perjantai 2. elokuuta 2013

Rakas vartaloni

Pohdin pitkään, haluanko osallistua Mami Go Go:n Mintun liikkeelle panemaan A Beautiful Body -haasteeseen. Olen sinut vartaloni kanssa, nyt ehkä enemmän kuin koskaan, mutta puolipukeissa esiintyminen internetissä jännittää, ja tuntuu vähän oudolta. Uskon olevani useimman mielestä oikein hyvän näköinen kahdesti synnyttäneeksi naiseksi, vaikka edellisestä synnytyksestä ei ole vielä kolmea viikkoakaan.

Pohdintaa aiheutti etenkin se, että tätä haastetta kohtaan on esitetty kriittisiäkin lausuntoja. Harmittavin oli se, että osallistujat vain kalastelevat kehuja ulkonäöstään tai hakevat kehuilla hyväksyntää itselleen. Siinä on mielestäni ymmärretty haaste täysin nurinkurisesti: tarkoituksena oli kai näyttää, että osallistuneet naiset ovat jo sinuja itsensä kanssa, eivätkä tarvitse ketään ulkopuolista vahvistamaan omaa kehollista itsetuntoaan. Se, että julkaistut kuvat ovat keränneet kehuja, on vain mukava lisä.

Minun mielestäni A Beautiful Body -haaste on kaunis ja tärkeä, ja siihen osallistuneet naiset ovat rohkeita: eivät vain siksi, että he esiintyvät vähissä vaatteissa internetissä, vaan siksi, että he uskaltavat sanoa "tällainen olen, ja pidän itsestäni".

Minusta ihmisen vartalo - miehen ja naisen, nuoren ja vanhan, ison ja pienen - on kaunis. Pidän Helsingin Sanomien kuukausiliitteen Sielu ja ruumis -juttusarjasta, jossa eri ihmiset puhuvat omasta vartalostaan ja suhteestaan siihen. Erityisesti pidän siitä, että sarjan alastomana kuvatut ihmiset ovat keskenään niin kovin erilaisia - aivan kuten me kaikki. A Beautiful body -haaste on toiminut samalla tavoin: tuonut esiin meitä tavallisia naisia, sellaisina kuin olemme, omilla tarinoilla höystettynä. Rehellisenä, lihallisena, upeana.

Todellista kauneutta on mielestäni se, että ihminen tuntee olonsa hyväksi omassa kropassaan. Kilojen, muhkuroiden, jenkkakahvojen tai arpien määrällä ei ole väliä - kun ihminen kantaa itsensä ylpeydellä ja nauttii olostaan, hän on kaunis.

**

Minun suhteeni omaan kroppaani on jokseenkin mutkaton. Parikymppisenä, kun elämä oli muutenkin epävarmaa, laihdutin itseni liian laihaksi. En minä anorektinen ollut, mutta suhteeni ruokaan muuttui epäterveeksi: ajattelin syömisiäni koko ajan ja laskin kaloreita. En muista miten, mutta jotenkin se vaihe meni onneksi ohi ja palasin normaalipainoiseksi. Tuota vaihetta lukuunottamatta olen ollut suurin piirtein tyytyväinen kroppaani, ainakin siinä määrin, etten ole halunnut lähteä sitä rääkkäämään ylettömällä paastoamisella tai treenillä. Eipä sellaiseen olisi viime vuosina ollut tilaisuuttakaan, kun raskaudet ja imetykset ovat myllertäneet kroppaani ensin isoksi ja sitten pieneksi.

On minulla niitäkin päiviä, kun vaihdan vaatteita miljoona kertaa ja tuskailen peilin edessä, kun mikään ei näytä hyvältä. On myös niin, että huolimatta siitä, mitä lukemaa vaaka näyttää, minua on peilistä tuijottanut aina sama nainen. Kun olen huolien takia laihtunut, huomaan sen vasta, kun ihmiset alkavat huomauttelemaan - peilistä en muutosta näe.

Lapsena ja nuorena en ollut urheilullinen. En ole vieläkään, mutta vanheneminen on aikaansaanut sen, että liikkua pitää, jos haluaa pysyä kivuttomana. Kroppani kärsii selkä-, niska- ja hartiajumeista ja -kivuista, jos en liikuta sitä säännöllisesti. Siksi nytkin odotan kärsimättömästi sitä, että pääsen taas juoksemaan.

Olen tyytymätön kehooni ainoastaan silloin, kun se pettää minut olemalla kipeä. Loppuraskaudet ovat olleet vaikeita sietää siksi, että olen molemmissa ollut kovin liikuntarajoitteinen liitoskipujen ja kramppien takia. Lisäksi väsyin herkästi pienestäkin ponnistelusta. Silloin olen ajatellut, että tältäköhän tuntuu olla vanha, kun mieli vielä haluaisi tehdä ja puuhata, mutta kroppa kieltäytyy yhteistyöstä.

Olen loputtoman kiitollinen siitä, että tämä vartaloni on kantanut sisällään ja synnyttänyt kaksi ihanaa, täydellistä lasta, ruokkinut yhden ja parhaillaan ruokkii toista. Syntymän ihme on sellainen, etten sitä vieläkään oikein ymmärrä, mutta se on saanut minut armollisemmaksi omaa ulkonäköä kohtaan (vartaloa, joka on saanut aikaan jotain niin hyvää, on vain pakko rakastaa). Kaikilla meillä on ne omat epätäydellisyytemme, jotka pistävät omaan silmään, vaikka muut eivät niitä todennäköisesti huomaa. Niin minullakin, mutta vuosi vuodelta ne häiritsevät minua vähemmän.

**

Niin, sitä kuvaa ei sitten tässä ollut. En pitkällisen harkinnan jälkeen sittenkään halunnut sitä julkaista. Oliko kyse siitä, etten ollut riittävän rohkea, vai siitä, että olen niin sinut itseni kanssa, että mitään kuvaa ei tarvita? En tiedä, enkä välitä. Tarinani riittäköön tältä erää.

6 kommenttia:

  1. Tarinakin riitti oikein hyvin :). Ja kauniin sielun paljastaminen ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Kaunis sielu terveessä ruumiissa - sellaiseen yhdistelmään voisi olla tyytyväinen.

      Poista
  2. Mukavia ajatuksia ja kiva kuulla, että olet tyytyväinen kroppaasi. Minullakin on tekeillä juttu aiheesta, mutta vielä pitää hioa. Nämä teidän toisten kirjoitukset auttavat kyllä omaakin ajatusprosessia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä hioin omaa tekstiäni keskiviikosta asti :) Kuvalla vai ilman -pohdinnan sain päätökseen vasta hetki ennen julkaisemista. Tämä oli paljon monitahoisempi aihe kuin alkuun ymmärsinkään, ja saatanpa jatkaa pohdintoja aiheen tiimoilta vielä minäkin.

      Poista
  3. Tästä jäi hyvä fiilis :) Kuva tarinaa tuskin olisi muuttanut suuntaan tai toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, niin jäi kommentistasikin :)

      Minäkin uskon, ettei kuva olisi muuttanut tarinaa. Itse muiden tarinoita lukiessani keskityin nimenomaan tekstiin, enkä sitten lopulta niin paljon niihin kuviin.

      Poista