torstai 17. lokakuuta 2013

Löytöretkellä

Minulla on tapana lukea kirja-arvioita, vaikken koskaan päätyisi arvioitua kirjaa lukemaan. Toisinaan itse arviokin saa ajattelemaan. Näin kävi Suvi Aholan arviossa Päivi Storgårdin esikoisromaanista. Ahola toteaa kritiikkinsä lopussa kirjan tärkeintä antia olevan sen herättämä kysymys: Mikä minussa on syvintä itseäni, mikä ympäristön opettamaa, paineiden pakottamaa tai menetysten vääristämää? Kuka minä oikeastaan olen?

Nämä pohdinnat ovat minulle hurjan tuttuja.



Minä olen ollut hyvä toisten odotusten täyttäjä. Muita miellyttääkseni olen tehnyt valintoja, joita olen luullut itse haluavani. Ehkä opiskeluaikaiset kipuilut ja muutaman vuoden takainen työuupumus olivat ennen kaikkea seurausta siitä, etten tehnyt sitä, mitä itse todella halusin. Omasta suunnastani epävarmana valitsin polkuja, joita kuvittelin minulta odotettavan.

Kunnes en enää jaksanut. Olin tuntenut itseni valehtelijaksi niin kauan, että taakka alkoi käydä mahdottomaksi kantaa. Olen pohtinut pitkään, että jos minun ammattitaitoni poistettaisiin maailmasta, kukaan ei huomaisi. En tee arvokasta työtä kuten lääkäri tai opettaja, en pelasta ihmishenkiä, en sivistä nuoria mieliä.

Identiteettikriisi, sehän tällaisista ajatuksista seuraa. Kun on yli kolmekymmentä vuotta porskuttanut yhteen suuntaan, on kurssinmuutos vaikeaa, vaikka sen kuinka välttämättömäksi havaitsee.

Hups kirjoitti juuri samansuuntaisista ajatuksista. Kaiketi nämä kriisit ovat yleisiä äitiysloman aikana (äitiys itsessään on niin suuri mullistus, että se riittää kriisiyttämään vakaankin tyypin) ja sen jälkeisen töihin paluun aikana. Minullakin tämä pohdinta on työhön liittyvää. Olen tyytyväinen elämääni muilta osin, äitinä tai vaimona olossa ei ole minulle mitään epäselvää. Mutta niissä rooleissa ei ole kaikki, tietenkään.



Olen päässyt pohdinnoissani niin pitkälle, että tiedän tarvitsevani työn, joka vastaa arvojani, ja työyhteisön, josta löydän samanhenkisiä ihmisiä. Haluaisin tavalla tai toisella tehdä hyvää, auttaa ihmisiä. Puolivakavissani pohdin uudelleen kouluttautumista, mutta tuntuu, etten tässä elämäntilanteessa halua siihen lähteä. Paljon on vielä auki, mutta onhan tässä aikaa (paitsi jos ei ole - jos mies jää hoitovapaalle ensi kesänä, minulla pitäisi ihan kohta olla uusi työpaikka).

Huh. Isoja asioita.

Tämän itsetutkiskelun jälkeen toivoisin vielä voivani hieman vaikuttaa mahdollisen keskustelun suuntaan. En niinkään kaipaa neuvoja, jo siksi, että niitä on kamalan vaikea tällaisen pintaraapaisun perusteella antaa. Sen sijaan kaipaisin vertaistukea, tarinoita vastaavista ajatuksista. Oletko sinä käynyt läpi samanlaisen pohdinnan? Onko vastaus jo löytynyt, vai vieläkö etsit sitä?

22 kommenttia:

  1. Työnhakija, angstaaja ja ammattiminää etsivä ikuinen opiskelija tarjoaa vertaistukea - vastauksia etsin nääs vielä itsekin. Odotan innolla myös sun matkan etenemistä. Itselle eka reality check on ollut se, kun vuosien lusmuilu opiskelu- ja työrintamalla kostautuu enkä olekaan ihan niin kuumaa kamaa - etenkin näinä taloudellisen taantuman aikoina - kuin jotenkin rehvakkaasti kuvittelin olevani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, mua kauhistuttaa edes ajatella tuota reality checkiä. Mähän olen jokaisen työnantajan unelma näine angsteineni. Ennen vielä jaksoin työhaastattelussa vakuutella, että olen tosi kova tekemään töitä ja valmis antamaan työlle vaikka mitä ja hurjan motivoitunutkin olen. Mitenköhän toisella puolen pöytää suu pannaan, kun hakija ilmoittaakin, että perhe on ylitöitä tärkeämpää ja elämänsisältöä kiitos vaan löytyy kotoakin. Vaikka toisaalta, sen yhden uupumuksen läpikäyneenä tiedän myös, ettei 70 tuntia viikossa paiskiva työmyyrä välttämättä ole yhtään aikaansaavampi kuin 40 tuntia tekevä.

