maanantai 25. marraskuuta 2013

3 kasvatusaiheista linkkivinkkiä

Käsi ylös, kuka ei ole koskaan huutanut lapselleen? Niin arvelinkin. Huutamisesta tulee ihan kamala olo, eikä se yleensä edes auta. Ei lapsi tottele sen paremmin, vaikka kuinka karjuisin, ja lopulta meillä on vain kaikilla entistä pahempi mieli. Jos sinuakin harmittaa turha ärjyminen, kannattaa lukea tämä:

10 Things I Learned When I Stopped Yelling at My Kids

Itseeni kolahtivat ainakin seuraavat oivallukset:
Jos pystyn olemaan huutamatta julkisesti, pystyn siihen myös kotona.
Lapsi on ihminen siinä missä minäkin: välillä hyväntuulinen, välillä mörrimöykky. Kuten minä, hänkään ei pidä siitä, että hänelle huudetaan.
Huutaminen ei toimi.
Usein syy huutamiseen löytyy minusta, ei lapsesta. Lapsi ei ole minun huonon tuuleni purkukanava (ei ainakaan pitäisi olla).

**

Yritin jokin aika sitten kirjoittaa tekstiä siitä, miten lasta pitäisi mielestäni kohdella yhtä kunnioittavasti kuin aikuista. Tekstistä ei oikein tullut mitään, mutta onneksi Kodin kuvalehden toimittaja osasi sanoa kaiken, ja vieläpä hauskasti.

10 vinkkiä: Kasvata itseäsi kuten lastasi

Tätä tekstiä on jaettu Facebookissa 16 tuhatta kertaa, joten tokkopa se kenellekään uutena tulee. Jaan silti, koska teksti sisälsi painavaa ajatusta, vaikka olikin kieli poskessa kirjoitettu. Oma suosikkini: "Älä niin pienestä itke. Hermostu vain järkevistä asioista, kuten sodista, saasteista ja sairauksista. On älytöntä kiukutella jostain pienestä, kuten siitä, jos kompastuu, nukkuu huonosti, mokaa töissä, housut puristavat mahan kohdalta tai paras ystävä lyö lapiolla päähän. Sitä paitsi läheisiäsi nolottaa, kun romahtelet julkisilla paikoilla."

**

Kolmas ja viimeinen linkkivinkkini on kirjoitettu enemmän työelämä- kuin lastenkasvatusnäkökulmasta, mutta mielestäni palautteen antamisen ja vastaanottamisen taito on hyödyllinen kaikkialla, missä ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Palautteen antamisen ja vastaanottamisen opas

"Turvattomissa kodissa ja työyhteisöissä, joiden ilmapiiriä hallitsee pelko tai välinpitämättömyys, ei anneta palautetta.

Ajatellaan, että myönteistä palautetta ei kannata antaa, koska se on ikään kuin itseltä pois tai palautteen saaja tulee vain entistä ylpeämmäksi. Kriittistä palautettakaan ei voi antaa, koska toinen suuttuu ja itselle tulee vain riidanhaastajan leima."

Tunnistan itsestäni jälkimmäisen. Minulla on monessa kohtaa jäänyt kokemus, että kriittistä palautetta seuraa suuttumus, joten kritiikkiä ei kannata antaa. Artikkelin lukemisen jälkeen tuumin, josko suuttuminen onkin seurausta siitä, etten osaa antaa kriittistä palautetta? Artikkelin 14 kohdan listasta kompastun ainakin kuuteen. Jäin pohtimaan sitäkin, mikä on tavoitteeni palautetta antaessani. Onko se aikaansaada muutosta toisen käyttäytymisessä? Vai vain purkaa omaa loukkaantumistani? Jälkimmäinenhän ei johda mihinkään hyvään, mutta ensimmäinen sen sijaan voi oikein esitettynä saada aikaan paljon.

**

Herättivätkö yllä olevat jotain ajatuksia? Olisi mukava tuumailla yhdessä!

14 kommenttia:

  1. Mä olisin kaivannut ylimmältä jotain ohjeita siitä, miten ollaan huutamatta, mutta itse on näemmä konstit löydettävä. Antoi se ainakin uskoa siihen, että näin voi toimia.

    Mä huomaan kailottavani muksulle eniten silloin, kun se raukka osuu alaspäin valuvan stressin viimeiseksi pisteeksi - mä siis saatan itse kokea, että joku muu, yleensä mies, odottaa multa jotain, vaikkapa ripeää lapsen pukemista, ja sitten saatan omaa stressiäni karjua muksullekin. Ja totta on, että silloinhan en todellakaan ole lapselle vihainen.

