain ne tulevat. Jos eivät elokuvatähtien ihailusta, niin mistä?

Minun on helppo uskoa Helsingin Sanomien Rumuus on länsimaiden uusi elintasosairaus -artikkeliin haastateltua Jenni Simolaa, joka sanoo, että tosi-tv:llä on vaikutusta epärealististen ihanteiden syntymiseen. Filmitähtien kuuluukin olla tavoittamattomissa, mutta kun tavallinen naapurin tyttö meikataan ja stailataan televisiossa, on helppo ajatella, että minäkin voisin - ja minun pitäisi - näyttää tuolta.

Olen myös miettinyt sitä, mikä merkitys omaan itsetuntooni on sillä, että minun äitini ei juurikaan meikannut, ei ikinä laihduttanut, ei lukenut muotilehtiä eikä terapoinut itseään uusilla vaatteilla - minulla ei siis ollut mallia siitä, että omana itsenään nainen ei kelpaa. Entä minkälaisen mallin itse annan lapsilleni sillä, että saatan peiliin katsoessani puolihuolimattomasti valitella, kuinka rumalta näytän (en edes pidä itseäni rumana, tuo on vain älytön tapa sanoa, etten löydä mitään päälle pantavaa tai hiukset ovat huonosti).

Olen miettinyt sitäkin, että kun opiskeluaikana laihdutin itseni höyhensarjalaiseksi, kuinka iso merkitys oli sillä, että silloinen kaveripiirini koostui lähinnä langanlaihoista tytöistä, joista kukaan ei juurikaan harrastanut syömistä (ajan päästä alkoi tuntua hölmöltä olla ainut, joka syö lounaaksi lämmintä ruokaa, eikä esimerkiksi omenaa. Terveestä ruokahalusta tuli siis esimerkin voimalla epänormaalia).

Minä en tiedä, miten asia on. Tiedätkö sinä? Tai uskallatko arvata?

15 kommenttia:

  1. Hmmh... Itselläni ei ole varsinaista kauneusihannetta ihan noin konkreettisena, että osaisin kuvan laittaa, eikä ihanne liity henkilöön erityisesti.
    Vaikka olen tyytyväinen itseeni, en vastaa kauneusihannettani. Ja se vastaamattomuus johtuu nimenomaan painosta, kuten monella muullakin. Ihanteessani paino ei kuitenkaan ole mitenkään alhainen, vaan todennäköisesti siellä ylipainon rajamailla.

    Oma äitini ei ole myöskään koskaan tuonut ulkonäköään erityisemmin esille ja luulenkin, että oma huolettomuuteni ulkonäköni suhteen juontaa juuriaan sieltä.

    Oma suurpiirteisyyteni on joissain asioissa huono asia, mutta ulkonäön kyseessä ollessa se on osoittautunut ihanaksi ominaisuudeksi. En huomaa omia (enkä muiden) pieniä virheitä, en sojottavaa tukkaa tai vatsamakkaroita. Toki joskus huomio kiinnittyy (niinä rumina päivänä, sillä kyllä minullakin sellaisia on), mutta todella harvoin.

    Tuo tosi-tv:n vaikutus on varmasti suuri tässä asiassa. Tosin en tiedä, että onko samantasoisia ulkonäköpaineita kuitenkin ollut kautta aikain, mutta nykyään siitä on tehty julkisesti jo niin iso asia, että asian laatu ja kokoluokka on nyt vasta huomattu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt mä jäin miettimään, käytinköhän väärää/huonoa sanaa puhuessani Marilynistä. Vaikka hän on mielestäni upea, ei se tarkoita, etteikö jonkun toisen näköinen nainen voisi olla kaunis. Eli mä en tarkoittanut, että Marilyn olisi jokin yleinen mittatikku, jonka perusteella kauneutta arvioin. Oikeastaan halusin pohtia tällaisen ihailun mahdollista vahingollisuutta vs. harmittomuutta. Sä ehkä tajusitkin sen, ja mä vaan täällä itsekseni hermoilen..

      Mutta tuosta tosi-tv:stä vielä. Sieltähän tulee nykyään kaikenlaista suurinta pudottajaa ja kulta sinusta on tullut pullukkaa. Tätä kommenttia kirjoittaessani Liviltä tulee jokin Laihduttamalla unelmahäät. Eli on ihan kokonainen tosi-tv:n laji, joka keskittyy siihen, että ihmisen pitää olla laiha näyttääkseen hyvältä. Se on huolestuttavaa, vaikken ihan suoraan siihenkään viitannut.

      Oikeastaan pohdintani lähti siitä, että mistä tulee ne ajatukset, että minunkin pitäisi näyttää tuolta. Minulla ne eivät koskaan ole lähteneet tv- tai elokuvatähdistä, vaan heitä olen voinut ihailla ns. vaarattomasti. Lähipiirin ihmisillä on sitten ollut ihan toisenlainen vaikutus.

