perjantai 29. marraskuuta 2013

Vihaiset linnut leikkipuistossa

Ajattelin Älä osta mitään -päivän kunniaksi kirjoittaa vähän materiasta. Osui nimittäin silmiini päivän Helsingin Sanomista juttu Angry Birds ja Muumi -leikkipuistoista. Tai oikeammin siitä, miten Helsingin päättäjät eivät sellaisia kaupunkiimme halua. Ei siinä mitään, en minäkään halua, mutta se mikä kiinnitti huomioni oli, että brändätyt leikkipuistot maksavat kaupungille 10-20 % enemmän kuin brändäämättömät.

Mitä en tässä nyt tajua?

Olin nimittäin naiivisti kuvitellut, että brändinhaltijat tapaavat maksaa mainostilasta. Mutta kun kyse on leikkipuistosta, ja mainonnalle alttiista lapsista, niin rahavirrat kulkevatkin toiseen suuntaan, veronmaksajien taskusta mainostajalle.

Vai onko jonkun mielestä Angry Birds / Muumi / Hello Kitty / Cars / mitänäitänyton -teemapuisto jotain muuta kuin lapsiin kohdistettua mainontaa?

Bränditön leikkipuisto

Hesarin jutussa todetaan, että "Kaarinassa muumit ja Espoossa linnut houkuttelevat kävijöitä yli kuntarajojen". Mutta onko leikkipuiston tarkoitus houkutella muita kuin oman lähialueensa kävijöitä? Mitä hyötyä on kaupungille tai kaupungissa asuville lapsiperheille siitä, että leikkipuistoissa käydään kuntarajojen ulkopuoleltakin? Ei sillä, että siitä mitään haittaakaan olisi, mutta miksi sellaisesta houkuttelevuudesta pitää maksaa 10-20 % enemmän kuin brändittömästä leikkipuistosta?

Ymmärrän kuvion houkuttelevuuden leikkitelineitä valmistavalle yritykselle, ja brändillänsä leikkipuistot kuorruttavalle yritykselle, mutta sitä en kyllä tajua, mitä kaupunki tai veronmaksaja näistä teemapuistoista hyötyy. Oman kotikaupunkini osalta olen tyytyväinen rakennusviraston päätökseen olla lähtemättä moiseen, mutta yleisellä tasolla ihmettelen, miten mikään kaupunki haluaa teemapuistoista maksaa. Osaako joku vääntää rautalangasta?

Nimimerkillä Kukkahattutäti ei tajua.

maanantai 25. marraskuuta 2013

3 kasvatusaiheista linkkivinkkiä

Käsi ylös, kuka ei ole koskaan huutanut lapselleen? Niin arvelinkin. Huutamisesta tulee ihan kamala olo, eikä se yleensä edes auta. Ei lapsi tottele sen paremmin, vaikka kuinka karjuisin, ja lopulta meillä on vain kaikilla entistä pahempi mieli. Jos sinuakin harmittaa turha ärjyminen, kannattaa lukea tämä:

10 Things I Learned When I Stopped Yelling at My Kids

Itseeni kolahtivat ainakin seuraavat oivallukset:
Jos pystyn olemaan huutamatta julkisesti, pystyn siihen myös kotona.
Lapsi on ihminen siinä missä minäkin: välillä hyväntuulinen, välillä mörrimöykky. Kuten minä, hänkään ei pidä siitä, että hänelle huudetaan.
Huutaminen ei toimi.
Usein syy huutamiseen löytyy minusta, ei lapsesta. Lapsi ei ole minun huonon tuuleni purkukanava (ei ainakaan pitäisi olla).

**

Yritin jokin aika sitten kirjoittaa tekstiä siitä, miten lasta pitäisi mielestäni kohdella yhtä kunnioittavasti kuin aikuista. Tekstistä ei oikein tullut mitään, mutta onneksi Kodin kuvalehden toimittaja osasi sanoa kaiken, ja vieläpä hauskasti.

