sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Minusta tulee isona


"Cowboy tai astronautti!" oli minulla tapana vastata kyselijöille, mikä minusta tulee isona.

Vastaus oli tietysti vailla järkevää pohdintaa. Mielikuvani cowboyn työstä perustui pitkälti Lucky Luke -sarjakuvaan. Ja astronautti? Ajatuskulkuni taisi mennä jotenkin niin, että painottomassa tilassa pomppiminen voisi olla hauskaa.

Mutta on se kysymyskin vähän pöhkö. Tai ainakin se kysyy paljon.

Ei lapsi voi tietää, mitä hän haluaa isona tehdä. Ei pidäkään. Työelämä ja työtehtävät muuttuvat niin nopeasti, että meistä vanhemmista tulee huonoja uraohjaajia, jahka pilttimme pääsevät ammatinvalintaikään. En osaisi selittää omaa duuniani, miten ihmeessä osaisin kertoa maailman muista mahdollisista tehtävistä? Sitä paitsi: moni aikuinenkin hakee suuntaa omalle uralleen, kenties sitä koskaan löytämättä. Minä mukaan lukien.

Ehkä kysymyksen perustavanlaatuinen virhe on siinä, että sekä kysyjä ja vastaaja olettavat vastauksen löytyvän ammatista. (Paitsi miehen siskontyttö, joka taannoin vastasi haluavansa isona olla tiikeri.)

Entä jos lähestyisi kysymystä ihan toiselta kantilta ja tavoittelisi isona onnellisuutta? Tai tyytyväisyyttä? Mielenrauhaa, viisautta, tasapainoa? Ja keskittäisi ponnistelunsa tähän? Pohtisi, mikä itselle on onnellisuuden edellytys ja miten siihen pääsee. Harjoittaisi näitä taitoja, vertaisi omaa onnistumistaan tähän mittariin?

Äitinä minä toivon lapsistani tasapainoisia, tyytyväisiä ja onnellisia aikuisia. En minä oikeastaan välitä, tuleeko heistä balettitanssija vai bussikuski, yritysjohtaja vai kansainvälinen seikkailija. Toki minulla on joihinkin alanvalintoihin omat ennakkoluuloni (balettitanssija on altis vammoille, yritysjohtaja stressille), mutta ne ovat lopulta vain minun pinttyneitä käsityksiäni. On minulla jotain toiveitakin, lähinnä pariutumiseen ja lisääntymiseen liittyviä, mutta nekin ovat vain minun toiveitani, ei lasteni: eikä lasteni tehtävä ole elää minun odotusteni mukaisesti.

Toivon, että mitä tahansa valintoja lapseni tekevät, heistä tulee niiden myötä (tai niistä huolimatta) onnellisia. Toivon, että mitä tahansa mörköjä elämä heittää lasteni tielle, heillä on keinot selviytyä niistä. Sillä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä tulee, ratkaisevaa on se, miten niihin suhtautuu.

Silläkin riskillä, että kuulostan elämäntaito-oppaalta, sanon, että onnellisuus ei niinkään ole olosuhde kuin valinta. Kuulostaako pöljältä? Tekeekö mieli sanoa, että tottahan toki on helppoa olla onnellinen, jos elämässä on kaikki hyvin: on työpaikka, parisuhde, perhettä, terveys. Totta, on varmasti helpompaa (ei välttämättä helppoa). Vaikka Françoise Sagan oli totuuden äärellä sanoessaan "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguarissa kuin linja-autossa", on maailma täynnä tarinoita siitä, miten ankeistakin olosuhteista löytyy onnea - ja vastaavasti tarinoita siitä, miten kultalusikka suussa ei tuonutkaan onnellista elämää.

Uskallan peräänkuuluttaa onnellisuutta vaikka filosofi Frank Martela väittää onnellisuuden vaateen olevan uusi kahle, jossa mokaaminen aiheuttaa ahdistusta. Toive onnellisuudesta varmasti muuttuu ahdistavaksi, jos onnellisuudella tarkoitetaan jotain ulkoapäin tulevaa, jotain, johon omilla toimilla ei pysty loputtomiin vaikuttamaan. Kun onnellisuus syntyy sisältäpäin, se pikemminkin vapauttaa.

Työpaikkoja tulee ja menee, parisuhteita myös. Oma tai läheisten terveys voi joskus olla vain tuurista kiinni. Jos näihin ripustaa oman tulevaisuutensa, on se mahdollisesti kovin köykäisellä pohjalla. Entä jos minusta ei tulekaan astronauttia? Entä jos huomaan haaveilleeni vuosia jostain, mitä en oikeasti haluakaan?

Onnellisuus on asenne. Se on taito, joka vaatii itsetuntemusta ja opettelua. Kyky elää onnellista elämää, nähdä hopeareunus, selviytyä myrskyistä ja myllerryksistä, muuttaa suuntaa tarvittaessa. Sitä minä toivon. Lapsilleni, itselleni, läheisilleni. Sinulle.

19 kommenttia:

  1. Olemme samoilla linjoilla :). En osaa nyt muuta sanoakaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ollutkin hauska tämä haaste? Kiva lukea muiden tekstejä ja huomata, miten eri tavoin samaa aihetta voi lähestyä.

