tiistai 12. marraskuuta 2013

It takes a village

Minä pidän Jani Kaaron kolumneista. Hesarin tiedetoimittajalla on hyviä ja perusteltuja näkemyksiä, jotka usein liittyvät lasten kasvatukseen. Kaaron viimeisin kolumni kuitenkin jätti minut epämiellyttävään hämmennyksen tilaan.

Kaaro vie lukijan jälleen kerran alkuperäiskansojen pariin, tällä kertaa tutustumiskohteena on Kongon Efe-pygmit. Kaaron mielestä meillä olisi opittavaa siitä, miten pygmivauvat ovat syntymästään lähtien ympäröity ihmisillä - muillakin kuin omilla vanhemmilla. Vastasyntynyt kiertää koko kylän sylit läpi, ennen kuin äiti saa hänet syliinsä. Imeväistä imettävät kaikki kylän imettävät naiset, ei vain oma äiti. Lapset viettävät enemmän aikaa kylän muiden aikuisten hoidossa kuin oman äitinsä. Ehkä siksi lapsi kutsuu kylän kaikkia naisia äidiksi.

Efelapset eivät Kaaron kertoman mukaan juurikaan kärsi sisarkateudesta, ja oppivat pienestä pitäen toimimaan erilaisuuden kanssa, koska heitä on hoitanut joukko erilaisia aikuisia. Kaaro sanookin, että tämä suomalainen tapa, jossa toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa, on luonnoton. Efe-pygmien varhaista sosiaalistumista ei korvaa vauvamuskari tai perhekerho.

Kuten aina Kaaron kolumneja lukiessani, nyökyttelen taas: samaa mieltä. Mutta sitten tulee se mutta. Kaaron ajatuksessahan ei sinänsä ole mitään uutta. Kaikki me olemme varmasti kuulleet sanonnan it takes a village to raise a child. Yhteisöllisyyden katoamista surkuttelevat muutkin kuin lapsista huolestuneet (luulen, että efeillä olisi jotain opetettavaa myös vanhustenhoidosta).

kuva: Fotolia

Vaikka Suomessa ollaankin kaukana Efeistä, ei meillä tarvitse mennä kovin montaa sukupolvea taaksepäin päästäkseen aikaan, jossa lapsen kasvatukseen osallistui jos ei koko kylä, niin koko lähisuku. Samassa huushollissa saattoi asustaa neljäkin sukupolvea ja tädit, sedät, kälyt, langot ja serkut myös. Lapsilla oli leikittäjiä ja leikkitovereita, vanhemmilla apukäsiä kasvattamiseen. Sisaruksiakin oli enemmän kuin tänään. Ei tullut yksinäistä äidillä eikä lapsella. Sellaisessa ympäristössä oli varmaankin helppoa oppia jakamista, auttamista ja erilaisten tapojen hyväksymistä.

Tänään on toisin. Lapsen tai lasten kanssa kotona olo on yksinäistä. Leikkipuiston satunnaisseura ei korvaa samassa talossa leikkiviä serkkuja, eikä päiväkodin hoitaja kylännaista, jonka lapsi on tuntenut vauvasta saakka. Omasta mielestäni meidän perheellä on asiat hyvin, kun lähellä asuvista serkuista on leikkiseuraa, isovanhemmat tarjoavat hoitoapua ja meidän lapsilla on ainakin kymmenen tuttua ja turvallista aikuista, joiden hoitoon isomman voi jättää läpsystä (pienemmänkin voisi, jos joukossa olisi imettäviä naisia kuten efeillä). Samassa rapussa asuu mukavia lapsiperheitä, joista saa päiväkahvi- ja puistoseuraa. Minusta on mukavaa olla lapsilleni se kaikkein tärkein, mutta ihanaa on myös huomata, että lapset kiintyvät muihin aikuisiin ja isompi viihtyy tätiensä seurassa niin hyvin, ettei edes huomaa vanhempiensa poissaoloa. Samalla tiedän, että kaikilla lapsiperheillä ei ole tällaista turvaverkkoa, vaikka kuinka sellaista toivoisi.

