tiistai 3. syyskuuta 2013

Kotiäitityyppi

Kävin hiljan hierojalla hellimässä vauvan kantamisesta kipeytynyttä selkääni. Kuten tapana on (syystä joka on minulle epäselvä), alkuun täytettiin jonkin sortin asiakastietolomaketta. Tupakoitko, tunnetko itsesi terveeksi, ja niin edespäin. Entäpä mitä laitetaan kohtaan ammatti?

Jaa. Ammatti. Ohikiitävän hetken harkitsin antavani vastaukseksi tittelini työstä, josta jäin äitiyslomalle. Sitten luovuin siitä ajatuksesta: tittelini on epäselvä ja sitä sorttia, että vaikka kukaan ei ymmärrä mitä se tarkoittaa, työni kuulostaa hienommalta kuin se on. En jaksanut jälleen kerran vastata hölmistyneeseen katseeseen selittämällä, mitä oikeasti teen työkseni, joten totesin "laita siihen kotiäiti".

Ei se kotiäiti suusta ihan kakistelematta tullut. Ei, vaikka minä olen äiti, joka hoitaa kotona omia lapsiaan.

Pihalla kotona -blogissa oli hyvää pohdintaa siitä, miksi niin moni nainen vierastaa itsensä kutsumista kotiäidiksi. Tunnistin itseni Liisan tekstistä, mutten vieläkään osaa sanoa, mistä vierastaminen omalla kohdallani johtuu. Sen sijaan jäin jumiin erääseen toiseen ajatukseen: Liisan mukaan moni selittää olevansa kotiäidin sijaan "hoitovapaalla" tai "kotona lasten kanssa", ja lisää perään "en ole kotiäitityyppiä".

Millainen on kotiäitityyppi, mietin. Olenkohan minä sellainen. Taidan olla, sillä:
  • Minusta lasten kanssa kotona on kivaa. Seinät eivät kaadu päälle (ainakaan kovin usein), aikuisseuraa saan riittävästi leikkipuistossa ja internetissä, enkä ihan hirvittävän paljon hingu oman ajan perään.
  • Pidän tylsyydestä. Minusta on oikeastaan ihan mukavaa, että päivät toistuvat samanlaisina. Toki välillä kaipaan vaihtelua, mutta rutiinit ja jatkuva päiväni murmelina -olo on hyvä. Taidan saada tuttuudesta jotain turvallisuuden tunnetta.
  • Tykkään rakentaa junarataa ja palikkatorneja ja lukea lastenkirjoja ja piirtää. Odotan kovasti, että lapset kasvavat riittävän isoiksi askartelemaan ja leipomaan (no, sämpylöitä ollaan jo isomman kanssa tehty. Meni taikinan syömiseksi).

Toki huonoina päivinä ahdistaa ja kaipaan aikaa, kun saan syödä jonkun toisen valmistamaa lounasta rauhassa, ei tarvitse käydä vessassa ovi auki ja saa olla hetken aikaa vastuussa vain itsestään. Mutta noin yleisesti ottaen, suurimman osan ajasta, tämä kotona olo on mielestäni mukavaa. Ihanaa velttoilua, jopa.

Sellainen kotiäitityyppi siis täällä.

Äidin lempilelu. Onneksi lapsikin tykkää.

Yllä oleva ei suinkaan ole tarkoitettu kotiäitityypin määritelmäksi. Enemmän se on pohdintaa siitä, miksi - itseni vähän yllättäen - olen huomannut niin hyvin kotona viihtyväni. Jokainen äiti on omanlaisensa, kotona vietetystä ajasta riippumatta, joten määritelmät ovat vähän turhiakin. Sanomattakin on (onhan?) selvää, että minun mielestäni äidin paikka on siellä, missä äidin on hyvä olla - lastenhoitoratkaisut seuraavat perässä. Ehkä juuri siksi, että olemme kaikki niin erilaisia, on näiden asioiden äärelle toisinaan hauska pysähtyä. Pohtia, miksi on tehnyt juuri ne valinnat, jotka on tehnyt.

6 kommenttia:

  1. Niin, tuosta viimeisestä kohdasta: eihän se ole sanomattakin selvää. Monelle on selvää, että äidin paikka on kotona, riippumatta siitä, miltä se äidistä tuntuu. Ja monelle tuntuu olevan selvää sekin, että äidin pitäisi mennä töihin tienaamaan rahaa, edelleen riippumatta siitä, miltä se äidistä tuntuu.

