torstai 31. lokakuuta 2013

Näköharhoja

Luin Voima-lehden artikkelin kirjailija Chimamanda Ngozi Adichiesta. Hän on nigerialaistaustainen kirjailija, jolta on ilmestynyt viisitoistavuotiaan Kambili-tytön ja hänen perheensä elämästä Nigeriassa kertova romaani Purppuranpunainen hibiskus, Biafran sodasta kertova romaani Puolikas keltaista aurinkoa, novellikokoelma Huominen on liian kaukana ja tämän syksyn uutuus Kotiinpalaajat.


Voima-lehden haastattelussa Adichie kertoo pienen yksityiskohdan, jota jäin miettimään: "On eräs asia, joka taitaa olla aika tavallista meidän afrikkalaisten keskiluokkaisten lasten parissa. Me kulutimme kirjallisuutta, joka kertoo valkoisista ihmisistä."

Tajusin, että niinhän se on meillä valkoisillakin. Adichien Purppuranpunainen hibiskus on ensimmäinen (ja ainoa) kirja, jonka olen lukenut afrikkalaiselta kirjoittajalta. Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on ensimmäinen (ja ainoa) kirja, jonka olen lukenut afganistanilaiselta kirjailijalta. Peruskoulun äidinkielentunneilla lukemani kirjat taisivat olla pelkästään suomalaisia klassikoita, Seitsemää veljestä ja Tuntematonta sotilasta. Amerikkalaiset lapset lukevat amerikkalaisia merkkiteoksia, brittiläiset varmasti brittiläisiä.

Kotimaisten kirjojen lukeminen on toki tärkeää siksi, että sitä kautta rakentuu oma kansallinen identiteetti, ja tarinoiden avulla lienee (muillekin kuin minulle) helpompi tutustua oman maan historiaan. Siksi Adichien havainto on tietysti huolestuttavampi afrikkalaislasten kuin suomalaislasten näkökulmasta.

Mutta on länsimaisten kertomusten ylivalta huolestuttavaa länsimaisestakin näkövinkkelistä. Minä olen viime vuosina havahtunut siihen, että olen hyvin vähän kosketuksissa ihmisiin, jotka ovat kanssani erilaisia. Ystäväni, perheeni ja kollegani ovat kaikki kantasuomalaisia, keskiluokkaisia, korkeastikoulutettuja, samanlaisessa sosioekonomisessa asemassa. Siksi välillä hämmästyn, kun kohtaan mielipiteitä, jotka ovat perustavanlaisesti erilaisia kuin omani. Hämmästyn siksi, etten ollut osannut edes ajatella, että asiasta voisi ajatella toisin. Naiivia, ja kenties hieman ylimielistäkin, vaikka ei tietenkään tarkoituksella.

Minun on vaikea samaistua vaikkapa köyhyyteen, siis oikeasti ja kouriintuntuvasti ymmärtää, millaista on elämä köyhänä. Luin suurella mielenkiinnolla tämänpäiväisen Hesarin jutun Mathias Rosenlundista, jolta on juuri ilmestynyt omaelämänkerrallinen kirja Vaskivuorentie 20. Kirja antaa äänen köyhälle, ja se on tärkeää siksi, että tähän asti köyhyydestä on puhuttu ylhäältä päin, neuvoja antaen, holhoten, ja paheksuen. Äänen antaminen, se taitaa olla yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä.

Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen kykyä empaattisuuteen. Uskon tämän olevan juuri näin. Ihminen ei voi haalia lähipiiriinsä erilaisuutta vain omaa maailmankatsomustaan avartaakseen, mutta näkökulmia saa lukemalla (muutakin kuin kaunokirjallisuutta). Minulle tämä blogiharrastus on ollut koukuttava myös siksi, että blogien kautta pääsen kurkistamaan erilaisten ihmisten ajatuksiin ja elämään - vaikka myönnettävä onkin, että lukemani blogit taitavat enimmäkseen edustaa ajattelua, joka on lähellä omaani.

Sami Sykkö kirjoitti Hesariin huolestuneen puheenvuoron siitä, että suomalaiset kustantamot eivät enää julkaise käännöskirjallisuutta muista kuin ns. varmoista kassamenestyksistä. Tämäkin on ikävä kehityssuunta maailmankirjallisuuden näkökulmasta: itse luen englanninkielistä kirjallisuutta vaivatta, mutta mites se muu maailma? Pelkän kotimaisen ja englanninkielisen kirjallisuuden varassa jää samanlaisuuden illuusion varaan: harhaan, jossa maailmaa katsotaan lopulta melko yksiulotteisten linssien lävitse.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Pahan mielen luettavaa

Olen viime päivinä ryhdistäytynyt kirjarintamalla. Jostain syystä olen valinnut luettavakseni aika rankkoja kirjoja. Ajattelin nyt viritellä jotain virtuaalista lukupiiriä, koska tekee mieli saada kirjojen herättämät ajatukset purettua.



Herman Kochin Illallisen luin jo kesällä. Ostin sen sairaalakassiin, mutta taisin lukea kirjan jo ennen synnytystä. Kirja oli hämmentävä lukukokemus sikäli, että sen päähenkilö on vastenmielinen tyyppi. Kirja itsessään oli taidokas tutkielma moraalista: mistä syntyy käsitys hyvästä ja pahasta, siitä mitä saa tehdä ja miten tekojen seuraamukset kohdataan. Mutta en voinut samaistua henkilöihin yhtään, en tuntenut heitä kohtaan pätkääkään myötätuntoa.

 "Poikani katsoi minua. Rehellisillä silmillään. Vapautuneesti, se voisi kuvata hänen ilmettään parhaiten. Isä ei tiedä mistään mitään."

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on myös sairaalakassihankinta, mutta sain sen luettua vasta viime viikolla. Kirja sijoittuu Afganistaniin ja on kertomus kahden naisen ystävyydestä sodan keskellä, naisen asemasta, alistumisesta, turtumisesta ja julmuudesta. Loppuratkaisu antaa lupauksen onnesta. En tiedä, onko lupaus totta, mutta ehkä ilman sitä kirja olisi ollut liian rankkaa luettavaa.

"Gitin jo mätänevä oikea jalka, yhä nailonsukassa ja violetissa tennistossussa, löytyisi erään talon katolta kaksi viikkoa myöhemmin."