10 vinkkiä: Kasvata itseäsi kuten lastasi

Tätä tekstiä on jaettu Facebookissa 16 tuhatta kertaa, joten tokkopa se kenellekään uutena tulee. Jaan silti, koska teksti sisälsi painavaa ajatusta, vaikka olikin kieli poskessa kirjoitettu. Oma suosikkini: "Älä niin pienestä itke. Hermostu vain järkevistä asioista, kuten sodista, saasteista ja sairauksista. On älytöntä kiukutella jostain pienestä, kuten siitä, jos kompastuu, nukkuu huonosti, mokaa töissä, housut puristavat mahan kohdalta tai paras ystävä lyö lapiolla päähän. Sitä paitsi läheisiäsi nolottaa, kun romahtelet julkisilla paikoilla."

**

Kolmas ja viimeinen linkkivinkkini on kirjoitettu enemmän työelämä- kuin lastenkasvatusnäkökulmasta, mutta mielestäni palautteen antamisen ja vastaanottamisen taito on hyödyllinen kaikkialla, missä ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Palautteen antamisen ja vastaanottamisen opas

"Turvattomissa kodissa ja työyhteisöissä, joiden ilmapiiriä hallitsee pelko tai välinpitämättömyys, ei anneta palautetta.

Ajatellaan, että myönteistä palautetta ei kannata antaa, koska se on ikään kuin itseltä pois tai palautteen saaja tulee vain entistä ylpeämmäksi. Kriittistä palautettakaan ei voi antaa, koska toinen suuttuu ja itselle tulee vain riidanhaastajan leima."

Tunnistan itsestäni jälkimmäisen. Minulla on monessa kohtaa jäänyt kokemus, että kriittistä palautetta seuraa suuttumus, joten kritiikkiä ei kannata antaa. Artikkelin lukemisen jälkeen tuumin, josko suuttuminen onkin seurausta siitä, etten osaa antaa kriittistä palautetta? Artikkelin 14 kohdan listasta kompastun ainakin kuuteen. Jäin pohtimaan sitäkin, mikä on tavoitteeni palautetta antaessani. Onko se aikaansaada muutosta toisen käyttäytymisessä? Vai vain purkaa omaa loukkaantumistani? Jälkimmäinenhän ei johda mihinkään hyvään, mutta ensimmäinen sen sijaan voi oikein esitettynä saada aikaan paljon.

**

Herättivätkö yllä olevat jotain ajatuksia? Olisi mukava tuumailla yhdessä!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Positiivisuusharjoitus

Riikka Venäläinen kiitti tänään Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla tamperelaista Elina Sahlgrenia mielipidekirjoituksesta, jossa tämä kertoi väsyneensä huonoihin uutisiin. "Ikävistä asioista kertomatta jättäminen ei tekisi maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi, päinvastoin. Sen sijaan hyvät uutiset voisivat parantaa maailmaa vähentämällä turhaa pelkoa, voimattomuutta ja toivottomuutta", Venäläinen kirjoittaa, ja kolumninsa lopussa lupaa vastedes yrittää lujemmin kertoa myös ilosta, onnistumisesta ja muutoksesta parempaan.

Tulin Venäläisen kolumnista iloiseksi, ja hieman mietteliääksi itsekin. Tämä marraskuu on saanut minut kovin alavireiseksi, vaikka ilon ja onnen hetkiäkin on päivittäin. Tartun liian herkästi pahaan mieleen ja jään sitä hellimään, motkotan huonoja yöuniani ja harmaita sadepilviä taivaalla, harmistun netin ikävistä kirjoituksista enkä huomaa, etten ole positiivisuuden airut itsekään.

