tiistai 31. joulukuuta 2013

Ostosvuoden plussat ja miinukset (ostoshaaste)

Vuodenvaihde. Itsetutkiskelun ja ostoshaasteen viimeisen raportin aika. Ennen viimeisen vuosineljänneksen ostosten paljastamista vuoden ostosten plussat ja miinukset.



Plussat:
  • Yhä useammin olen kysynyt itseltäni "tarvitsenko tätä todella?" ja yhä useammin vastaus on ollut kieltävä. En olekaan tällä kvartaalilla ostanut itselleni mitään. En erityisesti yrittänyt olla ostamatta mitään, mutta mikään tavara ei puhutellut sen vertaa, että olisin kokenut tarvitsevani sitä todella.
  • Taloutemme tavaramäärä ei ole vuoden aikana lisääntynyt. En ole raportoinut tavaroista, jotka olen antanut tai myynyt eteenpäin, mutta jokaista ostettua tavaraa kohden on tullut luovuttua jostain. (Vähän toki mietin, jotta määrän pysyminen ennallaan ei ole suunta, johon olen pitkällä aikavälillä tyytyväinen. Ensi vuodeksi voisinkin ottaa tavoitteeksi luopua hankkimista enemmän.)
  • Tavara-ahdistukseni on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että viimeisen vuosineljänneksen aikana olen saanut aisoihin paheeni ostella hetken mielijohteesta kirjoja pokkareina ja ryhtynyt jopa luopumaan kirjoista. Tänä vuonna olen toki ostanut huiman määrän kirjoja, enkä aio kokonaan niistä luopua, mutta jospa tästedes hankkisin omaksi vain sellaisia opuksia, jotka kestävät useita lukukertoja.
  • Vuoden viimeisen kvartaalin aikana minulta hajosi sekä puhelin että fööni. Totesin, että pärjään ilman fööniä ja puhelimen korvasi miehen vanha. Ihan aina ei siis tarvitsekaan ostaa uutta (eikä vanhaa).
  • Hutiostoksia oli vuoden aikana vähän.

Miinusta:
  • Vaikka ostan entistä harkitummin, en ole kysellyt ostosteni alkuperän perään, vaikka se on globaalia vaateteollisuutta tutkineen Outi Moilalan mukaan lähes ainoa tapa, jolla kuluttaja voi tuotteiden eettisyyteen vaikuttaa.
  • Hutiostoksia oli. Minun täytyy vielä panostaa oman tyylini löytämiseen ja siihen, etten tee kompromisseja.

**

Ostosten kirjaaminen on ollut minulle hyödyllinen harjoitus, joka on pitänyt mielessä jo kauan kytenyttä ajatusta siitä, että tavaraa voisi olla vähemmänkin. Pohdintaa aion jatkaa, mutta ostosraportit jäävät blogin osalta nyt tähän.

Kuluttamisen aihepiiriin liittyvä iso tavoitteeni ensi vuodelle on vaatekaapin perusteellinen läpikäynti ja muokkaus sellaiseksi, että siellä on vähemmän, laadukkaampia ja keskenään paremmin yhteensopivia vaatteita. Jahka olen saanut vaatekaapin karsittua ja jos tarvitsen jotain uutta, tutustun ekovaatekauppoihin, joita on listannut vastuulliseen kuluttamiseen keskittynyt Vihreät vaatteet -sivusto.

Ostosraporttini päätän Petri Luukkaisen sanoihin: "omistaminen tuo vastuuta ja tavarat ovat taakka, mutta itse päätän millaisesta taakasta olen vastuussa". Minä päätän - ei mainokset, yritykset tai aikkainlehdet.

(Luukkaisen ajatuksia herättävä dokumentti Tavarataivas on vielä muutaman päivän katsottavissa Yle Areenassa. (Luukkainen on se tyyppi, joka kärräsi kaiken omaisuutensa vuokravarastoon vuodeksi, ja sopi itsensä kanssa, että saa hakea varastosta yhden tavaran päivässä. Dokumentin lopussa Luukkainen kertoo oppineensa, että tulee toimeen noin sadalla tavaralla, joiden lisäksi tarvitsee toiset sata saadakseen iloa ja mukavuutta. Hmmm, kuinkahan monta tavaraa meillä on?))

Ja sitten se loka-joulukuun ostoslista:

Kotiin
kattila
seinäkalenteri vuodelle 2014
2 pientä kulhoa

Itselle
(ei mitään)

Lapsille
kerhoreppu (syntymäpäivälahja)
kerhotossut
askartelusakset
3 kirjaa divarista
3 kirjaa (joululahja)
junarataa
talvihaalari
talvitakki
villahaalari
3 ruokalappua

Lisäksi joululahjat 7 lapselle, syntymäpäivälahja 1 lapselle

**

Aiemmat raportit:
tammi-kesäkuu 2013
heinä-syyskuu 2013

maanantai 23. joulukuuta 2013

Jeesus joulujuhlissa

Ystävä oli ensimmäistä kertaa vanhempana koulun joulujuhlassa. Kaiken sen liikutuksen ja kyynelehtimisen lomassa hän kiinnitti huomiota seikkaan, josta on paljon mediassakin puhuttu: juhlasta oli karsittu pois kaikki kristinuskoon liittyvä (tasapuolisuuden nimissä ei siellä tainnut olla mitään muihinkaan uskontoihin liittyvää). Se sai ystäväni pohtimaan, että niin kiva kuin tonttujuhla olikin, niin onko kuitenkin lyhytnäköistä poistaa juhlasta kristilliset perinteet. Opettaako uskontoon viittaavien perinteiden poisjättäminen suvaitsevaisuutta muita kulttuureita kohtaan, vai lisääkö se vain ymmärtämättömyyttä?