Chris Cleaven Little Been tarina on minulla vielä kesken. Olen noin puolivälissä, siinä kohtaa missä Little Bee kertoo, mitä hänen siskolleen Lempeydelle tapahtui. Laitoin kirjan kiinni, enkä tiedä, haluanko lukea pidemmälle. Kirja kertoo kahdesta naisesta, nigerialaisesta pakolaistytöstä Little Beestä ja brittiläisestä Sarahista. Little Bee on paennut Nigerian öljysotaa ja kauheuksia, joita sodissa on tapana naisille tehdä. Siinä missä Tuhat loistavaa aurinkoa lakonisesti toteaa arkipäivän julmuudet, Little Been tarina kertoo niistä jotenkin, öö.. humoristisesti. Tiedättekö, sellaisen kamalan huumorin keinoin, mitä on tapana käyttää, kun tapahtumat ovat niin hirvittäviä, että huumorin taakse pitää mennä piiloon.

"Ja Mercedeksen kuljettaja nauroi ja jäi hänkin sinne, ja hän ystävystyi isän kanssa, niin että kutsuin häntä sedäksi. Ja isä ja setä elelivät sillä onnellisina aina siihen päivään asti, jolloin ne miehet tulivat ja ampuivat heidät."

**

Kirjoja yhdistää se, että vaikka ne sijoittuvat maantieteellisesti eri paikkoihin (Hollantiin, Nigeriaan/Britteihin ja Afganistaniin), ne kaikki kertovat pahuudesta. Illallisessa tavallisen keskiluokkaisen perheenisän tavallinen poika tekee kamalan teon. Kirjaa lukiessa voi piehtaroida moraalisessa ylemmyydentunnossa ja ajatella, että minä en tule kasvattamaan lapsistani hirviöitä, jotka kuvittelevat, että väkivalta on sallittua. Hosseinin ja Cleaven kirjat ovat lohduttomampia. Sodan keskellä väkivalta, julmuus ja pelko lienevät erottamattomia osia arkea. Näitä kirjoja lukiessa tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen syntynyt Suomeen, ja että olen saanut elää rauhan aikana.

Uskon, että nämä kirjat ovat tärkeitä, jottemme unohtaisi sitä inhimillistä kärsimystä, mikä sotaan liittyy. Silti en voi välttyä vähän kyyniseltä ajatukselta, että mitä näiden kirjojen lukeminen muuttaa. Eivätkö minunkin puistatuksen tunteeni ole sitä samaa turvallista kauhun tunnetta, jota Cleave kuvaa Little Been suulla? Länsimainen nainen voi eristää kauhun elokuvateatterin seinien sisälle tai kirjan kansiin, makustella sitä aikansa ja sitten keskittyä iloisempiin asioihin. Minä voin laittaa kirjan kiinni kun tarina käy liian kamalaksi, hipsiä nuuhkimaan nukkuvien rakkaimpieni hengitystä ja todeta, että meillä on kaikki hyvin. Minun ei tarvitse pohtia, millä eri tavoin saisin itseltäni hengen, jos ne miehet tulevat.

Toki minä toivon, että kaiken maailman teuvohakkaraiset tutustuisivat näihin sotakuvauksiin, ennen kuin päättävät, pitääkö Suomen lisätä vai vähentää kehitysavun määrää tai ottaa enemmän vai vähemmän vastaan pakolaisia. Toivon myös, että kaikki, jotka valittavat, miten meillä on asiat huonosti tai meiltä jotain puuttuu, lukisivat näitä tarinoita. En tietenkään tarkoita, että se, että jossain on asiat huonosti, tarkoittaisi, ettei Suomessa asiat voisi olla vielä nykyistäkin paremmin. Mutta vähän suhteellisuudentajua, kiitos.

Mietin myös, teinkö oikein, kun niputin Kochin Illallisen tähän samaan nippuun. Sehän kertoo ihan eri asiasta, väkivallasta huvin vuoksi. Vai kertooko sittenkään? Illallisen kuvaama väkivalta on sellaista samanlaista turhaa ja tarpeetonta väkivaltaa, kuin se, mitä siviileille tehdään sodassa. Ja jos joku nyt kysyy, eikö sotakin ole tarpeetonta, niin minun tekisi mieli sanoa, että totta kai on, mutta oikea vastaus on, etten tiedä.

Oli miten oli, tällaiset tarinat horjuttavat hartaasti vaalimaani uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Ehkä ihminen onkin pohjimmiltaan paha, ja vaatii Maslowin tarvehierarkian kaikkien portaiden täyttymistä, ennen kuin on kapasiteettia vaikkapa myötätuntoon. En tiedä, masennuin vähän lukemastani. Ehkä seuraavaksi otan kirjastosta mukaan jotain hyvän mielen kirjoja. Kukkia Birgitalle, kenties?

torstai 24. lokakuuta 2013

Odotapa vain

"Odotapa vain, kun vatsa kasvaa niin, ettet voi nukkua, tulee liitoskipuja, närästystä ja turpoat muodottomaksi."

"Odotapa vain, ennen synnytystä et voi sanoa tietäväsi kivusta mitään."

"Odotapa vain, kun vauva syntyy, siitä ne unettomat yöt vasta alkavatkin!"

"Odotapa vain, kun se oppii liikkumaan, siihen ne hyvät yöunet katkeavat."

"Odotapa vain, kun se saa hampaita, silloin ei kenelläkään ole enää kivaa."

"Odotapa vain, kohta sillä alkaa uhmaikä."

"Odotapa vain, kun sinulla on kaksi lasta, yhden kanssa on vielä helppoa."

"Odotapa vain, kyllä se siitä vielä itkuksi muuttuu."

Niinpä niin, itku pitkästä ilosta ja mitä näitä nyt oli. "Odotapa vain" on puheenparsi, joka ärsyttää minua aika lailla. Se on verhottua vittuilua, tapa sanoa, ettei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Turha nauttia raskaudesta, koska se kuitenkin muuttuu kamalaksi. Turha valittaa loppuraskauden unettomista öistä, koska pahin on vielä edessä. Turha iloita siitä, että juuri nyt asiat ovat mukavasti, sillä kohta ne eivät enää ole: viimeistään murrosiässä pääsee helvetti irti.

Vaikka "odotapa vain" olisi totta, ei sitä silti ole mukava kuulla. Se on yhtä myötätuntoista kuin "mitä mä sanoin", ja yhtä hyödytöntä. Mitäpä jos turhan viisastelun sijaan iloitsisimme toistemme iloista, ja ottaisimme osaa harmeihin?

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ruokamuistoja

Minun äitini on mestarikokki. Perinteiseen emäntätyyliin hän loihtii herkkuaterian siitä mitä kaapista löytyy, ei tarvitse reseptejä eikä desinmittaa. Kotona tehty ja yhdessä syöty ruoka oli lapsuudessani äidille sydämenasia. Eineksiä ja pikaruokaa hän kavahtaa, vaikka muistan minä lapsena syöneeni herne-maissi-paprikaa ja kaupan valmistiskiltä ostettua grillattua kanaa. Säilykkeitäkin söimme, ainakin ananasta ja persikoita, ja kesämökillä tölkkilihaa. Ehkä äiti määritteli teollisen elintarvikkeen eri tavalla kuin minä. Tai sitten hänkin vain helpotti arkeaan sillä, mitä saatavilla oli.