Jos Riikka Venäläinen yrittää, niin yritän minäkin. Tämän päivän lehdestä löytyi jo monta hyvän mielen juttua:
  • Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin (Eksote) mielenterveys- ja päihdepalveluja johtava Timo Salmisaari on saanut vietyä läpi uudistuksia, jotka ovat parantaneet palvelua JA säästäneet rahaa. Salmisaarella on ollut rotia viedä uudistuksensa läpi, vaikka alkuun oma henkilökunta vastusti kiivaasti, tappouhkauksiin saakka, eikä paikallispoliitikoilta herunut tukea. "Kun ihmisellä on hätä, häneltä ei voi vaatia, että hän osaa etsiä oikean palveluluukun. Ihmistä hoidetaan sen hetkisen tarpeen eikä diagnoosin mukaan", Salmisaari kiteyttää. Ihanaa, että tällaisia rohkeita ja eteviä uudistajia löytyy.
  • Urheilutoimittaja Tapio Suominen kertoo avoimesti mielenterveysongelmistaan, ja toivottavasti onnistuu siten hieman hälventämään sitä stigmaa, mikä mielen järkkymiseen vielä tänäkin päivänä liittyy. Suomisen kertomus työnantajan suhtautumisesta ilahdutti erityisesti: Suomisen töihn paluu suunniteltiin Ylessä yhdessä lähimmän esimiehen ja talon johtavan lääkärin kanssa. Masennukseen suhtauduttiin kuin mihin tahansa elämän alamäkeen: "lääkäri oli sanonut, ettei ole vielä koskaan tavannut työntekijää, jonka työpanos olisi koko ajan sataprosenttinen. Yhdellä on krapula, toisen vauva on valvottanut, kolmannella on flunssa. Sellaista elämä on", jutussa kerrotaan.
  • Minua ilahduttavat myös jutut, joissa positiivisella tavalla nostetaan ihmisiä esiin ja kiitetään heitä elämäntyöstään. Tällainen juttu on Hesarin Suomen kansallisaarre -äänestys. Kansallisaarre on henkilö, joka "ravistelee, nostaa arjen yläpuolelle ja sallii meidän nauraa, joko itselleen tai meille kaikille". Omat suosikkini lehden 50 ehdokkaasta ovat Jörn Donner, Elisabeth Rehn, Esa Saarinen ja Raimo Sailas. Kyllä ne muutkin ehdokkaat hyviä olivat.
 


Löytyy niitä ilon aiheita päivän lehden ulkopuoleltakin:
  • Radio Aallon akustinen herättää lempeästi sunnuntaipäivään.
  • Eiliset treffit puolison kanssa. Hyvää ruokaa, mukavia ihmisiä ja aikaa yhdessä ilman lapsia. Edellisestä kerrasta olikin jo vierähtänyt tovi.
  • Appivanhemmat, jotka viihtyivät lasten kanssa sen aikaa, kun me miehen kanssa vietimme vapaailtaa. Lapset, jotka viihtyivät mummin ja vaarin kanssa niin hyvin, että lähdemme hyvillä mielin uudestaankin.
  • Ulkona paistaa aurinko. Pakkanen on tehnyt lätäköihin jääkuoren, jonka särähtäminen rikki askeleen alla on parasta hupia.
  • Juuri nyt minä olen kotona yksin. Kohta painan julkaise-nappia ja lähden hetkeksi ulos, yksin.
  • Iltapäivällä menemme joulukadun avajaisiin, näemme ystäviä ja saatamme nähdä Joulupukinkin.

Noin. Se ei ollut edes vaikeaa. Mukavaa päivää myös teille ruudun sillä puolen!

Edit klo 13:38 lisäsin kuvan ja täydensin tekstiä

lauantai 23. marraskuuta 2013

Silitetyt kauluspaidat ja muita rakkaudentekoja

Äidilläni on tapana tuhahdella naisille, jotka silittävät miestensä kauluspaitoja. Olen tulkinnut silittämisen tarkoittavan äidilleni nykypäivän vastinetta nyrkin ja hellan välillä olosta. Itse hän ei ole paitojen silittämiseen ikinä ryhtynyt (se homma oli hänen kolmella tyttärellään). Muistelen paitojen silittämisestä olleen jonkinlaista kohua myös Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjan aikoihin. Että on se Jenni muuten tossun alla, kun Saulin paitoja silittelee.

Minä en silitä mieheni kauluspaitoja, koska sain silittämisestä tarpeekseni lapsena. Teen hänelle ruokaa. En siksi, että se on vaimon tehtävä tai että mieheni sitä minulta vaatii, vaan koska pidän ruuan laittamisesta ja se on minun tapani osoittaa, että välitän. Toki on muitakin tapoja, kuten välittämisen ihan suoraan sanominen (teen sitäkin), mutta ei ruuanlaitto mielestäni mitenkään huono rakkaudenteko ole. Oikeastaan kun mietin rakkautta, niin se on minulle enemmän arjen tekoja kuin sanoja. Kyllä sanatkin tärkeitä ovat, mutta ilman tekoja sanat jäävät tyhjiksi.