Syy, miksi hämmennyin Kaaron kolumnista oli, että se tarjoaa haavekuvan ilman realistista ratkaisua. Koska onhan se niin, että tämä meidän länsimainen luonnoton lastenkasvatusympäristömme on sellaisen kehityksen lopputulosta, josta harva olisi valmis luopumaan. Efeihin tarkemmin tutustumatta arvaan, että ehkäisy on yksi näistä asioista: kun lapsia on paljon, hoitajia on paljon (myös vanhemmat lapset toimivat hoitajina). Kun lisääntymisikäiset naiset tekevät koko ajan lapsia, on kylässä koko ajan tarjolla imettäjiä (arvaan, että taaperoimetys ei Efejen keskuudessa ole mikään kummastus). Työnteko on toinen asia: Efe-naiset eivät lähde kodin ulkopuolelle töihin, vaan lapset kulkevat mukana töissä (joka lienee jotain ihan muuta, kuin meikäläisten toimistotyö).

(Luonnoton on muuten sanavalintana hieman hämäävä, sillä se ei aina ole paha asia. Antibiootti on luonnoton asia, samoin se, ettei ihmisen tarvitse kuolla keuhkokuumeeseen. Jotkut luonnottomat asiat olemme valmiita hyväksymään mukisematta, jopa kaipaamme niitä. Toisten kohdalla on kenties paikallaan esittää kysymys, onko luonnottomuus sittenkin you win some you lose some -asia, vai jopa win-win -asia.)

Ihminen on laumaeläin. Uskon, että sekä lapset että aikuiset hyötyisivät tiiviimmästä yhdessäolosta. Mutta miten sen saavuttaisi?

12 kommenttia:

  1. Minulla tuo kolumni herätti itsevarmuutta omasta haaveesta elää kommuunissa tai useamman aikuisen ydinperheessä (polysuhteessa). Seksuaalisuusasiat on toki semmoisia että niihin ei voi vaikuttaa, jos ei sovi niin ei sovi.
    Yhteisasuminen on myös aika haastavaa, monesti se leimaantuu edelleen opiskelijoihin tai taidealanihmisiin, mutta onneksi nykyyän on kasvamassa määrin myös muita vaihtoehtoja ja tietoisuus lisääntyy, niinkuin tämä juttu: http://www.hs.fi/koti/a1380341075049

    Itsekin etsin vielä mistä löytyisi minulle sopiva yhteisöllisen asumisen muoto. Toivottavasti nämä polyilut ottaa enemmän tuulta alleen, jos sitä kautta tulisi lapsellekin enemmän turvallisia aikuisia. Muuten olen ja ollaan tällä hetkellä aika yksin kaupungissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen pannut merkille yhteisöllisen asumisen esittelyn mediassa positiiviseen sävyyn. Se on mukava juttu. Uskon, että monelle voisi olla iloa yhteisasumisesta, oikeastaan ihan kaikissa ikävaiheissa. Lapsiperheiden lisäksi vanhukset varmasti hyötyisivät yhteisöllisestä asumisesta, ja voisivat siten viettää vanhuutensa kotona (pidempään, jos ei kokonaan).

      Toivon, että löydät sinulle sopivan yhteisöllisen asumisen muodon!

      Poista
  2. Ongelma Suomessa liittyy mielestäni siihen, että lapsellinen elämä on jotenkin eristyksissä muusta elämästä. Ennen työ ja koti olivat tiiviisti integroituna ja lapset pääsivät (joutuivat) osallistumaan aikuisten elämään alusta asti.

    Lean In - kirjassa kuvattiin, kuinka Google oli tehnyt tiloihinsa lasten huoneen, jos vanhempi haluaa / joutuu ottamaan lapsen töihin. Kuinka monessa suomalaisessa työpaikassa on vastaavaa?

    Kun menemme Italiassa illalla ravintolaan syömään, tarjoilija tuo terassille lasten pöydän leluineen ja piirustusvälineineen. Lisäksi myös tarjoilijat osallistuvat lapsen viihdyttämiseen. Suomessa leikkinurkkaus on vain S-ryhmän ravintoloissa ja muualla illalla lasten kanssa syömään tulevaa katsotaan vähän vinoon.