kuva Stefan Lochner (circa 1400/1410–1451), via Wikimedia Commons

Jäin tätä miettimään itsekin. Olen ateisti, ja mielestäni tunnustuksellinen uskonnollisuus pitäisi poistaa päiväkodeista ja koulusta, ja jättää perheiden itse valittavaksi, haluavatko he kasvattaa lapsensa jonkun uskonnon mukaisesti. Tunnustuksellista uskonnon opetusta voisi kukin hakea vaikka omasta seurakunnasta.

Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että meistä jokaisella on vahva ymmärrys eri uskontojen perusteista. Uskonnot eivät nimittäin ole "pelkästään" uskontoja, vaan ne ovat osa kulttuurihistoriaamme, osa tärkeää perintöämme, joka määrittää tapoja ja tottumuksia. Uskontojen tunteminen auttaa ymmärtämään erilaisia kansoja, heidän tapojaan ja uskomuksiaan. Juhlapyhät ovat osa tätä perintöä, vaikka olisimme kuinka maallistuneita.

Toivoisin, että omat lapseni oppivat tuntemaan kristinuskon lisäksi muut maailman suuret uskonnot, ja kunnioittamaan niiden pitkää historiaa. Toivoisin, että he oppivat tuntemaan meikäläisen joulun historiaa talvipäivänseisauksen juhlana, mutta myös sen merkitystä kristillisenä juhlana. Yhtä lailla toivon lasteni tutustuvan muiden kulttuurien juhlapyhiin, ja ymmärtämään sen, että joulua ei suinkaan kaikissa kulttuureissa vietetä. Ennen kaikkea toivon, että lapseni eivät ylenkatso mitään kulttuuria tai siihen kuuluvaa tapaa. Myös omaa kulttuuriperimää on tärkeää ymmärtää ja kunnioittaa, vaikka oma usko olisi mitä tahansa.

Minun kouluaikoinani juhlassa kuin juhlassa virsien veisuu kuului asiaan, ja ateistina koin sen hieman vieraannuttavana. Suomi on nykyään monikulttuurisempi maa kuin 80-luvulla, ja monessa koulussa on lapsia monesta eri kulttuurista. Suomalaislapsetkaan eivät välttämättä ole edes tapakristittyjä. Jollain tasolla siis ymmärrän argumentit, joiden mukaan uskonnolliset viittaukset eivät koulun juhliin kuulu.

En silti voi olla pohtimatta, onko uskontoperinteen häivyttäminen tapa yrittää tehdä juhlasta kaikkien kulttuurien juhla, ja jos on, onnistutaanko siinä? Missä menee tunnustuksellisuuden ja perinteen raja? Jos joulujuhlassa voi laulaa tontuista (joihin kaikki osallistujat eivät usko), niin miksei siellä voisi laulaa Jeesuksesta (johon kaikki osallistujat eivät usko)? Millainen juhla olisi monikulttuurinen, arvokas ja perinteitä kunnioittava?

lauantai 21. joulukuuta 2013

Joulumuistoja, stressiä ja uusia perinteitä

Isälläni oli jouluisin tapana rakentaa meidän lasten kanssa piparkakkutalo. Hän teki joka vuonna kaavat itse, ja joka vuosi talo oli erilainen. Useammin kuin kerran rakentaminen meni niin, että isä rakensi ja me lapset katsoimme vierestä. Koristella saimme oman mielemme mukaan.

Joulun suosikkiherkkuani olivat vihreät kuulat. Siskoni kanssa puolitimme niitä ja liimasimme tahmeat marmeladipalat kasvoihimme. Se oli ainakin yhtä hauskaa kuin kuulien syöminen.

Rakkain joulukoriste oli kynttilöiden lämmöstä kilisevä enkelikello, jota saatoin ihastuneena tuijottaa pitkät tovit.

Joulukuusi haettiin kesämökiltämme, usein joku meistä lapsista oli isän kanssa kuusenhakureissulla. Minä en pitänyt tavasta, jolla isä valitsi kuusen vähän metsänharvennustarkoituksessa, eli sen kitukasvuisen sieltä terveempien välistä. Olisin halunnut tuuhean ja symmetrisen kuusen, sellaisen mitä torilla myytiin.

Jouluaamuna söimme riisipuuroa, ja lounaaksi oli lihariisipasteijoita lihaliemessä. Äitini teki kaikki jouluruuat alusta asti itse: piparitaikinan, joulutorttutaikinan, puuron, luumukiisselin, pasteijat, kinkun, kolme sorttia laatikoita, lohen, sillit, joululeivän, -pullat, kuivakakun, pikkuleivät ja jälkiruuan. Ennen joulua piti siivota nurkat ja kaapin perukat, kiillottaa perintöhopeat (joita käytettiin vain jouluna) ja silittää pöytäliinat.