      Poista
    2. Joo, ymmärsin pointin, hermoilet turhaan :) Hain vain sitä, että mulla ei ole yhtään mitään konkreettista kuvaa mistää ihanteeni suunnasta, kun taas sulla mukavasti löytyy Marilyn hiukan edes suuntaa antamaan jossain asiassa. (hmmh... onkohan tossa nyt mitään järkeä kenenkään muun korvaan kuin omaani)

      Mä taidan olla tosi huono tosi tv:tä analysoimaan, koska en ollut noista mainitsemistasi ohjelmista kuullut kuin suurimman pudottajan. Mietin vaan, että vastataanko tässä kysyntään vai luodaanko kysyntää...

      Lähipiiri on kai minullekin vaarallisin, koska julkkikset ovat mielessäni jotain epätodellista, johon ei normaali ihminen voi päästä.

      Poista
    3. Toi kysyntään vastaaminen vai kysynnän luominen onkin mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Mediaa kun on niin helppo syyttää monesta asiasta, mutta minkä verran media vain tarjoilee meille sitä, mitä haluamme? Toki tiedostamatta varmasti altistumme kaikki tietynlaisille median syöttämille ihanteille ihan vain siksi, että näemme sellaisia päivittäin. Mutta vastuu on myös meillä itsellämme siinä, miten kommentoimme omaa tai muiden ulkonäköä, ja millaiseen arvomaailmaan lapsemme kasvatamme.

      Poista
  2. Kyllä ympäristöllä ja läheisillä on iso merkitys, piste. Marilyniin liittyen olen samaa mieltä, että hänessä on kauneuden lisäksi karismaa, joka erotti hänet aikaisistaan ja vielä monista nykyajan kanssasisarista. Jotain samaa, mitä oli prinsessa Dianassa, vaikka hän ei varsinaisesti minun silmään mikään erityinen kaunotar ollut. Karisma ylipäätään on se asia, jonka perään eniten halajan. Ulkoisista avuista viis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karisma on minullekin sellainen asia, jota toivoisin itselleni. En vain tiedä, voiko karismaa "hankkia", vai onko se ominaisuus, jota joko on tai ei ole. Joka tapauksessa, karismalla on mielestäni lopulta melko vähän tekemistä ulkonäön kanssa, se on enemmän sisältäpäin tulevaa vetovoimaa.

      Poista
  3. Lähipiiri on tärkein. Omaa itsetuntoa nostatti aikanaan se, että oli ystäviä, joiden mielipidettä arvosti. Helpottavin ajatus oli: "Tuokin pitää minua erityisenä ja parhaana ystävänään, vaikka olen tällainen. Ja vaikka hän on niin fiksu."

    Äidilläni ei ole kovin hyvä itsetunto, ja olen siitä hänelle vihainen. Tekisi mieli huutaa, että miten voit olla noin tyhmä. Ääliö, etkö ymmärrä, että me kaikki ollaan samanarvoisia. Idiootti. Että olet fiksu eli psyykkaa nyt vähän itseäsi, nainen! En ole kuitenkaan huutanut. Olen vaan salaa vihainen ja nolottaa, että hän on niin heikko ja näyttää huonoa esimerkkiä tässä asiassa. Jostain syystä minusta ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Kerran kyllä sain raivarin, kun hän ojensi kätensä ja alkoi suoristaa jakaustani. Kyllä, ilmeisesti minulle herkkä aihe! Aivan törkeää pistää lapselleen joku muotti ja etenkin ajatella, mitä ihmiset ajattelee. Olisin sanonut suoraan, että huonoa äitiyttä tuollainen asenne, mutta en kehdannut, kun kuvittelee muutenkin olleensa huono äiti vaikka missä asiassa, mistä en itse keksisi mitään valitettavaa. Avautuminen. :) Ehkä kiinnostais tietää, onko kellään muulla tätä samaa raivon aihetta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kurja kuulla, että olet edelleen noin vihainen äidillesi. En oikein osaa sanoa muuta kuin, että huonon itsetunnon omaavat ihmiset usein itse kärsivät siitä eniten - vaikka tulevatkin siirtäneeksi sitä kuormaa myös lapsilleen. No, ilmeisesti kaikissa äitisuhteissa on omat kuprunsa. Toivottavasti saat setvittyä omaasi niin, että saat jonkinlaisen mielenrauhan sen suhteen.