    Lapsille voisi tehdä hyvää päästä osallistumaan aikuisten elämään jo aikaisemmin. Ainakin oma poikani on aivan innoissaan aina, kun pääsee auttamaan ja osallistumaan, käytännössä pyykki- tai astianpesukoneen tyhjentämiseen. Aikuisia taas auttaisi se, ettei lapsia saadessaan joutuisi eristäytymään kotiin, perhekerhoihin ja muuhun pelkästään lapsiperheille suunnattuun toimintaan, kun aivot kaipaavat muutakin ajateltavaa.

    Ella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä, että lapsille tekisi hyvää päästä osallistumaan aikuisten elämään mahdollisimman varhain, ja lapsiperheille tekisi hyvää päästä elämään ihan tavallista elämää, eikä muusta yhteiskunnasta erillistä lapsiperhe-elämää. Itse pidän ihan itsestään selvänä, että lapset auttavat kotitöissä sen minkä osaavat (omastani huomaan, että osallistumisen ja auttamisen tarve on ihan valtava).

      Mun duunissa aina silloin tällöin näkyi kollegoiden lapsia pöydän reunalla piirtelemässä. Eli onnistuu se toisinaan myös ilman erillistä lasten huonetta. Toki kyseessä paljon Googlea pienempi firma: ehkä Googlella ei onnistuisi ilman lasten huonetta. Joka tapauksessa hyvä esimerkki.

      Tuosta Suomen lapsivihamielisyydestä oon joskus miettinyt, että kyllä se tympeä käytös ulottuu myös aikuisiin. Mua on Italiassa palveltu paljon paremmin kuin monesti Suomessa, ihan ilman lapsiakin. Mutta olet kyllä oikeassa siinä, että täällä meillä tuntuu olevan vähän sellainen mentaliteetti osalla, että lapset pitäisi pitää pois silmistä häiritsemästä. Todistin kerran spårassa ikävää välikohtausta, jossa mies rupesi rähjäämään lastenrattaiden kanssa vaunuun tulleelle äidille, että pakkoko niiden rattaiden kanssa on tukkia tie muilta ihmisiltä, kävelisitte tai pysyisitte kotona, mokomat.

      Mä rupesin ehkä miettimään Kaaron kolumnin innoittamana vähän turhan suuria linjoja, kun yritin löytää keinoja siihen, miten lapsen elämään saataisiin muitakin turvallisia ihmissuhteita kuin omat vanhemmat. Hesarissa oli jokin kuukausi sitten juttu totaaliyksinhuoltajasta, joka hoitaa ihan yksin kahta lastaan, vuorokauden jokainen tunti, viikon jokainen päivä. Tai kyllä hän töissä kävi ja lapset olivat tarhassa, mutta silti hyvin yksinäistä oli hänen pärjäämisensä. Ja mietin, että efet eivät varmaan edes tunne käsitettä totaaliyksinhuoltaja. Sellaista ei vain ole heidän maailmassaan. Kuten ei varmaan ole syrjäytymistäkään.

      En mä silti haikaile takaisin minnekään maatalousyhteiskuntaan, enkä usko, että ennen oli kaikki paremmin. Mietinpähän vaan, että onko lapsiperheiden yksinäisyys seurausta sellaisista hyvistä asioista, jotka haluamme pitää.

      Poista
  3. Puit hyvin sanoiksi mun tekstistä kokeman hämmennyksen. Mä en kyllä myöskään oikein tiedä, mitä asialle voi tehdä - paitsi vaalia niitä omia verkostoja ja yhteiskunnan taholta pitää huolta siitä, että verkostoitumisen paikkoja (kuten niitä leikkipuistoja) on olemassa. Mutta vähän laihaahan se on.

