maanantai 30. syyskuuta 2013

Ostoshaaste Q3 2013

Täti-ihmisen ostoshaaste kiusaa minua. Haaste itsessään on mainio. Jokaiselle tekisi hyvää tarkastella omaa kuluttamistaan tällaisen ostospäiväkirjan muodossa.

Mutta kun. Minä en osaa päättää, mitä mieltä minä omasta kuluttamisestani olisin. Haluaisin asettaa seurannalle tavoitteita, haluaisin todeta, olenko onnistunut vai epäonnistunut.

Edellisen raportin aikoihin ajattelin, että omalle kulutukselleni merkityksellisiä mittareita olisivat laatu, todellinen käyttö ja pitkä käyttöikä. Nyt halusin tarkastella myös harkinnan määrää ostoksia tehtäessä, eli teenkö heräteostoksia. Halusin lisätä myös tarpeellisuuden, vaikka sitä viimeksi hieman kritisoin.

Ennen kuin pääsemme ostosteni arviointiin, kerrataan vielä sekin, että alkuperäisestä haasteesta poiketen päätin ottaa tarkasteluun kaikki tekemäni ostokset päivittäistavaroita ja palveluita lukuunottamatta. Tämä siksi, että minun olisi helppo saavuttaa valheellista itsetyytyväisyyttä sillä, että elämäntilanteen (imetys + puklaava vauva + käsiään ja naamaansa minuun pyyhkivä lapsi) en juuri nyt ole kovin innostunut oman vaatekaappini täydentämisestä. Sen sijaan huomaan tyydyttäväni ostoshimoani ostelemalla kivoja juttuja kotiin tai lapsille.

No niin, niihin ostoksiin. Pääsin melko lyhyellä ostoslistalla lähes kvartaalin loppuun (s.o. viime maanantaihin), mutta sitten tapahtui seuraavat kolme asiaa:
  1. tuli kylmä
  2. esikoinen kasvoi ohi edellisen vaatekoon
  3. minä ennätin tehdä inventaarin lasten vaatekaapille
Edellisten seurauksena olenkin viettänyt hyvän osan viime viikosta nettikaupoissa ostoksilla, edes blogia en ole ennättänyt päivittämään. Esikoiselle nimittäin tarvittiin lähes koko vaatekerta seuraavaa kokoa, ulkovaatteita ja kenkiä myöten. Ostosurakkaa suorittaessani opin itsestäni ainakin sen, etten yhtään nauti lastenvaateostoksista. Tykkään kyllä siitä, että lapsilla on kivan näköisiä vaatteita. Paketin noutaminen Postista on ihan mukavaa. Mutta se ostaminen! Kamala vaiva!

No miten onnistuin? Ihan kohtalaisesti. Ostin laadukasta, myös hinnalla mitaten (vaikka hinta ei aina ole laadun mittari). Ikea-ostokset jäivät kahteen kappaleeseen, mistä olen erityisen tyytyväinen (tavoitteenani on hiljalleen tyhjentää kotimme kaikesta ikealaisesta. Tavoite, jota auttaisi se, että lopettaisin ostosten tekemisen Ikeassa).

Kaikki ostokset vaikuttavat myös varsin käyttökelpoisilta, eli varsinaisia huteja ei ole tullut (sanottakoon, että osa nettiostoksista on vielä matkalla). Sekoilin kypärämyssyn hankinnassa, minkä seurauksena paketti pitää lähettää takaisin sen saavuttua, mutta jahka saan oikean koon kotiutettua, tulee sillekin ostokselle käyttöä. Kaikki ostokset ovat uskoakseni pitkäikäisiä, paitsi kuopukselle hankittu body, joka mahtui 2 viikkoa, eikä seuraavalle käyttäjälle mahtune juuri sen pitempään. Toisaalta, jos body pysyy kierrossa, kuka tietää, kuinka pitkäikäinen siitä tulee.

Kaikki ostokset olivat harkittuja, ihan ostoslistan kanssa päivitin lasten vaatekaappia. Ehkä ihan hyväkin, että missasin heinäkuun alennusmyynnit, niin ostoskoriin ei tarttunut mitään vain siksi, että halvalla sai (paitsi että yritin minä olla kaukaa viisas ja ostin esikoiselle sandaalit ensi kesäksi ja välikausihaalarin ensi kevääksi).

Tarpeellisuuden arviointi on minulle kaikista hankalin rasti. Kun ihminen lopulta tarvitsee hyvin vähän. Esimerkiksi sisarusrattaat tekevät arjesta helpompaa, mutta olisi sitä kai pärjännyt kantoreppu + rattaat -yhdistelmälläkin.  Ostin kvartaalilla myös vuosikausia haaveilemani design-valaisimet vanhempien ja lasten makuuhuoneisiin, eikä kukaan tarvitse design-yhtään-mitään. Lastenvaatteita olisin varmaan saanut siinä nykyisessäkin koossa käytettynä, mutta en ottanut vastaan. Useamman serkun käyttäminä ne alkavat jo olla niin kuluneita ja nuhjuisia, että en halua lapsiani niihin pukea. Tässä huomaamme, missä minun ekologisuuteni rajat menevät: nuhjuisissa lastenvaatteissa. En ole siitä mitenkään ylpeä, mutta näin se on.

Maailman kaunein lamppu vauvan perspektiivistä.

Näin. Onnistuin taas kerran selittämään ostokseni hyväksyttäviksi itse itselleni asettamilla kriteereillä. Silti tunnen itseni vähän huijariksi, taas kerran. Miksi? En tiedä. Kai minä haluaisin olla parempi ihminen, pelastaa maailmaa ostos kerrallaan. Mutta en minä Leo Straniukseksi halua. Enkä osaa löytää kultaista keskitietä siitä väliltä. Vaikeaa, vaikeaa. No, vielä yksi kvartaali aikaa pohtia asiaa tämän vuoden osalta. Ehkä ensi vuonna uudenlaisen haasteen kimppuun.

