maanantai 16. syyskuuta 2013

Kuinkas sitten kävikään

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt kirjoittaa meidän kuulumisiamme. Siis ihan vaan kertoa, miten on kahden lapsen arki lähtenyt rullaamaan. Teksti on ollut yllättävän vaikea saada valmiiksi. Eilen lenkillä keksin, mistä se johtuu: raportoimista on lopulta aika vähän.



Miten teillä on mennyt? -kyselijöille vastaan, että ihan kivasti. Paremmin, kuin pelkäsin. Toisinaan tuntuu, että homma alkaa olla hanskassa, minähän osaan tämän: osaan tulkita vauvan viestit, antaa ruokaa kun on nälkä ja laittaa nukkumaan kun väsyttää. Toisinaan tuntuu, että ihan yhtä ulapalla sitä ollaan kuin esikoisen vauva-aikoina: tungen tissiä suuhun kun pitäisi röyhtäyttää, enkä saa vauvaa nukahtamaan edes kantoreppuun.

Päivät ovat meillä aika tylsiä, siis siinä mielessä, että mitään kovin erikoista ei tapahdu. Yritän kynsin hampain pitää kiinni jonkinlaisesta rytmistä, joka meille on syntymäisillään, enkä siitä johtuen uskalla tehdä mitään tavallisesta poikkeavaa, kuten kyläillä kavereiden luona. Aamulla puistoon, kotiin lounaalle, päiväunet, leikkimistä, ja sitten mies jo tuleekin kotiin ja minä saan toisen aikuisen jakamaan vastuuta lapsista.

Kahden lapsen kanssa on tietenkin erilaista kuin yhden. Vähän ristiriitaistakin. Ehkä siksi, että odotukseni olivat niin matalalla (minua peloteltiin kaiken kamaluudella ennen kakkosen syntymää, ja uskoin), tuntuu arki välillä jopa helpommalta kuin yhden kanssa. Yhden kanssa koko ajan odotti vaikkapa päiväunien tarjoamaa omaa aikaa - nyt kahden lapsen yhtäaikainen unille saaminen on onnenpotku, josta voi olla iloinen. Oma rima on myös todella matalalla. En jaksa stressata siitä, etten saa vauvaa päiväunille, sillä omaa aikaa minulla ei ole joka tapauksessa. Yhden lapsen kanssa meillä oli siistiä, enää ei ole. Ruoka valmistetaan pääasiassa pakastealtaan valmiiksi pilkotuista kasviksista ja muusta helposta, mutta entä sitten. Koitan asennoitua niin, että tätä tämä nyt on ainakin seuraavan vuoden, sitten helpottaa. Tuo asenne kantaa aika pitkälle.

Vaikka on meillä ihan oikeastikin ollut helppoa. Esikoinen on ollut parhaimmillaan, merkkejä uhmasta tai sisarkateudesta ei juurikaan ole. Omaa tahtoa on, mutta päivät sujuvat pääsääntöisesti aurinkoisesti. Vähän enemmän hän kaipaa syliä ja on hieman itkuisempi kuin ainokaisena, mutta suurimmaksi osaksi halailee, suukottelee ja paijaa vauvaa. Ja on oma iloinen, herttainen itsensä. Vauvakin on niin sanotusti helppo: tyytyväinen, hymyileväinen, hyvin nukkuva ja hyvin syövä ihana vauvantuoksuinen pallero.

Olen myös saanut enemmän apuja kuin esikoisen vauva-aikaan. Suurilta osin siksi, että nyt osaan sitä enemmän pyytää. Esikoista leikittämässä ovat käyneet molemmat mummot, kaikki tädit, setä ja pari kaveriani. Läheisten apu on mahdollistanut esimerkiksi tämän rakkaaksi käyneen blogiharrastuksen jatkamista näinkin tiiviisti (esimerkiksi tätä kirjoittaessa esikoinen on tätinsä luona leikkimässä).