Joulunalusaika sujui kireissä tunnelmissa, kun äitini huolehti siitä, ettei "ehdi saada joulua valmiiksi". Aattona kireys purkautui riitana ja kyyneleinä. Meillä ei ollut lasista lapsuutta tai muuta kamalaa, mutta joulu ei silti ole jäänyt mieleeni mukavana juhlana. Liika yrittäminen teki juhlasta suorittamista, eikä leppoisalle yhdessäololle jäänyt sijaa.




Aikuisiällä en ole ollut kummoinen joulun juhlija. Lahjat olen hankkinut, ja kokoontunut aatoksi jouluaterialle läheisten luo, mutta en ole innostunut kodin koristelusta, joulukorteista tai jouluruuista. Pyrin ihan tietoisesti välttämään ajatusta, että joulu vaatisi tullakseen jotain tekemistä. Kyllä se tulee, vaikka koti olisi siivoamatta ja laatikot paistamatta. Joulu tulee, vaikka joulupöydässä tarjottaisiin pizzaa ja joulurauhan julistuksen sijaan katsottaisiin Kauniita ja rohkeita.

Nyt lasten myötä olen hiljalleen alkanut kaivata omia jouluperinteitä. 2-vuotiaani ei vielä hirveästi joulusta ymmärrä (vauva vielä vähemmän), mutta tykkää laulella joululauluja, on innostunut askartelusta ja leipoo posket innosta punehtuen. Niinpä minäkin olen löytänyt joulun ilon uudelleen: ensimmäistä kertaa elämässäni tein itse piparitaikinan, ja piparien lisäksi leivoimme isomman kanssa myös tähtitorttuja. Askartelimme joulukortit isovanhemmille, ja laulelemme porsaita äidin oomme kaikki ja tip tap tip tap tipe tipe tip tap.

Ja arvaatteko mitä? Minä nautin siitä. Kaikki tuo joulutouhotus on mukavaa, kun näen, miten lapseni siitä nauttii. Jouluruuasta en vieläkään välitä, mutta lupasin tehdä joulupöytään rosollin. Askartelu oli niin kivaa, että sitä taidamme tehdä lisää, ja suunnittelenpa minä piparitaloakin (tosin vasta ensi vuodeksi). Kuusta ei ole eikä koristeita, mutta ehkä niidenkin aika vielä koittaa.

Vähän tosin mietin, että niinköhän se kävi äidillenikin, että lasten ilon nimissä rimaa halusi vuosi vuodelta vähän nostaa. Kunnes rima oli niin korkealla, että lasten ilo oli tiessään, mutta sitä ei enää itse huomannut. Nykyjään äitini on jo rauhoittunut, leipoo tortut kaupan taikinasta eikä kata pöytään sen seitsemää sorttia - ja tuntuu iloisemmalta.

Minäkin rauhoitun nyt joulunviettoon ja yhdessäoloon läheisteni kanssa. Blogi päivittyy jos on päivittyäkseen - ihan jonoksi asti ei ole juttuaiheita mielessä. Rauhallista joulua teille, rakkaat blogikaverit, syökää hyvin ja nauttikaa!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Tosi hyvin menee!

Olen viime päivinä tehnyt ihmiskoetta. Olen nimittäin ryhtynyt vastaamaan rehellisesti kysymykseen "Miten menee?". Usein vastaukseni on "väsyttää".

Miten menee? kysymykseenhän kuuluu vastata jotain muuta kuin miten oikeasti menee. Odotettu vastaus on jotain sen suuntaista, että tosi kivasti, mukavaa kun joulu tulee ja ovathan nämä lapset nyt ihan tosi ihania. Totuudenmukainen vastaus rikkoo kaavan ja hämmentää kysyjän. Reaktio on vähän sama kuin tarjoilijalla, joka saa "maistuiko ruoka?" kysymykseensä vastaukseksi jotain muuta kuin "kyllä kiitos". Pasmathan siinä menevät sekaisin.

Toisinaan saan osakseni myötätuntoisen päänkallistuksen, toisinaan vastakysymyksen tyyliin "mutta eikö se nyt oikeasti ole tosi mukavaa, että lapsilla on sitten toisistaan seuraa". Äitini jaksoi sinnikkäästi muistuttaa minulle, että elän nyt elämäni parasta aikaa, kunnes napakasti vastasin hänelle, ettei se väsymystä poista. Hiljattain sain hyväntahtoisesti kuulla olevani hyvää ehkäisyvalistusta.


On tietysti veteenpiirretty viiva, milloin avoimuus on raikasta vaihtelua, ja milloin tympeää valittamista. Olen vain väsynyt siihen, että pitää esittää jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Vaikka kyseessä onkin vain harmiton tapa, vähän kuin brittien How Do You Do. Sitäpaitsi minua kiinnostaisi tietää, mitä ihmisille oikeasti kuuluu, muutakin kuin ihan hyvää.

En tosin itsekään tiedä, miten vastata yllättävään rehellisyyteen. Tai miten toivoisin itselleni vastattavan. Sillä eihän se, että väsyttää, ole mikään maailmanloppu. Se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, eikä ole koko totuus sekään: väsyneisiinkin päiviin mahtuu iloa ja naurua.

