perjantai 11. lokakuuta 2013

Parempi päivä

Mies muistutti eilen aamulla tulevansa kotiin vasta, kun lapset ovat nukkumassa. Minä rupesin itkemään. Mies näytti hämmentyneeltä. Ihmekös tuo, minäkin olin hämmentynyt siinä kyyneleiden valuessa pitkin poskia.

Itkin väsymystä, riittämättömyyden tunnetta, oman tilan puutetta, käsittelemättömiä tunteita, lopussa olevaa itsehillintää. Kokonainen päivä yksin lasten kanssa tuntui siinä hetkessä aivan liian raskaalta palalta kantaa.

Onneksi ei tarvinnut. Appivanhemmat tulivat iltapäivällä kylään ihastelemaan vauvaa ja leikittämään esikoista. Päivällisen jälkeen vein esikoisen serkkulaan yökylään ja lähdin kotiin viettämään iltaa kaksin vauvan kanssa. Ovensuussa kälyn kanssa vaihdetut myötätunnon sanat huojensivat mieltäni. En olekaan yksin näiden tunteiden kanssa, joku muu on kokenut ihan saman. Kotimatkalla tuntui, että rintaa puristanut ahdistuksen nyrkki olisi hellittänyt vähän.

Illan pötköttelimme matolla vauvan kanssa. Katselimme toisiamme silmiin ja kujersimme. Voi miten ihana vauva meillä on, noin hurmaava ja hymyilevä tyyppi! Arjen tohinassa hän jää niin usein isomman varjoon, tuo vähään tyytyväinen suloinen pallero.

Aamulla heräsimme vasta kahdeksalta, mies oli jo lähtenyt töihin. Rauhalliset aamutoimet, toisiimme keskittymistä. Keitin kahvin pitkästä aikaa mutteripannulla. Unohdin paahtaa leivät, mutta hyviä niistä tuli silti. Luin Hesarin kannesta kanteen, hymyilin jopa Tuomas Enbusken kolumnille (on se jännä, miten Enbuske ärsyttää silloinkin, kun olen hänen kanssaan samaa mieltä. Siis asevelvollisuuden epätasa-arvosta, en välttämättä muuten niistä rakenteista).

Vauva nukahti keittiön lattialle kesken aamupalani. Valmistelin lounaan esikoiselle ja minulle, tänään ei syödä pakasteita. Istun hetkeksi tietokoneelle. Kohta lähdemme ulos, vain me kaksi, ja sitten hakemaan esikoista kotiin. Minulla on jo vähän ikävä.

18 kommenttia:

  1. No sehän meni sitten hyvin! Jäin kyllä miettimään, millä vauhdilla isovanhemmat ja serkkulat saatiin järjestymään - rupesiko sun mies soittelemaan kodinturvajoukkoja paikalle heti kun ovi takana kolahti kiinni vai mitenkä tuo noin hienosti saatiin organiseerattua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isovanhempien kyläily oli sovittu jo aiemmin, mitä en aamuahdistuksissani muistanut. Serkkula järjestyi arvaamallasi tavalla.

      Poista
  2. Kuulostaa loppujen lopuksi ihanalta illalta. Mutta se musertavuuden tunne on melkoinen, kun se loputtoman pitkä päivä vasta avautuu edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä, miten aamulla vasta edessä oleva päivä voi tuntua musertavalta. Ja illalla se ihan sama päivä näyttääkin ihan muulta. Onneksi näin.

      Poista
  3. Onneksi oli turvajoukot ja kälyn vertaistuki. Lapsiahan mulla ei ole, mutta riittämättömyys ja jaksamisen totaalinen loppuminen ei muissakaan yhtyksissä hyvältä tunnu, vanhempana varmaankin liikutaan vielä jossain ihan eri ulottuvuudessa näissä asioissa. Pahinta on, jos tuntuu, että on sen kanssa yksin.

    Jäin mietimään, että omien vanhempieni kannalta oli varmaankin silloin aikanaan ihan hyvä, että eläkeikäiset isovanhemmat + isotäti asuivat samassa omakotitalossa ja elivät samaa elämää kanssamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tukiverkot ja vertaistuki ovat kyllä kullan arvoisia. Mut on vähän päässyt yllättämään tämä tunteiden vuoristorata tällä kertaa, kun alussa meillä meni niin mukavasti. Tai meneehän meillä vieläkin, ainakin paperilla, mutta silti minä en jaksa tämän paremmin.

      Mä olen monesti miettinyt sitä, että isovanhempiemme aikaan tukiverkko asui samassa talossa. Moni asia on silloin varmasti ollut nykyistä raskaampaa, mutta kai siinä on puolensakin ollut.

      Poista
  4. Tuttuja tunteita. Olin silloin kuopuksen vauva-aikaan aivan käsittämättömän kateellinen miehelleni, joka pääsi tästä sirkuksesta päiväksi pois. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, ettei se työntekokaan ole ollut kovin ruusuista kun kotoa soittelee vähän väliä itkuinen, syyllistävä akka. Mutta selvittiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli osat vuosi sitten toisinpäin, kun olin syksyn töissä. Silloin opin, ettei se työssäkäyvän osa ole helppo sekään (vaikka silti mun mielestä on vähän eri olla himassa ihan pienen vauvan kuin melkein vuosikkaan kanssa). Mut joo. Eiköhän mekin selvitä. Mun pitäisi osata välillä pitää huoli tuosta miehestä, eikä aina vaan olla sen hoivattavana.