**

Kotiin
2 kattovalaisinta
2 tauluhyllyä
1 kehys
1 kehyskartonki
2 koukkua
1 sisarusrattaat lisävarusteineen
1 kantokoppa
1 seisomalauta
2 kankaista isoa laukkua

Itselle
1 college-housut
1 käsilaukku
1 juoksulenkkarit
1 urheilurintaliivit
10 kirjaa (arvio, voi olla vähemmänkin)

Esikoiselle
10 kirjaa (arvio, voi olla enemmänkin)
3 pyjamaa
1 välikausitakki
4 paitaa
4 housut
1 talvipipo
1 kypärämyssy
1 talvirukkaset
1 villahaalari
3 välikausipipoa
1 sandaalit
1 kangastossut
1 välikausihaalari
1 kumisaappaat 

Vauvalle
2 kylpypyyhettä
2 pikkupyyhettä
1 lyhythihainen body
2 pyjamaa
2 housut

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Pikku juttuja

Luin Hesarista jutun, jossa toimittaja harmitteli tulen polttamista kruunuhakalaisissa kakluuneissa. Pilaavat hänen hengitysilmansa (ja muiden helsinkiläisten myös). Joku muukin oli lukenut, ja kommentoi Facebookissa, että on tainnut toimittajalla mennä pienhiukkanen nenään.

Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kakluunien loimuta. Nipottavat nyrpistelijät voivat muuttaa vaikka maalle, jos naapurin takankäry häiritsee. Pikku juttuja, turha niistä on mielensä pahoittaa.

Vai olisiko sittenkin niin, että arjen pienet huomaavaiset teot ovat niitä, jotka tekevät ihmisten välisestä kanssakäymisestä mukavaa? Sanotaan huomenta puolisolle, kiitos kaupan kassalle, laitetaan käsi suun eteen yskiessä. Tervehditään naapuria, sitäkin, joka sitkeästi keskittyy tupakkaansa, mutta parin viikon kuluttua heltyy vastaamaan tervehdykseen ja kuukauden päästä jo hymyilee. Autetaan lastenrattaat junaan, annetaan istumapaikka vanhukselle, päästetään jalankulkijat ylittämään tie suojatiellä. Eikä polteta klapeja siellä kakluunissa, vaan sytytetään mieluummin vaikka kynttilöitä.

Pikku juttuja, jotka olisi helppo jättää tekemättä koska on kiire, koska ei itsekään ole saanut vastaavaa huomaavaisuutta osakseen, koska ei jaksa, koska vituttaa. Pikku juttuja, jotka tekemällä saattaa saada toiselle hyvän mielen. Kumpi kuulostaa paremmalta?

tiistai 24. syyskuuta 2013

Äiti on vähän väsynyt

Anteeksi. Otsikko on hämäystä. Minä en nimittäin ole mitenkään normaalista poikkeavan väsynyt. Etenkään, jos tämän hetkistä väsymystä vertaa siihen, kun olin ihan oikeasti väsynyt.

Nimittäin uupunut. Burn outissa. Keskivaikeasti masentunut, kirjoitti lääkäri sairaslomalappuun.

Kaikki tapahtui jotenkin salakavalasti. Se, että löysin itseni makaamasta olohuoneen lattialta itkemästä, ilman voimia nousta ylös, taisi olla useamman vuoden tapahtumien summa.

Olin töissä yrityksessä, jossa oli vahva menestymisen kulttuuri. Olin saanut pari ylennystä, asiakkaat kiittivät työni tuloksia ja kollegat arvostivat minua. Toimitusjohtaja oli kiittänyt ylimääräisellä bonuksella. Minulla meni lujaa. Aloin saada enemmän projekteja, enemmän vastuuta.

Tein töitä ensin 50, sitten 60, lopulta 70 tuntia viikossa. Aloin kulkea työmatkat taksilla, koska siten säästin aikaa työntekoon. Siirsin herätyskelloa herättämään yhä aikaisemmin. Kirosin työpaikan limsa-automaattia, jossa ei ollut energiajuomia, vain Pepsiä. Ärsyynnyin kavereista, jotka kutsuivat tapaamaan klo 18 arki-iltana. Kuka lähtee töistä niin aikaisin?

En saanut enää kaikkia töitäni tehtyä, ainakaan sillä pieteetillä, millä olisin halunnut. Valmistelin päivän workshopia taksissa matkalla asiakkaalle. Paniikki sisälläni kasvoi. En pysty tähän, ajattelin. Kerroin pomollekin, mutta hän sivuutti huoleni, en edes muista mihin vedoten. Heräsin keskellä yötä tuskanhikeen, kun muistin jonkin tekemättömän asian. En saanut illalla unta, kun huolehdin haastavasta projektista. Rentouduin lasillisella valkoviiniä sen sijaan, että olisin huolehtinut itsestäni liikkumalla.

Olin niin väsynyt, että haaveilin sairastuvani vakavasti, jotta pääsisin sairaalaan lepäämään. Olin niin väsynyt, etten nähnyt, miten pähkähullua ajatteluni oli.

Oli siinä muutakin. Haasteita monella rintamalla, ja minä olin rintamakarkuri kaikkialla muualla paitsi töissä.

**

Minut pelasti rakas ystävä, itsekin masennuksen läpi käynyt. Hän kuunteli tarinani ja ehdotti, että soittaisin heti huomenna työterveyslääkärille. Kaveri arveli, että saatan olla masentunut. Minua itketti. Pelotti, mutta tiesin, että ystäväni on oikeassa. Hain ja sain apua. Jäin sairaslomalle, jolta palattuani kerroin esimiehelleni, että jatkossa asiat ovat toisin.