Elämään kuuluvat ilot ja surut, hyvät ja huonot päivät. Miksi on niin vaikeaa kertoa elämän nurjasta puolesta? Blogimaailmassakin monesti törmää siihen, että (inho)rehellisiä blogeja kiitetään aitoudesta. Ehkä tosielämän kohtaamiset ovat turhan usein pinnan kiillotusta, tyhjänpäiväistä puhetta siitä, kuinka hyvin pyyhkii.

Minulle kuuluu siis väsymystä, mutta paistaa se aurinko risukasaankin. Kohta on joulu ja miehen isyysloma, lapset ovat ihania ja tämäkin on vain vaihe. (Puhuin äsken äitini kanssa, ja hän summasi vastaukseni että "ihan kohtalaisesti siis menee". Se on mielestäni rehellinen summaus.)

Mitä sinulle kuuluu?

torstai 12. joulukuuta 2013

Voiko nainen saada kaiken?

Puolitoista vuotta sitten The Atlantic -aikakauslehti julkaisi kirjoituksen, jossa entinen presidentti Obaman huippuvirkamies Anne-Marie Slaughter kertoi, miksi hän erosi työstään perhesyiden takia. Teksti oli otsikoitu Why Women Still Can't Have It All, ja se käynnisti Jenkeissä keskustelun naisten asemasta työmarkkinoilla (joka on rapakon takana ihan eri kovuusluokkaa kuin meikäläisessä lintukodossa).

Slaughterin kirjoitus oli analyyttinen ja hyvä, ja suosittelen kaikkia aiheesta kiinnostuneita lukemaan sen. Myös Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta. Minä en tässä sen enempää referoi artikkelia, vaan lähden hieman sivuraiteelle: jo artikkelin ensimmäistä kertaa luettuani huomioni kiinnittyi seikkaan, joka otettiin kirjoituksessa itsestäänselvyytenä.

Otsikko. Miksi naiset eivät vieläkään voi saada kaikkea, se kysyy. Minä heitän vastapallon: voiko kukaan saada kaiken? Artikkeli ja siitä virinnyt keskustelu ikään kuin oletti, että kaiken saaminen onnistuu, jos olet mies, mutta epäonnistuu, jos olet nainen. Itse mietin, että olisikohan sittenkin niin, että miehiltä jää myös jotain saamatta, mutta eri asia kuin naisilta. Mies saattaa naista helpommin saada huippuviran tai johtajan pestin suuressa kansainvälisessä organisaatiossa, mutta saavatko nämä miehet aikaa perheen kanssa?

Anne-Marie Slaughter suututti kirjoituksellaan feministit, joiden mielestä Slaughter oli pettänyt feministisen aatteen sanomalla, ettei nainen voi saada samaa kuin mies. Minäkin saatan suututtaa jonkun, kun sanon, että saman voi ja pitääkin halutessaan saada, mutta kaikkea ei voi.

Toivottavasti ette ymmärrä väärin. Minunkin mielestäni johtajan paikkojen pitäisi jakautua tasaisemmin, ja jokaiselle pitäisi olla saatavilla sellainen urapolku johon rahkeet ja tahto riittävät, sukupuoleen katsomatta. Minä haluaisin, että isät saisivat enemmän aikaa lastensa kanssa ja äidit enemmän mahdollisuuksia työelämässä. Silti uran ja perhe-elämän tasapainotteleminen vaatii valintoja. Kirsikoita ei voi poimia molemmista kakuista. Nyt valintoja tehdään sukupuolistereotypisesti niin, että naiset tyypillisesti valitsevat perheen ja miehet tyypillisesti uran, ja tätä stereotyyppistä käyttäytymistä pitääkin pyrkiä purkamaan. Mutta kun joskus tulevaisuudessa olemme päässeet siihen, että naiset saavat saman kuin miehetkin ja miehet sen mitä naiset, niin mitä oikeastaan saamme? Onko mahdollista saada kaikki?

Täsmennän vielä, etten puhu sellaisista työpaikoista, joista on mahdollista selviytyä noin 40 työtunnilla viikossa. Sellaisen yhdistäminen perhe-elämään on varmasti mahdollista (Hesarissa oli juttu kahdesta perheestä, joissa yhdistäminen tehtiin tasan molempien vanhempien kesken - tällainenkin tasa-arvo on varmaan monelle perheelle kaukainen asia). Puhun Anne-Marie Slaughterin kaliiberin työpaikoista, sellaisista, joissa oikeasti pitää antaa itsestään ja ajastaan paljon. Niitä paikkoja on suurin osa ellei kaikki huippujohtajien paikoista, piti siitä tai ei. Enkä puhu suhteellisen lyhyestä vauva- tai pikkulapsiajasta, vaan koko siitä noin 18 vuoden ajanjaksosta, kun lapsemme ovat meidän vastuullamme (Slaughterin lapset olivat teini-ikäisiä hänen jättäessään huippuvirkansa).

Kuka jää kotiin lapsen sairastaessa? Kuka auttaa läksyissä? Kuka vie ja hakee harrastuksiin? Kuka toimii turvana murrosiän myrskyissä? Kenen työ ja ura joustaa, jos tulee tilanne, että jonkun on joustettava? Minulla ei ole vastausta näihin kysymyksiin. Tänään monissa perheissä se on automaattisesti nainen, tulevaisuudessa ehkä entistä useammin jotain Hesarin jutun esimerkkiperheiden tapaista.