The Ironing Man (kuva täältä)


Minä puolestani saan melkein joka aamu nukkua siihen asti, kun aamiainen on valmis. Mies pesee ja pukee lapset ja laittaa meille aamiaista, jonka syömme koko perhe yhdessä. Rakkaudenteko tämäkin, ja ihana sellainen (kiitos, rakas!).

Myönnän, että joskus paljon nuorempana ajattelin, että tasa-arvoa olisi sellainen, etten tee "naismaisia" juttuja. Sen jälkeen ajattelin, että itsenäisyyttä on se, että teen kaiken itse. Sittemmin olen ymmärtänyt, että se ei ole keneltäkään pois, jos minä tykkään imuroida ja leipoa pullaa, tai annan toisen pitää minusta huolta.

Arvaatte varmaan, että minun mielestäni on turha tuhahdella perheiden sisäiselle työnjaolle, etenkään jos ei tiedä, ollaanko siihen perheen sisällä tyytyväisiä. Minusta äärimmäistä tehtävien tasajakoa tärkeämpää on se, että puolisot haluavat ilahduttaa toisiaan tekemällä pieniä mukavia asioita. Tai vanhemmat lapsiaan, tai lapset vanhempiaan. Tietysti tärkeää on, että kaikki osallistuvat, ja että työmäärän koetaan menevän suurin piirtein tasan.

Se, kuka silittää kenenkin kauluspaidat, on lopulta aika merkityksetöntä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Onnenhetkiä

Aamulla herään siihen, kun vauvan hengityksen tasainen tuhina muuttuu iloiseksi tohinaksi. Kurkkaan pinnasänkyyn, ja sieltä minua tervehtii hymy, joka ulottuu varpaisiin saakka.

Kannan vauvan keittiöön, jossa esikoinen tervehtii meitä iloisen yllättyneesti: "Äiti! Vauva!" ja haluaa antaa vauvalle suukkoja.

Vauva hymyilee katsellessaan esikoisen touhuja. Välillä pääsee iloinen nauru. Esikoinen huomaa saaneensa yleisöä, ja rupeaa toden teolla temppuilemaan. Vauva palkitsee esityksen hörönaurulla, joka täyttää koko huoneen.

Esikoinen puuhailee omassa huoneessaan. Äkkiä huomaan hänen laulavan. Laulua, jonka olen keksinyt itse ja laulanut hänelle vauvasta saakka. En kehtaa toistaa sanoja tässä, mutta mukana on paljon hellittelynimiä ja adjektiivit suloinen ja kultainen.

Leikkipuistossa esikoinen kaatuu ja puraisee huulensa halki. Itkun lomassa hän sopertaa "voi pientä parkaa" ja itkun loputtua kysyy (itseltään? minulta?) "helpottiko?"

Olen suihkun jälkeen puolipukeissa vessassa, kun esikoinen tulee taputtamaan vatsaani. "Äidillä on hieno pallo!" Niin on, minä totean, ja ihastelemme vatsaani hetken yhdessä.


Leluteekin Emilia kirjasi blogiinsa onnenhetkiä arjesta lasten kanssa. Minä päätin tehdä saman, vaikka arjen onnea on vaikea kuvata listana tapahtumista. Vaikka oma sydän niissä hetkissä pakahtuukin, sanat eivät riitä kuvaamaan tunnetta. Ulkopuoliselle lapsen hassu ilme, tai meidän yhteinen leikkimme saattaa vaikuttaa yhdentekevältä. Ehkä te kuitenkin saatte hetkistä kiinni?

Tänään taivas on harmaa ja päivänvalo heiveröistä. Esikoinen on toista päivää flunssassa. Lieneekö orastava tauti joka minunkin hartioitani jumittaa, vauvan kantamisen lisäksi. En silti vaihtaisi tätäkään päivää pois. Kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, mutta onnentäyteisiä ne ovat jokainen.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sankaritarina

Kuva: Täti-ihminen


Lapsena minulla oli toisinaan tapana intoutua väittelyyn siitä, kuka supersankareista on paras. Se oli vähän typerä väittely, sillä "paras" on melko epämääräinen termi, ja lapset jokseenkin yksitoikkoisia väittelykumppaneita (minä mukaanlukien). Keskustelusta tuli nopeasti sellainen "mun supersankari on vahvempi kuin sun supersankari" -jankutus, joka ei ottanut loppuakseen ennen kuin joku lopulta juoksi kotiin itkien "äiti, muut lapset ei ymmärrä olevansa väärässä".