Muistan lapsuudestani sellaisia ruokia, joita ei enää taida suomalaisissa ruokapöydissä nähdä. Äiti tapasi esimerkiksi tehdä verilettuja. Muistaakseni verta myytiin siihen aikaan, 80-luvun alussa, ruokakaupan kylmäkaapissa samanlaisessa purkissa kuin maitoa. Meillä syötiin myös kieltä, mikä maistui ihan hyvältä mutta näytti vähän ällöttävältä.



Äitini oli silloin ja on edelleen osin omavarainen. Meillä oli suuri kasvimaa ja kasvihuone, josta nostettiin perunat, porkkanat, lantut, saatiin salaatit ja yrtit. Omalta pihalta kerättiin myös mansikat, viinimarjat ja karviaiset ja poimittiin omenat. Ruoka kiersi lautaselta takaisin maahan takapihan kompostin kautta, ja kasvimaalta saattoikin kasvisten lisäksi löytää kananluita tai kalanpäitä.

Äiti on minua kekseliäämpi yhdistelijä: häneltä olen oppinut muun muassa sekoittamaan salaattiin fenkolia ja omenaa. Kesäisin äiti koristelee salaatit ja jälkiruuat krasseilla, orvokeilla ja muilla syötävillä kukilla. Keväällä äiti kerää nuoria nokkosia, kuivaa ne, ja käyttää vuoden mittaan pinaatin tavoin. Tekee hän salaattia voikukan lehdistäkin, ja ties mistä rikkaruohoista, joita minä en edes tunnista.

Mustikat, puolukat ja hillat meillä kerättiin metsästä, tietysti. Äiti on marjastamisen oppinut omalta äidiltään, joka vielä kahdeksankymppisenäkin käy marjametsällä. Kaupan hilloja tai mehuja meillä ei käytetty, vaan äiti teki mehut mehumaijalla ja hillot keiteltiin itse. Äiti otti meidät lapset varhain mukaan ruuanlaittoon. Olen leiponut, pilkkonut ja paloitellut niin kauan kuin muistan. Olin minä siellä marjametsässäkin, ja kasvimaata kuopimassa, vastentahtoisesti tosin.



Luomuruuasta ja biodynaamisesta viljelystä äiti on puhunut jo kauan ennen kuin niistä tuli muotia. Vaikka taidettiin meillä silti syödä tehobroilereita. Ne tosin ostettiin pakasteesta kokonaisina, eikä hunajamarinadisuikaleina kuten nyt taitaa olla tapana.

Äiti muuten kertoo, että minä ja sisareni emme koskaan nirsoilleet ruuasta. Ehkä se johtuu siitä, että äitini noudatti jo silloin Kuinka kasvattaa bebe -kirjan ohjeita perheen yhteisistä aterioista, ruokaa vain ruoka-aikoina -periaatteesta ja siitä, että lapsille tarjotaan samaa ruokaa kuin aikuisillekin. Tai sitten äitini muistin on aika kullannut: minä nimittäin muistan sellaisenkin aterian, jossa äitini vahtii vieressä, kun minä yritän yökkäilyltäni saada nieltyä kylmää kaalikeittoa.



Vaikka äiti suhtautuu kotiruokaan välillä turhan vakaumuksellisesti - saattaa esimerkiksi tuhahdella minun einespinaattilettujen käytölleni - olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on opettanut minut paitsi laittamaan ruokaa, myös kunnioittamaan sitä ja perheen yhteistä ateriaa. Vaikka meidän perheemme ruuat tällä hetkellä ovatkin kovasti pasta- ja pakastevihannespainotteisia, toivon, että tämä on vain välivaihe. Jo nyt löydän itseni toisinaan keittiöstä kuorimasta, pilkkomasta, keittämästä ja soseuttamasta. Ruuanlaitto on kivaa, ja uusiin ruoka-aineisiin tutustuminen mielenkiintoista. Ehkä siinä samalla saisi omille lapsilleenkin opetettua jotain.

Minä en missään nimessä pidä pullantuoksua tai kotona tehtyä ateriaa hyvän äitiyden mittana. Ymmärrän hyvin, jos vanhempi haluaa käyttää ruuanlaittoon kuluvan ajan lasten kanssa olemiseen. Niin minäkin teen melkein joka päivä. Silti hieman kaihoten luen kuvauksia muiden maiden ruokakulttuurista, ja toivon, että meillä päästäisiin hiljalleen edes sinnepäin: arvostamaan ruokaa nautintoaineena, eikä vain energianlähteenä. Mitä ruokaan tulee, olen ihan mielelläni äitini tytär.

Ps. Jos lukija miettii, miksi en kirjoittanut tätä tekstiä sunnuntain ainekirjoitushaasteeseen, voin paljastaa, että samaa mietin minäkin. Inspiraatio iskee kun se iskee. Sunnuntaina ei ollut vielä tämän aika.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kiitos hyvinvointiyhteiskunta

Olimme vauvan kanssa neuvolassa. Mitattiin, punnittiin, rokotettiin. Juteltiin. Neuvolaterveydenhoitajamme on ihana, isoäiti-ikäinen, kokenut ammattilainen, jolla on meille aina aikaa. Viivyimme taas tunnin, ja poistuessa oli hyvä mieli. Kuin olisi rupatellut vanhan ystävän kanssa.

Tuli siinä vauva-arjen raskaudesta kertoessani mieleen, että jos asuisin Ranskassa tai Nicaraguassa, niin minulla olisi nyt edessä töihinpaluu äitiysvapaan ollessa ohi vauvan ollessa kolmen kuun vanha. Mosambikissa olisin ollut töissä jo kuukauden, Kreikassa töistä saa vain haaveilla. Venäjällä saisin olla vielä kotona reilun vuoden, ja sen jälkeen pitäisi lahjoa virkamies, että saisin lapsen päiväkotiin.

Kuva eilisestä Hesarista.

Niin, tuli vähän hölmö olo omasta viikon takaisesta surkuttelustani.

Arjen harmaudessa välillä unohtuu, että meillä suomalaisilla on asiat hurjan hyvin. Ehkä liiankin. Meidänkin terveydenhoitajamme sanoi, että häntä moititaan liian pitkien aikojen varaamisesta neuvola-asiakkailleen. Pitää olla tehokas, ei saisi käyttää niin paljon aikaa jutusteluun.