Siitä alkoi hidas toipuminen, joka on vieläkin kesken, kun sairasloman päättymisestä on reilut kolme vuotta aikaa. Kasasin elämäni palikoita ja pohdin, mikä minulle on oikeasti tärkeää. Mies, jota rakastan yli kaiken. Kaksi ihanaa, täydellistä lasta, jotka olemme yhdessä saaneet. Työ? En tiedä. Ehkä se joskus tulee olemaan, kunhan löydän työminäni uudelleen. Tämä lasten kanssa kotona olo on minulle paitsi aikaa rauhassa miettiä, mitä tulevaisuudessa teen, myös leppoistamista verrattuna entiseen elämääni.

Uupumiseen johtanut elämänvaihe oli raskas, pelottavakin näin jälkeenpäin katsottuna. Olisin voinut menettää tämän elämän, johon nyt olen niin tyytyväinen. Olisin saattanut jatkaa väärien elämänarvojen perässä juoksemista, jonkun toisen odotusten täyttämistä, huomaamatta, että minun elämäni on tässä ja nyt. Olisin saattanut jättää elämän suuret kysymykset miettimättä. Kuka olen? Kuka haluan olla?

**

Tämä kirjoitus on muhinut päässäni siitä asti, kun Leopardikuningattaren blogissa aihetta sivusimme. Leopardikuningatar kertoi jo oman tarinansa, mutta minä olen pantannut omaani. Ehkä se on tuntunut liian läheiseltä, liian herkältä. Kuitenkin olen sitä mieltä, että uupumus, masennut, jaksamisongelmat on ihan normaali osa ihmisen elämää, ja niistä pitäisi uskaltaa puhua ääneen. Ehkä työelämä muuttuisi lempeämmäksi, ehkä ihmiset ymmärtäväisemmiksi, ehkä avun tarpeessa olevat rohkeammaksi sitä hakemaan, jos jaksaminen ei olisi niin suuri tabu.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää

Kuva: Täti-ihminen

Äkkiseltään voisi sanoa, ettei mikään.

Sinä olet lapsi. Melko pieni vielä, ihan keskeneräinen. Keskeneräinen olen minäkin, mutta selvästi jo aikuinen.

Sinä olet kaikkea, mitä nuoruuteen kuuluu. Täynnä optimismia ja toivoa, maailma on sinun. Minä olen täynnä kysymyksiä vailla vastauksia.

Sinä olet sosiaalisessa mediassa kuin kotonasi. Käytät laitteita ja sovelluksia, joista en ole edes kuullut. Et huolestu anonymiteetin tai intimiteetin menetyksestä, et pohdi sitä, että kaikki, minkä internetiin laitat, on siellä aina. Minä olen aika ajoin hysteerinen siitä, tulinko paljastaneeksi liikaa.

Sinä viestit kuvilla, minä sanoilla. Minä paljastan sisimpäni, sinä ulkokuoresi.

Kaikki rakastavat sinua. Minä pelkään, että minusta ei pidetä.

Sinulla on faneja, ja se hämmentää sinua. Se hämmentää minuakin, tämä sinun ikätoveriesi tapa fanittaa jotakuta vain siksi, että tämä on ihq.

Sinä olet kaunis ja suloinen niissä tekemällä tehdyissä poseerauskuvissa. Minä en osaa poseerata kameralle, enkä osaa selfie-kuvia julkaista. En osaa ajatella, että sellaiset kuvat ketään kiinnostaisivat. Ehket sinäkään osannut, mutta niin ne vain valloittivat nuorten tyttöjen sydämet.

Niin, onko meillä mitään yhteistä?

Sukupolvien välinen kuilu, jos ei muuta. Minä seison toisella reunalla, sinä toisella. Minä katselen sinua uteliaasti, yrittäen ymmärtää elämääsi ja ajatuksiasi. Sinä et todennäköisesti ole lainkaan kiinnostunut minusta ja ajatuksistani, sillä se on vanhemman sukupolven osa, olla epäkiinnostava.

Sinä olet Benjamin Peltonen, aivan tavallinen poika Kaarinasta. Suomen kuuluisin lukiolainen, josta minä kuulin ensimmäistä kertaa perjantaina lukiessani sanomalehteä. Tiedätkö, sellaista paperista, joka jaetaan kotiin kerran päivässä.

**

Tämä teksti on osa ainekirjoitushaastetta, johon kuka tahansa blogilainen voi osallistua. Haasteen kehittelivät nerokkaissa päissään Siina ja Liina, ja tämänkertaisen tehtävänannon takana on Leopardikuningatar. (Pahoitteluni, parahin LQ, aiheen vierestä kirjoittamisesta! Alkuperäinen tehtävänanto oli niin vaikea, etten siihen kyennyt.)

lauantai 21. syyskuuta 2013

Kutsumaton vieras

Olen pitkään hämmästellyt äitien syyllisyyspuhetta. En ole ymmärtänyt, mistä se kumpuaa. Itse en ole osannut tuskailla epiduraalista synnytyksessä, kertakäyttövaipoista ja mitä näitä nyt on.

Nyt toisen lapsen myötä syyllisyys on hiipinyt meillekin. Paha mieli, huono omatunto, riittämättömyyden tunne. Minun on vähän vaikea sanallistaa tunnetta, mutta samasta asiasta lienee kyse.

Minun on jatkuva paha mieli siitä, että kumpikaan lapsistani ei saa sitä huomiota mitä kaipaa, tarvitsee ja ansaitsee. Mies saa vielä vähemmän (mutta itselleni uskottelen, että hän kestää sen parhaiten). Minun on koko ajan ikävä esikoista, kuopusta, aviomiestä ja itseäni. Niitä samoja ihmisiä, joiden kanssa vietän joka saakelin päivän, mutta joista en saa tarpeeksi.

Äitinä ja vaimona olen vielä riittävän hyvä, mutta tyttärenä, siskona ja ystävänä kelvoton.