    Täten vannon yrittäväni jotain muuta toimintamallia. Esimerkiksi sitten vaikka sitä, että olemme myöhässä, mutta huutamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellä artikkelin lopussa oli lisää linkkejä:
      12 Steps to Stop Yelling At Your Kids
      Orange Rhino Alternatives to Yelling

      Lukiessani noita tajusin, että mullahan on jo joitain keinoja käytössä. Huomaan rähjääväni silloin, kun itsellä on paha olla eli kiire, stressi, väsymys, nälkä tjsp. Eli yritän vähentää edellämainittuja, jotta olisin lapsille mukavampi. Toinen, mitä teen on, että jos kiukku kiehuu yli, niin menen toiseen huoneeseen huutamaan. Mulla tosin tulee morkkikset siitäkin, sillä esikoinen pelästyy mun huutamista vaikka en huutaisikaan suoraan hänelle. Keino, mihin olen eniten tyytyväinen on, että sanallistan oman kiukkuni. Sanon vaikka, että äitiä suututtaa nyt tosi kovasti. Hyvänä päivänä osaan jättää sen siihen, huonona jään jankuttamaan kuinka kovasti nyt oikein suututtaakaan (mikä on sekin ihan turhaa, eikä vie asiaa yhtään eteenpäin).

      Vaikealtahan tuo tuntuu, mutta yrittää aion minäkin. Päivä ja askel kerrallaan.

      Poista
  2. Joo, auts. Mä huudan lapsille yleensä myös sitä omaa hermostumista - ja siis usein ihan muuhun kuin lapsiin hermostumista. Viime aikoina kireys on mennyt ihan överiksi, ja niinpä tuli sitten todettua, että kilpirauhaslääkityksessä oli korjaamista. Helpottaa vähän tietää, että kaikkea työtä ei välttämättä tarvitse tehdä oman pään sisällä, vaan tilanne voi parantua vähän niin kuin itsestään. Nukkuminen auttaa tietysti myös, että taidanpa tästä laittaa koneen kiinni.

    Kiitos, näihin on aina hyvä palata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä juttu, että hoksasit tuon lääkityksen.

      Mullakin auttaa nukkuminen, mä oon väsyneenä ihan tosi huono. Kaikessa. Onneksi nää lapset on ihanan iloisia ja touhukkaita, saavat väkisin mut hyvälle tuulelle. Yhtenä kiukkuhetkenä kysyin esikoiselta, yrittääkö hän tahallaan saada minut pahalle tuulelle. Tyyppi virnistää ja sanoo "joo!". Ei siihen voinut muuta kuin nauraa :)

      Poista
  3. Olipas paljon hyviä ajatuksia ja neuvoja. Vaikka itse viimeksi kirjoitinkin siitä, että on inhimillistä joskus menettää malttinsa ja se on ihan ok, niin onhan se huutaminen täysin turhaa. Oma huutaminen ei välttämättä tunnu turhalta, mutta jos kuuntelee jonkun muun menettävän malttinsa, niin se kuulostaa lähes aina täysin järjettömältä. Juuri lauantaina olin synttäreillä, jossa minulle tuntematon mies komensi lapsiaan mun mielestä ihan järjettömän kovasti karjuen, ja kuulostihan se tosi mäntiltä.

    Mun on myös pakko myöntää se, että jos väsyttää ja harmittaa kaikki muu, niin lapsille on helppo räyhätä jostain mitättömästä.

    Ja voi kun mä en KOSKAAN opi, että ei voi sanoa "AINA sä oot semmonen ja tommonen!" ;)

    Kiitos näistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ON inhimillistä, eikä onneksi niin kovin vaarallista. Joku minua viisaampi joskus sanoi, että kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät ole. Sitä yritän lapsenkin kanssa muistaa, ihan silläkin tavalla, että sallin kiukun ja harmin tunteet myös lapselle (mut on lapsena kasvatettu niin, että negatiivisten tunteiden näyttäminen on tuhmaa, ja kärsin siitä vieläkin kun en ole koskaan oppinut, miten niitä tunteita saisi purettua). Koitan vaan pitää huolen siitä, että kiukku purkautuu rakentavalla tavalla, esim. jalkaa polkien, eikä esim. tavaroita paiskelemalla. Itsellekin pitäisi löytää joku rakentava tapa olla pahalla tuulella.

      Poista
  4. o/

    mut se onkin vasta yks. enköhän mä ehdi huutaa. että hyvä vähän tällaisia lukea.

    olen kerännyt kaikista tyhmistä vauvalehdistä jääkaapin oveen sellaisia kasvatusoivalluksia jotka ehkä joskus tulee tarpeeseen. tai okei, yhden olen löytänyt, koska en tajunnut ottaa niitä aiempia löytöjä talteen.

    mut toi kriittisen palautteen antaminen pitää ehkä opetella. huomaan että välttelen kyllä konfliktia aika tehokkaasti eikä sekään kyllä ole hyvä homma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä juno! Mä haluaisin tuon linkkaamani artikkelin rohkaisemana uskoa, ettei lapselle huutaminen ole mikään pakko, joka tulee vanhemmalle väistämättä eteen. Aika inhimillistä se on, sillä onhan se aikuisellekin vaikea niitä negatiivisia tunteita käsitellä, mutta ehkä siitä voi oppia pois.