Voi voi. Enpä haluaisi olla poliitikko näinä aikoina. Kyllä minä uskon sen, että kansa eläköityy ja kestävyysvaje ja pitäisi tehdä enemmän töitä. Silti minäkin kuulun siihen joukkoon, joka HS Gallupin mukaan tinkisi mieluummin naapurin eduista kuin omistaan. Mistä tahansa kun säästää, niin vastustajia löytyy. Lapsilta ei ainakaan saa ottaa, eikä lapsiperheiltä, ja ajatelkaa nyt edes vanhuksia, eikä töissä voi millään jaksaa yli kuusikymppisenä, eikä työttömiä saa yhtään enempää kyykyttää.

Eikä sekään kelpaa, ettei poliitikko säästä mistään. Minua ainakin kiukuttaa, että tämän yhteiskunnan annetaan mennä hunningolle, kun vallanpitäjillä ei ole pokkaa tehdä kovia päätöksiä. Minkähänlaisessa yhteiskunnassa meidän lapsemme saavat aikanaan lapsia? Onko neuvolajärjestelmää, onko vanhempainvapaata ja lapsilisiä? Ilmaista koulutusta, edullista terveydenhuoltoa? Vai käykö niin, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Tämä aihe on vaikea, enkä tunnu löytävän siitä tämän enempää järjellistä sanottavaa. Etenkin, kun huomiotani kaipaa nyt eräs pieni ihminen. Jatketaan juttua silti yhdessä, jooko? Mitä mieltä sinä olet hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta? Voimmeko säilyttää sen? Mistä olisit itse valmis tinkimään? Vai maksaisitko kenties aina vain enemmän veroja?

torstai 17. lokakuuta 2013

Löytöretkellä

Minulla on tapana lukea kirja-arvioita, vaikken koskaan päätyisi arvioitua kirjaa lukemaan. Toisinaan itse arviokin saa ajattelemaan. Näin kävi Suvi Aholan arviossa Päivi Storgårdin esikoisromaanista. Ahola toteaa kritiikkinsä lopussa kirjan tärkeintä antia olevan sen herättämä kysymys: Mikä minussa on syvintä itseäni, mikä ympäristön opettamaa, paineiden pakottamaa tai menetysten vääristämää? Kuka minä oikeastaan olen?

Nämä pohdinnat ovat minulle hurjan tuttuja.



Minä olen ollut hyvä toisten odotusten täyttäjä. Muita miellyttääkseni olen tehnyt valintoja, joita olen luullut itse haluavani. Ehkä opiskeluaikaiset kipuilut ja muutaman vuoden takainen työuupumus olivat ennen kaikkea seurausta siitä, etten tehnyt sitä, mitä itse todella halusin. Omasta suunnastani epävarmana valitsin polkuja, joita kuvittelin minulta odotettavan.

Kunnes en enää jaksanut. Olin tuntenut itseni valehtelijaksi niin kauan, että taakka alkoi käydä mahdottomaksi kantaa. Olen pohtinut pitkään, että jos minun ammattitaitoni poistettaisiin maailmasta, kukaan ei huomaisi. En tee arvokasta työtä kuten lääkäri tai opettaja, en pelasta ihmishenkiä, en sivistä nuoria mieliä.

Identiteettikriisi, sehän tällaisista ajatuksista seuraa. Kun on yli kolmekymmentä vuotta porskuttanut yhteen suuntaan, on kurssinmuutos vaikeaa, vaikka sen kuinka välttämättömäksi havaitsee.

Hups kirjoitti juuri samansuuntaisista ajatuksista. Kaiketi nämä kriisit ovat yleisiä äitiysloman aikana (äitiys itsessään on niin suuri mullistus, että se riittää kriisiyttämään vakaankin tyypin) ja sen jälkeisen töihin paluun aikana. Minullakin tämä pohdinta on työhön liittyvää. Olen tyytyväinen elämääni muilta osin, äitinä tai vaimona olossa ei ole minulle mitään epäselvää. Mutta niissä rooleissa ei ole kaikki, tietenkään.



Olen päässyt pohdinnoissani niin pitkälle, että tiedän tarvitsevani työn, joka vastaa arvojani, ja työyhteisön, josta löydän samanhenkisiä ihmisiä. Haluaisin tavalla tai toisella tehdä hyvää, auttaa ihmisiä. Puolivakavissani pohdin uudelleen kouluttautumista, mutta tuntuu, etten tässä elämäntilanteessa halua siihen lähteä. Paljon on vielä auki, mutta onhan tässä aikaa (paitsi jos ei ole - jos mies jää hoitovapaalle ensi kesänä, minulla pitäisi ihan kohta olla uusi työpaikka).

Huh. Isoja asioita.

Tämän itsetutkiskelun jälkeen toivoisin vielä voivani hieman vaikuttaa mahdollisen keskustelun suuntaan. En niinkään kaipaa neuvoja, jo siksi, että niitä on kamalan vaikea tällaisen pintaraapaisun perusteella antaa. Sen sijaan kaipaisin vertaistukea, tarinoita vastaavista ajatuksista. Oletko sinä käynyt läpi samanlaisen pohdinnan? Onko vastaus jo löytynyt, vai vieläkö etsit sitä?

tiistai 15. lokakuuta 2013

Viimeinen hetki

Rakkaat ystävät. Saanko kiusata teitä epämiellyttävällä totuudella? Nyt on nimittäin niin, että tämä pallomme ei kestä nykymenoa enää kovin kauan.



Herättelin muutama viikko sitten keskustelua ilmastonmuutoksesta. Huomasin kommenteistanne, etten ole ainoa, joka jähmettyy asian valtavuuden edessä. Olen huolissani, ja haluaisin tehdä jotain, mitä tahansa, mutta asia tuntuu liian isolta. Se, että lotraan suihkussa vähän vähemmän tai jätän pari pipoa ostamatta, tuntuu liian pieneltä.

Olo on kuin jäniksellä ajovaloissa. Auto tulee kohti, olen jäämässä sen alle, mutten peloltani osaa tehdä yhtään mitään. Kuitenkin tunnen, että velvollisuuteni on tehdä jotakin.

Mikä olisi riittävän suurta? Mistä voisin aloittaa?

On olemassa joukko ihmisiä, ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat päättäneet ryhtyä toimeen. Ilmastovanhemmat ry on perustettu lobbaamaan suomalaisia poliittisia päättäjiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Vaikka yksilöiden yksittäiset teot ovatkin tärkeitä, ne eivät riitä. Tarvitaan poliittisia päätöksiä.