Tunnen huonoa omatuntoa siitäkin, että hiivin rakkaitteni luota tänne virtuaaliystävieni seuraan, kirjoittamaan ja vastaamaan kommentteihinne. Samalla kuitenkin ymmärrän, että kirjoittaminen on minulle henkireikä, tapa kurottaa sinne ulkomaailmaan täältä vauvakuplasta, jossa olen nyt kovin syvällä. Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ajatukset joskus loppuun asti, saada ne pois pään sisältä jylläämästä. Ajatusten jakaminen ja niille vastakaiun saaminen taas on vertaistukea parhaimmillaan.

Pahasta mielestä huolimatta olen jotenkin hyväksynyt tilanteen. Otan riittämättömyyden annettuna: minun kuvitelmissani toisen lapsen vauvavuosi menee juuri näin, ellei ole superihminen. Minä en ole. Teen sen, mikä on välttämätöntä. Omaa jaksamistani varjellakseni en edes yritä muuta.

Viime päivinä olen pyöritellyt mielessäni paljon tyyneysrukousta, jota etenkin AA-liikkeessä käytetään: "Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan".

Hieno elämänohje, ja sopii vauva-arjen uuvuttamien kotiäitien ja anonyymien alkoholistien lisäksi ihan kaikille.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Arpa on heitetty

Mainiota, miten monta osallistujaa eiliseen leffalippuarvontaani! (Mainiota, ja vähän tylsääkin, sillä tokihan minä olisin halunnut ilahduttaa teistä jokaista leffalipuilla.) Arpa suosi seuraavia:
  1. Kaisla
  2. Kukkavarvas
  3. Tekla
  4. Ehtoisa emäntä
  5. Maatushka
Ja super-ekstra-bonus-yllärinä lahjoitan vielä yhden lipun Iinekselle. Laittakaahan voittajat pika-pikaa minulle viestiä osoitteeseen ehdoton.ehka(at)gmail.com, niin saatte lippujen sarjakoodit paluuviestinä.



Olipas mukava lueskella teidän kuulumisianne. Koitan muistaa jaksaa ehtiä vastata niihin jokaiseen vielä yksitellen, mutta laitanpas tähän kootusti omia tämän päivän aatoksiani.

Aamun Hesarista lueskelin Riku Korhosen kolumnia, jossa tämä kertoi löytäneensä nuoremman itsensä itselleen kirjoittaman kirjeen. Tiedättehän, tämä klassikkoainekirjoitustehtävä, "Kirjoita itsellesi kirje 10 vuoden päähän". No, Korhonen oli sitä mieltä, että ihan turha on nuoren kollin koittaa vanhempaansa neuvoa, vaan kirje pitäisi kirjoittaa menneisyyteen. Vanhempana sitä osaisi paremmin neuvoa nuorta itseään. Minä jäin tätä pohtimaan, että haluaisinko neuvoa 10 vuoden takaista itseäni. Totesin, etten halua. Olen mokieni lopputulos, ja hyvä näin.

Toinen Hesarin juttu oli erityisen ilahduttava. Siinä kerrottiin, että nykynuoret ovat edeltäjiään onnellisempia. Tulevat paremmin toimeen vanhempiensa kanssa ja viihtyvät koulussa. Ehkä meillä on toivoa. Ehkä sukupolvi sukupolvelta opimme elämään paremmin.

Onnellisuudesta mietin myös jostain lukemaani tutkimustulosta, että ihminen on onnellisimmillaan parikymppisenä ja sitten taas vanhuksena. Onnellisuus muodostaa ikäänkuin käyrän, jonka aallonpohja on keski-ikäisenä. En ole varma, pitääkö tämä paikkansa (minä tunnen itseni tällä hetkellä aika onnelliseksi), mutta jos pitää, löytyisiköhän syy onnellisuuteen nuoruuden ehdottomuudesta, joka ymmärtääkseni nousee uuteen kukoistukseen vanhuksilla? Nuorena kun mielipiteet tuppaavat olemaan kovin mustavalkoisia, mikä tietysti keski-ikäisestä tuntuu kovin kummalta, mutta varmasti antaa nuorelle itselleen tietynlaista varmuutta, ja ehkä myös elämänhallinnan tunnetta. Kaiken epäröiminen sen sijaan.. No, se saa maailman tuntumaan kovin monimutkaiselta paikalta.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Jos leffaan haluat mennä nyt (arvonta)

Jääkaapin ovessa on roikkunut Finnkinon sarjalippuja jo pari kuukautta. Mies löysi ne työpöydältään pari päivää ennen kesälomansa alkua, eli muutama viikko ennen vauvan syntymää. Minä urhoollisesti käytin lippuja ennen synnytystä, mutta vauvan syntymän jälkeen leffassakäynti on jäänyt vähän vähäiseksi.



Liput ovat voimassa enää loppukuun, enkä minä saa niitä käytettyä. Olen jo jakanut lippuja kavereille ja sukulaisille, ja lopuista pitäisi päästä eroon. Onneksi on tämä blogi! Laitankin pystyyn arvonnan, ja arvon yhteensä 10 leffalippua viidelle eri tyypille. Jokainen onnekas saa siis kaksi lippua, jotta leffaan ei tarvitse mennä yksin.

Tehdään homma näin:
  1. Osallistu jättämällä minulle tervehdys kommenttikenttään. Voit vaikka kertoa, mitä sinulle kuuluu, niin saan lukemista imetysten lomaan. Voit myös liittyä blogin lukijaksi, mutta se kannattaa vain, mikäli tykkäät näitä juttujani lueskella säännöllisesti - lisäarpaa en ajatellut siitä hyvästä antaa.
  2. Osallistumisaikaa on vuorokausi, sillä liput on käytettävä viimeistään 30.9.2013 ja haluan saada ne nopeasti eteenpäin, jotta tulevat käytettyä. Sovitaan siis, että kommentit, jotka on jätetty 18.9.2013 klo 14 mennessä, ovat mukana.
  3. Arvon voittajat heti kun ehdin, ja ilmoitan ne erillisessä postauksessa.
  4. Toimitan voittajille liput sähköpostitse (sarjanumeron avulla voi ostaa lipun Finnkinon netistä). Osallistumiseen et tarvitse anonyymiä sähköpostiosoitetta: laita minulle meiliä osoitteeseen ehdoton.ehka(at)gmail.com, niin minä laitan liput tulemaan paluupostina.
Nyt sankoin joukoin osallistumaan! Olisi harmi, jos hyvät liput jäisivät käyttämättä.

