torstai 31. lokakuuta 2013

Näköharhoja

Luin Voima-lehden artikkelin kirjailija Chimamanda Ngozi Adichiesta. Hän on nigerialaistaustainen kirjailija, jolta on ilmestynyt viisitoistavuotiaan Kambili-tytön ja hänen perheensä elämästä Nigeriassa kertova romaani Purppuranpunainen hibiskus, Biafran sodasta kertova romaani Puolikas keltaista aurinkoa, novellikokoelma Huominen on liian kaukana ja tämän syksyn uutuus Kotiinpalaajat.


Voima-lehden haastattelussa Adichie kertoo pienen yksityiskohdan, jota jäin miettimään: "On eräs asia, joka taitaa olla aika tavallista meidän afrikkalaisten keskiluokkaisten lasten parissa. Me kulutimme kirjallisuutta, joka kertoo valkoisista ihmisistä."

Tajusin, että niinhän se on meillä valkoisillakin. Adichien Purppuranpunainen hibiskus on ensimmäinen (ja ainoa) kirja, jonka olen lukenut afrikkalaiselta kirjoittajalta. Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on ensimmäinen (ja ainoa) kirja, jonka olen lukenut afganistanilaiselta kirjailijalta. Peruskoulun äidinkielentunneilla lukemani kirjat taisivat olla pelkästään suomalaisia klassikoita, Seitsemää veljestä ja Tuntematonta sotilasta. Amerikkalaiset lapset lukevat amerikkalaisia merkkiteoksia, brittiläiset varmasti brittiläisiä.

Kotimaisten kirjojen lukeminen on toki tärkeää siksi, että sitä kautta rakentuu oma kansallinen identiteetti, ja tarinoiden avulla lienee (muillekin kuin minulle) helpompi tutustua oman maan historiaan. Siksi Adichien havainto on tietysti huolestuttavampi afrikkalaislasten kuin suomalaislasten näkökulmasta.

Mutta on länsimaisten kertomusten ylivalta huolestuttavaa länsimaisestakin näkövinkkelistä. Minä olen viime vuosina havahtunut siihen, että olen hyvin vähän kosketuksissa ihmisiin, jotka ovat kanssani erilaisia. Ystäväni, perheeni ja kollegani ovat kaikki kantasuomalaisia, keskiluokkaisia, korkeastikoulutettuja, samanlaisessa sosioekonomisessa asemassa. Siksi välillä hämmästyn, kun kohtaan mielipiteitä, jotka ovat perustavanlaisesti erilaisia kuin omani. Hämmästyn siksi, etten ollut osannut edes ajatella, että asiasta voisi ajatella toisin. Naiivia, ja kenties hieman ylimielistäkin, vaikka ei tietenkään tarkoituksella.

Minun on vaikea samaistua vaikkapa köyhyyteen, siis oikeasti ja kouriintuntuvasti ymmärtää, millaista on elämä köyhänä. Luin suurella mielenkiinnolla tämänpäiväisen Hesarin jutun Mathias Rosenlundista, jolta on juuri ilmestynyt omaelämänkerrallinen kirja Vaskivuorentie 20. Kirja antaa äänen köyhälle, ja se on tärkeää siksi, että tähän asti köyhyydestä on puhuttu ylhäältä päin, neuvoja antaen, holhoten, ja paheksuen. Äänen antaminen, se taitaa olla yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä.

Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen kykyä empaattisuuteen. Uskon tämän olevan juuri näin. Ihminen ei voi haalia lähipiiriinsä erilaisuutta vain omaa maailmankatsomustaan avartaakseen, mutta näkökulmia saa lukemalla (muutakin kuin kaunokirjallisuutta). Minulle tämä blogiharrastus on ollut koukuttava myös siksi, että blogien kautta pääsen kurkistamaan erilaisten ihmisten ajatuksiin ja elämään - vaikka myönnettävä onkin, että lukemani blogit taitavat enimmäkseen edustaa ajattelua, joka on lähellä omaani.

Sami Sykkö kirjoitti Hesariin huolestuneen puheenvuoron siitä, että suomalaiset kustantamot eivät enää julkaise käännöskirjallisuutta muista kuin ns. varmoista kassamenestyksistä. Tämäkin on ikävä kehityssuunta maailmankirjallisuuden näkökulmasta: itse luen englanninkielistä kirjallisuutta vaivatta, mutta mites se muu maailma? Pelkän kotimaisen ja englanninkielisen kirjallisuuden varassa jää samanlaisuuden illuusion varaan: harhaan, jossa maailmaa katsotaan lopulta melko yksiulotteisten linssien lävitse.