      Poista
  4. Itse lähinnä ihailen urheilullisia(ei välttämättä huippu-urheilijoita vaan ihmisiä jotka jaksavat hoitaa kehoaan) ihmisiä ja heidän tapaansa kantaa itseään. Tästä huolimatta olen itse kuitenkin todella tarkka painostani vaikka olenkin ns luonnostaan kovin hoikkanen. Raskauskilot piti kummallakin kerralla tiputtaa vauhdilla..osittain siksi, että saisin omat vaatteeni päälle(ja näyttäisin omasta mielestä paremmalta) ja osittain siksi, että keho toimisi paremmin ja jaksaisin paremmin lasten kanssa. Nyt tavoitteeni liittyvät lähinnä siihen kehon toimivuuteen, joka olisi pienellä vaivalla hoidettu. Ja toki haluan olla hyvässä kunnossa, koska koen olevani itsevarmempi tällöin.

    Allekirjoitan sen, että lähipiirillä on suuri vaikutus..äitini ei ole varmaan koskaan ollut tyytyväinen vartaloonsa ja toi sen hyvin selvästi esille. Lisäksi hänen kommenttinsa yläkoulu ja lukioikäiselle tytölle olivat asiaan kuulumattomia. Jatkuvaa painon kommentointia, kuinka olin liian laiha. Aikuisenakin hän on katsonut asiakseen kommentoida ulkonäköäni("ei uskoisi, että urheilee niin paljon, kun on perse levinnyt"-kommentteja). Lisäksi äitini revitteli koko ajan omia "läskejään". Itselläni on kestänyt pitkään, että olen alkanut hyväksymään itseni..tähän tarvittiin kaksi raskautta ja kaksi ihanaa lasta. Nykyään voin katsoa itseäni peilistä ja joka kerta löydän jotain mihin olen erityisen tyytyväinen. En niinkään enää etsi tai edes näe virheitä itsestäni. Tätä samaa olen ihana juuri tällaisena-fiilistä haluaisin omien lapsieni kokevan peiliin katsoessaan.

    En tiedä menikö aiheesta metsään, mutta tällaista tajunnan virtaa oli pakko saada laittaa ylös kommentin muodossa. Ihana blogi sulla, tykkään!

    Vakkariano M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tosi kurjaa, miten iso vaikutus on kommenteilla, jotka sanotaan usein ihan puolihuolimattomasti. Tai ainakin mun on vaikea uskoa, että kukaan vanhempi kommentoisi tökerösti lapsensa ulkonäköä, jos tietäisi, millaiset jäljet se jättää.

      Poista
    2. jatkan vielä, kun eilinen kommentti jäi kesken lastenhoidollisten velvoitteiden vuoksi.

      Tosi ihanaa, että löydät peilistä tyytyväisyyden aiheita. Aika monella tuntuu raskaus ja synnytys muovanneet omaa kehonkuvaa positiiviseksi - niin minullakin. Se varmaan osin liittyy siihen mihin kroppa pystyy -ajatukseen.

      Kiitos kehuista. Musta on ihanaa, että joku jaksaa lukea ja kommentoida näitä juttujani.

      Poista
  5. Pakahdun!

    Pitäisi mennä jo nukkumaan, mutta kun Marilyn mainittiin, en voi sitä ohittaa. Ehkä kommentoin nappiin osuvaa kirjoitustasi sen loppupuolen osalta vielä toisella kertaa, mutta ainakin Marilynistä on pakko kirjoittaa, koska hän on ihana :D

    Minä siis sekä ihailen Marilyniä että pidän hänen yksityistä persoonaansa kiehtovana (ja traagisena, tottakai). Itse olen aivan toisenlaisessa käsityksessä kuin sinä siitä, millainen hän oli siviilissä. Käsitykseni perustuu enimmäkseen erääseen parikin kertaa Teemalla esitettyyn ranskalaiseen dokumenttiin, jossa kerrottiin Marilynin psykoanalyysista ja elämästä, ja siinä dokumentissa tuotiin hyvin selvästi esille se, että Marilyn ei ollut mitenkään tyhmä. Hän oli älykäs (oli muuten opiskellut yliopistossa ainakin kirjallisuutta, ilmeisesti rahoitti opintoja kuvauksilla), eikä kovin tyhmä ihminen kai voisi psykoanalyysissa käydäkään, ja suosikkikirjoihin kuului mm. Freudia ja Steinbeckia.

    Mitä tulee puhelintyttönä toimimiseen ja reittä pitkin etenemiseen, jossain dokumentissa sanottiin että Marilynin uran alkuaikoina oli tavallista painostaa aloittelevat elokuvatähtöset "viihdyttäjiksi" elokuvaväen ja heidän kontaktiensa pippaloihin. Siis pakotettua prostituutiota, josta kieltäytyneet tuskin pääsivät urallaan kovin pitkälle.