Sanon sen suoraan: tarvitaan radikaaleja päästövähennyksiä. Se ei tule tapahtumaan itsestään: yritykset eivät hyvää hyvyyttään leikkaa päästöjään ilmastonmuutoksen pysäyttämisen edellyttämälle tasolle. Tarvitaan lainsäädäntöä, joka pakottaa.

"Meillä on kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n mukaan vain noin seitsemän vuotta aikaa saada päästöt selvästi laskuun", kertoo Ilmastovanhempien tiedotusvastaava Minna Suihkonen sähköpostitse. "Koska meille on mahdollista estää katastrofi, meillä on myös moraalinen velvollisuus tehdä se - vaikka joutuisimmekin tinkimään omasta hyvinvoinnistamme", hän jatkaa.

Suihkonen kertoo, millä tasolla Ilmastovanhemmat pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon: "Helsingissä valmistellaan parhaillaan suurta voimalainvestointia. Ilmastovanhemmat kannattaa vaihtoehtoa, jossa rakennetaan uusi, joko kokonaan tai lähes kokonaan biopolttoainetta käyttävä voimala. Vaihtoehto, jota emme kannata, on vanhan hiilivoimalaitoksen korjaaminen 60-prosenttisesti hiiltä (40 % biopolttoainetta) käyttäväksi."



Nyt haluan patistella teitä vähän. Jos yllä oleva kuulosti mielestäsi tärkeältä, tee jotakin. Ilmastovanhempien sivuilla on listattu tapoja, joilla voit auttaa heitä pääsemään päämääräänsä. Voit itse valita, teetkö jotain nopeaa ja vaivatonta, vai vähän enemmän. Pienetkin teot vievät asiaa eteenpäin!

Minä aloitan näistä:

Mitä sinä aiot tehdä?

No niin, sananen vielä teille epäileville Tuomaille siellä, jotka ajattelette, ettei maailman pelastaminen ihan Facebook-tykkäyksellä onnistu. Ei onnistukaan, mutta se on alku. Poliittiset päättäjät ovat, muutamaa idealistia lukuunottamatta, opportunisteja. He ovat usein tykästyneet valtaan, ja tykkäävät säilyttää sen. Jos jokin asia alkaa näyttää siltä, että se on kansalle tärkeä, jopa äänestyspäätökseen vaikuttava, alkaa poliitikko toimia. Jos taas näyttää siltä, että kansalle on ihan sama, tai että kansa jopa vastustaa, niin poliitikko ei toimi. Näin niinkuin yksinkertaistettuna.

Tätä kirjoittaessani Ilmastovanhemmista tykkää Facebookissa 1596 ihmistä. Miten vaikuttavalta uskot tämän numeron näyttävän kansanedustajan tai paikallispoliitikon silmissä? Niinpä. Mitä jos luku olisi kaksinkertainen? Nelinkertainen? Kymmenkertainen? Siitä on hyvä aloittaa.

Seitsemän vuotta. Se ei ole kauaa. Nyt on viimeinen hetki toimia, jos haluamme pysäyttää ilmastonmuutoksen. 

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Jaksaa, jaksaa

Uhosin täällä aiemmin juoksuharrastukseni henkiin herättämisestä. Ehkä haluaisitte tietää, miten on mennyt? Kerron silti.

34 päivää ja 14 lenkkiä myöhemmin minä juoksin koko matkan! Jaa minkä matkan? Jos tarkkoja ollaan, ja miksi emme olisi, niin 4,64 kilometriä keskinopeudella 8,1 km/t. Vähän se jäi vielä siitä viidestä kilometrista vajaaksi, mutta ei se mitään. Ensi kerralla teen pari ylimääräistä mutkaa. Enkä pysähdy ottamaan valokuvia, niin saadaan tuo keskinopeuskin hilattua ylöspäin.

Tiedän, tiedän, ruskakuvat on jo niin nähty. Mutta eikö olekin kaunista? Tuolla minä kirmasin, vaahteranlehtien päällystämällä polulla.
Ei mulla muuta. Lupaan raportoida seuraavan kerran vasta, kun 10 km onnistuu juosten.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Parempi päivä

Mies muistutti eilen aamulla tulevansa kotiin vasta, kun lapset ovat nukkumassa. Minä rupesin itkemään. Mies näytti hämmentyneeltä. Ihmekös tuo, minäkin olin hämmentynyt siinä kyyneleiden valuessa pitkin poskia.

Itkin väsymystä, riittämättömyyden tunnetta, oman tilan puutetta, käsittelemättömiä tunteita, lopussa olevaa itsehillintää. Kokonainen päivä yksin lasten kanssa tuntui siinä hetkessä aivan liian raskaalta palalta kantaa.

Onneksi ei tarvinnut. Appivanhemmat tulivat iltapäivällä kylään ihastelemaan vauvaa ja leikittämään esikoista. Päivällisen jälkeen vein esikoisen serkkulaan yökylään ja lähdin kotiin viettämään iltaa kaksin vauvan kanssa. Ovensuussa kälyn kanssa vaihdetut myötätunnon sanat huojensivat mieltäni. En olekaan yksin näiden tunteiden kanssa, joku muu on kokenut ihan saman. Kotimatkalla tuntui, että rintaa puristanut ahdistuksen nyrkki olisi hellittänyt vähän.

Illan pötköttelimme matolla vauvan kanssa. Katselimme toisiamme silmiin ja kujersimme. Voi miten ihana vauva meillä on, noin hurmaava ja hymyilevä tyyppi! Arjen tohinassa hän jää niin usein isomman varjoon, tuo vähään tyytyväinen suloinen pallero.

Aamulla heräsimme vasta kahdeksalta, mies oli jo lähtenyt töihin. Rauhalliset aamutoimet, toisiimme keskittymistä. Keitin kahvin pitkästä aikaa mutteripannulla. Unohdin paahtaa leivät, mutta hyviä niistä tuli silti. Luin Hesarin kannesta kanteen, hymyilin jopa Tuomas Enbusken kolumnille (on se jännä, miten Enbuske ärsyttää silloinkin, kun olen hänen kanssaan samaa mieltä. Siis asevelvollisuuden epätasa-arvosta, en välttämättä muuten niistä rakenteista).

Vauva nukahti keittiön lattialle kesken aamupalani. Valmistelin lounaan esikoiselle ja minulle, tänään ei syödä pakasteita. Istun hetkeksi tietokoneelle. Kohta lähdemme ulos, vain me kaksi, ja sitten hakemaan esikoista kotiin. Minulla on jo vähän ikävä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Syksyn lehtiä

Mies antoi aamulla nukkua pitkään. Teki aamiaisen, ja lähetti esikoisen herättämään. Ihana mies, pitää minusta huolta, vaikka itseäänkin väsyttää.