No joka tapauksessa. Paras supersankareista on Batman. Teräsmieshän on oikeasti avaruusolento, ja Hämähäkkimies nörtti, joka joutui hämähäkin puremaksi. Batman sen sijaan on huippuälykäs, omaa valokuvamuistin, on taistelulajien mestari, ja viileä myös siviilissä filantrooppi Bruce Waynenä. Ja ovathan ne vekottimet aika makeita, puhumattakaan Bat-mobiilista. Pyhä jysäys!

Vaikka onhan Batman oikeasti vähän surullinen hahmo kostaessaan vanhempiensa kuolemaa uudestaan ja uudestaan ja asustaessaan siellä synkässä kartanossaan ihan yksin.

Silti minun on helppo ymmärtää, miksi Miles Scott esitti toiveekseen olla juuri Batman yhden päivän ajan. Joko olette kuulleet pojasta, josta koko some kuhisee? Miles Scott on 5-vuotias poika, joka sai leukemiadiagnoosin puolitoistavuotiaana. Make-a-wish -säätiö toteutti pojan toiveen päästä Batmaniksi, ja yhden päivän ajan San Fransisco muuttui Gotham Cityksi, jossa pahiksia juoksenteli ympäriinsä.

Pystyn hyvin samaistumaan pienten ja isompienkin lasten supersankari-viehtymykseen, olenhan sen itsekin kokenut. Minun supersankariviihteen kulutukseni oli huipussaan teini-ikäisenä, jolloin koin olevani kovin yksin ja turvaton vanhempieni avioeroa edeltäneinä riitaisina vuosina. Jotain kovin lohdullista oli siinä kaikkivoipaisuudessa ja voittamattomuudessa. Epärealistista, mutta lohdullista.

Mutta se minusta, takaisin Miles Scottiin. Tämän tarinan sankari ei ole Batman, eikä edes Make-a-wish -säätiö, vaan Miles ja hänen perheensä. Päivä Batmanina oli arvokas ennen kaikkea siksi, että sillä juhlittiin Milesin leukemiahoitojen päättymistä. Miles muistaa päivänsä supersankarina varmasti loppuelämänsä. Olkoon se pitkä ja täynnä ilon ja onnen hetkiä.

**

Tällaista tekstiä on mahdoton kirjoittaa ilman muistutusta siitä, että myös suomalaiset lapsipotilaat tarvitsevat apua. Arjen sankariteon voit tehdä lahjoittamalla rahaa uudelle lastensairaalalle.

**

Tämä teksti on osa ainekirjoitushaastetta, johon kuka tahansa blogilainen voi osallistua. Haasteen kehittelivät nerokkaissa päissään Siina ja Liina, ja tämänkertaisen tehtävänannon takana on Täti-ihminen. Minun aiemmat aineeni löydät tunnisteen ainekirjoitushaaste takaa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

It takes a village

Minä pidän Jani Kaaron kolumneista. Hesarin tiedetoimittajalla on hyviä ja perusteltuja näkemyksiä, jotka usein liittyvät lasten kasvatukseen. Kaaron viimeisin kolumni kuitenkin jätti minut epämiellyttävään hämmennyksen tilaan.

Kaaro vie lukijan jälleen kerran alkuperäiskansojen pariin, tällä kertaa tutustumiskohteena on Kongon Efe-pygmit. Kaaron mielestä meillä olisi opittavaa siitä, miten pygmivauvat ovat syntymästään lähtien ympäröity ihmisillä - muillakin kuin omilla vanhemmilla. Vastasyntynyt kiertää koko kylän sylit läpi, ennen kuin äiti saa hänet syliinsä. Imeväistä imettävät kaikki kylän imettävät naiset, ei vain oma äiti. Lapset viettävät enemmän aikaa kylän muiden aikuisten hoidossa kuin oman äitinsä. Ehkä siksi lapsi kutsuu kylän kaikkia naisia äidiksi.

