lauantai 14. syyskuuta 2013

Tuhma, kunnes toisin todistetaan

Hesarissa oli taas häiritsevä juttu. Siinä toimittaja kertoi aikuisten valikoivan suosikeikseen - tai inhokeikseen - lapsia ulkonäön ja luonteen perusteella. Toimittaja itse havahtui tehneensä näin tyttärensä kaverin kohdalla.

Tokihan minä tiesin tämän jo. Ei siihen tarvita lehijutun tai tutkimuksen lukemista, ihan oman käyttäytymisen tarkastelu riittää.

Minä en esimerkiksi erityisesti pidä lapsista, jotka lyövät toisia lapsia. Tämä on luonnollista, vielä enemmän, jos lyönnin kohteena on oma lapsi.

Eivät kaltaiseni leijonaemoäidit ole kuitenkaan yksin suosikkien valikoinnissaan. Kasvatusalan ammattilaiset tekevät sitä myös. Päiväkodissa enemmän huomiota ja syliä saavat kauniit ja kontaktia ottavat lapset. Syrjäänvetäytyvät jäävät vähemmälle huomiolle, ja häiriköivät saavat negatiivista huomiota. Se, jos mikä, on surullista. Helposti nimittäin käy niin, että häiriköksi oletetusta lapsesta lopulta tulee häirikkö. Ihan vain siksi, että sitä häneltä odotetaan. Syntyy itseään vahvistava kierre.

Jos kierre toimii pahassa, miksei se toimisi myös hyvässä. Jos lapselta odottaa hyviä asioita, ryhtyisikö tämä toimimaan sen mukaisesti? Moni lapsi saattaa myös toimia keljusti, koska hänellä on paha olla. Siihen auttaa myötätunto, ei syytökset tai sulkeminen pois leikeistä.

Hesarin toimittaja toimi fiksusti. Hän pyrki voittamaan ennakkoasenteensa ja ryhtyi tukiaikuiseksi tyttärensä huonosti käyttäytyvälle kaverille. Toivottavasti aikuisen tuki auttaa, ja lapsi oppii ystävyydestä ja kasvaa mukavaksi tyypiksi. Sellaiseksi, jonka kanssa on kiva olla.

Omat lapseni eivät vielä ole siinä iässä, että he muodostaisivat kaverisuhteita. Minä en siis pääse testaamaan puoluettomuuttani naapurin lasten kanssa, mutta ei se mitään. Harjoitella voi ihan omilla lapsilla. Tai vaikka aviomiehellä. Silloin, kun mies kenkkuilee väsymystään tai esikoinen uhmaansa, voisi keljuiluun vastata lempeydellä. Kurja käytös ei välttämättä tarkoita tuhmuutta, vaan sitä, ettei kiukuttelijalla ole muuhun valmiuksia. Olen huomannut, että jos vastaan ilkeyteen ilkeydellä, paha olo kasvaa. Jos maltan hillitä itseni ja koittaa ymmärtää kiukuttelijaa, saatamme molemmat saada hyvän mielen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yritän silti.

15 kommenttia:

  1. Mietin juuri eilen tätä aihetta ja pohdin kirjoitustakin blogiini mutten sitten löytänyt vielä siihen oikeaa otetta. Mutta juu. Vuorovaikutus on kaksisuuntaista. Kuin tanssia... Myös omien lasten kanssa. Siinäpä se juttuni ydin olikin. Kai.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuorovaikutus on tanssia. Hyvin tiivistetty. Hurjan vaikeasti toteutettu. No, ehkä tässäkin tiedostaminen on ensimmäinen askel, ja eteenpäin mennään vähän kerrallaan.

      Poista
  2. Ehdottoman tärkeä aihe ja jokaisen olisi syytä pyrkiä tiedostamaan alitajuiset käyttäytymismallit. Kunpa muistaisi tämän aina itsekin. Ja samalla mietin, millaisen reaktion oma lapsi mahtaa herättää muissa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Omalle lapselleen on varmaan vähän sokea, siis ettei osaa nähdä tätä toisten silmin. Tasapuolisuus on lopulta ihan hirveän paljon vaadittu, kun se luontainen toimintatapa on jotain ihan muuta. Siksi se vaatiikin muistamista, skarppaamista ja opettelua.

      Poista
  3. Minustakin tuo Hesarin juttu oli tosi hyvä ja pysäyttävä. Joskus käy myös omien lasten kanssa niin, että itse jumittuu siihen, että "se nyt vaan on rasittavalla päällä", ja kohtelee heitä (etenkin isompaa) tarpeettoman ankarasti. Pari kertaa on myös käynyt niin, että isompi on kiukutellut koko päivän, ja lopulta syyksi paljastuu päänsärky. Eipä se varmaan oloa paranna, jos äiti kiukuttelee kipeälle lapselle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on jäänyt mieleen päivä, kun aamusta alkaen tuskailin, että esikoinen on tosi hankalalla päällä, kitisee vain kaikesta. Jossain vaiheessa havahduin, että sehän olen MINÄ, joka on hankalalla päällä, ja lapsi vain reagoi kärttyisyyteeni. Tsemppasin, muutin viestintäni positiiviseksi ja kappas, esikoisestakin kuoriutui aurinkoinen lapsi.

