perjantai 9. elokuuta 2013

Palkkaisitko perheellisen?

Tuttava avasi Facebookissa keskustelun siitä, miten työelämä kohtelee eri lailla perheellisiä ja perheettömiä. Melko nopeasti keskustelu täyttyi katkerista tilityksistä siitä, kuinka lomat päätetään lapsellisia suosien, ja lapsettomat työkaverit joutuvat tekemään työt, kun lapsellinen kollega on hoitamassa sairasta lasta tai kieltäytyy ylitöistä saadakseen aikaa perheen kanssa.

Kuten arvata saattaa, keskustelu kärjistyi kiistelyksi siitä, kummat ovat parempia työntekijöitä ja kummalla on rankempaa. Minusta tämä vastakkainasettelu ei ole kovin kiinnostavaa, eikä se kovin hedelmällistäkään ole. Kinan lähtöoletus kun on se, että kaikki perheelliset olisi valettu samasta muotista mitä tulee arjen tukiverkostojen, lasten sairastamisten tai oman uraorientoituneisuuden määrään. Ihan yhtä lailla älytöntä on väittää, että lapsettomat olisivat keskenään yhtäläinen ryhmä - eivät ole, vaan sieltä löytyy niin tunnollisia uraohjuksia kuin laiskoja ja saamattomiakin.

Silti kiistan taustalla piilee epämiellyttävä totuus: monilla työpaikoilla ei ole osattu reagoida siihen, että erilaisissa elämäntilanteissa odotukset työlle ja mahdollisuudet sille omistautumiseen ovat erilaisia. Sen sijaan teeskennellään, että samat säännöt pätevät kaikille, vaikka ne eivät päde. Siten voi käydä niin, että lapsettoman kanssa samassa asemassa samalla palkalla työskentelee ihminen, jonka ei tarvitse jäädä ylitöihin tai olla joulua töissä, koska lapset.

Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minun mielestäni työelämän pitää joustaa elämäntilanteen mukaan. Mutta ei kollegoiden kustannuksella.

Itse odotan vähän kauhulla vielä kaukana siintävää töihin paluuta. En ole kuullut kovin rohkaisevia tarinoita työn ja perheen yhteen sovittamisesta. Sellaisia tarinoita olen kuullut, joissa toinen onnistuu, ja toisen laiminlyönnistä podetaan jatkuvaa huonoa omatuntoa. Mutta molemmat? Ne tarinat ovat harvemmassa.

Epäsuhta on siis olemassa (vai onko joku eri mieltä?). Mutta miten se ratkotaan? Onko olemassa ratkaisua, jossa kaikki voittavat?

14 kommenttia:

  1. Mulla menee munsta nyt töissä ja perheen kanssa aika hyvin. Työajat pysyvät kurissa ja vuorottelu päiväkodin vienti- ja hakuviikkojen kanssa takaa sen, että arki sujuu aika mukavasti.

    Syyllisyys siitä, että laiminlyö lapsen, liittyy päiväkotiin osin joka tapauksessa, muttei sekään kovin vahvaa ole.

    Toisaalta siitä, että pitää hoitaa korvatulehduksensa kanssa painivaa lasta, olen myös lakannut tuntemasta syyllisyyttä. Pakko mikä pakko.

    Ja ylitöitähän meidän alalla ei tehdä - tuntiliukuman puitteissa saa tehdä pidempää tai lyhyempää päivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin, että pitääkö lisätä tekstiin, että joillain työpaikoilla asia on varmasti hoidettu mallikkaasti. Mutta en sitten lisännyt :)

      Tosi kiva kuulla, että sulla menee kivasti. Hatunnosto myös sille, että osaat olla tuntematta syyllisyyttä.

      Keskustelun Facebookissa aloittanut ystäväni (ja varmasti moni siellä kommentoineista) työskentelee alalla, jolla ylityöt ovat enemmän sääntö kuin poikkeus - silloin ristiriitoja syntynee enemmän.