    Näin myös joskus dokumentin, jossa tehtiin ikään kuin uusi ruumiinavaus muutamille tunnetuille henkilöille. Marilyn oli yksi heistä. Tässä dokumentissa mainittiin, että hänellä olisi ollut endometrioosi. Jos tämä pitää paikkansa, en voi kuin ihmetellä miten hän pystyi kestämään kovat kivut ja esiintymään sellaisena kuin aina julkisuudessa esiintyi! No, tuossa varmaan on yksi syy lääkkeiden käyttöön (ja lääkkeissä taas selitys suloisen olemuksen raukeaan katseeseen). Ja myös niihin keskenmenoihin.

    Marilyn oli itsetuhoinen, ja varmaan karu lapsuus jollain tavalla mielisairaan äidin kanssa vaikutti koko hänen elämänsä ajan. Koko tätä taustaa vasten hän kiinnostaa minua nimenomaan ihmisenä imagon takana, mutta olen kyllä sitä mieltä että hän on myöskin yksi maailman kauneimmista naisista.

    Olipas kommentti... En siis nyt mitenkään yritä tässä "puhdistaa" Marilynin mainetta tms., mutta ajattelin että ehkä sinuakin kiinnostaisi toinen näkökulma hänen yksityiseen minäänsä, kun kerran Marilynia ihailet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki mitä kerrot, on totta. Olen lukenut Marilynistä kaikki elämänkerrat, jotka olen käsiini saanut, ja kyllä se on juuri kuten kirjoitat.

      Tyhmä Marilyn ei ollut missään tapauksessa, enkä niin kirjoittanutkaan (hänen roolihahmonsa olivat, vaikka Marilyn olisi halunnutkin lisää syvyyttä hahmoihinsa). Puhelintyttö-asiassa olen samassa käsityksessä kuin sinä, mutta sen lisäksi ilmeisesti aivan uransa alkuaikoina Marilyn elättääkseen itseänsä toimi ihan sellaisena perinteisenäkin prostituoituna. Näin ainakin Donald Spoton kirjoittaman elämänkerran mukaan. Saman elämänkerran mukaan psykoanalyysi teki Marilynille enemmän haittaa kuin hyötyä - ja kuolema olisi ollut enemmän Marilyniä hoitaneen lääkärin traaginen moka kuin Marilynin itsetuhoisuutta.

      Ehkä meidän pitää perustaa joku Marilyn faniklubi, niin voidaan jatkaa keskustelua siellä :)

      Kommentoi ihmeessä kirjoituksen loppuakin!

      Poista
  6. Täältä löytyy yksi Marilyn fani. Minulla oli ensimmäisessä omassa vuokrakämpässä iso Marilyn juliste joka mainosti Chanel hajuvettä (ja joka on vieläkin tallessa ;)) ja vielä yli kymmenenkin vuoden päästä katselen niitä söpöjä pieniä Marilyn aiheisia sisustustauluja ja harmittelen kun ne eivät vaan enää kovin hyvin istu kotimme ilmapiiriin ;)

    En itsekään koskaan halunnut olla kuten hän, vaikka maailman kaunein hän silti silmissäni on. Ehkä se oli se traaginen elämä, ehkä hän vain jollain tapaa oli sellainen kaukainen seksisymboli jota ihailit etäältä, mutta jollaiseksi ei itse haluaisi päätyä. Ja aika hassu oikeastaan kuinka hänen kurveistaan on kohkattu, kuinka joskus jopa viitattiin hänen olevan pluskokoinen nainen, vaikka oikeastaanhan hän oli hyvinkin normaalipainoinen ja jopa todella hoikka (silloin kun ei jojoillut painon kanssa, mitä käsittääkseni tapahtui paljon keskenmenojen ja lääkkeiden takia). Minulle tämä oli niiden lukuisten elämänkertojen kautta valjennut asia, joka ehkä jossain vaiheessa jopa hieman yllätti ;)

    Minulla on oma äitini laihduttanut melkein aina ja vaikuttihan se siihen oman minäkuvan rakentumiseen. Se on tosin toinen juttu se :)

    Olen uusi virallinen lukijasi, mutta jo pidemmän aikaa kirjoituksiasi kurkkinut. Sinulla on todella mielenkiintoisia juttuja, joskus niinkin fiksuja etten oikein osaa jopa kommentoida, kun omat sanat kuulostavat niin tönköiltä, haha! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oo, ihana kommentti, kiitos! Tosi mukavaa, että meitä Marilynin fanittajia on useampi. Kiitos myös blogiini kohdistuvista kehuista, tässä ihan pakahdun ilosta :)

      Mä oon miettinyt mainitsemaasi Marilynin koko-asiaa myös, että on se kumma, että häntä on sanottu plus-kokoiseksi. Onhan hän varsin muodokas, mutta kuitenkin hoikka. Toisaalta, en minä osaa Kate Winsletiäkään pitää muuna kuin hoikkana, ja onhan häntäkin arvosteltu pulleaksi. Älytöntä!

      Mullakin on ollut iso Marilynin juliste seinällä :)

      Poista