      Hmph. Pidän kynsin hampain kiinni kuvitelmistani, että jostain löytyy vielä työnantaja, joka ymmärtää.

      Poista
  2. Mulla selkeästi alkoi oman elämän pohdinta ekan lapsen jälkeen..Kun silloin olin kotona, luulin kaipaavani töihin ja töihin palattuani kaipasin kotiin. Kadehdin kotona olevaa miestä kahmien illalla kaikki lapseen ja ruuanlaitttoon liittyvät asiat, jotta oma erityislaatuisuuteni kotona huomattaisiin ja lapsi yhä muistaisi äitinsä.
    Aloin lukea pääsykokeisiin,himoitsin uutta vauvaa, sainkin toisen lapsen, pääsin kouluun tänne vieraaseen kaupunkiin ja muutettiin tänne vuoden lykkäämisen jälkeen. Sitten opiskelin vuoden ja sain kolmannen vauvan ja nyt opiskelen kodin ohella.
    Vanha työpaikka vaikuttaa aika kaukaiselta ajatukselta, ja entinen erittäin työorientoitunut minäni se vasta vaikuttaakin kaukaiselta.. Vaikka kyllä opiskelijaelämässäkin kykenee sykkimään ja ylisuorittamaan, mutta teen tosiaan sellaista, josta pidän ja joka kiinnostaa!

    Kertomukseni vaikuttaa aika suorituskeskeiseltä ja aikamoiselta tempoilulta, mutta nyt voin sanoa olevani paljon onnellisempi kuin ennen. Työ itsessään ei enää antanut mitään, ja tuntui turhalta, kun taas unelmieni opiskelupaikka vieraassa kaupungissa on lähentänyt meitä perheenä ja saanut minut luottamaan enemmän itseeni ja voin oikeasti sanoa olevani iloinen elämästäni!
    Tähän kylkeen kun vielä saisi jonkun osa-aikaisen Popsun myyjän työn tai kahvilatyön, niin avot! Ja valmistuttuani voisin ihanasti mennä töihin Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimistoon tutkimaan asumisen merkityksiä ja yhteiskuntaluokkaa...Uuuh. Unelmien elämä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitin tosiaan vauva sylissä ja melkoista dadaa, mutta ehkä tuosta sen olennaisen pystyy nappamaan :), eli tuttu juttu tuo elämän suunnan hakeminen, hehe.

      Poista
    2. Hyvin pystyy nappaamaan :)

      Sun tarina on kiva ja rohkaiseva. Mutta aika sissi olet, kun hoidat yhtäaikaa opiskelun ja lapset. Mulla tuntuu tämä bloginkin pitäminen välillä vaikealta, kun ajatuksen saaminen loppuun asti on tällä hetkellä hankalaa. En syytä hormoneita tms., vaan sitä, että ajatteluaikaa on aika naftisti. Kirjojen lukeminenkin on vähän niin ja näin: luen samaa sivua uudestaan ja uudestaan, enkä muista, mitä juuri luin.

      Mutta joo. Kyllä mäkin näen itselläni entistä onnellisemman tulevaisuuden tuolla jossain. Kunhan ensin keksisin, että mikä musta isona tulee. Sekin on jo voitto, että tietää, mitä musta ei tule.

