maanantai 28. lokakuuta 2013

Pahan mielen luettavaa

Olen viime päivinä ryhdistäytynyt kirjarintamalla. Jostain syystä olen valinnut luettavakseni aika rankkoja kirjoja. Ajattelin nyt viritellä jotain virtuaalista lukupiiriä, koska tekee mieli saada kirjojen herättämät ajatukset purettua.



Herman Kochin Illallisen luin jo kesällä. Ostin sen sairaalakassiin, mutta taisin lukea kirjan jo ennen synnytystä. Kirja oli hämmentävä lukukokemus sikäli, että sen päähenkilö on vastenmielinen tyyppi. Kirja itsessään oli taidokas tutkielma moraalista: mistä syntyy käsitys hyvästä ja pahasta, siitä mitä saa tehdä ja miten tekojen seuraamukset kohdataan. Mutta en voinut samaistua henkilöihin yhtään, en tuntenut heitä kohtaan pätkääkään myötätuntoa.

 "Poikani katsoi minua. Rehellisillä silmillään. Vapautuneesti, se voisi kuvata hänen ilmettään parhaiten. Isä ei tiedä mistään mitään."

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on myös sairaalakassihankinta, mutta sain sen luettua vasta viime viikolla. Kirja sijoittuu Afganistaniin ja on kertomus kahden naisen ystävyydestä sodan keskellä, naisen asemasta, alistumisesta, turtumisesta ja julmuudesta. Loppuratkaisu antaa lupauksen onnesta. En tiedä, onko lupaus totta, mutta ehkä ilman sitä kirja olisi ollut liian rankkaa luettavaa.

"Gitin jo mätänevä oikea jalka, yhä nailonsukassa ja violetissa tennistossussa, löytyisi erään talon katolta kaksi viikkoa myöhemmin."

Chris Cleaven Little Been tarina on minulla vielä kesken. Olen noin puolivälissä, siinä kohtaa missä Little Bee kertoo, mitä hänen siskolleen Lempeydelle tapahtui. Laitoin kirjan kiinni, enkä tiedä, haluanko lukea pidemmälle. Kirja kertoo kahdesta naisesta, nigerialaisesta pakolaistytöstä Little Beestä ja brittiläisestä Sarahista. Little Bee on paennut Nigerian öljysotaa ja kauheuksia, joita sodissa on tapana naisille tehdä. Siinä missä Tuhat loistavaa aurinkoa lakonisesti toteaa arkipäivän julmuudet, Little Been tarina kertoo niistä jotenkin, öö.. humoristisesti. Tiedättekö, sellaisen kamalan huumorin keinoin, mitä on tapana käyttää, kun tapahtumat ovat niin hirvittäviä, että huumorin taakse pitää mennä piiloon.

"Ja Mercedeksen kuljettaja nauroi ja jäi hänkin sinne, ja hän ystävystyi isän kanssa, niin että kutsuin häntä sedäksi. Ja isä ja setä elelivät sillä onnellisina aina siihen päivään asti, jolloin ne miehet tulivat ja ampuivat heidät."

**

Kirjoja yhdistää se, että vaikka ne sijoittuvat maantieteellisesti eri paikkoihin (Hollantiin, Nigeriaan/Britteihin ja Afganistaniin), ne kaikki kertovat pahuudesta. Illallisessa tavallisen keskiluokkaisen perheenisän tavallinen poika tekee kamalan teon. Kirjaa lukiessa voi piehtaroida moraalisessa ylemmyydentunnossa ja ajatella, että minä en tule kasvattamaan lapsistani hirviöitä, jotka kuvittelevat, että väkivalta on sallittua. Hosseinin ja Cleaven kirjat ovat lohduttomampia. Sodan keskellä väkivalta, julmuus ja pelko lienevät erottamattomia osia arkea. Näitä kirjoja lukiessa tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen syntynyt Suomeen, ja että olen saanut elää rauhan aikana.

Uskon, että nämä kirjat ovat tärkeitä, jottemme unohtaisi sitä inhimillistä kärsimystä, mikä sotaan liittyy. Silti en voi välttyä vähän kyyniseltä ajatukselta, että mitä näiden kirjojen lukeminen muuttaa. Eivätkö minunkin puistatuksen tunteeni ole sitä samaa turvallista kauhun tunnetta, jota Cleave kuvaa Little Been suulla? Länsimainen nainen voi eristää kauhun elokuvateatterin seinien sisälle tai kirjan kansiin, makustella sitä aikansa ja sitten keskittyä iloisempiin asioihin. Minä voin laittaa kirjan kiinni kun tarina käy liian kamalaksi, hipsiä nuuhkimaan nukkuvien rakkaimpieni hengitystä ja todeta, että meillä on kaikki hyvin. Minun ei tarvitse pohtia, millä eri tavoin saisin itseltäni hengen, jos ne miehet tulevat.