Ulkona sataa vettä, en jaksa puistoon tänään. Käymme kirjastossa. Matkalla esikoinen repii vaunujen sadesuojaa pois. Tekisi mieli kieltää, äristäkin vähän, mutta hillitsen kieleni. Jospa oppisi kokemuksesta, märistä housunlahkeista, kun ei minun kielloistani.


Kasvoja vihmova sade sopii mielialaani. Olen alakuloinen, alavireessä. Surullinen, vaikkei syytä ole. Lehdet alkavat kadota puista. Kohta ne muuttuvat jalkojen alla iljettäväksi ruskeaksi mössöksi. Tästä alkavasta loppusyksystä en pidä. Pidän enemmän siitä kuulaasta ja kirpeästä, joka taisi mennä jo. Aurinkoisista päivistä ja väriloistosta.

Kirjastoreissu on nopea sisään-ulos. Esikoinen on sillä tuulella, että vaunujen pysähtyminen saa aikaan huutokonsertin. Tylsää! Ymmärrän, niin minullakin olisi, jos olisin köytettynä rattaisiin. En vain jaksa päästää häntä vapaana juoksentelemaan, silloin saisin juosta perässä keräämässä kirjoja lattialta, emme pääsisi ikinä lähtemään ja kuopus varmasti heräisi vaunuissa kuumuuteensa. Saldo: kolme kirjaa minulle ja neljä esikoiselle. Kaikki kannen perusteella valittuja. Saankohan omiani luettua. Toivottavasti. Todennäköisesti en.

Kotirapussa postimies kiilaa edeltä hissiin. Taas. Mietin, mitäköhän mahtaa tuumia, kun ei anna mustine silmänalusineen pandaa muistuttavan naisen ja kahden rääkyvän lapsen päästä ensin. "Mitäs menit lisääntymään. Sitä saa mitä tilaa." Niinkö? Vai onko postinjakajillakin nykyään tulostavoitteet, kiire, kiire, kiire.

Kotona teen hyväksi havaitun kirjatestin: laitan kaikki lainatut kirjat lattialle ja päästän esikoisen kimppuun. Nopeasti on selvää, mitkä kirjat ovat mieleen ja mitkä eivät. Tänään pieni käsi tarttui Myyrän autoon. En ole yllättynyt, Myyrän housut meillä jo onkin, ja se on yksi esikoisen suosikeista.

Teen ruokaa samalla kun esikoinen lukee kirjaansa. Keitän pastan ylikypsäksi ja epähuomiossa ilman suolaa, sillä vähän väliä pitää käydä keikuttamassa kuopus takaisin uneen. Nyt nukkuvat molemmat. Minunkin pitäisi, mutten malta. Sitäpaitsi, tämä väsymys tuntuu sellaiselta, ettei se lähde pois nukkumalla.

Tapasin hiljan leikkipuistossa naisen, jonka esikoinen on kuukautta nuorempi kuin omani, ja kuopus samanikäinen. Kurkistimme toistemme nukkuvia vauvoja, ja taisimme molemmat ilahtua kohtalotoverin löytämisestä. Hän oli lähipuistossamme ensimmäistä kertaa, mutta palasi seuraavana päivänä. Olisikohan hän siellä huomennakin? Olisi mukava jatkaa juttua. Puhua siitä, kuinka raskasta tämä arki on, vaikkei ole ollenkaan niin raskasta, kuin etukäteen pelkäsimme.

Pohdin selviytymisstrategiaa lähestyvään talveen. Kohta viimeisetkin lehdet lähtevät puista, mutta ennen lumen tuloa on vain pimeää. Kirkasvalolamppu? En tiedä. Menen keittämään kahvia. Ehkä avaan samalla yhden niistä kirjoista. Luen pari riviä, ennen kuin toinen herää.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Nakit ja muusi*

Kukkavarvas haastoi paljastamaan jääkaapin salat. Hurjan hauska haaste, tekisi mieli pysähtyä pohtimaan, miksi toisten jääkaappeihin tirkistely on niin mielenkiintoista. En taida kuitenkaan pysähtyä, niin kiire minulla on esittelemään omani.

Mitä meidän ruokavarastomme minusta paljastavat? Varmaan ainakin sen, että olen jääkaappikoristelun suhteen minimalisti. Jääkaappimme ovessa on ostoslista ja kynä sen täydentämistä varten.

Ostoslistaa täydennämme miehen kanssa silloin, kun huomaamme jonkun olevan lopussa. Molemmilla on pää tällä hetkellä niin hattaraa, että mikään muu tapa ei luonnistu (esimerkiksi se, että ostoslistan tekisi ennen kauppaan lähtöä. Silloin on jo unohtunut, mitä kaikkea tarvitaan). Huvittuneena mietin aikoja, kun saatoin käydä kaupassa ilman ostoslistaa (yritin eilen, ja palasin kaupasta ilman sitä kaikista tarpeellisinta eli maitoa).



Joku säntillisempi mutsi tietysti suunnittelee viikon ruokalistan etukäteen ja laittaa tarvittavat ainekset ostoslistalle. Meillä on tietyt perustavarat aina kaapissa, ja ruokaa tehdään päivä kerrallaan siitä mitä on. Vaihtelu virkistäisi, mutta olen ajatellut, että sen aika on sitten myöhemmin. Esimerkiksi silloin, kun kukaan meistä ei enää syö arkilounaita kotona. Nyt meillä syödään melko yksipuolisesti: pastaa tomaattikastikkeella, pastaa pinaattikastikkeella, pastaa parsakaalikastikkeella, pastaa sienikastikkeella, pastasalaattia, kuskus-salaattia, nuudelisalaattia, sienirisottoa, herne-minttu-risottoa, pinaattirisottoa. Ja kaupan pinaattilettuja. Keittoja en jaksa tehdä, koska en jaksa kuorimista ja pilkkomista. Helppoja laatikkoruokia osaan kaksi: makaroonilaatikko ja lasagne.


Jääkaappi näyttää tyhjältä, koska kaupassa ei ole pariin päivään käyty. Juomapuoli on toki kunnossa.


Jääkaapin ovi se vasta tyhjältä näyttääkin, mutta se ei oikeastaan tämän enempää koskaan täytykään. Toiseksi ylimälle hyllylle tulee ostoslistalla olevat juustot (halloumi, parmesan, mozzarella), mutta muuten mennään näillä. Maustekastikkeita tms. meillä ei juurikaan harrasteta, tuo soijakastikekin on ikivanha. Sinappikurkkusalaatista toisinaan sekoitamme kermaviilikastikkeen kasvis-/kalapihvien kaveriksi. Puolukkahyytelö on naapureilta ja omenahillon ostin, kun tein pannukakkua - yleensä tyhjennän syömättä jääneet hyllyt jääkaapista niiden mentyä vanhaksi, katsotaan miten näiden käy.


