lauantai 5. lokakuuta 2013

Mielipiteistä ja niiden lausujista

"Täydellisessä maailmassahan ajatuksen esittäjällä ei olisi mitään väliä, sisältö ratkaisisi", sanoo Emilia Kukkala Helsingin Sanomien kirjoitusaiheisessa Teema-lehdessä.

Piti oikein googlata, kuka on Emilia Kukkala. Ai niin, hän on se blogisti, joka sai Matti Apusen suuttumaan. Se, että halusin selvittää, millä auktoriteetilla Kukkala puhuu, paljasti, että olen hänen kanssaan eri mieltä. Se, kuka sanoo, on yhtä tärkeää kuin mitä ja miten sanoo, kuten Umayya Abu-Hanna toteaa samassa lehdessä.

Kirjoittajan henkilö asettaa tekstin kontekstiin. Keski-ikäinen länsimainen valkoinen heteromies puhuu eri näkökulmasta kuin nuori tummaihoinen lesbo Afrikasta. Oikeastaan ei edes tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin: otetaan Apusen Matti ja Kukkalan Emilia, ja saadaan kaksi täysin erilaista näkökulmaa, joita molempia on helpompi ymmärtää, kun ne asettaa taustaansa vasten. Aina ei nimittäin ole olemassa yhtä ainoaa totuutta, joka esittäjänsä asemasta riisuttuna olisi absoluuttisesti oikein tai väärin. Monesti on vain mielipiteitä, jotka kumpuavat esittäjänsä elämänkokemuksesta - ja tuon elämänkokemuksen tunteminen auttaa vastaanottajaa asettamaan ajatuksen oikeisiin mittasuhteisiin.

Tai sitten on mielipiteitä, jotka esitetään faktoina ja faktoja, joita luullaan mielipiteiksi. Lukijan on tunnettava, millä tietopohjalla puhutaan, osatakseen arvioida väitteiden paikkansapitävyyttä. Vai onko ihan sama, puhuuko ilmastonmuutoksesta Kannelmäen Prismasta satunnaisesti yhytetty kansalainen vai aiheesta uran tehnyt biologi?

Sekin vaikuttaa, miltä etäisyydeltä asiaa katsoo. Suomalaista yhteiskuntaa arvioivat eri tavoin suomalainen, ulkosuomalainen ja Suomeen muualta muuttanut. Eri näkökulmien ymmärtämisessä on tärkeää, jopa välttämätöntä, tietää kuka puhuu.

**

No niin, ehkä Kukkala ei tarkoittanut ihan tätä. Ehkä hänen ajatuksensa oli kaunis ajatus siitä, ettei ajatuksen hyvyyden arviointiin sekotettaisi arvioita lausujasta. On esimerkiksi mahdollista, että henkilö, joka ei erityisesti välitä Jussi Halla-ahosta, tulisi tyrmänneeksi tämän ihan fiksut ajatukset kirjoittamisesta. Se on nimittäin totta, että henkilöä kohtaan tunnettu arvostus heijastuu hänen ajatustensa arvostukseen.

**

Entä voiko kuka tahansa lausua mielipiteensä ihan mistä tahansa? Tätä pohtii Anu Silfverberg aikoja sitten ilmestyneessä kolumnissaan, jossa hän vertaa äitikortin käyttämistä keskustelussa siihen, että vetäisi taskustaan sillin ja huitoisi sillä. Tiedättehän, mielipiteen perustelemista sillä, että on äiti. Niin, ei lisääntyminen tee kenestäkään lastenkasvatuksen, lapsuuden tai vanhemmuuden asiantuntijaa. Mutta kyllä sillä lisää kosketuspintaa aiheeseen saa.

Olen Silfverbergin kanssa samaa mieltä siitä, että äitikortti on usein laiskan ajattelijan ase, ja sitä käytetään myös aivan hullunkurisissa yhteyksissä perustelemaan mielipiteitä, joilla ei ole mitään tekemistä äitiyden kanssa. Kuitenkin on myös niin, että joskus omakohtainen kokemus on tarpeen, että osaa ymmärtää jotain asiaa tai ilmiötä. Esimerkiksi köyhyydestä puhuvat rikkaat ovat usein sitä mieltä, että köyhät ovat laiskoja yhteiskunnan elättejä, jotka pitää pakottaa töihin - näitä ajatuksia kohdatessani aina pohdin, onkohan niiden esittäjä koskaan tavannut yhtään köyhää. Mielenterveyskuntoutujien, alkoholistien tai vammaisten asuntoloita vastustavat vimmaisimmin ne, joiden lähipiiristä ei sellaisia löydy.