      Poista
  3. Mullakin tökkäsi työnteko ja kirjoituksesi kuulostaa tutulta. Osasyy radikaaliin kaikista töistäni irtisanoutumiseen oli, etten kokenut tekeväni mitään tarpeeksi tärkeää. Tekeehän tilaisuus myös varkaan: on sellainen elämäntilanne, jossa pystyin tekemään näin. Järjestelmä, jonka pienenä osana toimin, oli minusta pielessä. Kaikki töissä tekemäni asiat eivät olleet yksissä oman arvomaailmani kanssa. Siispä hyppäsin ulos ja yritän rakentaa saman vanhan työni ympärille tulevaisuutta itsenäisesti, mahdollisimman paljon järjestelmien ulkopuolella, tai ainakin parempia järjestelmiä etsien. Saa nyt nähdä, mitä tästä tulee. Itsekästä kai uhrata kaikki vapauden vuoksi (itsekästä siinä mielessä, että ei tule maksetyua yhtä paljon veroja, kun työskentelee vähemmän), mutta tajusin vain, että tuntuu orjalta ja sitten vielä lisäksi hoksasin, että eihän Suomessa, vapaassa maassa, tarvitse olla orja. Kukin saa toimia tilanteensa mukaan ja niin kuin oikeaksi katsoo. Mutta siis: merkityksellinen työ, hyvä työyhteisö ja oikeat arvot, niistä ei kannata tinkiä, jos ei ole pakko! Uudelleen kouluttautuminen on mullakin ollut välillä mielessä, mutta en lähde sille linjalle, ellei joku ahaa!-salama iske taivaalta ja osoita kutsumusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kuulostaa kyllä todella tutuilta ajatuksilta!

      Mä oon myös miettinyt tuota itsekkyyttä, en niinkään veronmaksun näkökulmasta vaan perheen elättämisen. Mies on mahdollistanut mun kotonaoloa, ja mun mielestä olisi reilua, että mä mahdollistan saman hänelle. Ihan hirveän suurta leikkausta en siis voi tulotasoon oman vapauden nimissä nyt hankkia. Siksi esim. se opiskelu ei tunnut tässä elämäntilanteessa hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta ei ole tullut sitä ahaa-salamaakaan :)

      Poista
  4. Kuulostaa hyvin tutulta. Ja jotenkin mieli höllää tämän suhteen aina, kun huomaa jonkin vertaisihmisen ajattelevan samoja asioita. Että ehkä tämä vain kuuluukin asiaan. Muutamalla sanalla oon bloginkin puolella vastaavaa asiaa pyöritellyt, tulematta vielä mihinkään tulokseen. Haluanko jatkaa siinä työssä, jonka aikaisemmin olen omakseni valinnut? Miksi valitsin silloin niin? Äitiys tuntui tekevän musta täysin eri ihmisen, joten voinko palata vanhaan työhöni tällaisenakin, vai olisinko mieluummin (ja parempi) jossain muussa hommassa? Missä? Toistaiseksi pohdinnat ovat päättyneet kyllästymiseen ja asian siirtämiseen tuonnemmaksi. Varovasti luulen kuitenkin, että itse palaan lopulta samaan ammattiin (mitään vakipaikkaa mulla siis ei ole odottelemassa) ja löydän siitä sen tutun ilon, jota en nyt muka osaa kuvitellakaan löytäväni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että moni märehtii näitä samoja juttuja. Siksi minäkin yritän niitä täällä julkisesti ajatella, että löytäisin kohtalontovereita ja kohtalontoverit löytäisivät minut. Vaikka vähän nolottaa kertoa, ettei olekaan se määrätietoinen suunnitelmallinen tyyppi, jonka kuvittelen ihmisten haluavan minussa nähdä. Tämä itsensä tuntemaan opettelu on melkoinen matka.

      Toivon, että sinäkin löydät oman polkusi. Ehkä se löytyy vanhasta, ehkä uudesta. Pääasia, että löytyy!

      Poista
  5. Mä aikoinaan valitsin ammatin juuri sillä perusteella, että elämänkatsomustiedon opettajan työ oli mun mielestä tärkeää. No, nyt tuo PeNan mainitsema reality check osoittaa, että jos haluaisin sitä näiden perhevapaiden jälkeen tehdä, niin pitäisi kärvistellä todennäköisesti muissa opettajanhommissa vuosia ja / tai kiertää samaan aikaan lukuisissa kouluissa, eikä tämä tässä iässä ja perhetilanteessa houkuta yhtään. Eli nyt olen lähtemässä uuteen suuntaan, jota en voi perustella yhtään niin tärkeäksi, mutta joka on todennäköisesti itselle huimasti kivempaa ja motivoivampaa. Eli jos perheen joka tapauksessa pitää kärsiä mun työstressistä, niin plussa on ainakin se, että itse olen iloinen siellä töissä nyt, enkä ehkä joskus viiden vuoden kuluttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli mun ei kannata kouluttautua ainakaan lukion filosofian opeksi? Höh, siinä meni sekin urasuunnitelma :)

      Mä ihailen sitä, että olet saanut tehtyä noin fiksun päätöksen, etkä ole jäänyt murehtimaan sitä, että asiat ei menneetkään ihan niin kuin olisit halunnut.