      Mä oon itse lähihistoriassa antanut työnantajalle aikaani 60-70 tuntia viikossa. Enää en siihen ryhtyisi, oli lapsia tai ei. Mutta mietin, että onko ongelma enemmän joidenkin työpaikkojen työkulttuurissa kuin työntekijöiden perhestatuksessa? Pitääkö perheellisen vain todeta, että tällainen työkulttuuri ei ole minua varten ja etsiytyä esim. sun duunipaikkaan töihin? Tai mikäli yletön työnteko houkuttaa, niin pitääkö todeta, että puoliso / mummo / naapurintyttö / palkattu apu / jmsp hoitakoon lapset.

      Poista
  2. Ekaa kertaa kommentoin tähän kivaan blogiisi, vaikka olen sitä ennenkin vilkuillut. :)

    Minä ajattelen tällä hetkellä niin, että lapset ensin, työ sitten. Loppuviimein firmalla ei ole mitään merkitystä, läheisillä ihmisillä on. Siitä siis nelipäiväinen viikko, ei kaameita määriä ylitöitä jne. Toisaalta tämä aika, kun työelämän ja perheen sovittaminen on hankalaa, on loppujen lopuksi aika lyhyt. Kohtahan ne jo muuttaa pois kotoa! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kommentoit!

      Mä ajattelen samalla tavalla, vaikken ole vielä töihin palaamassakaan. Mutta sitten kun aika on, pitää kyllä miettiä, millaisessa työpaikassa pääsee sekä mielenkiintoisiin ja haastaviin hommiin, että aikaisin kotiin. Nykyisessä toteutuisi jälkimmäinen, ensimmäinen ei niinkään.

      Poista
  3. Jännä että keskustelu on polarisoitunut niin, että perheettömät muka tekevät kaikki ylityöt ja saavat huonommat loma-ajat perheellisten tehdessä lyhyempää työviikkoa ja saadessa valita loma-ajoista parhaat päältä. Mä kun olen lukenut uutisia joissa kerrotaan perheellisten, eritoten pienten lasten isien, paiskivan kovasti ylitöitä.

    Mutta se siitä aiheen ronkkimisesta; mulla ei ole kokemusta työssäkäynnin ja perhe-elämän yhteensovittamisesta, joten jätän aiheen pohdinnan suosiolla muille. Sen sijaan saat haasteen: http://flavoristi.blogspot.fi/2013/08/tattadadaa-taman-blogin-historian.html :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio! Miten unohdinkin nuo uutiset, olenhan itsekin niitä päivitellyt.

      Ilmeisesti mun blogia lukee vain kaltaiseni äiti-ihmiset, niin ollaan herttaisen samanmielisiä aiheesta. Mä olisin vähän halunnut debattia tänne :)

      Itse muistan ajan, kun minua harmitti se, että kollega soittaa aamulla minun joutuvan hoitamaan päivän duunit hänen jäädessä hoitamaan sairasta lasta. Vaikka toki ymmärsin, että sairas lapsi on hoidettava ja että lasten sairastaminen ei aina (ikinä) osu sopivaan kohtaan. Mutta se oli raskasta, että asiantuntijaduunissa aikataulut on sovittu niin tiukalle, että korttitalo kaatuu yllättävistä poissaoloista - elleivät kollegat paikkaa. Vaikka eiväthän yllättävät poissaolot ole vain perheellisten juttu: kyllä minunkin töitä on kollegat tehneet silloin, kun olen sairastanut.

      Kiitos haasteesta!

      Poista
  4. Tää on kyllä ikuisuusongelma - mutta mä näkisin, että se on ennen kaikkea työnantajan ongelma, jos asioita ei ole onnistuttu järjestämään niin, että ihmiset voi elää elämäänsä. Ikäväähän siinä on se, että työntekijät kärsii siitä ensmmäisinä, sekä stressinä että syyllisyydentunteina että lisääntyneenä työtaakkana.