6 kommenttia:

  1. Musta se Sykön teksti oli vähän outo. Yksi esimerkki ja sitten hehkutettiin askartelukirjaa. Voihan hän olla oikeassakin, en minä sillä, mutta kun itse varon tekemästä blogipostauksia sillä perusteella, että joku joskus jossain jotain sanoi, varmasti sanoi, niin hänpä sitten kirjoittaa sillä perusteella ihan lehteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm joo, olet tietysti oikeassa. Sykön tekstissä oli referoitu illalliskeskustelua, jossa äänessä oli ollut kaksi kääntäjää. Ehkä se ei ole paras mahdollinen lähde :) Mutta koska se vastasi omaa arkikokemustani (joka ei sekään ole paras mahdollinen lähde), niin kirjoitin siitä. Kirjakaupassa olen useasti pannut merkille, että a) uutuuskirjasta ei ole lainkaan käännöstä tai b) käännös maksaa moninkertaisesti alkuperäiskielisen kirjan verran. Se on mielestäni sääli, sillä se kaventaa luettavissa olevien kirjojen määrää ihan oleellisesti, ainakin minulla, jolla lukukielet ovat suomi ja englanti.

      Mutta tuo tekstini viimeinen kappale ei ehkä ollut se olennaisin pointti, jonka halusin välittää. Vaan se, että ihmisen (ainakin minun) maailmankuva saattaa olla huomaamatta hyvin suppea. Koska minä olen minä, niin etsin tähänkin ongelmaan ratkaisua kirjoista ja lukemisesta. Joku toinen etsisi ehkä muualta. Kolmas ei näe tässä mitään ongelmaa.

      Poista
    2. Joo, kyllä mä tajusin pointin, piti vaan päästä avautumaan Sykön ... eeh, miksikä sitä nyt sanoisi ... kirjoitelmasta :D

      Poista
  2. Luin tuon linkkaamasi tutkimuksen ja siitä löytyi onneksi myös lopussa se, ettei empaattisuutta voi vain kirjoista oppia, vaan tarvitaan myös ihan aitoo ja oikeeta kanssakäymistä. Mutta sinänsä ihana tutkimustulos, että fiktio edistää tunnetilojen tunnistamista ja tämähän on suuri kannuste lukea lapsillekin satuja, vai mitä :D? Ja sitten toki viemään pikaisesti hiekkalaatikolle hankkimaan oikeita kokemuksia...
    Kommentoin näköjään nyt linkkiä enkä tekstiäsi, mutta kai se oli ok :)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai on ok :)

      Hyvä huomio. Itselle ei oikeastaan tullut mieleenkään, että mitään voisi oppia _vain_ kirjoista, vaan toki käytännön oppimisella on vissi paikkansa. Vaikka empatia lienee myös synnynnäistä, muistan lukeneeni tutkimuksista, että sitä on jo ihan pienillä lapsilla, jopa vauvoilla.

      Itse mietin asian niin, että aidossa ja oikeassa kanssakäymisessä opitaan ne perusteet, ja opitaan olemaan sellaisten ihmisten kanssa, joita aidossa kanssakäymisessä kohtaa. Mutta koska aika harvan ihmisen elämänpiiri on todellinen kansojen sulatusuuni, niin monenlaiset kohtalot jäävät ihmiseltä kohtaamatta. Itsestäni olen huomannut sen, että vaikka kuinka yritän asettua toisen asemaan, se on usein vaikeaa riittävän yhteisen kokemuspohjan puuttuessa (toki pelkkä tietoinen yritys täyttänee empatian määritelmän).

      Minulle kirjat ovat hyvä tapa hankkia sellaisia kokemuksia, joita en arjessa saa. Minuun vetoaa myös tarinallistaminen: vaikka seuraan uutisia, ihmiskohtalot jäävät niissä usein minulle etäisiksi. Mutta hyvin kerrottu tarina taas herättelee ajattelemaan ihan eri tavalla. Mielestäni on merkityksellistä, kuka tarinan kertoo, eli kenen äänellä puhutaan. Adichie on kirjoillaan antanut äänen igboille, ja tuo ääni on pitkään ollut (ainakin länsimaissa) kuulematon.

      Joku joskus sanoi, että viihde on turvallinen tapa kokea tunteita. Sitähän sadut ovat lapsille: tapa kokea vaikkapa jännitystä turvallisesti. Sinkkosen kirjasta muistelen lukeneeni, että siksi lapset pitävät toistosta ja saman kirjan lukemisesta uudelleen ja uudelleen, että paras yllätys on tiedossa oleva yllätys. Jännitykseen voi etukäteen varautua, koska tietää sen olevan tulossa, eikä se silloin tunnu niin jännittävältä :) Vähän sama ilmiö on körö-körö-kirkkoon ym. leikeissä, joista lapsi tietää jännän olevan kohta tulossa, mutta kikattaa silti joka kerta.

      Poista