Efelapset eivät Kaaron kertoman mukaan juurikaan kärsi sisarkateudesta, ja oppivat pienestä pitäen toimimaan erilaisuuden kanssa, koska heitä on hoitanut joukko erilaisia aikuisia. Kaaro sanookin, että tämä suomalainen tapa, jossa toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa, on luonnoton. Efe-pygmien varhaista sosiaalistumista ei korvaa vauvamuskari tai perhekerho.

Kuten aina Kaaron kolumneja lukiessani, nyökyttelen taas: samaa mieltä. Mutta sitten tulee se mutta. Kaaron ajatuksessahan ei sinänsä ole mitään uutta. Kaikki me olemme varmasti kuulleet sanonnan it takes a village to raise a child. Yhteisöllisyyden katoamista surkuttelevat muutkin kuin lapsista huolestuneet (luulen, että efeillä olisi jotain opetettavaa myös vanhustenhoidosta).

kuva: Fotolia

Vaikka Suomessa ollaankin kaukana Efeistä, ei meillä tarvitse mennä kovin montaa sukupolvea taaksepäin päästäkseen aikaan, jossa lapsen kasvatukseen osallistui jos ei koko kylä, niin koko lähisuku. Samassa huushollissa saattoi asustaa neljäkin sukupolvea ja tädit, sedät, kälyt, langot ja serkut myös. Lapsilla oli leikittäjiä ja leikkitovereita, vanhemmilla apukäsiä kasvattamiseen. Sisaruksiakin oli enemmän kuin tänään. Ei tullut yksinäistä äidillä eikä lapsella. Sellaisessa ympäristössä oli varmaankin helppoa oppia jakamista, auttamista ja erilaisten tapojen hyväksymistä.

Tänään on toisin. Lapsen tai lasten kanssa kotona olo on yksinäistä. Leikkipuiston satunnaisseura ei korvaa samassa talossa leikkiviä serkkuja, eikä päiväkodin hoitaja kylännaista, jonka lapsi on tuntenut vauvasta saakka. Omasta mielestäni meidän perheellä on asiat hyvin, kun lähellä asuvista serkuista on leikkiseuraa, isovanhemmat tarjoavat hoitoapua ja meidän lapsilla on ainakin kymmenen tuttua ja turvallista aikuista, joiden hoitoon isomman voi jättää läpsystä (pienemmänkin voisi, jos joukossa olisi imettäviä naisia kuten efeillä). Samassa rapussa asuu mukavia lapsiperheitä, joista saa päiväkahvi- ja puistoseuraa. Minusta on mukavaa olla lapsilleni se kaikkein tärkein, mutta ihanaa on myös huomata, että lapset kiintyvät muihin aikuisiin ja isompi viihtyy tätiensä seurassa niin hyvin, ettei edes huomaa vanhempiensa poissaoloa. Samalla tiedän, että kaikilla lapsiperheillä ei ole tällaista turvaverkkoa, vaikka kuinka sellaista toivoisi.

Syy, miksi hämmennyin Kaaron kolumnista oli, että se tarjoaa haavekuvan ilman realistista ratkaisua. Koska onhan se niin, että tämä meidän länsimainen luonnoton lastenkasvatusympäristömme on sellaisen kehityksen lopputulosta, josta harva olisi valmis luopumaan. Efeihin tarkemmin tutustumatta arvaan, että ehkäisy on yksi näistä asioista: kun lapsia on paljon, hoitajia on paljon (myös vanhemmat lapset toimivat hoitajina). Kun lisääntymisikäiset naiset tekevät koko ajan lapsia, on kylässä koko ajan tarjolla imettäjiä (arvaan, että taaperoimetys ei Efejen keskuudessa ole mikään kummastus). Työnteko on toinen asia: Efe-naiset eivät lähde kodin ulkopuolelle töihin, vaan lapset kulkevat mukana töissä (joka lienee jotain ihan muuta, kuin meikäläisten toimistotyö).

(Luonnoton on muuten sanavalintana hieman hämäävä, sillä se ei aina ole paha asia. Antibiootti on luonnoton asia, samoin se, ettei ihmisen tarvitse kuolla keuhkokuumeeseen. Jotkut luonnottomat asiat olemme valmiita hyväksymään mukisematta, jopa kaipaamme niitä. Toisten kohdalla on kenties paikallaan esittää kysymys, onko luonnottomuus sittenkin you win some you lose some -asia, vai jopa win-win -asia.)