    Ja toi luonnoton /luonnollinen määrittely on myös asia, joka mua usein hämää, ja johon tosi usein törmää lapsista puhuttaessa. Tyyliin "luonnollinen synnytys" - mutta kukaan ei varmaan sentään halua, että siihen synnytykseen kuollaan ihan luonnollisesti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan se laihaa. Mä oon hurjan kiitollinen leikkipuistoista, leikkitoiminnan kerhoista ynnä muista, mutta kuitenkin koen, että niistä saan lähinnä vertaistukiseuraa ja lyhyitä hengähdystaukoja itselleni - en apua lasten kasvatukseen. Edellä oleva on sanottu ilman väheksyntää, sillä pidän näitä olemassa olevia palveluita tosi tärkeinä, mutta ei ne silti ole sellaista yhteisöllisyyttä, mitä (mun tulkinnan mukaan) Kaaron kolumnissa peräänkuulutettiin. Samalla mietin, että omat tukiverkostot on aika vähän omasta toiminnasta kiinni, ja enemmän riippuvaisia siitä, millaiseen perheeseen on sattunut syntymään (tai naimaan). Jos on vaikkapa iäkkäiden vanhempien ainoa lapsi, on ne arjen lastenhoitoavut ihan oikeasti tosi vähissä.

      Arvaat varmaan, että olen luonnottoman synnytyksen suuri ystävä :D

      Poista
    2. Päiväkoti tarjoaa ainakin meillä pojalle yhteisöllisyyden kokemuksia. On hienoa huomata, kuinka hän viihtyy siellä ja juttelee hoitajista ja lapsista kotona. Päiväkodin kasvattajilta olen myös saanut tukea lapsen kasvatukseen. Olemme esimerkiksi yhdessä sopineet pelisääntöjä sille, miten toimitaan, jos lapsi käyttäytyy ryhmään sopimattomalla tavalla.

      Poista
    3. Tosi kiva kuulla, juuri noinhan sen tulisi mennäkin. Meidän perheellä ei vielä ole kokemusta päivähoidosta, mutta tulevia käyttäjiä olemme. Päivähoito onkin mielestäni yksi tärkeimpiä yhteiskunnan palveluita lapsiperheille: ilman sitä tämä yhteiskunta ei pyörisi.

      Poista
  4. Pohdin ihan samoja Kaaron kolumnin jälkeen. Kaverin kanssa mietittiin konkreettisia ratkaisuja, ehkä joku lapsiperhekommuuni voisi toimia joillekin. Mutta mistäs sellaisen löytäisi, plus kemioiden kohtaaminen edes suht rauhallisen elon takaamiseksi voi olla hankalaa.
    Meidän lapsilla on ympärillään paljon välittäviä aikuisia, isovanhempia, tätejä, setiä. Varsinaisia hoitajia on kuitenkin kotikaupungissa vain kaksi, siis sellaisia joille voi lapset jättää pidemmäksi aikaa kun on itse poissa. Mutta se mitä kaipaan, olisi lapsikontaktit. Päiväkodissa on kavereita, mutta meillä ei ole kuin pari tuttua joilla on lapset, ja niitä nähdään harvoin. Omasta lapsuudesta muistan tuttavaperheet joissa oli suht samanikäisiä lapsia, ja me oltiin aika tiivis joukko. Sellasta kaipaisin.

    Itselleni jäi päällimmäiseksi kolumnista se, että lapselle on hyvä nähdä moninaisuutta, joka tulee ihan sitä kautta, että eri ihmiset on lasten kanssa eri tavoilla. Ei hyvä–huono-akselilla vaan omalla tavallaan. Siksi olisi tärkeää, että omatkin lapset olisivat nyt vanhemmiten varsinkin enemmän ilman meitä muiden tuttujen aikuisten kanssa, niin ettei meidän välikomentelut ja päivän rytmitykset "häiritsisi" niiden keskinäistä yhdessäoloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla puolestani on hyvät muistot omasta lapsuudesta leikeistä serkkujen kanssa. Mulla on 6 enoa/setää, ja serkkuja 14. Vaikkei serkkujen kanssa oltukaan "kuin" kesiä ja joululomia yhdessä, heidän kanssaan tuli vietettyä kuitenkin koko varhaislapsuus. Eli mulla oli tosi monta pysyvää lapsikontaktia, eri ikäisiä ja eri luonteisia. Se on mun mielestä tosi arvokasta, ja olenkin iloinen, että omilla lapsilla on serkkuja. Vähemmän kuin minulla, mutta asuvat niin lähellä, että leikkiseuraa on viikoittain ja yökylään pääsee vaikka parin tunnin varoitusajalla. Serkukset myös ihan silminnähden pitävät toisistaan, odottavat toistensa seuraa ja pyytävät vanhemmiltaan pääsyä serkkujen luo leikkimään.