Vauva sai nimen jo laitoksella, ja nimiäisiäkin olemme ehtineet viettää. Hormoonihuuruissani keksin, että olisin järjestänyt juhlat kotonamme, mutta tulin onneksi järkiini. Juhlat järjestettiin ravintolassa, minun kontribuutioni oli laskun maksaminen. Toimi.

Tällaista meillä. Ihan kivasti on mennyt.

10 kommenttia:

  1. Ai että, jotenkin lohdullista lukea, että näinkin voi mennä. Meillä ei ole toista lasta vielä edes suunnitteilla, mutta silti pelottaa että miten kahden lapsen kanssa voi pärjätä. Ja se kuuluisa "yhden lapsen kanssa on niin helppoa, odotapa vaan" -mantra nyt ei ainakaan auta asiaa. Oon oikeastaan jopa vähän kateellinen kaverilleni, jolla on pieni vauva ja hän haikailee jo nyt toista, itse kun en kerta kaikkiaan uskalla edes ajatella miten selviäisin. Hyvä siis kuulla tällaistakin puolta asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä lapsijutuissa on se huono, että koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää :) Vauvahan olisi voinut olla itkuinen, vatsakipuinen, tai jotain muuta sellaista, joka olisi vaatinut meiltä enemmän. Ja jos vauva olisi vaativampi, reagoisi esikoinenkin varmasti enemmän.

      Varmasti joku kokeneempi mutsi tätä lukiessa pohtii hiljaa mielessään, että "odotapa vain.." eli eiköhän meillekin ehdi tulla vastaan vielä kaikenlaista. Ajattelin kuitenkin, että haluan kirjoittaa tämän hetkiset tunnelmat ylös, jotta näihin voi sitten myöhemmin palata (vaikka sitten niinä kaikista synkimpinä hetkinä).

      Mua peloteltiin toisen lapsen tulon tuomasta vaikeudesta, ja jossain vaiheessa (kun olin jo raskaana) hirvitti aika lailla. Siksikin ajattelin, että on kiva kertoa tällainenkin tarina, eikä pelkästään niitä kauhujuttuja.

      Poista
  2. Kuulostaa kovin tutulta! :) Ei se kaksi ole sama kuin yksi, mutta minutkin yllätti alussa se, että kyllähän tässä nyt pärjätään ihan mukavasti. Nyt kuopuksen täyttäessä 10k alkaa olla jo vähän vauvavuoden väsymystä ilmassa kun eroahdistus jyllää ja nuorempi liikkuu kovaa ja rohkeasti, mielellään aina niihin vähän hasardeihin paikkoihin. Kytättävää riittää :)

    Meillä oli esikoisen uhma todella voimakas ja on vieläkin, ja monesti mietin millaista se olisi ollut, jos tämä kehitysvaihe olisi päästänyt meidän hieman helpommalla. Apu on meillekin ollut kullankallista, ja herkemmin on tultu pyydettyäkin. Ja esikoisen vauvavuotena tuli stressattu aika paljon enemmän, tämä rennompi asenne, joka tuli aika luonnostaan, oli mukava yllätys :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut on yllättänyt ehkä eniten se, miten rentouttavalta ja kivalta tuntuu ne hetket, kun saa olla kahdestaan vain toisen lapsen kanssa. Aiemmin en osannut ottaa kaksin oloa esikoisen kanssa lepohetkenä, nyt se tuntuu siltä. Mä oon pari kertaa yölläkin vaatinut päästä lohduttamaan, jos esikoinen on herännyt, vaikka mies olisi ollut jo matkalla. Saan siitä suloisen yhteisen hetken isomman lapsen kanssa. Pähkähullua, olisin sanonut vielä puolisen vuotta sitten :)

      Meillä uhma on vielä edessäpäin, ja kieltämättä se hirvittää jo nyt. Onneksi nämä ensimmäiset kuukaudet ollaan saatu kuitenkin rauhassa totutella uuteen arkeen ilman uhman tuomaa lisärasitetta.