Kaiken saaminen on mielestäni epärealistinen toive, mutta tärkeää on se, että valintoja sanelee oma tahto, ei kulttuurin odotukset.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kiltit tytöt eivät suutu

Kun olin pieni, isäni peruutti autollaan pulkkani päälle niin, että se meni rikki. Minä purskahdin itkuun. Isäni suuttui minulle ja huusi.

Ehkä sinulla on samankaltaisia muistoja lapsuudesta? Yllä kertomani on vain yksi pieni esimerkki, jonka isäni on varmasti unohtanut, mutta minä muistan. Minä en saanut pienenä suuttua. En saanut olla harmissani, pettynyt, enkä edes surullinen. Iloinen sai olla. Ja tyyni tai reipas. Siitä on kiltit tytöt tehty.

Paitsi etten oppinut itse käsittelemään ja purkamaan negatiivisia tunteita, en saanut sille myöskään rakentavaa mallia vanhemmiltani. Äitini on taipuvainen katkeruuteen, isäni on mestari patoamaan asiat sisälleen. Vanhempieni keskinäinen välienselvittely muistutti kohtausta elokuvasta Kuka pelkää Virginia Woolfia.

Kuva täältä

En minä silti vanhempiani syytä. En ainakaan enää. Aikuistuttuani olen oppinut ymmärtämään, että he(kin) ovat vain oman lapsuutensa oppien vankeja, ja ovat varmasti yrittäneet parhaansa. Onnistuivatkin, ainakin siinä mielessä, että eivät niitä pahimpia juttuja omasta lapsuudestaan siirtäneet eteenpäin. Minunkaan ei tarvitse toistaa lapsuuteni malleja, vaan voin tietoisesti pyrkiä niistä eroon.

Minun on aina ollut vaikea sietää negatiivisia tunteita, omiani tai muiden. Kun minulle suututaan, pelästyn sen olevan peruuttamatonta: että se tarkoittaa, ettei kyseinen henkilö enää koskaan minusta pidä. Kun itse suutun, en uskalla tuoda sitä esiin, koska pelkään, että minulle suututaan suuttumisestani. Sen sijaan, että käsittelisin tunteeni puhumalla, kannan niitä sisälläni, kunnes suuttumus marinoituu kaunaksi ja pettymys katkeruudeksi.

Osaan riidellä rakentavasti ainoastaan mieheni kanssa, ja se on vaatinut usean vuoden opettelun. Uskon, että taito perustuu luottamukseen: tiedän, että parisuhteemme kestää riidat ja erimielisyydet. Olennaista on, että myös mieheni osaa riidellä rakentavasti (veikkaan, että rakentevana pysyminen olisi paljon vaikeampaa, jos toinen iskisi jatkuvasti vyön alle).

Arki pienten lasten kanssa pakottaa kohtaamaan omat vajavaisuutensa tässäkin asiassa. Tahtoikäinen lapsi ei osaa vielä hallita omia tunteitaan, ja tulee siten provosoineeksi vanhempaansa eräänkin Uhmakirjan mukaan kolmen minuutin välein koko hereilläoloaikansa. Minulle on vaikeaa myös se, miten vauva määrittää koko perheen tekemisiä ja aikatauluja olemalla niistä täydellisen piittaamaton. Kun on nälkä, on nälkä. Ihan sama milloin sai viimeksi ruokaa. Kun ei nukuta, ei nukuta. Ihan sama, onko ollut hereillä jo kuusi tuntia putkeen.

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan, että viha saa usein alkunsa turhautumisesta, kun tavoiteltu ja päämäärään tähtäävä toiminta estyy. Minulla se on lapsiperhearjessa juuri näin. Silloin, kun aikaa on tuhlattavaksi asti, jaksan kaikenlaista. Silloin, kun haluaisin lapset nukkumaan, jotta pääsen itse tietokoneelle, tai kun on kiire lähteä, jotta ehdimme ajoissa viemään isomman kerhoon, turhaudun, harmistun ja lopulta suutun.

"Kun vihaamisen kykyä ei ole torjuttu, vaan se on rakentavana mahdollisuutena osana persoonallisuutta, ihmisen ei itse asiassa tarvitse olla vihamielinen tai aggressiivinen. Hän voi olla oma itsensä ja ilmaista itseään, kuten hänen tarvitsee." Näinkin siellä Suomen Mielenterveysseuran sivuilla sanotaan. Itse olen tästä aika kaukana. Yritän opetella vihan tunteiden sallimista itselleni, harjoittelen suuttumuksen sanoittamista ja tunteen purkamista lenkkipolulla, mutta en osaa vielä antaa tunteen tulla ja sitten mennä. Oikeastaan tuntuu utopistiselta, että vihaaminen olisi "rakentava mahdollisuus osana persoonallisuuttani". Koen realistisemmaksi keskittyä siihen, että isoja maltin menetyksiä tulee lasten kanssa mahdollisimman harvoin. Aikuisten kanssa voisin opetella avaamaan suuni, jos koen tulleeni loukatuksi.

Miten sinun lapsuuden perheessäsi ilmaistiin tunteita? Koetko, että se vaikuttaa siihen, miten nyt aikuisena toimit? Millaisen mallin haluaisit jättää omille lapsillesi?

torstai 5. joulukuuta 2013

Pimeä puoli

Äitiydessä ehdottomasti kamalinta on omaan pimeään puoleen tutustuminen.