      Poista
  5. Mun mies tekee projektityötä ja sen työpäivän pituus on n. 16 h. Välillä se tekee kolme kuukautta putkeen tollaisia päiviä, välillä viikon, välillä pari kertaa viikossa. Ne ajat on ihan sairaan rankkoja. Olen niin äärikateellinen äideille, joiden lasten isät tekevät normaalia 8-16 päivää, itse kun joudun selviytymään lapsen viihdytyksestä iiiihan koko päivän. Mutta siinä auttaa se, että järjestää itselleen jotain seuraa joko toisista äiti-lapsi-kavereista tai sitten isovanhemmista. Aina se ei tietenkään onnistu, mutta jos onnistuu, on päivä pelastettu. Eli oma selviytymisvinkkini pahimmillaan 5 kk viikkoyksinhuoltajana vietettyäni on juurikin tuo: tapaa ihmisiä! Ihan sama onko kyseessä lapseton kaveri vai isovanhempi, kunhan äiti saa jonkun aikuisihmiskontaktin niin päivästä selviää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun tarinaan verrattuna mun eilinen romahdus tuntuu ihan naurettavalta. Joo, tiedän, ettet halunnut saada minua tuntemaan itseäni naurettavaksi. Ihan itse sen tein. Vaikka yritän tietysti antaa tällekin tunteelle luvan tulla, ja olla vertaamatta muihin.

      Hienosti olet jaksanut! Mun on just nyt vaikea kuvitella viittä kuukautta, tai edes viikkoa, yh:na.

      Poista
  6. Mä niiiin ymmärrän tuon musertavuuden tunteen! Kun se hyökyy päälle niin siinä ei paljon voi. Kun lapset oli ihan vauvoja ja mies palasi töihin (oli syntymästä n. 3 kk kotona... muistaakseni. Kaksosten kanssa saa pidempiä vapaita.) olin aluksi ihan tosi loppu. Helppoja vauvoja ne oli, mutta muistan kyllä kun ne oli ehkä puolivuotiaita ja edessä olis ollut rytminvaihdokset ja muut olin ihan hermoraunio. Tuijotin vaan kelloa, että mies tulee kotiin kahden tunnin päästä, tunnin, puolen tunnin, enää vartti... Aina se jotenkin meni, ja sitten kun päästiin vaikka anoppilaan täyshoitoon niin romahdin ihan täysin. Kun pystyin ja tiesin et joku muu voi ottaa vetovastuun.

    Nopeasti ne ajat unohtuu. Meillä ei ollut edes vauvakavereita kuin yksi ja päivisin ihan tosi vähän mitään aktiviteetteja. No, onneksi mun äitillä kai oli kesälomat ja sitten ne alko miehellä niin pahin jäi taakse. Ja nyt ne on jo kaksi ja puoli! Ah kun tuli muistelukommentti...
    Mutta mitä oikeasti piti sanoa, niin onneksi sulla tukiverkko toimii! Se on ihan mahtavaa, kun hetkeksikin saa vähän levähtää niin jaksaa ihan eri tavalla. Kyllä sitä voimaa aina jostain löytyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimiva tukiverkko on aivan mahtavaa! Olen ihan mahdottoman kiitollinen noista tyypeistä, jotka auttavat, ja tekevät sen mielellään. Tiedän, ettei kaikilla ole moista apua tarjolla.

      Ja voi vitsi, kaksoset. Nää munkin lapset on ns. helppoja, ja sitähän mä mietinkin, että millainen olo sitä olisi jos eivät olisi. Huh.

      Poista
  7. Olen miettinyt, että vauvavuonna sitä kyllä on kaikenlaista. Pienistä jutuista kertyy monenmoinen summa, kullakin toki yksilöllisensä ja omien lasten "tuulien" mukaan. Mietin, että ei se kyllä ole ihme, että välillä väsyttää. Ja rankasti. Vaikkei olisi mitään "elämää kummempaa". Lähes ihmettelen jos ei väsytä!
    Miten minä välittäisin aidon sympatian ja tsempin sinulle? *halaus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllä se välittyi. Halaus sinullekin.

      Poista
  8. Tosi tutulta kuulostaa! Ihana, että asiat järjestyi noin mukavasti.

    VastaaPoista
  9. Kiva, että päivä olikin paljon odotettua parempi. Tuo väsymys on ihan hurjaa. Ja miten sen myös voi unohtaa niin tehokkaasti? Aina hätkähdän näitä blogikirjoituksia lukiessani, että onpa kamalaa. Kun omat taannoiset yliväsymyskaudet olen yrittänyt tehokkaasti unohtaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi sen unohtaa! Niin kuin synnytyskivunkin. Kuka lähtisi tähän hommaan uudestaan, jos kaikki olisi kirkkaana muistissa :-)

      Poista