Koska meillä pakasteet muodostavat ison osan ruokavaliosta tällä hetkellä, esittelen pakastimenkin. Ylähyllyllä leipää, maitoa vauvalle, mansikoita ja jäätelöä. Pakastimemme on niin pieni, että ostan marjat pussi kerrallaan kaupasta: kesän marjoja pakastimeemme ei yksinkertaisesti mahdu muutamaa purkkia enempää.


Keskihyllyllä purkeissa makaroonilaatikkoa ja lasagnea (miehen bravuureita), pusseissa tomaatti- ja pinaattikastiketta ja kaupan pakastealtaasta luottopakasteemme punajuuripihvit, Quorn (sieniproteiinivalmiste), herneet ja pinaatti. Takana taitaa olla kalafilepihvejä ja soijapihvejä. Yleensä pakastimesta löytyy myös papuja, parsakaalia ja maissia.


Alalokerossa lisää lasagnea, makaroonilaatikkoa ja tomaattikastiketta sekä kylmäkalleja.


Sitten vielä kuivakaappi. Jauhot, sokerit, sipulit, kaurahiutaleet, hapankorput, kahvi, tee, öljyt ja mitkälie sulassa sovussa. Yritän pitää huolen siitä, että meillä on aina kotona ainekset simppeliin pastaruokaan ja risottoon. Silloin ei tarvitse lähteä kauppaan, jos ei huvita.

Tuttavapiiristä moni on siirtynyt käyttämään erilaisia kauppakassipalveluita. Mekin niitä olemme pitkään harkinneet, mutta kokeilu tyssäsi siihen, että koin kauppalistan rakentamisen palvelussa hankalaksi: jokainen tuote piti erikseen hakea, ja piti muistaa, mikä onkaan se maitorahka/hapankorppu/oliiviöljy/tms. mitä meillä syödään. Ehkä pitäisi joskus ajan kanssa kliksutella omalle tilille kaikki perustarvikkeet, jotta myöhemmin ostaminen olisi vain napinpainalluksen takana. Toisaalta, emme koe tätä nykyistäkään tapaa vaivalloiseksi: mies tekee suurimman osan ostoksista autolla esikoisen kanssa, ja minä käyn tuplarattaiden kanssa silloin tällöin ostamassa sen verran kun rattaiden kyytiin mahtuu. Meillä on kaksi pikkukauppaa viereisessä korttelissa ja isommat marketit 10 minuutin kävelymatkan päässä. Pikkukaupat ovat auki 7-23, joten ostoksilla voi käydä vaikka lasten mentyä nukkumaan.

Tällaista meillä, entäs teillä? Olisi hauska kurkistaa vuorostaan Liinan, Siinan ja Täti-ihmisen jääkaappeihin.

*Otsikossa viitattuja nakkeja ja muuseja ei kuvissa näy, mutta kyllä niitäkin meillä syödään. Pakastemuusia (koska kuoriminen ja pilkkominen tökkii sen perinteisen valmistamisessa) ja soijanakkeja pitääkin lisätä ostoslistalle.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Mielipiteistä ja niiden lausujista

"Täydellisessä maailmassahan ajatuksen esittäjällä ei olisi mitään väliä, sisältö ratkaisisi", sanoo Emilia Kukkala Helsingin Sanomien kirjoitusaiheisessa Teema-lehdessä.

Piti oikein googlata, kuka on Emilia Kukkala. Ai niin, hän on se blogisti, joka sai Matti Apusen suuttumaan. Se, että halusin selvittää, millä auktoriteetilla Kukkala puhuu, paljasti, että olen hänen kanssaan eri mieltä. Se, kuka sanoo, on yhtä tärkeää kuin mitä ja miten sanoo, kuten Umayya Abu-Hanna toteaa samassa lehdessä.

Kirjoittajan henkilö asettaa tekstin kontekstiin. Keski-ikäinen länsimainen valkoinen heteromies puhuu eri näkökulmasta kuin nuori tummaihoinen lesbo Afrikasta. Oikeastaan ei edes tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin: otetaan Apusen Matti ja Kukkalan Emilia, ja saadaan kaksi täysin erilaista näkökulmaa, joita molempia on helpompi ymmärtää, kun ne asettaa taustaansa vasten. Aina ei nimittäin ole olemassa yhtä ainoaa totuutta, joka esittäjänsä asemasta riisuttuna olisi absoluuttisesti oikein tai väärin. Monesti on vain mielipiteitä, jotka kumpuavat esittäjänsä elämänkokemuksesta - ja tuon elämänkokemuksen tunteminen auttaa vastaanottajaa asettamaan ajatuksen oikeisiin mittasuhteisiin.

Tai sitten on mielipiteitä, jotka esitetään faktoina ja faktoja, joita luullaan mielipiteiksi. Lukijan on tunnettava, millä tietopohjalla puhutaan, osatakseen arvioida väitteiden paikkansapitävyyttä. Vai onko ihan sama, puhuuko ilmastonmuutoksesta Kannelmäen Prismasta satunnaisesti yhytetty kansalainen vai aiheesta uran tehnyt biologi?

Sekin vaikuttaa, miltä etäisyydeltä asiaa katsoo. Suomalaista yhteiskuntaa arvioivat eri tavoin suomalainen, ulkosuomalainen ja Suomeen muualta muuttanut. Eri näkökulmien ymmärtämisessä on tärkeää, jopa välttämätöntä, tietää kuka puhuu.

**

No niin, ehkä Kukkala ei tarkoittanut ihan tätä. Ehkä hänen ajatuksensa oli kaunis ajatus siitä, ettei ajatuksen hyvyyden arviointiin sekotettaisi arvioita lausujasta. On esimerkiksi mahdollista, että henkilö, joka ei erityisesti välitä Jussi Halla-ahosta, tulisi tyrmänneeksi tämän ihan fiksut ajatukset kirjoittamisesta. Se on nimittäin totta, että henkilöä kohtaan tunnettu arvostus heijastuu hänen ajatustensa arvostukseen.

**

Entä voiko kuka tahansa lausua mielipiteensä ihan mistä tahansa? Tätä pohtii Anu Silfverberg aikoja sitten ilmestyneessä kolumnissaan, jossa hän vertaa äitikortin käyttämistä keskustelussa siihen, että vetäisi taskustaan sillin ja huitoisi sillä. Tiedättehän, mielipiteen perustelemista sillä, että on äiti. Niin, ei lisääntyminen tee kenestäkään lastenkasvatuksen, lapsuuden tai vanhemmuuden asiantuntijaa. Mutta kyllä sillä lisää kosketuspintaa aiheeseen saa.

