sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sankaritarina

Kuva: Täti-ihminen


Lapsena minulla oli toisinaan tapana intoutua väittelyyn siitä, kuka supersankareista on paras. Se oli vähän typerä väittely, sillä "paras" on melko epämääräinen termi, ja lapset jokseenkin yksitoikkoisia väittelykumppaneita (minä mukaanlukien). Keskustelusta tuli nopeasti sellainen "mun supersankari on vahvempi kuin sun supersankari" -jankutus, joka ei ottanut loppuakseen ennen kuin joku lopulta juoksi kotiin itkien "äiti, muut lapset ei ymmärrä olevansa väärässä".

No joka tapauksessa. Paras supersankareista on Batman. Teräsmieshän on oikeasti avaruusolento, ja Hämähäkkimies nörtti, joka joutui hämähäkin puremaksi. Batman sen sijaan on huippuälykäs, omaa valokuvamuistin, on taistelulajien mestari, ja viileä myös siviilissä filantrooppi Bruce Waynenä. Ja ovathan ne vekottimet aika makeita, puhumattakaan Bat-mobiilista. Pyhä jysäys!

Vaikka onhan Batman oikeasti vähän surullinen hahmo kostaessaan vanhempiensa kuolemaa uudestaan ja uudestaan ja asustaessaan siellä synkässä kartanossaan ihan yksin.

Silti minun on helppo ymmärtää, miksi Miles Scott esitti toiveekseen olla juuri Batman yhden päivän ajan. Joko olette kuulleet pojasta, josta koko some kuhisee? Miles Scott on 5-vuotias poika, joka sai leukemiadiagnoosin puolitoistavuotiaana. Make-a-wish -säätiö toteutti pojan toiveen päästä Batmaniksi, ja yhden päivän ajan San Fransisco muuttui Gotham Cityksi, jossa pahiksia juoksenteli ympäriinsä.

Pystyn hyvin samaistumaan pienten ja isompienkin lasten supersankari-viehtymykseen, olenhan sen itsekin kokenut. Minun supersankariviihteen kulutukseni oli huipussaan teini-ikäisenä, jolloin koin olevani kovin yksin ja turvaton vanhempieni avioeroa edeltäneinä riitaisina vuosina. Jotain kovin lohdullista oli siinä kaikkivoipaisuudessa ja voittamattomuudessa. Epärealistista, mutta lohdullista.

Mutta se minusta, takaisin Miles Scottiin. Tämän tarinan sankari ei ole Batman, eikä edes Make-a-wish -säätiö, vaan Miles ja hänen perheensä. Päivä Batmanina oli arvokas ennen kaikkea siksi, että sillä juhlittiin Milesin leukemiahoitojen päättymistä. Miles muistaa päivänsä supersankarina varmasti loppuelämänsä. Olkoon se pitkä ja täynnä ilon ja onnen hetkiä.

**

Tällaista tekstiä on mahdoton kirjoittaa ilman muistutusta siitä, että myös suomalaiset lapsipotilaat tarvitsevat apua. Arjen sankariteon voit tehdä lahjoittamalla rahaa uudelle lastensairaalalle.

**

Tämä teksti on osa ainekirjoitushaastetta, johon kuka tahansa blogilainen voi osallistua. Haasteen kehittelivät nerokkaissa päissään Siina ja Liina, ja tämänkertaisen tehtävänannon takana on Täti-ihminen. Minun aiemmat aineeni löydät tunnisteen ainekirjoitushaaste takaa.

8 kommenttia:

  1. Mä en ole ikinä syttynyt supersankareille. Sen sijaan 3-vuotias poikani toteaa joka kerta pinkaistessaan juoksuun: "Olen super!" Ja tänään kun mä ripeällä liikkeellä putsasin sen jalkapohjat ennen sukkien laittoa, mä sain ihailevan kommentin: "Sinulla on supervoima!" Että ehkä mullakin on vielä toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ha haa, jalkapohjienputsaussupervoima :D

      Mä oon jostain syystä ollut hyvinkin altis super- ja muillekin sankareille. Olen mm. katsonut kaikki Tarzanit ja James Bondit ja tietysti Tähtien sodat. Aikuisiällä ihastuin Harry Pottereihin: taikuudessa on jotain samaa vetovoimaa kuin supervoimissa (vaikka Batmanillä ei varsinaisia supervoimia olekaan, siksi hän onkin niin super), niistä unelmoiminen lohduttaa silloin kun oma olo on pieni ja voimaton.

      Poista
  2. Tykkäsin! Oma poikani leikki juurikin tänään Batmaniä, froteeviitta vain liehusi ja lepatti. Lapset ja aikuiset tarvitsevat sankareitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tarvitsevat! Mä monesti lapsena leikin, että osaan lentää. Sen leikin voimin koulumatkat tuntuivat lyhyiltä (vaikka oikeasti eivät olleet: äidilläni oli tapana motkottaa minulle, miten saatoin tuhrata puolentoista kilometrin matkaan niin paljon aikaa. Etenkin, kun lentoteitse matkan pitäisi olla vielä lyhyempi ;) )

      Poista
  3. Tosi kiva lähestymistapa tähän aiheeseen. Hyvä Saara!
    Ja on se nyt kumma, ettei niitä lastensairaalan rajoja tunnu löytyvän mistään, kun moni muu kallis hanke rahoitetaan surutta verorahoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Mä koitan ajatella ton lastensairaalan niin, että jos mun lahjoituksella sen rakentaminen aikaistuu, niin sitten mun pitää lahjoittaa. Ajattelen sitä vähän sellaisena korvamerkittynä verona, jonka summan, maksupäivän ja käyttötarkoituksen saan itse päättää.

      Vaikka totta sekin, että toivoisi yhteiskunnan rahoja tällaiseen hankkeeseen löytyvän ilman kansalaiskeräystäkin. Mutta kun ei löydy, niin meidän on autettava.

      Poista
  4. Jäin oikein pohtimaan, että mistä olenkaan jäänyt paitsi, kun en ole koskaan lämmennyt supersankareihin. Ihmemies ja Ritari Ässä ovat varmaan seuraamia populaarikulttuurihahmoja lähimpänä genreä. Mutta kirjallinen lapsuus meni ihan runotyttönä haaveillen ja huokaillen, ei maailmoja pelastaen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta vielä ehtii, jos jäi kaihertamaan :) Batmanin lisäksi suosittelen tutustumista ryhmä X:ään - jos et muutaman kokeilun jälkeen innostu, niin ehkä tämä ei ole sinun genresi.

      Runotyttöilykin on erittäin jees. Olenkin pohtinut, missä vaiheessa L. M. Montgomeryt saisi ujutettua lasten lukemistoon.

      Poista