      Poista
    2. Joo ei todellakaan. Tai no, uskonnon ja filosofian opettajilla on paremmin töitä (varsinkin jos tekee myös yläasteen puolella), jonkun verran myös psykologian ja filosofian. Filosofia ja historia ja ET on ihan mitääntekemätön yhdistelmä.

      Poista
  6. Hei

    Minä olen kerran vaihtanut ammattia. Se sujui oikeastaan melko kivutta. Asiaa auttoi, kun en ollut määritellyt itseäni ammatin perusteella mihinkään lokeroon. Tämä on avuksi myös siinä, ettei sitten tuon ammatti-identiteetin perusteella ole niin herkästi toisten ohjailtavissa. Tuo otsikko on hyvä minusta: löytöretkellähän tässä elämässä ollaan, eikä silloin auta kovin tiukasti etukäteen päättää mitä on etsimässä.

    Kannattaa katsella työpaikkoja avoimin mielin. Kyllä niitä näinä vaikeinakin aikoina monille löytyy. Tuollainen 70 h/vko työtahti taitaa kuitenkin olla melko harvinainen Suomessa (räikeän laitonkin se on), käytössä käsittääkseni ihan muutamilla toimialoilla. Valtaosa asiantuntija- ja esimiestehtävistä on ihan mukavasti sovitettavissa yhteen perheen kanssa, ja työnantajat ovat iloisia jos työntekijä tuon 40 viikkotuntiakin kohtuullisella työteholla ja tarmolla hoitaa – ainakin itse työnantajan edustajana olen. Haastatteluissa meillä ei ole ollut tapana kysyä perhe-elämästä mitään: se on jokaisen oma asia, ja äkkiä voisi syntyä sellainen mielikuva että syrjintäaikeissa ollaan jos tuollaista utelisi. Minä ja varmaankin moni muu arvostanee myös tuollaiselta kovalta toimialalta saatua kokemusta, ja se että on päättänyt hypätä oravanpyörästä pois nyt on lähinnä järkevän ihmisen merkki (kunhan nyt ei vallan hipiksi ole heittäytynyt).

    Jonttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonttu rohkaisevasta kommentistasi! Näin minäkin sen haluan uskoa, että työnantajatkin ovat järjen ihmisiä suurin osa.

      Saanko vielä kysellä mielipidettäsi uupumisesta kertomiseen? Itse ajattelen, että siitä on hyvä avoimesti puhua. Jo siksi, että kertomalla saa testattua työnantajakandidaatin arvomaailmaa: jos uupumishistoriaan suhtaudutaan nuivasti, tiedän, ettei tuo ainakaan minun paikkani ole. Lisäksi uskon uupumisen opettaneen minulle monta arvokasta läksyä. Priorisointi ajankäytön näkökulmasta on yksi niistä.

      Poista
    2. Hei, eipä kestä.

      Vastauksena sopivaan kysymykseen (esimerkiksi klassinen, mikä on pahin virheesi työelämässä ja mitä olet oppinut siitä) tuo voisi toimia. Avoimuus on lähtökohtaisesti eduksi hakijalle. Toisaalta rekrytointipäätöksen tekijän olisi kannettava firman sisällä riskiä siitä että uupumuksesta kertonut uupuu uudestaan. Ja riskien välttely, se jos mikä on suosittua urheilua rekrytoinnissa ainakin meillä. Omasta näkökulmastani kannattaisi siis jättää kertomatta, kun asia on kuitenkin sellainen josta ei työnantajalla ole oikeutta saada tietoa (kyse on vanhasta sairaudesta, ja työnantajan kannalta olisi riitettävä että hakija on sillä hetkellä työkykyinen). Työnantajan arvomaailmaa voi selvittää kevyemminkin, esimerkiksi: Tehdäänkö teillä ylitöitä? Etenevätkö perheelliset urallaan? Miten huolehditte työntekijöiden hyvinvoinnista?

      Jonttu

      Poista
    3. Kiitos taas, vaikka tällä kertaa vastauksesi oli vähän masentava :) Olen nimittäin vähän kyllästynyt siihen teatteriin, mitä rekrytointiprosessit usein ovat. Uskon, että virherekrytointi on kallista paitsi työnantajalle, vielä enemmän työntekijälle - avoimuus molemmin puolin auttaisi välttämään virhevalintoja. Liian usein avoinna oleva työpaikka ja organisaatio esitellään tavalla, joka ei vastaa todellisuutta. Se on mielestäni ihan yhtä huono juttu kuin se, että työntekijä kertoo vain osatotuuksia. Idealisti minussa toivoisi, että molemmat osapuolet voisivat rehellisesti kertoa hyvät ja huonot puolensa sekä menneet virheensä, ja sitten sen pohjalta tehdä valistuneen valinnan. Huoh. Mutta kyllä minä tuon riskien välttely näkökulman ymmärrän. Ja pidän mielessä, kun lähden taas työnhakuun.

