tiistai 1. lokakuuta 2013

Vaikea lapsuus

Olin muutama vuosi sitten ala-asteeni kuudennen luokan luokkakokouksessa. Oli jännä tavata ihmisiä, joista suurinta osaa en ollut nähnyt noin viiteentoista vuoteen. Harvan kanssa oli enää mitään yhteistä, niin erilaisia polkuja olivat elämämme lähteneet kulkemaan.

Luokkakokouksesta on jo aikaa, mutta eräs asia jäi minua kalvamaan. Eräs luokkatoverini, kutsuttakoon häntä vaikka Villeksi, ei saapunut paikalle. Kutsu oli kyllä tavoittanut hänet, mutta hän ei halunnut nähdä vanhoja luokkatovereitaan, koska oli tullut heidän kiusaamakseen.

Minä hieman järkytyin kuullessani Villen poisjäännin syyn. En nimittäin muista, että Villeä olisi kiusattu. Se on mielestäni kamalaa: onko Villen kiusaaminen ollut minulle niin vähäpätöinen tapahtuma, että olen sen unohtanut? Vai eikö minua silloinkaan kiinnostanut, enkö huomannut? Ville muistaa sen varmasti hyvin. Niin hyvin, että ajatus vanhojen kiusaajien kohtaamisesta tuntuu tukalalta. Minulle tuli paha mieli Villen puolesta. Liian myöhään, mutta paha mieli siitä huolimatta.

Minua ei kiusattu koulussa, joten en voi kuin kuvitella, miltä se tuntuu. En ollut myöskään kiusaaja, en ainakaan se pahin joukon johtaja. Mutta minä menin mukaan. Pelosta, että jäisin itse yksin, hyväksyntää hakien, osallistuin muutaman kerran nimittelyyn ja poissulkemiseen. Silloinkin, kun en osallistunut, seurasin hiljaa vierestä enkä puolustanut kiusattua. En uskaltanut. Se kaduttaa.

Tähän mennessä olette varmaan arvanneet, ettei otsikko viittaa kenenkään yksittäisen ihmisen vaikeaan lapsuuteen. Se viittaa lapsuuden vaikeuteen ylipäänsä. Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu aivan valtava määrä opettelua, eikä vähäisin siitä ole ihmisten kanssa olemisen taito.

Luin hieman järkyttyneenä Helsingin Sanomien artikkelia Joka viides lapsi jää yksin, joka kertoo karua kieltä lasten raadollisesta maailmasta. Lapset omaksuvat omat sosiaaliset roolinsa jo varhain, ja niistä on myöhemmin vaikea päästä irti. Aikuiset vahvistavat näitä rooleja omalla toiminnallaan: eräs artikkeliin haastateltu häiriköksi leimatun pojan äiti puhuu toisten vanhempien suhtautumisesta noitavainona. Sanavalinta on pysäyttävä. Lapsi kiusaa muita lapsia, joiden vanhemmat alkavat kiusaamaan kiusaajaa. Ihan kamala toimintamalli. Mutta osaisinko itse toimia toisin? En tiedä.

Ihmisten kanssa yhdessä toimiminen, erilaisuuden sietokyky, toisen asemaan asettuminen, konfliktien ratkaisu. Hurjan tärkeitä taitoja, ja kovin vaikeita meille aikuisillekin. Katson peiliin ja myönnän, että minun on toisinaan vaikea ymmärtää omistani kovin poikkeavia valintoja. Konfliktitilanteessa saatan olla niin loukkaantunut, etten osaa asettua toisen asemaan. Oikein pahasti tulistuessani primitiivireaktio on antaa takaisin samalla mitalla. Jos se on näin vaikeaa meille, joiden pitäisi toimia roolimalleina, on se varmasti vaikeaa lapsellekin.

Omaa lasta ei voi ulkomaailmalta suojella, eikä pidäkään. Aivan varmasti lapsi tulee kohtaamaan kiusaamista, joko kiusaajana, sivustakatsojana tai kiusattuna. Mikään edellämainituista ei ole mieluisa skenaario, mutta realistisia ne ovat kaikki. Voi, kunpa osaisin itse toimia oikein ja maltilla, sitten kun aika on.

10 kommenttia:

  1. Oon miettinyt tämäntyyppisiä itsekin paljon.

    Ensinnäkin: on ihan hätkähdyttävää, miten moni muistaa tulleensa kiusatuksi siihen nähden, miten harva myöntää kiusanneensa.

    For real? Joku kai sitä kiusaamistakin tekee. Tämä on saanut minut epäilemään, että kaikkein pahimpia ja systemaattisimpia kiusaamistapauksia* lukuunottamatta kyse on varmaan siitä, mistä siinä meidänkin luokallamme oli kyse: kukaan ei halunnut olla ulkopuolella. Sosiaaliset pelit ovat julmia, ja se, mikä omalla kohdalla tekee kipeää ja tuntuu kiusaamiselta voi olla se, mitä seuraavalla viikolla itseämme suojellaksemme tai omaa asemaamme edistääksemme teemme toisille. (Mutta eihän se nyt kiusaamista ole, leikkiä vain. Vai mitä?)

    En minäkään kiusannut, mutta en minä myöskään ollut se, joka olisi ojentanut auttavan kätensä sille vielä vähän enemmän hyljeksitylle tytölle. Ehei. Minä olin vain onnellinen, että juuri sillä hetkellä minä en ollut se vähän enemmän hyljeksitty.