Vahinko

Tiedättekö, mikä on imettävän äidin kannalta ikävintä siinä, että pakastimen ovi on jäänyt yöksi raolleen?

En minä niistä mustikoista, mutta että se rintamaito on päässyt sulamaan käyttökelvottomaksi.

Voi rähmä. Ei muuta.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Kuinkas sitten kävikään

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt kirjoittaa meidän kuulumisiamme. Siis ihan vaan kertoa, miten on kahden lapsen arki lähtenyt rullaamaan. Teksti on ollut yllättävän vaikea saada valmiiksi. Eilen lenkillä keksin, mistä se johtuu: raportoimista on lopulta aika vähän.



Miten teillä on mennyt? -kyselijöille vastaan, että ihan kivasti. Paremmin, kuin pelkäsin. Toisinaan tuntuu, että homma alkaa olla hanskassa, minähän osaan tämän: osaan tulkita vauvan viestit, antaa ruokaa kun on nälkä ja laittaa nukkumaan kun väsyttää. Toisinaan tuntuu, että ihan yhtä ulapalla sitä ollaan kuin esikoisen vauva-aikoina: tungen tissiä suuhun kun pitäisi röyhtäyttää, enkä saa vauvaa nukahtamaan edes kantoreppuun.

Päivät ovat meillä aika tylsiä, siis siinä mielessä, että mitään kovin erikoista ei tapahdu. Yritän kynsin hampain pitää kiinni jonkinlaisesta rytmistä, joka meille on syntymäisillään, enkä siitä johtuen uskalla tehdä mitään tavallisesta poikkeavaa, kuten kyläillä kavereiden luona. Aamulla puistoon, kotiin lounaalle, päiväunet, leikkimistä, ja sitten mies jo tuleekin kotiin ja minä saan toisen aikuisen jakamaan vastuuta lapsista.

Kahden lapsen kanssa on tietenkin erilaista kuin yhden. Vähän ristiriitaistakin. Ehkä siksi, että odotukseni olivat niin matalalla (minua peloteltiin kaiken kamaluudella ennen kakkosen syntymää, ja uskoin), tuntuu arki välillä jopa helpommalta kuin yhden kanssa. Yhden kanssa koko ajan odotti vaikkapa päiväunien tarjoamaa omaa aikaa - nyt kahden lapsen yhtäaikainen unille saaminen on onnenpotku, josta voi olla iloinen. Oma rima on myös todella matalalla. En jaksa stressata siitä, etten saa vauvaa päiväunille, sillä omaa aikaa minulla ei ole joka tapauksessa. Yhden lapsen kanssa meillä oli siistiä, enää ei ole. Ruoka valmistetaan pääasiassa pakastealtaan valmiiksi pilkotuista kasviksista ja muusta helposta, mutta entä sitten. Koitan asennoitua niin, että tätä tämä nyt on ainakin seuraavan vuoden, sitten helpottaa. Tuo asenne kantaa aika pitkälle.

Vaikka on meillä ihan oikeastikin ollut helppoa. Esikoinen on ollut parhaimmillaan, merkkejä uhmasta tai sisarkateudesta ei juurikaan ole. Omaa tahtoa on, mutta päivät sujuvat pääsääntöisesti aurinkoisesti. Vähän enemmän hän kaipaa syliä ja on hieman itkuisempi kuin ainokaisena, mutta suurimmaksi osaksi halailee, suukottelee ja paijaa vauvaa. Ja on oma iloinen, herttainen itsensä. Vauvakin on niin sanotusti helppo: tyytyväinen, hymyileväinen, hyvin nukkuva ja hyvin syövä ihana vauvantuoksuinen pallero.

Olen myös saanut enemmän apuja kuin esikoisen vauva-aikaan. Suurilta osin siksi, että nyt osaan sitä enemmän pyytää. Esikoista leikittämässä ovat käyneet molemmat mummot, kaikki tädit, setä ja pari kaveriani. Läheisten apu on mahdollistanut esimerkiksi tämän rakkaaksi käyneen blogiharrastuksen jatkamista näinkin tiiviisti (esimerkiksi tätä kirjoittaessa esikoinen on tätinsä luona leikkimässä).

Vauva sai nimen jo laitoksella, ja nimiäisiäkin olemme ehtineet viettää. Hormoonihuuruissani keksin, että olisin järjestänyt juhlat kotonamme, mutta tulin onneksi järkiini. Juhlat järjestettiin ravintolassa, minun kontribuutioni oli laskun maksaminen. Toimi.

Tällaista meillä. Ihan kivasti on mennyt.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Tuhma, kunnes toisin todistetaan

Hesarissa oli taas häiritsevä juttu. Siinä toimittaja kertoi aikuisten valikoivan suosikeikseen - tai inhokeikseen - lapsia ulkonäön ja luonteen perusteella. Toimittaja itse havahtui tehneensä näin tyttärensä kaverin kohdalla.

Tokihan minä tiesin tämän jo. Ei siihen tarvita lehijutun tai tutkimuksen lukemista, ihan oman käyttäytymisen tarkastelu riittää.

Minä en esimerkiksi erityisesti pidä lapsista, jotka lyövät toisia lapsia. Tämä on luonnollista, vielä enemmän, jos lyönnin kohteena on oma lapsi.