Kuva täältä
Siitä kerrottiin perhevalmennuksessa. Siitä kirjoitetaan MLL:n vanhempainnetissä. Siitä on kirjoitettu kirjakin. Silti siihen ei voi valmistautua. Siihen, että elämän onnellisimpana aikana, kun kaikki on hyvin, eikä oikeastaan ole mitään valittamista mistään, oma pinna napsahtaa katki ja maailma muuttuu mustaksi.

Vanhemmuuden kielletyt tunteet. Minulla se ei ole sitä, että tiuskaisen tottelemattomalle esikoiselle tai sähähdän rääkyvälle vauvalle. Nämä pienet hermostumiset sallin itselleni, ne ovat normaaleja, niitä osasin odottaa.

Se, mitä en osannut odottaa, on lohduttomasti itkevä lapsi, joka kertoo pelästyneensä äitiään.

**

Sen piti olla ihan normaali päivä. Ei mitään erikoista, mutta kuitenkin niin erikoista, että aamupäiväohjelma sotki kuopuksen unirytmin ja esikoisen ruokarytmin. Kotiin tullessa molemmat lapset huusivat, toinen väsymystään ja toinen nälkäänsä. Ei mitään ihmeellistä, olen hanskannut näitä duettorääkymisiä ennenkin. Osaan harhauttaa, lohduttaa, nakata hapankorpun käteen ja tuudittaa samalla toista. Paitsi, että silloin en osannut.

Huonosti nukuttu yö, kipeät hartiat, tähdet väärässä asennossa... kuka tietää miksi, mutta minä pimahdin. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun paha olo velloo sisällä täysin hallitsemattomasti ja täyttää koko kropan, tuntuu sormenpäissä asti. Siinä hetkessä en osannut tehdä muuta kuin huutaa, karjua sydämeni kyllyydestä. Annan itselleni hieman pisteitä siitä, että osasin kävellä toiseen huoneeseen ja kääntää selkäni näin tehdessäni, että en huutanut vittusaatanaa vaan jotain epämääräistä vokaaliäännettä. Silti pistesaldo on tukevasti miinuksella. Säikäytin lapseni pahanpäiväisesti.

Säikäytin myös itseni. Mikä tuossa ihan tavallisessa tilanteessa sai minut niin totaalisesti menettämään hallinnan? Miten minä napsahdan noin pienestä? Pahempiakin päiviä on varmasti edessä, miten pärjään silloin? Mikä minussa on vialla? Mistä kummasta se mustaakin mustempi olo kumpuaa, ja miten sen saa pois?


**

Onneksi tiedän, etten ole yksin näiden tunteiden kanssa. Onneksi suomalainen terveydenhoitojärjestelmä pitää äideistä hyvää huolta, ja sain nopeasti ajan neuvolapsykologille. Onneksi tiedän, etten pahanakaan päivänä pysty karjumista pahempaan. Onneksi osaan halata, pyytää anteeksi ja selittää, että äidilläkin on välillä kiukkupäivä. Onneksi ymmärrän, ettei heikko hetkeni tarkoita, etten olisi hyvä äiti.

Silti paha olo, jonka tuollainen jättää, on pysyvää. Minulle siis, lapset todennäköisesti pärjäävät vaikka näkevätkin toisinaan mutsinsa ei-niin-mairittelevassa tilassa. Vaikka tiedän, että malttinsa menettäminen on inhimillistä, se tuntuu kovin epäreilulta lapsia kohtaan. Epäreilua on se ennakoimattomuus, että laukaisijana saattaa toimia ihan tavallinen tilanne, jonka jonain toisena päivänä kestän lehmän hermoilla. Epäreilua on sekin, että räjähdän tilanteessa, jossa lapset tekevät juuri sitä, mitä tuon ikäiset tekevät. Ovat lapsia.

Vaikka usein haaveilen siitä, että saisin heittäytyä kakaraksi itsekin, minun tehtäväni on olla aikuinen. Se on vaativa, ajoittain kovin raskas tehtävä, mutta ei auta. Se tehtävä on minulle annettu, kun olen nämä lapset halunnut ja saanut.

Siispä yritän taas kerran:
  • Levätä, liikkua ja laiskotella riittävästi.
  • Ottaa säännöllisesti omaa aikaa. Muistaa, että vähän on parempi kuin ei lainkaan.
  • Ennaltaehkäistä. Pitää kiinni rutiineista ja ruokarytmistä.
  • Hengittää syvään. Laskea kymmeneen. Laulaa. Hyppiä tasajalkaa.
  • Poistua tilanteesta. Mennä hetkeksi vaikka vessaan ja laittaa oven kiinni.
  • Pyytää apua.
  • Olla itselleni armollinen.
**

Huoh. Sanovat, että vanhemmuus kasvattaa. Sen se totisesti tekee, ja sanonkin, että jos tämän läksyn opin, niin olen oppinut jotain hyvin arvokasta. Uskon, että haaste ei ole vain minun, vaan omien aggressioidensa käsittelemistä opettelee koko sukupolveni. Siinä missä meidän vanhempamme kasvatettiin tukkapöllyillä ja luunapeilla, meidät kasvatettiin patoamaan tunteemme sisäämme. Näillä vajavaisilla opeilla meidän pitäisi kasvattaa seuraava sukupolvi hitusen paremmin kuin meidät on kasvatettu.