    Pelottaa ajatus siitä, millainen äiti ja ihminen olisi, jos koko ajan olisi pakko olla siellä, missä EI viihdy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me elämme hienossa yhteiskunnassa ja ajassa, jossa monella (ei kaikilla) on mahdollisuus valita olla kotona lasten kanssa tai olla olematta. Monessa maassa naisilla ei ole tätä ylellisyyttä.

      Mä luulen keskustelun usein kärjistyvän siksi, että tähänkin asiaan liittyy niin kovin paljon tunteita. Halutaan ajatella, että oma valinta on ehdottoman oikea, ja siinä sivussa unohdetaan, etteivät kaikki muut ole kuten itse. Ei elämäntilanteeltaan tai luonteeltaan.

      Mä oon kauhean tyytyväinen, että olen itse näin tyytyväinen tähän omaan valintaani.

      Poista
  2. Tuo kolmen kohden listasi on mainio! Ja konkretisoi hyvin sen, miksi minä puolestani en viihtynyt kotona. Mikä on tietysti vähän säälikin, mutta minkäs teet. Huippua kuitenkin, että on myös niitä, jotka aidosti kotona viihtyvät. Siksi nämä hallituksen kotihoidontukijutut vähän mietityttävät. Toki on hyvä, että isiäkin patistellaan hoitamaan osansa kotihoidosta, mutta silti soisin tämän tehtävän juuri sille, joka siinä viihtyy. En kenellekään pakon tai velvollisuuden takia.

    P.S. Jee, olen kotona etätyössä. Laitoin juuri teetä hautumaan pannuun ja rentoudun hetkisen. Mikäs parempi tapa siihen kuin hyvä blogi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä puolestani mielelläni suon isille mahdollisuuden hoitaa kotona lastaan/lapsiaan. Nythän se valinnanvapaus on, ja lopputulos on "kotiäitiyhteiskunta", kuten joku jossain tokaisi. Luulen, että vähän tarvitaan pakkoa, jotta isät kotiin jäävät - toivottavasti jossain vaiheessa siitä tulee valinta.

      Tässäkin asiassa toki isät ja perheet ovat erilaisia, mutta luulen monen isän jättävän mahdollisuuden käyttämättä, koska niin on aina tehty. Ei olla totuttu siihen, että mies jää kotiin. Niinpä se on työpaikoillakin hankala perustella.

      Lisäksi uskon, että kotona olon viehätys valkenee monelle koti-isätyypillekin vasta, kun kotona on riittävän aikaa ollut. Itsellänikin siihen vierähti paljon isyysvapaata pidempi tovi, vaikka nyt olostani nautinkin.

      Hups. Mun piti pysytellä erossa tästä hoitovapaan puolittamisasiasta, mutta en näemmä osannut, kun siihen tarttumiseen tarjosit kommentillasi mahdollisuuden.

      PS. Etäpäivä! Sä oot siis kotona yksin? Luksusta :)

      Poista
    2. Olet taatusti oikeassa tuossa isä-kysymyksessä. Meillä mies ei varmasti aidosti edes harkinnut moista vaihtoehtoa, enkä minäkään osannut häntä siihen yllyttää. Jälkikäteen ajatellen vähintä, mitä olisin voinut tehdä (ja mikä minun olisi PITÄNYT tehdä) olisi mennä oikeasti töihin ns. isäkuukauden aikana. Jo se 6-viikkoinen avaisi miehelle hieman kotonaolon todellisuutta. Luulen silti, että meidän perheessä ei oikein toimisi pitkäaikainen kotihoito, oli hoitaja sitten äiti ja isä. 1 v 5 kk oli varmaankin se maximisuoritus. :)

      Ja miksi piti pysyä erossa puolittamisasiasta? Sulta löytyy hyviä näkökantoja moneen kysymykseen, joten ei kannata pysyä erossa. :)

      Etäpäivä todella on/oli luksusta! Vaikka olen ainakin yrittänyt tehdä koko päivän aivotyötä, on silti sellainen olo kuin olisi ollut vapaapäivä. Niin kaunis sääkin ja vaikka mitä! ;)

      Poista
    3. No siksi, että se on niin tunteita kuumentava aihe. Pelkään joutuvani tappeluun :)

      Mä uskon, että kun isätkin pääsee ottamaan yksin vastuun lapsesta, suhde lapseen syvenee. Ja kun isä tietää, mitä kotona olo on, hän ymmärtää paremmin kotona olevaa äitiä. Ja toisinpäin: kun äiti on töissä ja isä kotona, äiti huomaa, ettei sekään välttämättä ihan lepoa ole. Tällaisia oivalluksia oli ainakin meillä viime syksynä, kun minä olin töissä ja mies kotona.

      Poista