Eivät kaltaiseni leijonaemoäidit ole kuitenkaan yksin suosikkien valikoinnissaan. Kasvatusalan ammattilaiset tekevät sitä myös. Päiväkodissa enemmän huomiota ja syliä saavat kauniit ja kontaktia ottavat lapset. Syrjäänvetäytyvät jäävät vähemmälle huomiolle, ja häiriköivät saavat negatiivista huomiota. Se, jos mikä, on surullista. Helposti nimittäin käy niin, että häiriköksi oletetusta lapsesta lopulta tulee häirikkö. Ihan vain siksi, että sitä häneltä odotetaan. Syntyy itseään vahvistava kierre.

Jos kierre toimii pahassa, miksei se toimisi myös hyvässä. Jos lapselta odottaa hyviä asioita, ryhtyisikö tämä toimimaan sen mukaisesti? Moni lapsi saattaa myös toimia keljusti, koska hänellä on paha olla. Siihen auttaa myötätunto, ei syytökset tai sulkeminen pois leikeistä.

Hesarin toimittaja toimi fiksusti. Hän pyrki voittamaan ennakkoasenteensa ja ryhtyi tukiaikuiseksi tyttärensä huonosti käyttäytyvälle kaverille. Toivottavasti aikuisen tuki auttaa, ja lapsi oppii ystävyydestä ja kasvaa mukavaksi tyypiksi. Sellaiseksi, jonka kanssa on kiva olla.

Omat lapseni eivät vielä ole siinä iässä, että he muodostaisivat kaverisuhteita. Minä en siis pääse testaamaan puoluettomuuttani naapurin lasten kanssa, mutta ei se mitään. Harjoitella voi ihan omilla lapsilla. Tai vaikka aviomiehellä. Silloin, kun mies kenkkuilee väsymystään tai esikoinen uhmaansa, voisi keljuiluun vastata lempeydellä. Kurja käytös ei välttämättä tarkoita tuhmuutta, vaan sitä, ettei kiukuttelijalla ole muuhun valmiuksia. Olen huomannut, että jos vastaan ilkeyteen ilkeydellä, paha olo kasvaa. Jos maltan hillitä itseni ja koittaa ymmärtää kiukuttelijaa, saatamme molemmat saada hyvän mielen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yritän silti.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Taikauskoa

Hesarissa oli hauska juttu tutkimuksesta, jossa tutkittiin maagista ajattelua. Siis sitä, että ihminen näkee syy-seuraussuhteita siellä, missä niitä ei ole.

Tutkimuksen mukaan ihmisillä on taipumus ajatella, että syyllisyys tarttuu. Että pahan ihmisen käyttämät esineet jotenkin saastuttavat, esimerkiksi murhaajan paidan pitäminen tuntunee monesta meistä vastenmieliseltä.

Tunnistan eräänlaista taikauskoa itsessänikin. Paitsi, etten haluaisi pukeutua rikollisen vaatteisiin, minua esimerkiksi jännittää kertoa, että lapset nukkuvat hyvin, syövät hyvin tai ovat olleet terveinä. Heti, jos jotain tuollaista suustani päästän, kukaan ei nuku, syö, tai ole terveenä. Vaikka eihän se niin mene. Todennäköisesti taikauskoni taustalla on se, ettei yksikään lapsi yhtäjaksoisesti nuku tai syö hyvin tai ole terveenä: lapset sairastavat, ja tulee vaiheita. Ja älykäs, koulutettu aikuinen kuvittelee sen johtuvan jostain, mitä hän on joskus jossain sanonut.

Hassu, tämä ihmismieli.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Julkinen lupaus tekee laistamisesta vaikeaa

Minusta on mukava puhua juoksuharrastuksestani. Siitä, kuinka kesäsateella on kiva juosta, ja kuinka juokseminen on mukavan monotonista puuhaa, voi antaa ajatusten harhailla ympäriinsä samalla kun polvi nousee.

Juoksuharrastuksesta puhuminen on tietysti liioittelua, onhan edellisestä juoksuaskeleesta jo, hyvänen aika, noin kymmenen kuukautta. On ollut kaikenlaista: raskaus, synnytys, haava tiedätte kyllä missä, maitoa suihkuavat rinnat ja yksi tissitakiainen.

Nyt vauva on jo pari kuukautta ja todistetusti juo pullosta. Ja vaikkei joisikaan, pärjää kyllä isänsä hellässä huomassa tunnin verran syömättä.

On siis aika ryhtyä sanoista tekoihin. Ja jotta sanoista tulisi ihan kunnon tekoja, niin julistanpas ihan näin julkisesti juoksuharrastukseni uudelleen alkaneeksi. Saatte sitten kysellä, miten on mennyt, nouseeko jalka, ja paljonko on kilometrejä alla. Piikitelläkin saa, jos vastaukseksi tulee vain väistöliikkeitä.

Kuva Malene Thyssen

Olen minä jo käynytkin lenkillä (hurraa-huutoja tähän). Kävellen, mutta lenkillä joka tapauksessa. Harkitsin ottavani muutaman varovaisen juoksuaskeleen, mutta kroppa tuntui siltä, ettei ihan vielä kannata (suureksi järkytyksekseni kaksi raskautta peräkkäin tekee etenkin keskivartalolihaksille huonoa). Yritän siis ottaa aloituksen maltilla ja kasvattaa raskauksien tärvelemää kuntoa reippaasti kävellen.

Tavoitteena on päästä tästä eteenpäin lenkille kolmesti viikossa. Joka lauantai ja sunnuntai, joiden lisäksi vapaavalintainen arkipäivä. Satoi tai paistoi.

Mitäs muita tavoitteita sitä ottaisi? Hyvä olo ja terveys blaa blaa, haluan jotain mitattavaa. Kuinka pian on realistista tavoitella vaikkapa 5 km lenkkiä juosten? Entä 10 km?

perjantai 6. syyskuuta 2013

Luonnollisen pelko

Minä kiusaannun aina vähän, kun joudun osallistumaan keskusteluun ensimmäisestä lapsuusmuistosta. Minun ensimmäinen muistoni on nimittäin siskoni kuolema.