Se ei ole mikään pieni haaste.

tiistai 3. joulukuuta 2013

33 asiaa minusta

1. Pidän hiljaisuudesta. Mies kuuntelee radiota taustaäänenä, mutta minä en (paitsi miehen ollessa kotona). En pidä radiomainoksista, enkä kyllästymiseen asti toistuvista hittibiiseistä, enkä oikein radiojuontajistakaan löpinöineen. Saattaisin tykätä jostain fiksusta puheradiosta, mutta sellaisen kuunteleminen vaatii keskittynyttä aikaa, jota minulla ei ole.

2. Viimeisin loppuun asti lukemani on Lionel Shiverin Jonnekin pois. Tykkäsin. Kirja oli kantaaottava katsaus amerikkalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään, ja mielessäni vertasin sitä Hotakaisen Luonnon lakiin, todeten, että Shiverin kirja oli enemmän minun makuuni.

3. En tällä hetkellä pidä minkään asian (edes lahjojen) ostamisesta, sillä vapaa-aikaa on niin vähän, että käytän sen mieluummin johonkin muuhun kuin kauppoihin. Pidän toki lahjojen antamisesta, vaikka niiden keksiminen onkin mahdottoman vaikeaa.

4. Olen onnellinen joka päivä.

5. Isompi lapsista on alkanut leikkiä mielikuvitusleikkejä, joissa hän toistaa jotain päivän tapahtumaa tai lukemaamme kirjaa. Näitä on hurjan hauska seurata. Viimeisin leikki meni niin, että lapsi ajoi vauvanuken päälle poliisiautolla, sanoi "ai, sattuu! Pitää puhaltaa" ja puhalsi. Puhaltaessa huulet menevät törölle ja suusta kuuluu "huu".

6. Lainasimme kirjastosta Richard Scarryn Iloiset eläinsadut, ja siitä tuli nopeasti sekä esikoisen että minun suosikkini. Alkuun arastelin Punahilkan, Kolmen pikku porsaan ja muiden satujen lukemista niiden sisältämien pahan suden kitaan joutumisten vuoksi, mutta huomasin, että huoleni oli turha. Esikoinen ei ole isoäitien ja porsaiden syömisestä moksiskaan, vaikka toteaakin aina Punahilkkaa lukiessamme, että "isoäiti ei ole ruokaa".

7. En ole ostanut elokuvia aikoihin, ja olenkin tuuminut, josko dvd-kokoelmasta olisi jo aika luopua. Vaikka tuskinpa raaskin. Säästän kokoelmieni helmiä sitten vaikka jälkipolville, jotka eittämättä tulevat tappelemaan klassikoista kuten Tuulen viemää, Casablanca, Kourallinen dollareita ja Viimeiseen hengenvetoon.

8. Pidän joulusta, mutta vietän sitä vähäeleisesti. Minulla on pienimuotoinen lapsuudentrauma joulunalusstressistä (pitää siivota talo komeroita myöten, pitää kiillottaa hopeat, pitää tehdä itse ja lähettää joulukortit kaikille sadalle sukulaiselle, pitää tehdä kaikki jouluruuat alusta alkaen itse ja kaikki tämä täytyminen tekee ihmiset niin kiukkuisiksi ja väsyneiksi niin että aaton vihdoin koittaessa joulurauha tai joulun ilo ovat vain huonoja vitsejä), etten ole aikuisiällä vielä kyennyt joulua valmistelemaan. Lahjat hankin, ja aattona yleensä menemme sukulaisille syömään. Joulukuusta, -koristeita tai -valoja meillä ei ole, jouluverhoista tai -pöytäliinoista puhumattakaan.

9. Kun aloitin oman blogini kirjoittamisen, seurasin säännöllisesti vain kolmea blogia. Nyt seurattavien lista on kymmenkertaistunut, enkä enää ehdi kommentoida muiden juttuja niin usein kuin haluaisin. Tällä hetkellä seuraan mielenkiinnolla mm. blogeja Sininen keskitie, Periaatteen Nainen ja Valeäiti.

10. En ole kertonut omasta blogistani kuin miehelleni. Hänellekin vain, koska ajattelin, että on pakko, kun juttuni välillä häntä sivuavat. Lisäksi kaksi ystävääni tietää blogistani. Tietääkseni muut läheiseni eivät tiedä, ja hyvä niin. Onhan tämä anonyymiys vähän itsensä huijaamista, mutta toistaiseksi haluan kuvitella, ettette te tiedä, kuka olen.

11. Kirjoitan blogia, koska se auttaa minua ajattelemaan. Monesti ajatukset selkiytyvät kirjoittamalla, ja jos eivät selkiydy, niin tiedän, että vielä on tuumattavaa jäljellä. Voisihan sitä kirjoittaa myös pöytälaatikkoon, mutta blogi välineenä sopii minulle, koska nautin vastavuoroisuudesta. Parhaimmillaan kommenteista syntyy keskustelu, joka auttaa minua laajentamaan omaa ajatteluani.




12. Jos saisin päättää, en koskaan pelaisi yön ulvojaa, vaan käyttäisin yöni nukkuen. Kaikki te pikkulapsiarkea elävät tiedätte, että aina ei saa päättää itse.