      Saanko kysellä, mikä sun salaisuus on? Tiedän, että sun lapsi on vielä aika pieni, mutta kyllä minä taisin aloittaa huutamisurani jo vielä pienemmän lapsen kanssa. Eikö sulla koskaan mene hermo vai osaatko vain hillitä tosi hyvin?

      Poista
    2. Meillä ehkä ensimmäiset kaks vuotta meni oikeastaan huutamatta.
      Lapset oli siihen asti tosi rauhallisia, kilttejä, niille pystyi oikeasti selittämään asioita (oon selittäny paljon jo tosi pienestä) ja tuntui että ne ymmärsi. Ois voinut luulla et onpa hyvinkasvatettuja ja ihanan helppoja lapsia.
      No, harha on kyllä karissut. Kyllähän ne OLI helppoja. Nyt on vaan huutoa, kaikilta.
      Eli meillä ainakin ihan pienten kanssa oli helpompi olla huutamatta. Nyt kun ne lähestyy kolmea… Oon aika neuvoton myös, mutta ajattelin alkaa aivopestä itseäni nyt noilla ekan artikkelin asioilla. Uskon, et mitä enemmän nyt niitä tankkaan, sitä kammottavammalta tuntuu huutaa, ja sit on pakko vaan keksiä ja jaksaa käyttää jotain muuta!
      (Ja nyt aloin miettiä et lapset aloitti hoidossa nyt syksyllä, ja sen jälkeen on pikku hiljaa tilanne eskaloitunut, hmm.)

      Poista
    3. Öh, meillähän siis esikoinen juuri täytti 2.. Ja on tosi rauhallinen, kiltti, ja hänelle voi oikeasti selittää paljon asioita. Äh. Mutta se vain todistaa, että huutaminen ON enemmän minusta kiinni kuin lapsesta, ja siksi on hyvä opetella toisenlaista toimintamallia jo nyt, ennen kuin uhma tulee.

      Poista
  5. Voi että! Kiitos näistä!
    Painin itse ihan samojen fiilisten kanssa, tuntuipa hyvältä lukea etenkin tota ekaa artikkelia, josta eniten muhun kolahti kohta 9 (vaikka nyökyttelin pontevasti jutun alusta loppuun). Niin totta, että kun on itse hyvässä jamassa, kaikki muukin tuntuu helpommalta. Hyvä kikka oli toi oranssit lautasliinat, taidan itsekin ottaa jonkun vastaavan käyttöön, jotenkin kun sitä huutoa tulee eniten just ruokapöydässä. (Asia, jonka päätin ennen lapsen syntymää "ruokailu on meillä sitten aina positiivinen asia ja leppoisa tilanne, haluan, että lapselle tulee hyvät fiilikset ruokaan ja ruokailuun liittyen heti pienestä pitäen"...). Voi huokaus. Onneks muutos on mahdollista!

    Kiitos blogista, olen jonkin aikaa seurannut sitä ja pidän todella kovasti :)

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä! Eka artikkeli kolahti itseenkin niin kovin, että ajattelin siitä olevan hyötyä muillekin. Ja se on muuten ihan tosi, että mitä paremmin itse voi (on levännyt, urheillut, virkistynyt, saanut omaa aikaa..), sitä helpompi on kestää toisen känkkäränkkäilyä ja löytää itsestään se lempeämpi ja ymmärtävämpi puoli.

      Suurkiitos kehuista, tuli hyvä mieli :)

      Poista
  6. Kiitos näistä. Olen ammatiltani kasvattaja, mutta eniten kipuilen juuri omien lasten kanssa :D Tapanani on säännöllisesti lukea jotain kasvatusasiaa joka muistuttaa tärkeistä vanhemmuuden asioista.. Ihmisiä ollaan kaikki, tunteita saa näyttää, mutta järjetöntä huutaminen on :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon monesti miettinyt, että omien lasten kanssa on omat tunteet paljon enemmän mukana ja koetuksella kuin toisten lasten kanssa. Hyvässä ja pahassa: sydän pakahtuu herkemmin, mutta kyllä hermokin on kireämmällä.

      Tunteita saa tuntea ja näyttää, mutta juju onkin mun mielestä siinä, että pitäisi löytää jokin rakentava tapa tunteiden näyttämiselle. Ja myös sallia itselleen satunnaiset lipsahtamiset, se on inhimillistä.

      Poista