      Mulle jäi sama asia mieleen Kaaron kolumnista. Myös niin, että lapsen on hyvä nähdä ja kokea huolenpitoa ja siten oppia sitä myös antamaan. Tarkoitan siis ihan sitä, että lapsi näkee, kun omat vanhemmat huolehtivat toisten lapsista tai vaikka omista vanhemmistaan ihan yhtä lailla, kuin omista lapsistaan.

      Poista
  5. Miniän ja anopin yhteiselo ei ainakaan ole ennen jokaisessa tapauksessa onnistunut, kertovat työtoverini 60v. Ja moni ei siedä omia vanhempiaankaan samassa tilassa jatkuvasti. Ei Suomessa, eikä Italiassa. Samaa kysyin minäkin: mikä ihme ratkaisu sitten olisi? Pitäisikö tuen olla oman ikäluokan antamaa, jotta siinä ei olisi jännitteitä?

    Minulle kelpaa ainakin tosi hyvin nettivertaistuki. Minusta tämä riittää kokemusten jakamiseen. Ja sitten kerho ja tarha lapsille + sukulaiset viikonloppuisin. Ja paljon puheluita kotiväelle :) Tämä siis ihan vaan oma kokemukseni.

    -nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nyt vähän tylsä nettikeskustelija, kun olen vain samaa mieltä kaikkien kanssa. Mutta minkäs teet: olet ihan oikeassa. En usko, että efeilläkään on aina yhteiselo pelkästään auvoista, vaan eiköhän sielläkin pinna kiristy ärsyttävään sukulaiseen tai naapurimajan rouvaan aina silloin tällöin :)

      Tosin olen sitäkin mieltä, että yhteisöllisyys on vastavuoroista avunantoa ja huolenpitoa myös silloin, kun kohde ei ole se oma paras kaveri. Toisinaan mietin, että mitäköhän nämä meidän sukupolven lapset oppivat, kun vanhempansa valikoivat ystävänsä ja ärsyttäviä sukulaisia voi vältellä - oppivatko he tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, vai oppivatko, että on ihan ookoo tulla toimeen vain omanlaisten ihmisten kanssa? Enkä nyt osoita syyttävällä sormella kuin korkeintaan itseeni.

      Mutta jottei menisi ihan pelkäksi synkistelyksi, niin kyllä minun mielestäni tämä meidän nyky-yhteiskuntammekin voi tukea yhteisöllisyyden syntymistä luomalla siihen edellytyksiä. Kaavoituksella ja asuntorakentamisella voinee vaikuttaa siihen, miten samalla alueella asuvat ihmiset ovat tekemisissä keskenään, ja onhan yhteiskunnalla mahdollistajan rooli mm. sellaisissa kivoissa yhteisöllisyyden ilmentymissä kuin ravintolapäivä.

      Kaiken kaikkiaan tuosta kolumnista jäi mulle sellainen olo, että kyse on you win some you lose some -tilanteesta: meidän nykyinen yhteisöllisyyden puutteemme on hinta kaikesta muusta mukavasta, jota nykyaika meille tarjoaa. En usko kovinkaan monen olevan valmis vaihtamaan paikkoja efejen kanssa, tai siirtymään ajassa taaksepäin omien isovanhempiensa elämään. Tätä nykyistä voi ja pitää tietysti parantaa kaikin keinoin, mutta ehkä kylän yhteisimetyksestä haaveileminen ei ole ihan sieltä realistisimmasta päästä.

      Poista