    Oman lisänsä tähän tuo sitten vielä se perheen sisäinen kumman-työt-on-tärkeämpiä -vääntö, kun pohditaan, kumpi jää kotiin sen korvakipuisen kanssa. Silmät avaavia keskusteluja, jos ei muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, että sen pitäisi olla työnantajan ongelma, mutta tosielämässä ongelma on työntekijöiden. Koska niin kauan kun kollegat paikkaavat tai perheelliset tekevät työt tarvittaessa vaikka öisin, ei työnantajalla ole syytä tehdä asialle mitään. Toisaalta en osaa sanoa, mitä työnantajan pitäisi tehdä - pitää reservissä ylimääräisiä työntekijöitä siltä varalta että joku on joskus poissa?

      Poista
  5. Täytyy onnekseni sanoa, että minulla on kokemusta lapsen kanssa ain erittäin hyvin työn ja perheen haasteet ymmärtävästä organisaatiosta. Eli kyllä se sieltä lähtee. Ja lähimmän esimiehen asenteella on se suurin merkitys!

    Itseäni on harmittanut se, että lapsen päivähoidon takia ei voi itse valita perheen loma-aikoja. Mun mielestä paras kesäloma-aika ei todellakaan ala juhannuksesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että hyviä työnantajia ja ymmärtäväisiä esimiehiä löytyy.

      Lomakeskustelussa uskon, että moni lapseton ei hahmota sitä, millaisessa pakkoraossa perheelliset ovat päivähoidon/koulun lomien sovittamisessa omiinsa. Että ei niitä juhannuksesta alkavia lomia kiusallaan valita.

      Poista
  6. Kyseistä fb-keskustelua myös lukeneena ärsytti jonkin verran, että tarinan toinen puoli tuntui unohtuneen. Omalla työpaikallani samanikäiset perheettömät miehet ajavat ohi niin ylennyksissä kuin palkoissakin, kun itse olen ollut vanhempainvapaalla ja tehnyt lyhempää viikkoa. Tämä on tietenkin ihan ymmärrettävää, mutta tarkoittaa vain sitä, ettei perheelliset voi "lusmuilla" kotona vapailla ja sairasta lasta hoitamassa ilman, että sillä ei olisi vaikutusta uraan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä edelleen kovasti mietin, voiko (nainen) saada kaiken. Haluaisin uskoa, että voi, mutta naisjohtajien tarinoita lukiessa tuntuu, että he ovat maksaneet asemastaan sellaisen hinnan, jota minä en ole valmis maksamaan. Kyllähän perhe on valinta, mutta silti tylsää, jos samalla tulee valinneensa itsensä sivuraiteelle uran suhteen.

      Poista
  7. Jos tälle linjalle lähdetään, palkkauksessa pitäisi saada edellisestä työpaikasta numerot saikkupäivistä, että voisi tehdä jotain johtopäätöksiä. Ennen lapsia miehellä oli roimasti enemmän saikkupäiviä kuin minulla. Hän kuntoilee aktiivisesti ja tekee fyysistä työtä, jossa toisaalta ei saa tulla yhtään flunssassa töihin. Selkä- ja olkapäävammat, nuhaa jne. -> helposti 30 päivää vuodessa saikkua. Ja minä - terve kuin pukki, korkeintaan pari saikkupäivää vuodessa. Eikä todellakaan kuntoilusta johtuvista syistä. :D

    Esikoisen kanssa mies on hoitanut yli puolet lapsen sairaslomapäivistä. Saa nähdä miten tilanne muuttuu, kun nyt kaksi lasta on päiväkodissa. Siis että tuleeko saikkupäiviä ylipäätänsä enemmän lasten takia vai osuuko sairastamiset samoille päiville, ja kumpi meistä hoitaa lapsia enemmän.

    Ei perheellisyys ole ainoa asia joka ennustaa potentiaalisia saikkupäiviä. Jos lapsia sitten on, niin on perheestä kiinni, että miten saikkupäivät hoituvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietenkään ole, ja se juuri tuntui tuossa viittaamassani keskustelussa unohtuneen. Mä oon itse ollut usean viikon yllättävällä saikulla välilevyvaivojen takia ennen lapsia, noin esimerkkinä.

      Poista