Olen Silfverbergin kanssa samaa mieltä siitä, että äitikortti on usein laiskan ajattelijan ase, ja sitä käytetään myös aivan hullunkurisissa yhteyksissä perustelemaan mielipiteitä, joilla ei ole mitään tekemistä äitiyden kanssa. Kuitenkin on myös niin, että joskus omakohtainen kokemus on tarpeen, että osaa ymmärtää jotain asiaa tai ilmiötä. Esimerkiksi köyhyydestä puhuvat rikkaat ovat usein sitä mieltä, että köyhät ovat laiskoja yhteiskunnan elättejä, jotka pitää pakottaa töihin - näitä ajatuksia kohdatessani aina pohdin, onkohan niiden esittäjä koskaan tavannut yhtään köyhää. Mielenterveyskuntoutujien, alkoholistien tai vammaisten asuntoloita vastustavat vimmaisimmin ne, joiden lähipiiristä ei sellaisia löydy.

Onhan se mahdollista, että joku saa synnyinlahjana empatiakyvyn, mutta usein toisen asemaan eläytymisessä auttaa, että on itsekin kohdannut jotain saman kaltaista.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Liian suuri uutinen

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkisti viime viikolla raportin, jossa se varoittaa aiempaa vakavammista ilmastonmuutoksen seurauksista. Huomasiko kukaan?

Katson Facebook-feediäni. Katson lukemiani blogeja. Muistelen viime viikolla käymiäni keskusteluja. Oli puhetta Marimekosta. Elopin bonuksetkin jaksettiin mainita. Joku kommentoi Sarasvuon uutta ohjelmaa. Ilmastonmuutoksesta ei puhuttu.

Onko minulla väärät ystävät? Luenko pinnallisia blogeja? Mikä tätä maailmaa vaivaa?

Esitän arvauksen. Se menee näin: ilmastonmuutos koskettaa ja huolettaa, mutta se on asiana niin iso, että siitä tulee mykistävä. Ilmaston lämpeneminen on totta, se on ihmisen aiheuttamaa, ja jos mitään ei tehdä, seuraa katastrofi. Harva on tästä eri mieltä. Silti asian suuruutta on vaikea käsittää. Marimekosta on helppo lausua mielipiteensä, samoin johtajien miljoonapalkkioista. Mutta mitä sanoisi siitä, että maailma tuhoutuu tälläkin hetkellä, ja meidän sukupolvemme tekee hyvin vähän sen estämiseksi.

Niinpä. Ei siitä oikein löydy sanottavaa.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Vaikea lapsuus

Olin muutama vuosi sitten ala-asteeni kuudennen luokan luokkakokouksessa. Oli jännä tavata ihmisiä, joista suurinta osaa en ollut nähnyt noin viiteentoista vuoteen. Harvan kanssa oli enää mitään yhteistä, niin erilaisia polkuja olivat elämämme lähteneet kulkemaan.

Luokkakokouksesta on jo aikaa, mutta eräs asia jäi minua kalvamaan. Eräs luokkatoverini, kutsuttakoon häntä vaikka Villeksi, ei saapunut paikalle. Kutsu oli kyllä tavoittanut hänet, mutta hän ei halunnut nähdä vanhoja luokkatovereitaan, koska oli tullut heidän kiusaamakseen.

Minä hieman järkytyin kuullessani Villen poisjäännin syyn. En nimittäin muista, että Villeä olisi kiusattu. Se on mielestäni kamalaa: onko Villen kiusaaminen ollut minulle niin vähäpätöinen tapahtuma, että olen sen unohtanut? Vai eikö minua silloinkaan kiinnostanut, enkö huomannut? Ville muistaa sen varmasti hyvin. Niin hyvin, että ajatus vanhojen kiusaajien kohtaamisesta tuntuu tukalalta. Minulle tuli paha mieli Villen puolesta. Liian myöhään, mutta paha mieli siitä huolimatta.

Minua ei kiusattu koulussa, joten en voi kuin kuvitella, miltä se tuntuu. En ollut myöskään kiusaaja, en ainakaan se pahin joukon johtaja. Mutta minä menin mukaan. Pelosta, että jäisin itse yksin, hyväksyntää hakien, osallistuin muutaman kerran nimittelyyn ja poissulkemiseen. Silloinkin, kun en osallistunut, seurasin hiljaa vierestä enkä puolustanut kiusattua. En uskaltanut. Se kaduttaa.

Tähän mennessä olette varmaan arvanneet, ettei otsikko viittaa kenenkään yksittäisen ihmisen vaikeaan lapsuuteen. Se viittaa lapsuuden vaikeuteen ylipäänsä. Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu aivan valtava määrä opettelua, eikä vähäisin siitä ole ihmisten kanssa olemisen taito.

Luin hieman järkyttyneenä Helsingin Sanomien artikkelia Joka viides lapsi jää yksin, joka kertoo karua kieltä lasten raadollisesta maailmasta. Lapset omaksuvat omat sosiaaliset roolinsa jo varhain, ja niistä on myöhemmin vaikea päästä irti. Aikuiset vahvistavat näitä rooleja omalla toiminnallaan: eräs artikkeliin haastateltu häiriköksi leimatun pojan äiti puhuu toisten vanhempien suhtautumisesta noitavainona. Sanavalinta on pysäyttävä. Lapsi kiusaa muita lapsia, joiden vanhemmat alkavat kiusaamaan kiusaajaa. Ihan kamala toimintamalli. Mutta osaisinko itse toimia toisin? En tiedä.

Ihmisten kanssa yhdessä toimiminen, erilaisuuden sietokyky, toisen asemaan asettuminen, konfliktien ratkaisu. Hurjan tärkeitä taitoja, ja kovin vaikeita meille aikuisillekin. Katson peiliin ja myönnän, että minun on toisinaan vaikea ymmärtää omistani kovin poikkeavia valintoja. Konfliktitilanteessa saatan olla niin loukkaantunut, etten osaa asettua toisen asemaan. Oikein pahasti tulistuessani primitiivireaktio on antaa takaisin samalla mitalla. Jos se on näin vaikeaa meille, joiden pitäisi toimia roolimalleina, on se varmasti vaikeaa lapsellekin.

Omaa lasta ei voi ulkomaailmalta suojella, eikä pidäkään. Aivan varmasti lapsi tulee kohtaamaan kiusaamista, joko kiusaajana, sivustakatsojana tai kiusattuna. Mikään edellämainituista ei ole mieluisa skenaario, mutta realistisia ne ovat kaikki. Voi, kunpa osaisin itse toimia oikein ja maltilla, sitten kun aika on.