Onhan se mahdollista, että joku saa synnyinlahjana empatiakyvyn, mutta usein toisen asemaan eläytymisessä auttaa, että on itsekin kohdannut jotain saman kaltaista.

13 kommenttia:

  1. Olipa hyvä teksti! Nyökyttelin pitkin matkaa.

    VastaaPoista
  2. Tosi hyvin esitit nämä ajatukset. Mustakin on aika olennaista, kuka puhuu (koska sitä totuutta ei monissa asioissa tosiaan ole, tai sekin voidaan esittää niin eri tavoin), mutta helposti mulle käy myös niin, että valitsen oman mielipiteeni sen mukaan, miten suhtaudun puhujaan. Menee ikään kuin sellainen suodatin päälle, ja jos en tykkää puhujasta, niin hyvätkin pointit tulkitsen niin, että ei tuo nyt oikeasti tuota tarkoita, kunhan jauhaa ja koettaa mielistellä ihmisiä. Pitäisi ehkä kuitenkin ennakkoluulottomammin kuunnella sitä asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin käy noin. Molempiin suuntiin: olen valmiimpi hyväksymään mielipiteen ihmiseltä, josta pidän, ja vastahakoisempi ihmiseltä, josta en pidä. Joidenkin ihmisten kanssa on jopa niin, että välttelen heidän ajattelulleen altistumista. Esim. perussuomalaisten kansanedustajien blogeja en lue, koska suhtautumiseni heihin on kielteinen. Siksi oli ihan mukava huomata, että Jussi Halla-ahon teksti kirjoittamisesta oli järkevä, kirjoittajaa kohtaan tuntemistani ennakkoluuloista huolimatta (mainittakoon, että pidän toki Halla-ahoa älykkäänä, vaikken hänen ajattelustaan pitäisikään).

      Mielestäni on tärkeää tiedostaa tällaiset ennakkoasenteet ja niiden vaikutus. Ihan yhtä tärkeää on tiedostaa, että ihan kaikella viestinnällä on taustansa. Esimerkiksi yksikään tiedotusväline ei ole neutraali, vaan ihan jokaisella on jokin arvopohja, hyvästä yrityksestä huolimatta. Sen tiedostaminen on sitä paljon puhuttua medialukutaitoa.

      Poista
  3. Mäkin tulin nyt väsyneenä kehumaan ajatuksia, hyviä pointteja, hyvin kirjoitettu!

    (Vaikka kuinka haluaisin tykätä Anu Silfverbergistä niin mua se jotenkin ärsyttää, enkä ole tarttunut edes Äitikorttiin kun jo pelkkä kirjan nimi vituttaa).

    Olisi ollut ihanaa tarjota tähän joku hyvä mielipide ryydittämään kehuja, mutta yövuoron kahvitauolla ei ihan irtoa. Joten tyydyn vaan taputtamaan, hyvä sä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mun on pakko tunnustaa Äitikortista sama. Kaikki sen ympärillä käyty keskustelukin on ärsyttänyt mua niin paljon, etten oo itse kirjaan tarttunut. Ehkä pitäisi, niin tietäisi mistä ärsyyntyy :)

      Poista
    2. Kiitos PeNa!

      Mä tykkään Silfverbergistä, siis hänen kolumneistaan ja lehtijutuistaan. Mielestäni hän on taitava kirjoittaja. Mutta en ole hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä - tai ehkä lähestymme asioita eri kantilta. Kuten tuo linkkaamani kolumni: Silfverberg on ihan oikeassa siinä, että pitää voida puhua vaikkapa kansanmurhasta ilman kokemusta siitä. Mutta mitä äitikorttiin tulee (siis sen käyttämiseen keskustelussa, ei kirjaan), niin kyllä minä koen olevani kovin heikoilla jäillä puhuessani vaikkapa uhmaiästä, sitä vielä omakohtaisesti kokematta. Tai tahattomasta lapsettomuudesta. Tai erityislapsen vanhemmuudesta. Listaa voisi jatkaa, mutta ymmärtänette pointin.

