lauantai 21. syyskuuta 2013

Kutsumaton vieras

Olen pitkään hämmästellyt äitien syyllisyyspuhetta. En ole ymmärtänyt, mistä se kumpuaa. Itse en ole osannut tuskailla epiduraalista synnytyksessä, kertakäyttövaipoista ja mitä näitä nyt on.

Nyt toisen lapsen myötä syyllisyys on hiipinyt meillekin. Paha mieli, huono omatunto, riittämättömyyden tunne. Minun on vähän vaikea sanallistaa tunnetta, mutta samasta asiasta lienee kyse.

Minun on jatkuva paha mieli siitä, että kumpikaan lapsistani ei saa sitä huomiota mitä kaipaa, tarvitsee ja ansaitsee. Mies saa vielä vähemmän (mutta itselleni uskottelen, että hän kestää sen parhaiten). Minun on koko ajan ikävä esikoista, kuopusta, aviomiestä ja itseäni. Niitä samoja ihmisiä, joiden kanssa vietän joka saakelin päivän, mutta joista en saa tarpeeksi.

Äitinä ja vaimona olen vielä riittävän hyvä, mutta tyttärenä, siskona ja ystävänä kelvoton.

Tunnen huonoa omatuntoa siitäkin, että hiivin rakkaitteni luota tänne virtuaaliystävieni seuraan, kirjoittamaan ja vastaamaan kommentteihinne. Samalla kuitenkin ymmärrän, että kirjoittaminen on minulle henkireikä, tapa kurottaa sinne ulkomaailmaan täältä vauvakuplasta, jossa olen nyt kovin syvällä. Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ajatukset joskus loppuun asti, saada ne pois pään sisältä jylläämästä. Ajatusten jakaminen ja niille vastakaiun saaminen taas on vertaistukea parhaimmillaan.

Pahasta mielestä huolimatta olen jotenkin hyväksynyt tilanteen. Otan riittämättömyyden annettuna: minun kuvitelmissani toisen lapsen vauvavuosi menee juuri näin, ellei ole superihminen. Minä en ole. Teen sen, mikä on välttämätöntä. Omaa jaksamistani varjellakseni en edes yritä muuta.

Viime päivinä olen pyöritellyt mielessäni paljon tyyneysrukousta, jota etenkin AA-liikkeessä käytetään: "Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan".

Hieno elämänohje, ja sopii vauva-arjen uuvuttamien kotiäitien ja anonyymien alkoholistien lisäksi ihan kaikille.

11 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin tutulta! Mä kyllä tunnustan, ettei 'äitisyyllisyys' ole mulle ollenkaan vieras tunne, mutta toden totta, toisen lapsen syntymän jälkeen tuntui ettei enää meinannut riittää kellekään. Meillä Esikoinen oli vielä aivan holtittomassa uhmaiässä just silloin ja reagoi muutenkin siskon syntymään valtavalla forcella. Olin usein aivan piipussa.

    Mä en ymmärrä sellaista äitien syyllistymistä, mikä kumpuaa toisten äitien tekemisistä. Sellaista en ole koskaan kokenut enkä sellaista ymmärrä. Mun syyllisyyspistot on liittyneet ihan minuun itseeni ja omiin tekemisiini. Monesti kyllä turhia nekin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tulee joskus toisten äitien tekemisistä sellainen "Apua, pitäiskö munkin" -ajatus. Eli tavallaan tuttua, mutta en osaa sitä ihan syyllistymiseksi sanoa, kun tunne on aika pieni ja nopeasti ohi menevä.

      Mutta mitkään tunteet eivät ole turhia! Ja se, etten itse jotain ymmärrä, tarkoittaa vain, että omakohtaisen kokemuksen puuttuessa en osaa samaistua - vähän kuten itsekin kuvasit.

      Yritän tämän nykyisen tunteen kaikessa kurjuudessaan ottaa vastaan sellaisena välttämättömänä pahana. Tunne kertoo mulle, että otan hommani äitinä tosissaan, ja sehän on hieno juttu.

      Poista
  2. Se on vapauttavaa että tiedostaa, ettei tilanne ole ikuinen. Ei se väsymystä vie mutta pistää pullantuoksut omaan arvoonsa. Että tarviiko tuoksua joka päivä ja niin eespäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta. Riman madaltamisesta saa arvokkaan oppitunnin tässä. Ja priorisoinnista, kun on pakko jättää tekemättä asioita, joita todella paljon haluaisi tehdä.

      Poista
  3. Niin totta. Ja samoja fiiliksiä täällä, ilman vauvaa. Erityisen retuperällä mulla ovat ne ns. oikeat ystävät ja ihan sukulaisetkin. Olen luvattoman huono pitämään yhteyttä! Ja elämän siirtyessä yhä enemmän nettiin, pelkään, että tilanne vain huononee. Mutta tuo loppukaneetti on hyvä ohje meille jokaiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei se päiväkoti-työ-rumba varmasti helppoa ole sekään. Meillä on sentään se hyvä, että ikinä ei ole kiire minnekään (mun kalenterissa lukee "seuraava tapahtuma 24 päivän päästä". Se tapahtuma taitaa olla neuvola :) ).

      Tyyneysrukous on mainio. Oon sitä aiemminkin toistellut, kun siinä on mielestäni suurta viisautta.

      Poista
  4. Olipa hyvä ja tervejärkinen kirjoitus. Lohduttaako, että olet ainakin mainio bloggaaja? <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttaa! <3

      Kiitos, tuli hyvä mieli!

      Poista
  5. Voisin melkein sanoa että tiedän ihan täsmälleen tuon tunteen. Joinain päivinä pärjää paremmin, joinain huonommin.

    Tsemppiä! Se palkitsee kun tästä omasta puolinaisuudesta huolimatta lapset kasvaa niin mahtaviksi tyypeiksi. Joskus oikein mietin että miten tässä näin kävi, mä olen ihan vajaa ja lapset sitäkin täydellisempiä. Ehkä tää on jokin kosminen balanssi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla fiilis näyttäisi olevan suoraan verrannollinen kakkosen päiväunien määrään :) Silloin kun vauva ei nuku, ei esikoinen saa multa kahdenkeskistä aikaa ja kaikilla on paha mieli.

      Mutta onhan nuo ihania :) Niin mahtavia jo nyt, että välillä ihmettelen, miten mainioita heistä mahtaa kasvaa.

      Poista