Ihminen on laumaeläin. Uskon, että sekä lapset että aikuiset hyötyisivät tiiviimmästä yhdessäolosta. Mutta miten sen saavuttaisi?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Päiväni murmelina. Ja kuvina.

8:57
10:19
11:42
12:37
12:49
13:22
14:14
15:25
15:26
16:00
16:34
16:47
18:50





Jennijeen hauskan idean kierrätystä. Viimeksi kesäisiä kuvia seesteiseltä odottajalta, nyt suttuisia kännykkäkameraotoksia kahden äidiltä. Kuvat viime perjantailta, mutta voisivat olla miltä tahansa päivältä.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Lelut kiertoon

Meillä on viime päivinä palattu pahvisten ensikirjojen pariin. Kun kuukausikaupalla on luettu Myyrää, Richard Scarryn Touhula-kirjoja ja Tatua ja Patua, niin nyt esikoinen kantaa luettavaksi Naperon kuvasanakirjaa. Taantumisen syy on yksinkertainen: kaivoin pahvikirjat esiin varastosta, jossa ne ovat olleet odottamassa kuopuksen lukuhetkiä. Esikoiselle unohtunut kirja on uusi kirja, ja uusi kirja voittaa vanhan kirjan 6-0, vaikka kuinka pahvinen olisikin.

Olen huomannut saman ilmiön kirjaston kirjoilla. Uusia lainoja luetaan kyllästymiseen asti, kunnes ne korvataan vielä uudemmilla lainoilla. Epäilen myös, että mummilassa ja serkkulassa viihtymisen taustalla ovat paitsi mukavat sukulaiset, myös lelut, joita ei kotoa löydy. Uusi lelu on parempi kuin vanha lelu. Vieras lelu on parempi kuin oma lelu.

Olen huomannut sellaisenkin, että kotona olevien lelujen määrällä ei ole väliä: leikkeihin päätyy aina vain muutama suosikki. Meillä on leikitty pitkään lähinnä junaradalla, autoilla ja puupalikoilla. Tästä havainnostani innostuin kokeilemaan pitkään päässä muhinutta ajatusta: jos osa leluista olisi aina varastossa, tuntuisivatko ne taas uusilta kun ne sieltä parin kuukauden jälkeen palauttaa leikkeihin? Jos ottaisi käyttöön rotaation, jossa varastosta leluja palautettaessa sinne myös aina vietäisiin jotain, pystyisikö lelujen määrää rajoittamaan?


Tein nyt niin, että keräsin pois kaikki ne lelut, joilla lapsi ei juurikaan leiki. Tein sen lupaa kysymättä ja neuvottelematta. Toistaiseksi lapsi ei ole huomannut. Ajattelin palauttaa lelut käyttöön sen jälkeen, kun syntymäpäivä- ja joululahjaleluista on uutuudenviehätys kadonnut. Eli katsotaan tilannetta joskus helmikuussa.

Harrastatko sinä tällaista lelujen kierrätystä varastosta leikkeihin? Miten se teillä toimii? Vähän vanhemman lapsen kanssa pitää ehkä neuvotella lelujen poisviemisestä?



Samaan teemaan liittyen pieni tunnustus: minä en hankkinut 2-vuotiaallemme syntymäpäivälahjaa. Kyse ei ole mistään kulutuskriittisestä kannanotosta, vaan en yksinkertaisesti ole ehtinyt. Tai olisin kai ehtinyt, mutta olen priorisoinut muita asioita, kuten juoksulenkkejäni ja unta. En ole ihan varma, mitä mieltä olen tästä lahjattomuudesta. Tunnen itseni vähän tuhmaksi äidiksi, vaikka lapsi tuskin huomaa, että jäi jostain paitsi. Olisin joka tapauksessa hankkinut jotain hyödyllistä, eli lapsen näkökulmasta tylsää, kuten kerhorepun. Sen voin hankkia myöhemminkin.

Mielestäni lahjoja tärkeämpää on juhlapäivän ja sankarin huomioiminen. Vaikka varmasti on niin, että tulevina vuosina lapsi osaa jo kiinnittää huomiota siihen, mitä lahjoja saa ja keneltä. Eli ei tästä lahjattomuudesta ole meille tapaa tulossa. Ei, vaikka haluaisinkin opettaa lapsilleni sellaisiakin arvoja, ettei tavara ole kaikki kaikessa. Ja vaikka haluaisinkin pitää taloutemme lelumäärän jotenkin hallinnassa.