      Poista
  3. Kiva kun teillä on mennyt hyvin. :) Vaikka lapset ovat ihan erilaisia yksilöitä jokainen, ei se toisen lapsen saaminen ole enää niin suuri mullistus vanhemmille - ellei tosiaan jotain erityisiä yllättäviä hankaluuksia tule. Yksi lapsi antaa kyllä hyvää pohjaa arvioida kuinka kahdesta selviytyy. Työmäärä toki lisääntyy ja pitää keksiä uusia tapoja selvitä, mutta pelkästään tuollaisella hyvällä asenteella pärjää jo pitkälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Mä tingin kaikesta muusta paitsi rutiineista ja lasten huomioimisesta. Tarkoitan, että mieluummin leikin esikoisen kanssa kuin hifistelen ruuanlaiton kanssa tai pidän kämppää siistinä.

      Tänään oli taas sellainen päivä, että vauva nukkui päiväunensa muutamassa vartin pätkässä, ja kahdenkeskistä aikaa esikoisen kanssa ei oikeastaan ollut lainkaan. Heti näkyi esikoisen käytöksessä vähälle huomiolle jäänti - mikä tietysti teki minun päivästäni astetta raskaamman. Mutta prioriteetit on selvät silloin kun valinnan varaa on: lapset pysyvät tyytyväisenä kun saavat minulta aikaa, kaikella muulla on aika vähän väliä.

      Poista
  4. Kivoja kuulumisia, kiva, että arki rullaa niin hyvin! Tiirailin tuota kuvaa ja yllätyin, että eihän siellä pötköttelevä vauva näytä yhtään vastasyntyneeltä vaan jo varsin isolta! Apua, mihin tämä aika menee?!
    Nimiäisten ulkoistus kuulostaa erittäin järkevältä. Itse en sitä toissa syksynä tajunnut, mutta sittemmin olen viisastunut eli 2-v synttärit juhlittiin mummolassa, jossa tavalla tai toisella ulkoistin kaiken tarjoilun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurjan iso hän jo onkin! Kannattelee hienosti päätänsä, tarkkailee ympäristöään, ottaa kontaktia ja "juttelee".

      Meillä oli tosi kivat juhlat, ja kyllä mä onnittelen itseäni ulkoistamispäätöksestä. Ei siivoamista, tiskaamista, pöytäliinojen silittämistä, astioiden lainaamista, kauppapaniikkia, leipomista, ym. ym. stressiä. Ihan tarpeeksi hulinaa oli juhlien emäntänäkin, ja ruoka tuhat kertaa parempaa kuin mihin olisin itse yltänyt.

      Poista
  5. Tosi kiva kuulla, että hyvin on mennyt. Meillä kuopus oli ns. vaativa vauva keskosuuden ja sen mukanaan tuomien ongelmien takia. Hän viihtyi tasan sylissä, ei missään muualla ja joka ilta itkettiin vatsavaivoja useampi tunti. Kuitenkin pystyin pitämään rutiineista kiinni ja vauva kasvoi niihin ajan mittaan. Esikoinen pärjäsi älyttömän hyvin näin jälkikäteen tarkastellen. Vaikka vauvavuosi on näin muistellen aika sumuinen, meillä ei siivottu, syötiin pakkasesta valmiita ruokia jne jne, meni se sen verran hyvin, että voisin tehdä sen vielä uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurjan kiva kuulla tällainenkin tarina! Mun pahimmat pelot liittyi huonounisuuteen ja sisaruskateuteen, ja nyt kun toistaiseksi kumpikaan ei toteutunut, oon tosi tyytyväinen.

      Raskastahan tämä on ilman lisärasitteitakin, ja mietin, kuinka paljon tulen itse muistamaan tästä ajasta jälkikäteen. Onneksi on kamera ja tämä blogi.

      Poista