      Poista
    2. Mä oon huomannut tuon vastaavan etenkin kommunikaatiossa itseni ja miehen välillä: en aina tiedä, kumpi meistä on vihainen oikeasti. Yritän sitten vaikuttaa omaan käytökseeni.

      Lapsen kiukuttelu on kyllä välillä raskasta. Usein mielessä kummittelee ajatus siitä, että ehkä se on kipeä ehkä se on kipeä - mutta joskus on silti pakko sanoa, että kaikkea viestintää ei kuitenkaan ole tarkoitus hoitaa huutamalla.

      Poista
    3. On mullakin tuota miehenkin kanssa. Se on ehkä se näkyvin juttu tässä kahden lapsen arjessa, kun yhteistä aikaa on käytännössä nolla, ja molemmat on vähän univelkaisia ja kireitä, niin aletaan helposti äksyillä toisillemme.

      Onhan se lapsen kiukuttelu raskasta. Mä joskus sorrun sellaiseen ajatteluun, että parhaani kun yritän, eikä silti kelpaa.. Höh, kypsä aikuinen minä.

      Poista
  4. Voi, niin totta. Mä provosoidun ihan liian nopeasti (varsinkin väsyneenä) ja ärähdän takaisin viimeistään toiseen negatiiviseen kommenttiin, on se sitten lapselta tai mieheltä. Eihän se omaa oloakaan paranna, sehän siinä tyhmää on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, että siinä tulee vain pahentaneeksi kaikkien oloa. Mä oon huomannut, että jonkin verran pystyn omaa käytöstäni muuttamaan kiinnittämällä siihen huomiota. Mutta niin paljon olisi opittavaa vielä.

      Poista
  5. Juuri noin, tiedostaminen on jo puolimatka tai pidemmälläkin asiassa. Ihmisen kiukuttelu on nimenomaan "avunhuuto" "Ota mut syliin!" monesti riittää että joku sanoo, että ymmärtää ja tarjoaa lämpöisen empatian. Mutta täytyy muistaa ettei tarvi aina itsekään osata tehdä oikein. Kommunikointi on vaikeaa, varsinkin väsyneenä. Täytyy osata antaa myös itselle anteeksi, näin muistaa ensi kerralla ehkä ottaa itse rennommin ja olla toiselle tukena tunteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo itselleen anteeksi antaminen on tärkeää. Mä harjottelen sitäkin :)

      Poista
  6. Tää aihe mietityttää mua tosi monelta kannalta. Mä oon luokanopettajana nähnyt jos minkämoista vipeltäjää ja se on valitettavasti just niin, että eniten ymmärrystä ja empatiaa tarvitsevat ovat aina ne porukan hankalimmat. Mä tein oppilaideni kanssa aina paljon töitä siinä, että loin hyvät suhteet nimenomaan näihin hankaliin tyyppeihin. Ei se aina tarkoittanut sitä, että huono käytös loppui kuin taikaiskusta, mutta ainakin meillä oli toimiva keskusteluyhteys ja lapsilla luottamus muhun.

    Mun oma pian 3v poika on temperameniltaan tulinen ja haastavakin. Musta olis ihan kamalaa, jos hän joutuis elämässään kohtaamaan kovin monia aikuisia, jotka ajattelis, että onpa ärsyttävä muksu. Kovaääninen, voimakastahtoinen ja mitä vielä. Pikkumies on nimittäin niin paljon enemmän kuin vain touhua ja vauhtia: herkkä, suloinen, hyväsydäminen ja huumorintajuinen. Mä en voi kuin toivoa, että hänen tielleen osuu sellaisia ihmisiä esim. päiväkodissa ja koulussa, jotka näkevät vähän pintaa syvemmälle ja osaavat myös käsitellä tätä pikku ruutitynnyriä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon miettinyt myös tätä omien lasten kannalta. Esikoinen on herkkä ja vähän arka, ja mä pelkään just sitä, että hän jää ilman huomiota jos ei osaa sitä itse hakea. Mutta jos saa aikuisilta rohkaisua, on mitä reippain tyyppi.

      Mä usein mietin, että kasvatusalan ammattilaisilla on kyllä hurjan kova duuni ja iso vastuu.

      Poista
    2. On kyllä. Oma äitiys on tuonut duuniin ihan uuden ulottuvuuden. Ymmärrän nykyään paljon paremmin, miten herkkiä aiheita kaikki omaan lapseen liittyvät asiat on. Oon nyt tosin hoitovapaalla, mutta jatkoa ajatellen.

      Oman lapsen kohdalla ei auta kuin luottaa, että kaikki menee hyvin. :)

      Poista