Toki minä toivon, että kaiken maailman teuvohakkaraiset tutustuisivat näihin sotakuvauksiin, ennen kuin päättävät, pitääkö Suomen lisätä vai vähentää kehitysavun määrää tai ottaa enemmän vai vähemmän vastaan pakolaisia. Toivon myös, että kaikki, jotka valittavat, miten meillä on asiat huonosti tai meiltä jotain puuttuu, lukisivat näitä tarinoita. En tietenkään tarkoita, että se, että jossain on asiat huonosti, tarkoittaisi, ettei Suomessa asiat voisi olla vielä nykyistäkin paremmin. Mutta vähän suhteellisuudentajua, kiitos.

Mietin myös, teinkö oikein, kun niputin Kochin Illallisen tähän samaan nippuun. Sehän kertoo ihan eri asiasta, väkivallasta huvin vuoksi. Vai kertooko sittenkään? Illallisen kuvaama väkivalta on sellaista samanlaista turhaa ja tarpeetonta väkivaltaa, kuin se, mitä siviileille tehdään sodassa. Ja jos joku nyt kysyy, eikö sotakin ole tarpeetonta, niin minun tekisi mieli sanoa, että totta kai on, mutta oikea vastaus on, etten tiedä.

Oli miten oli, tällaiset tarinat horjuttavat hartaasti vaalimaani uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Ehkä ihminen onkin pohjimmiltaan paha, ja vaatii Maslowin tarvehierarkian kaikkien portaiden täyttymistä, ennen kuin on kapasiteettia vaikkapa myötätuntoon. En tiedä, masennuin vähän lukemastani. Ehkä seuraavaksi otan kirjastosta mukaan jotain hyvän mielen kirjoja. Kukkia Birgitalle, kenties?

13 kommenttia:

  1. Mä luen pahanmielenkirjoja aina sarjoissa. Viimeksi tämmöinen kausi oli varmaan kolmisen vuotta sitten ja luin sillon Sold (Patricia McCormick), Tuhat loistavaa aurinkoa ja jonkun Tiibetissä tapahtuneista hirveyksistä kertovan kirjan ainakin. Sitten on taas näitä vuosia jolloin jotenkin en vaan pysty lukemaan pahasta maailmasta. Mulla on ollut viime joulusta kesken Syötäväksi kasvatetut... Hosseinin Ja vuoret kaikuivat kiinnostaisi myös, mutta tuntuu vieläkin vähän siltä että en ehkä ole vielä valmis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä teen näköjään samaa. Vaikka luulen, että ne ois helpompia niin, että lukisi väliin jotain kepeämpää. Muuten se ahdistus uhkaa mennä yli, ainakin mulla. Tai sitten vaan turtuu ja kyynistyy, mikä ei ole hyvä sekään.

      Poista
  2. Little Been tarinan olen lukenut. En spoilaa.

    Mulla on työni puolesta niin runsaasti kaikenlaisia karmeuksia, että mietin eri tasolla. Mua surettaa, kun ne ajatukset haluaisivat koko ajan vyöryä oman blogin puolelle, mutta en niitä sinne halua. Sitten tuntuu siltä, ettei ole mitään kirjoitettavaa.

    Kyllä Little Been tarina oli aika äkäseen luettava. Eikä se mikään hyvän mielen kirja ollut tosiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt tekisi mieli kysyä, mitä teet työksesi. Itse olen miettinyt, että vaikka monenlainen humanitäärinen työ kiinnostaisi, taidan olla siihen liian herkkä. Otan liian tunteella nämä asiat, ja luulen, että rankkojen asioiden kanssa töitä tehdessä pitää olla aika kova. Siis ihan vain jotta itse pysyy kasassa. Korjaa, jos olen väärässä.

      Poista
    2. Monilla "rankemmilla" aloilla on aika hyvät koulutukset tilanteiden kohtaamisiin ja tunteiden käsittelyyn. Jos niistä pidetään huoli, jaksaminen on ilmeisesti ihan jees.

      Mulla ei toki mitään tuollaista ole :) Enkä tee mitään oikeasti maailmaa pelastavaa. Voin kyllä kertoa, mutten tälleen netin syövereissä julkisesti oikeen.

      Poista
  3. Mä en ole noista lukenut yhtään, ehkä siksi, että en aina pysty kamalista kamaluuksista edes lukemaan. Sairaalakassilukemisen mä valikoin hyvin tarkkaan, ei mitään tyhjänpäiväistä, mutta jotain mistä ei varmasti tule paha mieli.

    Mä haluaisin myös uskoa, että ihminen on hyvä pohjimmiltaan - mutta toisaalta, oilisiko nimenomaan optimistisempaa ajatella, että hyvyys on siellä tarvehierarkian huipulla saavutettavissa, eli "riittää" että saadaan ne tarpeet tyydytettyä? Koska jos ihmnen on hyvä, niin pahuuksien selittäminen on ehkä vielä paljon ahdistavampaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nää mun sairaalakassivalinnathan oli ihan epäonnistuneita :) Onneksi ei tullut sairaalassa luettua, ei siitä olisi varmaan mitään tullut.