      Poista
  2. Onnellisuusajatuksesi ovat oikein osuvia! Allekirjoitan! Ja ihan samaa toivon minäkin lapselleni. Ehkä myös itselleni.

    Mietin tässä muuten, että en muista mitä olen lapsena mahtanut vastata, kun on kysytty mikä minusta tulee isona eikä sitä ilmeisesti ole tallennettu myöskään vauvakirjaan yms. OIkeastaan tuntuu, etten koskaan ole oikein erityisesti halunnut miksikään. Joskus _luulin_, että haluan opettajaksi, koska äitinikin on opettaja ja ihmiset sanoivat, että LQ:stakin tulee varmaan opettaja. Mutta eihän se niin mennyt. Sen tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun kahlasin läpi sitä opettajankoulutusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mullakaan ole koskaan ollut mitään palavaa intoa mihinkään. Joskus olen miettinyt, olisiko helpompaa, jos olisi ollut. Tai jos itselle riittäisi työ elannon tuojana, ilman sen kummempaa sisältöä.

      Poista
  3. No näin.

    Ja näistä ammatinvalintajutuista: mä vastasin lapsena kun kysyttiin, mitä äiti tekee työkseen, että se puhuu puhelimessa, ja suoraan sanottuna mulla ei vieläkään ole kovin paljon selkeämpää kuvaa sen töistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en osannut lapsena selittää vanhempieni duuneja. En osaa vieläkään.

      Poista
  4. Hyvin puhuttu.

    Mä luulen, että ihmiset kysyvät lapsilta noin siksi, että haluavat kuulla jonkun hauskan vastauksen. Tai siis ainakin minä kysyn. Ei niinkään siksi, että saisin jonkun syväluotaavan tulevaisuudensuunnitelman. Sitten sitä aina vähän pettyy, kun vastaus on prinsessa. Tiikeri kuulosti jo jossain määrin kiinnostavalta. Usein vastauksesta saa juurta keskustelulle. Musta lasten kanssa on joskus kauhean vaikea alkaa jutulle, ja isona olemisesta saa hyvää läppää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tajusin just, että mä en koskaan kysynyt tätä vierailta lapsilta! Vaikka olen tällainen täti-ihminen ja kaikkea. Sen sijaan kouluikäisiltä kysyn aina koulusta, puuduttavaa sekin.

      Omiltani olen kyllä kysellyt: jos en muuta niin saadakseni hyvää materiaalia valmistujaispuheisiin.

      Poista
    2. Mä sain itseni kiinni "ootpa sä kasvanut! Viimeksi kun nähtiin olit näin pieni" -fraasista. Aarg. Olen myös käyttänyt "olen nähnyt sinut ihan vauvana" jollekin tyyliin esiteinille..

      Mua lapsena tympi, kun kaikki aikuiset kysyi aina ne samat kysymykset. Eikä kukaan lopulta ollut kovin kiinnostunut vastauksesta. Vaikka te toki olette, sen uskon :) Lasten kanssa on nasta keskustella, niillä on hyviä juttuja.

      Poista
    3. Musta oli just hauskaa kuulla "oon nähny sut vauvana" kommentteja. Tuli turvallinen olo, kun yhteisöä ja tukiverkkoa olikin laajempana kuin luulin. Ja että syntymiseni olu aikanaan "juttu", hieno uutinen. Opiskeluaikana vasta alko tympiä samat kysymykset. Ja nykyisin "miten teillä menee siellä" ja "ootteko viihtyny" on kärsiny totaalisen inflaation.

      Poista
    4. Toi olikin kiva näkökulma! Mä kun oon aina miettinyt olevani nolo täti, kun sorrun noin kuluneisiin sanontoihin. Ryhdyn tästedes ajattelemaan asiaa sinun tavallasi, se on paljon parempi!

      Poista
  5. Hyviä ajatuksia. Ja tiikeri!

    Mutta totta tuo, että on vaikea tietää, mitä haluaa isona, kun ei tiedä, mitä on tarjolla. Siksi sanoisinkin kaikille koulutusaloja arpoville, että kandee hakea JOHONKIN, sillä sisältäpäin on helpompi nähdä, mitä on oikeasti tarjolla. Sama koskee työelämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun faija yritti neuvoa mua noin, kun lukion jälkeen etsin omaa kiinnostuksen kohdettani. En uskonut.

      Vaikka tottahan se on, niin kuin on sekin, ettei sillä koulutusalalla niin paljon väliä ole, kunhan koulutus löytyy. Okei, toki on poikkeuksia kuten lääkäri, mutta noin yleensä moneen duuniin riittää, että on joku tutkinto.

      Poista
  6. Meidän 2,5-vuotias tytär vastasi Mikä sinusta tulee isona -kysymykseen "nainen" ja katsoi kysyjää hieman säälivän näköisenä että eikö tuo nyt sen vertaa tiedä. Hieman myöhemmin hän ilmoitti alkavansa isona leijonaksi. Ihan hyviä suunnitelmia molemmat.

    "Sinusta tulee varmaan isona opettaja" hokivat aikuiset minulle lapsena. Minä vastasin että ei varmasti tule. Mutta tuota noin, mitenkäs siinä sitten kävi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiedän ton ilmeen! Esikoisella on se välillä, kun häneltä kysyy jotain itsestäänselvää :)

      Mistä ne aikuiset silloin tiesi, mikä sinusta tulee?

      Poista