13. Anoppini on mainio monestakin syystä, mutta myös siksi, että pitää sienivarastoni täytenä. Itse olen aivan toivoton sienestäjä. Jopa niin toivoton, että anopin neuvoessa minulle omat vakipaikkansa, en löydä sieltä kuin kaksi valekanttarellia.

14. Mieheni kehuu minua päivittäin. Useimmiten hän sanoo, että olen hyvä äiti, erinomainen kokki tai nätti.

15. Kehun lapsiani päivittäin. Kiitän esikoista kun hän tekee, mitä pyydän. Kehun, kun hän onnistuu jossain tehtävässä, kuten peukalon laittamisessa oikealle paikalle lapasessa. Molempia kehun maailman suloisimmiksi ja parhaiksi lapsiksi.

16. Itseni hemmottelu on viime aikoina rajoittunut siihen, että saisin selkä- ja niskajumeja hellittämään: liikuntaa ja hierontaa. Onko jätskin syönti hemmottelua? Sitä teen vähän liiankin kanssa.

17. Olin isänpäivänä vähän tylsä ja annoin miehelle lahjaksi kaksi kravattia (nättejä ovat, en minä sitä, mutta ehkä isänpäivälahjana turhan kliseinen). Ehkä jo ensi vuonna askartelemme lasten kanssa jotain tuiki tarpeetonta mutta oi niin suloista.

18. Haluaisin joskus kerätä yksiin kansiin suosikkireseptini. Kunnianhimoinen haaveeni on, että saisin reseptivihkon valmiiksi vaikkapa siihen, kun lapset muuttavat pois kotoa, niin voin sellaisen heille antaa läksiäislahjaksi. Tähän mennessä olen saanut kirjoitettua ylös vain yhden risotto-reseptin. Onneksi eivät ole ihan vielä muuttamassa pois.

19. Meillä on kotona nenäkannu, joka hieman pelottaa minua. Mies vannoo sen nimeen, mutta minä mieluummin kärsin nuhani.

20. En ole käsityöihmisiä. En osaa neuloa, ommella, kutoa enkä virkata (en edes tiedä, miten edellämainitut eroavat toisistaan). Rikki menneet vaatteet korjaan hakaneuloilla.

21. Olen melkoinen siisteysfriikki, ja sotku ja epäjärjestys ahdistaa minua. Arki kuitenkin opettaa madaltamaan rimaa, ja päivä päivältä siedän enemmän sotkua. Aiemmin ilmoitus yllätysvieraista olisi saanut minut siivoamaan raivoisasti, nyt vaihdan päälleni puhtaan paidan.

22. Äitini antoi esikoiselle lahjaksi Suursmurffi-pehmolelun. Lapsi kutsuu sitä Joulupukiksi. En ole oikaissut käsitystä, enkä pahemmin vaivannut päätäni sillä, sopiiko Joulupukkiin uskoa vai ei. Ajattelin suhtautua Joulupukkiin vähän samalla tavoin kuin Jeesukseen: asian tullessa puheeksi voin kertoa, että jotkut uskovat, kaikki eivät. Toivoisin, että kummallakaan ei tarvitse lapsia pelotella.




23. Lapsen puhumaan oppimisen seuraaminen on parhaita asioita, mitä tiedän. Ilahduttavaa on se rohkea yrittäminen ja luovuus, jolla lapsi kieltä käyttää - ja tulee ymmärretyksi, vaikka sanoisikin vähän hassusti. Lempisanani löytyvätkin esikoisen uussanojen joukosta.

24. En varsinaisesti vihaa mitään sanaa (edes jaxuhaleja), mutta anglismeja yritän välttää. Eli avoidata, juu sii.

25. Lapsen nauru saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle.

26. Huonosti nukuttu yö, kipeä olkapää, nälkä, kiire, stressi, pipariksi menneet aikataulut ja päiväunirytminsä kadottanut lapsi saavat minut huonolle tuulelle.

27. Lempikirosanani on (ainakin jos lapsen sanavarastoon päätyneistä voi jotain päätellä) on samperi.

28. Syliin nukahtavan vauvan tuhina on kenties kaunein ääni maailmassa.

29. Vauvan itku, joka jatkuu vaikka olet jo käynyt läpi normaalin viankorjaussarjan, on ehkä raastavin ääni maailmassa.

30. Minusta olisi mukava olla opettaja.

31. En haluaisi olla iltapäivälehden toimittaja.

32. Jos taivas on olemassa, haluaisin Jumalan sanovan minulle porteilla ensimmäisenä: "Tervetuloa. Oli jo aikakin."



Noin. Tämä oli tietysti vastaus Jennijeen ja bleuen minulle esittämään haasteeseen, jossa pyydettiin vastaamaan 11 kysymykseen ja sen lisäksi kertomaan itsestään 11 asiaa. Kohdat 1-11 ovat vastauksia bleuen kysymyksiin ja kohdat 12-22 vastauksia Jennijeen kysymyksiin. Kohdat 23-32 ovat myös vastauksia kysymyksiin - tunnistaako kukaan, kenen?

33. Niin, se viimeinen kohta vielä. Tämä on 101. kirjoitukseni, ja seuraava blogiini tuleva kommentti on 1001. kommentti. Jee sille!