      Tuosta hyvyydestä en tiedä. Kun sitä on niin paljon tarinoita, joissa ihminen onkin sitten vain itsekäs, pelokas tai ihan vaan paha. Esimerkiksi sunnuntain Hesarissa kerrottiin, miten menneinä vuosina lastensuojelu ei suinkaan suojellut lapsia, vaan yhteiskuntaa "vääränlaiselta ainekselta" (eli köyhien tai muuten ongelmaisten perheiden lapsilta). Sitäkin juttua lukiessa tuli paha olo. Äh. Mun täytyy äkkiä etsiä itselleni jotain hömppää, että saan ajatukset pois näiltä raiteilta.

      Poista
  4. Mua taas ärsytti Little Been tarina aika paljon (kirjoitin siitä joku kuukausi sitten arvostelunkin) - ei suinkaan sen kylmän pahuuden takia vaan sellaisen sosiaalipornomaisen ja jopa saarnaavan otteen takia ja sen kaiken, mitä muuta siihen kirjaan on ympätty.

    Opiskelujen vastapainoksi tarvitsen aika usein hyvän mielen kirjoja, ja täytyy sanoa että Hesari on pari kertaa pitänyt jättää lukematta. Pahuus, perkele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä luin sen sun arvostelun (luen kaikki sun jutut, vaikken aina kommentoi). Samansuuntaisia arvioita oon lukenut muistakin blogeista. Mä en päässyt tohon fiilikseen vielä, koska kirja tosiaan jäi kesken. En tiedä vieläkään, haluanko sitä jatkaa. Ehkä en.

      Mä en oo pystynyt telkkarista katsomaan sitten ekan synnytyksen juuri mitään muuta kuin Downtown Abbeytä (ja sekin rupesi ärsyttämään nyt uuden tuotantokauden ekan jakson jälkeen, mutta eri syistä). Kaikki, missä on vähänkään väkivaltaa tms. tuntuu liian ahdistavalta. Johtuukohan hormoneista vai mistä, mutta toisaalta, ihan terve tunnehan se ahdistus kai on (siis siinä mielessä, ettei saa nautintoa väkivallan katsomisesta).

      Poista
  5. En voi osallistua kirjallisuuspiiriisi täysipainoisesti, kun olen lukenut noista vain Hosseinin, joka oli minusta kovin ohut - romantillista kevytlukemistoa kamaluusmässäilyllä kuorrutettuna. Mutta ymmärrän kyllä ahdistuneisuuden minkä vaikuttavasta lukukokemuksesta saa: ehkä PeNan tavoin ahdistun enemmän oikeasta maailmasta, Hesarista, mutta toisinaan vaikuttava fiktiokin voi jäädä pitkäksi aikaa oksettamaan, esimerkkinä minulla vaikkapa elokuva Precious.

    Jos palaat taas kamaluuksien äärelle, suosittelen lämpimästi Adichien Puolikasta keltaista aurinkoa. Siinä ei liikaa mässäillä, mutta tarinan puitteet ovat kyllä (hyvässä ja pahassa) vaikuttavat. Antavat kasvot niille meidän lapsuudessa puheissa olleille Biafran lapsille...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkaan mielestäni Hosseinin teos ei ollut kaunokirjallisesti kovin hyvä, se oli esittelemästäni kolmikosta huonoin. Sanavalintasi "ohut" on aika lähellä omia tuntojani kirjasta. Vaikuttavaksi lukukokemukseksi en sitä kuvailisi, vaan ahdistukseni syntyi siitä, että vaikka tarina oli fiktiota, se kuvaa tapahtumia, jotka ovat totta: niitä Hesarin uutisia, mutta tarinallistettuna. Eli kaiketi koin jotain länsimaisen ihmisen tunnontuskia. Pystyn paljon kevyemmällä mielellä lukemaan kirjoja, joilla ei ole esikuvaa todellisuudesta, esimerkiksi Saramagon sinänsä rankka Kertomus sokeudesta ei tuottanut ihan niin paljon ahdistusta.

      Olen lukenut Adichien esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus, joka sekin oli ahdistava, mutta hyvä. Kenties rohkenen tarttua Puolikkaaseen keltaista aurinkoa myös, mutta nyt pidän hetken taukoa tämän lajin kirjojen kanssa.

      Poista
    2. Mulla on lukematta tuo Purppuranpunainen hibiskus, en ole siitä aiemmin kuullutkaan, mutta Puolikas keltaista aurinkoa oli aika jäätävä! Paljon parempi kuin Little Bee.

      Poista
    3. Mä tykkäsin Purppuranpunaisesta hibiskuksesta, vaikka rankka se oli. Mua kiinnostaisi myös Adichien uusin, Kotiinpalaajat, joka Hesarin arvion mukaan vaikuttaa vähän iisimmältä lukukokemukselta.

      Little Been palautin tänään kesken jääneenä kirjastoon.

      Poista