      Ja sitten siihen Äitikorttiin, eli kirjaan. Itsekään en ole sitä lukenut. Enkä taida lukeakaan, sillä se, mitä olen kirjasta kuullut, saa minut epäilemään, että vain provosoituisin. Provosoitumista pyrin välttämään, sillä se on minulle kovin kuluttava tunne. Voi toki olla, että olen ennakkoluuloineni väärässä, mutta ainakaan ihan vielä en ole valmis kokeilemaan.

      Poista
  4. Nyt pitää kirjoittaa kommentti nimettömänä, koska en vielä tiedä nolottaako. Halusin sanoa että joskus kokemus ihmisryhmästä jyrkentää näkökulmia. Kaveri, joka oli vapaaehtoistyössä Tansaniassa alkoi pelätä mustia miehiä esim pimeillä kaduilla huonojen kokemusten, ja ihan traumojen myötä. Toki tämä oli varmaan pitkälti juuri sitä traumatisoitumista. Mä olen aina ollut hyvin humanisti ja sanoisinko jyrkän suvaitsevainen. Sitten menin tekemään töitä näiden paljon puhuttujen syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa... Aika paljon on nuoria joita ei kiinnosta, jotka toteaa että ei ole mitään rahaa maailmassa etyä myisi vapautensa, eli ei menisi töihin millään. Tai nuoria jotka lopettaa koulun koska haluaa töihin, mutta ei suostu mihinkään josta ei saa 4000 kuussa (ilman mitään koulutusta.) Elää sit toimeentulotuella. Osa on yhteiskunnan syytä, taktikoidaan ettei opiskella kun toimeentulotuki on parempi raha. Osa juontaa juurensa mielenterveysongelmista. Osa on kuitenkin myös epäilemättä ihan vaan sitä itteensä, välinpitämättömyyttä muita ihmisiä, ainakin yhteiskuntaa ja muita kuntalaisia kohtaan. Tekee joskus pimeitä töitä ja nostaa täyttä toimeentulotukea. Kaikkea löytyy. Vaatii joskus paljin työtä että osaa nähdä kaikissa ihmisissä hyvää, ja sitä kaivattua potentiaalia. Sitten saattaa lukea facebookissa olevansa orjakauppias kun neuvottelee nuoria kuntouttavaan työtoimintaan. Pitäisi saada kuulemma kunnon palkkaa, vaikka ei ole työkuntoinen, eikä ymmärrä alkuunkaan työelämän pelisääntöjä.
    Täsmennän silti että tykkään hirveästi mun työstä. Sitä ei vaan pidä ottaa liian vakavasti. Muuten saattaa tuntua vähän pahalta kun vuoden herättelee jonkun motivaatiota ja unelmia, hankkii asunnon ja pitkän ajan jälkeen unelmia vastaavan koulupaikan tai vaikka työkokeilupaikan. Sitten tyyppi vetää lukon päälle, kieltäytyy koulupaikasta ja hankkii itselleen häädön. Joo, se kuuluu prosessiin, mut voi se työntekijänä turhauttaa silti vähän. Ainakin sitä optimistista kohtaa minussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä kommentista! Ymmärrän anonyymiyden, tämä on herkkä aihe.

      Juuri eilen illalla miehelle sanoin, että minusta ei olisi näiden ongelmatapausten auttajaksi. Olen sillä tavalla herkkä, etten kestäisi sitä, ettei kaikkia voi pelastaa. Varmaan myös kyynistyisin kohdatessani kuvailemiasi tapauksia, jotka tuntuvat olevan kaiken avun ulottumattomissa, haluttomia ottamaan vastaan. Hatunnosto siis sinulle alan valinnasta, teet tärkeää ja vaikeaa työtä.

      Mitä itse asiaan tulee, olet varmasti oikeassa. Omat kokemukset vaikuttavat, myös leimaavasti. Se on surullista, mutta ihmismieli toimii niin. On vaikeaa löytää tasapaino sieltä optimismin ja pessimismin välistä: että ymmärtää, ettei kaikista voi löytää hyvyyttä, mutta useimmista silti voi.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Ha ha, kiitos! Tartun tähän pikimmiten.

      Poista
  6. Pärjäisit hyvin kolumnistina itsekin, hienoja havaintoja ja hyvää argumentointia. Ja jaksat vastata kaikille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Et arvaakaan, kuinka kommenttisi piristi päivääni :D Hieman yritän näitä juttujani kolumneina ajatellakin, tai siis, että olisivat jokainen eheä kokonaisuus, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Toisinaan onnistuu, toisinaan ei.

      Poista