Voisin tietysti valehdella, mutten osaa. Totuudenmukaisen vastauksen annettuani kysyjä aina hämmentyy, ja minä kiirehdin selittämään, että ei huolta, siitä on yli 30 vuotta ja olin kovin pieni silloin enkä edes muista tapahtunutta kovin tarkkaan.

Vaikka tietysti muistan.

Muistan isän kantavan pientä valkoista arkkua. Muistan vanhempieni sanat keskellä yötä, uutisen jota oli kovin vaikea käsittää. Muistan puhumattomuuden, kun surua ei osattu pukea sanoiksi. Muistan äitini kuuntelemassa ilmeettömänä Tapio Rautavaaraa.

Sittemmin olen joutunut osallistumaan aivan liian monen aivan liian aikaisin kuolleen hautajaisiin. Vanhuuteen kuolleet eivät sureta minua, ovathan he eläneet pitkän ja toivottavasti hyvän elämän. Kuolleet lapset sen sijaan, sitä on vaikea kestää.



Toisinaan törmää ajatukseen, että moderni länsimainen ihminen on vieraantunut kuolemasta ja pitää sitä epäluonnollisena. Kuolemaa pelätään, vaikka se tulisi ottaa osana elämän kiertokulkua. Samaan ajatukseen sisältyy hivenen arvostelua, esimerkiksi, että nykyvanhemmat vahtivat jälkikasvuaan turhan hysteerisesti. Ovat pelosta sekaisin, ja sen takia eivät anna lastensa juoksennella vapaana ympäriinsä.

Hmjaa.

Kyllä minä tiedän, että ennen kuolema oli arkipäiväisempää. Vauvat ja lapset kuolivat, aikuisenkin elinajanodote oli paljon lyhyempi kuin tänään. 1950-luvulla lasten tapaturmaiset kuolemat olivat kymmenen kertaa yleisempiä kuin tänään. Lapsia muun muassa räjähti kuoliaaksi.

Sata vuotta sitten elämä oli raaempaa, mutta minun on vaikea uskoa, että ihmiset olivat. Uskon, että silloinkin, kun lapsia menetettiin lähes joka talossa, vanhemmat surivat heitä yhtä lailla. En usko, että lapsia vahdittiin vähemmän, koska heitä oli monta ja yhden menettämisellä ei ollut niin väliä. Uskon, että lapsia vahdittiin vähemmän, kun ei muuta voitu.

Minä olen kiitollinen siitä, että saan elää ja kasvattaa lapseni nyt, enkä 50 tai sata vuotta sitten. Silti minä pelkään. Vähän järjettömästikin, myönnän. Aina, kun luen surullisen pikku-uutisen lehdestä mietin, "tuo voisi käydä meille". Ja toivon, ettei ikinä käy.

Näin suurta rakkautta ei saa ilman menettämisen pelkoa. Se on mielestäni luonnollista, vaikka menetykset elämään kuuluvatkin.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Kotiäitityyppi

Kävin hiljan hierojalla hellimässä vauvan kantamisesta kipeytynyttä selkääni. Kuten tapana on (syystä joka on minulle epäselvä), alkuun täytettiin jonkin sortin asiakastietolomaketta. Tupakoitko, tunnetko itsesi terveeksi, ja niin edespäin. Entäpä mitä laitetaan kohtaan ammatti?

Jaa. Ammatti. Ohikiitävän hetken harkitsin antavani vastaukseksi tittelini työstä, josta jäin äitiyslomalle. Sitten luovuin siitä ajatuksesta: tittelini on epäselvä ja sitä sorttia, että vaikka kukaan ei ymmärrä mitä se tarkoittaa, työni kuulostaa hienommalta kuin se on. En jaksanut jälleen kerran vastata hölmistyneeseen katseeseen selittämällä, mitä oikeasti teen työkseni, joten totesin "laita siihen kotiäiti".

Ei se kotiäiti suusta ihan kakistelematta tullut. Ei, vaikka minä olen äiti, joka hoitaa kotona omia lapsiaan.

Pihalla kotona -blogissa oli hyvää pohdintaa siitä, miksi niin moni nainen vierastaa itsensä kutsumista kotiäidiksi. Tunnistin itseni Liisan tekstistä, mutten vieläkään osaa sanoa, mistä vierastaminen omalla kohdallani johtuu. Sen sijaan jäin jumiin erääseen toiseen ajatukseen: Liisan mukaan moni selittää olevansa kotiäidin sijaan "hoitovapaalla" tai "kotona lasten kanssa", ja lisää perään "en ole kotiäitityyppiä".

Millainen on kotiäitityyppi, mietin. Olenkohan minä sellainen. Taidan olla, sillä:
  • Minusta lasten kanssa kotona on kivaa. Seinät eivät kaadu päälle (ainakaan kovin usein), aikuisseuraa saan riittävästi leikkipuistossa ja internetissä, enkä ihan hirvittävän paljon hingu oman ajan perään.
  • Pidän tylsyydestä. Minusta on oikeastaan ihan mukavaa, että päivät toistuvat samanlaisina. Toki välillä kaipaan vaihtelua, mutta rutiinit ja jatkuva päiväni murmelina -olo on hyvä. Taidan saada tuttuudesta jotain turvallisuuden tunnetta.
  • Tykkään rakentaa junarataa ja palikkatorneja ja lukea lastenkirjoja ja piirtää. Odotan kovasti, että lapset kasvavat riittävän isoiksi askartelemaan ja leipomaan (no, sämpylöitä ollaan jo isomman kanssa tehty. Meni taikinan syömiseksi).

Toki huonoina päivinä ahdistaa ja kaipaan aikaa, kun saan syödä jonkun toisen valmistamaa lounasta rauhassa, ei tarvitse käydä vessassa ovi auki ja saa olla hetken aikaa vastuussa vain itsestään. Mutta noin yleisesti ottaen, suurimman osan ajasta, tämä kotona olo on mielestäni mukavaa. Ihanaa velttoilua, jopa.