    Olen monta vuotta ollut kauhean onnellinen siitä, että enää ei tarvitse olla ala-asteella, mutta nykyisin onnellisuuttani hieman vaimentaa tieto siitä, että lapsellani se on vielä edessä - ja todennäköisesti sen mukana joku noista kolmesta roolista, jotka mainitsit.

    (Ja mikä rooli sitten olisi paras? Ei mikään. Tiedän vanhempia, jotka mieluummin toivovat lapsestaan kiusaajaa kuin kiusattua, mutta en minä sitäkään osaa. En haluaisi lapselleni sellaista taakkaa, että on satuttanut jotakuta toista. Haluaisin hänestä niin empaattisen, että sellainen olisi taakka.)

    * Tiedän ja tiedostan, että on kiusaamista, joka on ihan hirveää henkistä ja fyysistä väkivaltaa, mutta toivon ja epäilen, että suurin osa kiusaamisena koettu ei kuitenkaan ole sellaista. Onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin, että poistaako se mun vastuuta, etten ollut se primus motor vaan mukana seurailija. Eihän se poista.

      Sekin on mun mielestä hirveän surullista, että on lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää. Sekin voi jättää ison jäljen, vaikkei varsinaista kiusaamista tapahtuisikaan.

      Mä en myöskään toivoisi lapsistani kiusaajaa. Hirveä taakka se on empaattiselle kantaa - toisaalta vielä hirveämpää olisi, että lapsesta kasvaisi niin epäempaattinen, ettei välitä. Mutta kuten sanoin, ja sinä sanoit, mikään noista rooleista ei ole hyvä.

      Poista
    2. Meidän piti täyttää ekalla luokalla kotona sellainen lappu, jossa kysyttiin onko kiusattu. Äitini kertoi, että mä olin kirjoittanut siihen, että mua "lyödään ja hakataan" koulussa. No, ei lyöty eikä hakattu, mutta jätettiin ulkopuolelle aika julmilla tavoilla. Eli joo, kyllä sen muiden käytöksen voi pieni lapsi kokea aika karuna :/

      Ehkä tuon kokemukseni takia tein ekana kouluvuotenani myös jotain, joka lämmittää edelleen sydäntä: pieni minä sääli luokan kiusatuinta poikaa ja kutsui sen meille kotiin leikkimään ja auttoi sitä läksyissä. Muistan, että oli ihan sairaan tylsää leikkiä sen kanssa ja se oli mun mielestä vajaaälyinen (suorittikin sitten ekan luokan uudestaan eli oppimisvaikeuksia oli). Mutta hitto, olinpas mä kiva. En ole enää ihan niin kiva.

      Poista
    3. Tossa linkkaamassani Hesarin jutussa kerrotaan, että lapsi voi tuntea sosiaalisen yksinäisyyden ihan fyysisenä kipuna. Sun kokemus kuulostaa samalta. Kamalaahan se on, aikuinenkin olisi kovilla tuollaisessa.

      Sä oot ollut ihan tosi kiva. Kunpa sunlaisia olisi enemmän.

      Poista
  2. Hyvää pohdintaa. Pysäyttää taas kerran miettimään oman lapsen tulevaa kouluaikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Voihan näitä tulla vastaan jo aiemminkin. Itse pohdin sitä(kin), että miten sitä osaisi itse toimia niin, että olisi osa ratkaisua, eikä osa ongelmaa.

      Poista
  3. Mä sekä kiusasin että olin kiusattu - ja sivustakatsojana. Kiusaajan roolin kanssa on tosi paljon vaikeampaa elää jälkeenpäin. Ja nyt esikoinen on koulussa, ilmeisesti ei vielä missään noista rooleista, mutta varmasti ne on edessä.

    Mielenkiintoista muuten, että Ranskassa ei kiusaamisesta puhuta käytännöllisesti katsoen lainkaan, sille ei oikein ole edes vakiintunutta sanaa. Mä oletan, että ne rupeaa puhumaan siitä kymmenen - kahdenkymmenen vuoden kuluttua (Pohjoismaissa keksityt syhteiskunnalliset jutut kyllä aina tulee sinne, mutta melkoisella viiveellä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tuli mieleen (ei sun kommentista, vaan tätä aihetta miettiessä) yksi varsin epämiellyttävä ajatus. Nimittäin koulushoppailu.

      Olen itse aina ollut lähikoulun puolesta koulushoppailua vastaan, mutta sitten mietin, että haluaisinko käydä tasa-arvotaistelua omilla lapsillani, jos heidän lähikoulunsa olisi ns. ongelmakoulu. En varmaan haluaisi.

      Poista
  4. Huomaan, että oman tyttäreni lähestyessä kouluikää olen alkanut pelätä sitä, että hän tulee kiusatuksi. Olin itse koulukiusattu, eniten luokat 3-9, mutta myös eskariajoilta on muistoja yksinjäämisestä. Kuitenkin minulla oli aina myös hyviä ystäviä. Tekisin mitä vaan, ettei omien lapsieni tarvitsisi kokea yksinäisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että itse kullakin ajatukset kääntyy enemmän siihen suuntaan, jahka koulutaival tulee omien lasten osalta ajankohtaiseksi. Se herättää ikäviä muistoja omasta lapsuudesta, varmaan jokaisella. Tietysti jos on itse kokenut kiusaamista, voivat muistot olla erityisen kipeitä, ja huolet myös.

      Mä en oikein tiedä, miten yksinäisyyttä tai kiusaamisen kohtaamista voisi oman lapsen kohdalla estää. Paitsi tietysti niin, että yrittää säilyttää lapseen hyvän keskusteluyhteyden. Mutta ennalta ei varmaan voi ehkäistä. Huoh.

      Poista