      Poista
    4. Hei vielä

      Toivottavasti et kuitenkaan tyyten masentunut. :) Vaikka rekrytointiprosessit eivät monestikaan ylennä mieltä, riittää minulla silti uskoa siihen että niillä päästään kohtuullisen usein kaikkien kannalta hyviin tuloksiin, toivottavasti sinullakin. Pyrin omalta osaltani edistämään avoimuutta.

      Jonttu

      Poista
    5. En toki :) Sain vain tarpeellisen herätyksen turhasta idealismistani, siinä kaikki.

      Poista
  7. Samoissa soissa tarvomme! Minulla ei ole lapsia, mutta hetkittäin olen etenkin viime vuoden aikana ajatellut, että äitiysloma olisi kerrassaan loistava tapa heittäytyä sivuun oravanpyörästä ja jäädä hetkeksi miettimään, mitä todella haluankaan. Järki on kuitenkin voittanut joka kerta ja ymmärrys siitä, että pelkästään työelämästä tauon saadakseen ei kannata lapsia tulille laittaa. :)

    Tyytymättömyys omaan alaan on itsellä kytenyt jo opiskeluaikana. Tunsin ajautuneeni vähintäänkin pikkuisen väärälle polulle, "voishan tätä kokeilla" -mentaliteetti unohtui kurssikavereiden ja opettajien innon ja urakeskeisyyden paineissa. Suoriuduin erinomaisin arvosanoin koulusta ulos ja suositeltuna sain oikein mielenkiintoisen työpaikankin. Työkaverit ovat ihania, mutta työ itsessään.. päivä toisensa jälkeen mietin: "Tätäkö se nyt sitten on?" Oma ala ei todellisuudessa kiinnostakaan. Nämä haasteet eivät tunnu merkityksellisiltä eikä näiden ongelmien ratkaiseminen omien arvojeni valossa loppujen lopuksi kovinkaan tärkeältä.

    Haudon uranvaihtoa, mutta vielä en ole uskaltanut. Ympäristön odotukset painavat yhä, samoin nykyisellä alalla saavutetut meriitit ja tietty turvallisuus. Uudella alalla pitäisi aloittaa aivan pohjalta, eikä juuri nyt tunnu riittävän rahkeita siihen. Kalvaa myös pieni epävarmuus siitä, osaanko valita oikein toisellakaan kertaa. Ikuiseksi haahuilijaksi ja tutkintojen keräilijäksi en halua. Omaa paikkaani etsin siis yhä! Onneksi sentään minun kohdallani tosiaan työyhteisö on kerrassaan loistava ja työnantaja ymmärtäväinen. Vaikkei työ nyt olekaan sitä ominta, sen kestää, kun se pysyy vain työnä -- 8 tunnin työpäivän jälkeen voi unohtaa koko asian ja keskittyä omiin intohimoihin! Vielä joku kaunis päivä uskaltaudun tavoittelemaan niistä uraa itselleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu en minäkään äitiyslomaa suosittele mitenkään muuten kuin onnellisena vauvakuumeen lopputuloksena :D Vaikka hyvä tätä aikaa on itsetutkiskeluunkin käyttää. Vuorotteluvapaalle ymmärtääkseni pääsee jo 10 vuoden työhistorialla, lähipiirissä yksi vuorotteluvapaalainen onkin, ja hän on kovin tyytyväinen tähän taukoonsa.

      Toki ne ympäristön paineet painavat minullakin. En edes osaa aina sanoa, mikä on ympäristön painetta ja mikää omaa tahtoa. Tyhjiössä kun emme elä kukaan.

      Poista
  8. No mähän elän parhaillaan tuota muutosta. Ja vieläkään en tiedä, mihin tää lopulta vie. Aika näyttää ja se on... ihanan vapauttavaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mä uskon sen, sellaisen kuvan olen blogistasi saanut! Olen tosi iloinen puolestasi, ja esimerkkisi antaa uskoa minullekin.

      Poista