Sellainen kotiäitityyppi siis täällä.

Äidin lempilelu. Onneksi lapsikin tykkää.

Yllä oleva ei suinkaan ole tarkoitettu kotiäitityypin määritelmäksi. Enemmän se on pohdintaa siitä, miksi - itseni vähän yllättäen - olen huomannut niin hyvin kotona viihtyväni. Jokainen äiti on omanlaisensa, kotona vietetystä ajasta riippumatta, joten määritelmät ovat vähän turhiakin. Sanomattakin on (onhan?) selvää, että minun mielestäni äidin paikka on siellä, missä äidin on hyvä olla - lastenhoitoratkaisut seuraavat perässä. Ehkä juuri siksi, että olemme kaikki niin erilaisia, on näiden asioiden äärelle toisinaan hauska pysähtyä. Pohtia, miksi on tehnyt juuri ne valinnat, jotka on tehnyt.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Minusta tulee isona


"Cowboy tai astronautti!" oli minulla tapana vastata kyselijöille, mikä minusta tulee isona.

Vastaus oli tietysti vailla järkevää pohdintaa. Mielikuvani cowboyn työstä perustui pitkälti Lucky Luke -sarjakuvaan. Ja astronautti? Ajatuskulkuni taisi mennä jotenkin niin, että painottomassa tilassa pomppiminen voisi olla hauskaa.

Mutta on se kysymyskin vähän pöhkö. Tai ainakin se kysyy paljon.

Ei lapsi voi tietää, mitä hän haluaa isona tehdä. Ei pidäkään. Työelämä ja työtehtävät muuttuvat niin nopeasti, että meistä vanhemmista tulee huonoja uraohjaajia, jahka pilttimme pääsevät ammatinvalintaikään. En osaisi selittää omaa duuniani, miten ihmeessä osaisin kertoa maailman muista mahdollisista tehtävistä? Sitä paitsi: moni aikuinenkin hakee suuntaa omalle uralleen, kenties sitä koskaan löytämättä. Minä mukaan lukien.

Ehkä kysymyksen perustavanlaatuinen virhe on siinä, että sekä kysyjä ja vastaaja olettavat vastauksen löytyvän ammatista. (Paitsi miehen siskontyttö, joka taannoin vastasi haluavansa isona olla tiikeri.)

Entä jos lähestyisi kysymystä ihan toiselta kantilta ja tavoittelisi isona onnellisuutta? Tai tyytyväisyyttä? Mielenrauhaa, viisautta, tasapainoa? Ja keskittäisi ponnistelunsa tähän? Pohtisi, mikä itselle on onnellisuuden edellytys ja miten siihen pääsee. Harjoittaisi näitä taitoja, vertaisi omaa onnistumistaan tähän mittariin?

Äitinä minä toivon lapsistani tasapainoisia, tyytyväisiä ja onnellisia aikuisia. En minä oikeastaan välitä, tuleeko heistä balettitanssija vai bussikuski, yritysjohtaja vai kansainvälinen seikkailija. Toki minulla on joihinkin alanvalintoihin omat ennakkoluuloni (balettitanssija on altis vammoille, yritysjohtaja stressille), mutta ne ovat lopulta vain minun pinttyneitä käsityksiäni. On minulla jotain toiveitakin, lähinnä pariutumiseen ja lisääntymiseen liittyviä, mutta nekin ovat vain minun toiveitani, ei lasteni: eikä lasteni tehtävä ole elää minun odotusteni mukaisesti.

Toivon, että mitä tahansa valintoja lapseni tekevät, heistä tulee niiden myötä (tai niistä huolimatta) onnellisia. Toivon, että mitä tahansa mörköjä elämä heittää lasteni tielle, heillä on keinot selviytyä niistä. Sillä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä tulee, ratkaisevaa on se, miten niihin suhtautuu.

Silläkin riskillä, että kuulostan elämäntaito-oppaalta, sanon, että onnellisuus ei niinkään ole olosuhde kuin valinta. Kuulostaako pöljältä? Tekeekö mieli sanoa, että tottahan toki on helppoa olla onnellinen, jos elämässä on kaikki hyvin: on työpaikka, parisuhde, perhettä, terveys. Totta, on varmasti helpompaa (ei välttämättä helppoa). Vaikka Françoise Sagan oli totuuden äärellä sanoessaan "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguarissa kuin linja-autossa", on maailma täynnä tarinoita siitä, miten ankeistakin olosuhteista löytyy onnea - ja vastaavasti tarinoita siitä, miten kultalusikka suussa ei tuonutkaan onnellista elämää.

Uskallan peräänkuuluttaa onnellisuutta vaikka filosofi Frank Martela väittää onnellisuuden vaateen olevan uusi kahle, jossa mokaaminen aiheuttaa ahdistusta. Toive onnellisuudesta varmasti muuttuu ahdistavaksi, jos onnellisuudella tarkoitetaan jotain ulkoapäin tulevaa, jotain, johon omilla toimilla ei pysty loputtomiin vaikuttamaan. Kun onnellisuus syntyy sisältäpäin, se pikemminkin vapauttaa.

Työpaikkoja tulee ja menee, parisuhteita myös. Oma tai läheisten terveys voi joskus olla vain tuurista kiinni. Jos näihin ripustaa oman tulevaisuutensa, on se mahdollisesti kovin köykäisellä pohjalla. Entä jos minusta ei tulekaan astronauttia? Entä jos huomaan haaveilleeni vuosia jostain, mitä en oikeasti haluakaan?

Onnellisuus on asenne. Se on taito, joka vaatii itsetuntemusta ja opettelua. Kyky elää onnellista elämää, nähdä hopeareunus, selviytyä myrskyistä ja myllerryksistä, muuttaa suuntaa tarvittaessa. Sitä minä toivon. Lapsilleni, itselleni, läheisilleni. Sinulle.