Miten teillä suhtaudutaan tavaraan? Yritätkö hallita lelujen määrää, vai annatko vain uusien tulla vanhojen jäädessä? Missä vaiheessa lapsi itse oppii haluamaan tavaraa? Meidän 2-vuotiaamme ei vielä osaa, vaan on lukenut joulun alla postiluukusta tipahtaneita lelukuvastoja kirjoina. Eikä muuten huomannut sitäkään, kun "kirjat" yön pimeydessä hävisivät paperinkeräykseen.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Uudissanoja

Jäätelökarhu (kuva täältä)

Mittarilusikkasarja (kuva täältä)

Kippisauto (kuva täältä)

Allimoottori (kuva täältä)

Pannarikakku (kuva täältä)

Ampsilanssi (kuva täältä)

Saisinko pitää nämä sanat? Ovat niin suloisia, ei tee mieli korjata.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Kaamos

Minun tekisi mieli sanoa, etten juurikaan välitä marraskuusta, mutta se ei pitäisi paikkaansa, sillä minusta tuli marraskuussa äiti, ja siksi se on ehkä paras kaikista kuukausista. Marraskuu, ja heinäkuu tietysti myös, jolloin minusta tuli toistamiseen äiti.



Vaikka onhan tämä vuodenaika kieltämättä aika harmaa, noista kahdesta elämäni valosta huolimatta. Yritän silti olla marmattamatta, ja etsin hopeareunusta: kotona lasten kanssa pääsen ulos joka päivä, nauttimaan päivänvalosta (auringonvalo olisi vielä parempi, mutta sillä mennään, mitä on saatavilla).

Olkoonkin, että siellä ulkona joutuu usein sadepäivinä lusimaan yksin. Tänäänkin saimme leikkipuiston kokonaan itsellemme. Missä te muut lasten kanssa kotona olevat vietätte sadepäivät?


Lastenpsykiatri Sinkkonen kertoi televisiossa, että lapsen pitää päästä purkamaan normaalia aggressiivisuuttaan leikkimällä fyysisiä leikkejä. Se onneksi onnistui tyhjässäkin puistossa: lapsi juoksi vesilammikolta toiselle, eikä olisi millään malttanut lähteä leikeistään kotiin. Silmän välttäessä joi kuravettä. Minä sain happea ja raitista ilmaa, ja vauvan nukkumaan.

Happihyppelyn jälkeen jaksamme kaikki neljän seinän sisällä taas vähän paremmin. Etenkin minä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kansallinen kateuspäivä

Perjantaina kaikki lehdet huusivat samaa tarinaa. Melu jatkui Facebookissa. Katso kuka tienaa eniten! Tuokin saa noin paljon enemmän kuin minä! Tuloerot! Johtajien palkat!



Hohhoijaa. Miksei näitä juttuja ikinä kirjoiteta siitä näkökulmasta, kuka maksoi eniten veroja? Ja mitä niillä verorahoilla saa: kuinka monta kilometriä moottoritietä, montako valaistua hiihtolatua, kuinka monta päiväkotipaikkaa, minkä verran vesiputkia.

Hesarikin otsikoi tarkoitushakuisesti "Sama veroprosentti, aivan eri tulot" juttunsa, jossa verrataan noin viisikymmentätuhatta vuodessa ansaitsevan opettajan ja satoja tuhansia vuodessa pääomatuloja tienaavan yrittäjän veroprosenttia. Se on sama, noin kolmekymmentä. Maksetut verot ovatkin sitten ihan eri asia, mutta niistä ei jutussa kerrota (menisi hyvä pointti vähän pilalle, arvaan). Opettaja maksaa veroja noin 15 000 euroa ja yrittäjä rapiat sata tonnia enemmän. Ensimmäisen veroilla maksetaan 1,5 lapselle päiväkotipaikka, jälkimmäisen veroilla liki kymmenkertainen määrä.

En ole ikinä osannut samaistua ajatukseen, että minua enemmän tienaavien rahat olisivat minulta pois. Päinvastoin, olen saamapuolella.