tiistai 10. joulukuuta 2013

Kiltit tytöt eivät suutu

Kun olin pieni, isäni peruutti autollaan pulkkani päälle niin, että se meni rikki. Minä purskahdin itkuun. Isäni suuttui minulle ja huusi.

Ehkä sinulla on samankaltaisia muistoja lapsuudesta? Yllä kertomani on vain yksi pieni esimerkki, jonka isäni on varmasti unohtanut, mutta minä muistan. Minä en saanut pienenä suuttua. En saanut olla harmissani, pettynyt, enkä edes surullinen. Iloinen sai olla. Ja tyyni tai reipas. Siitä on kiltit tytöt tehty.

Paitsi etten oppinut itse käsittelemään ja purkamaan negatiivisia tunteita, en saanut sille myöskään rakentavaa mallia vanhemmiltani. Äitini on taipuvainen katkeruuteen, isäni on mestari patoamaan asiat sisälleen. Vanhempieni keskinäinen välienselvittely muistutti kohtausta elokuvasta Kuka pelkää Virginia Woolfia.

Kuva täältä

En minä silti vanhempiani syytä. En ainakaan enää. Aikuistuttuani olen oppinut ymmärtämään, että he(kin) ovat vain oman lapsuutensa oppien vankeja, ja ovat varmasti yrittäneet parhaansa. Onnistuivatkin, ainakin siinä mielessä, että eivät niitä pahimpia juttuja omasta lapsuudestaan siirtäneet eteenpäin. Minunkaan ei tarvitse toistaa lapsuuteni malleja, vaan voin tietoisesti pyrkiä niistä eroon.

Minun on aina ollut vaikea sietää negatiivisia tunteita, omiani tai muiden. Kun minulle suututaan, pelästyn sen olevan peruuttamatonta: että se tarkoittaa, ettei kyseinen henkilö enää koskaan minusta pidä. Kun itse suutun, en uskalla tuoda sitä esiin, koska pelkään, että minulle suututaan suuttumisestani. Sen sijaan, että käsittelisin tunteeni puhumalla, kannan niitä sisälläni, kunnes suuttumus marinoituu kaunaksi ja pettymys katkeruudeksi.

Osaan riidellä rakentavasti ainoastaan mieheni kanssa, ja se on vaatinut usean vuoden opettelun. Uskon, että taito perustuu luottamukseen: tiedän, että parisuhteemme kestää riidat ja erimielisyydet. Olennaista on, että myös mieheni osaa riidellä rakentavasti (veikkaan, että rakentevana pysyminen olisi paljon vaikeampaa, jos toinen iskisi jatkuvasti vyön alle).

Arki pienten lasten kanssa pakottaa kohtaamaan omat vajavaisuutensa tässäkin asiassa. Tahtoikäinen lapsi ei osaa vielä hallita omia tunteitaan, ja tulee siten provosoineeksi vanhempaansa eräänkin Uhmakirjan mukaan kolmen minuutin välein koko hereilläoloaikansa. Minulle on vaikeaa myös se, miten vauva määrittää koko perheen tekemisiä ja aikatauluja olemalla niistä täydellisen piittaamaton. Kun on nälkä, on nälkä. Ihan sama milloin sai viimeksi ruokaa. Kun ei nukuta, ei nukuta. Ihan sama, onko ollut hereillä jo kuusi tuntia putkeen.

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan, että viha saa usein alkunsa turhautumisesta, kun tavoiteltu ja päämäärään tähtäävä toiminta estyy. Minulla se on lapsiperhearjessa juuri näin. Silloin, kun aikaa on tuhlattavaksi asti, jaksan kaikenlaista. Silloin, kun haluaisin lapset nukkumaan, jotta pääsen itse tietokoneelle, tai kun on kiire lähteä, jotta ehdimme ajoissa viemään isomman kerhoon, turhaudun, harmistun ja lopulta suutun.

"Kun vihaamisen kykyä ei ole torjuttu, vaan se on rakentavana mahdollisuutena osana persoonallisuutta, ihmisen ei itse asiassa tarvitse olla vihamielinen tai aggressiivinen. Hän voi olla oma itsensä ja ilmaista itseään, kuten hänen tarvitsee." Näinkin siellä Suomen Mielenterveysseuran sivuilla sanotaan. Itse olen tästä aika kaukana. Yritän opetella vihan tunteiden sallimista itselleni, harjoittelen suuttumuksen sanoittamista ja tunteen purkamista lenkkipolulla, mutta en osaa vielä antaa tunteen tulla ja sitten mennä. Oikeastaan tuntuu utopistiselta, että vihaaminen olisi "rakentava mahdollisuus osana persoonallisuuttani". Koen realistisemmaksi keskittyä siihen, että isoja maltin menetyksiä tulee lasten kanssa mahdollisimman harvoin. Aikuisten kanssa voisin opetella avaamaan suuni, jos koen tulleeni loukatuksi.

Miten sinun lapsuuden perheessäsi ilmaistiin tunteita? Koetko, että se vaikuttaa siihen, miten nyt aikuisena toimit? Millaisen mallin haluaisit jättää omille lapsillesi?

13 kommenttia:

  1. Meinasin kommentoida jo edelliseen tekstiisi. Siellä kommentti olisi ollut ehkä aiheen vierestä, mutta nyt osui aivan nappiin. Minäkin olen lapsena ominut niin tiukasti kiltin ja säyseän tytön roolin, että isäni muistaa lapsuudestani vain yhden ainoan raivokohtauksen. Siis sellaisen uhmaraivarin, joita siskollani oli päivittäin. Teini-iässä koetin vähän raivota, mutta vaikka perheeni keskustelukulttuuri on ollut muuten ihan rento, on vahvoja negatiivisia tunteita pelätty niin, että ne on mielummin nielaistu ja lakaistu maton alle, kuin kakistettu ulos. Tästä on seurannut jos jonkinlaista.

    Nyt aikuisena olen joutunut ja päässyt opettelemaan avoimempaa ilmaisua, ja suurimpana katalyyttinä tässä on ollut mieheni - tuo toisinaan aivan kiusallisen rehellinen ja liioitellunkin tunteitakas, herkästi dramaattiseksi heittäytyvä ja pienestäkin kipinästä suuttuva ihana mies. :) Olisi voinut olla helpompaa opetella rakentavaa riitelyä ja rehellistä ilmaisua turvallisemmassa ympäristössä, mutta toisaalta on minut mieheni kanssa heitetty kerralla syvään päähän. Ensimmäisen vuoden aikana purkskahdin riitatilanteissa useimmiten itkuun. Mutta vaihtoehdot tuntuivat olevan joko erota tai opetella ymmärtämään rajani ja sekä puolustamaan että avaamaan niitä sopivassa suhteessa. Valitsin jälkimmäisen, ja hien ja kyynelien (huudonkin) kautta on päästy tilanteeseen, jossa todella alan tuntea onnistuneeni. Uskallan yhä useammin sanoa ääneen. Ja yhä useammin uskallan olla rehellinen silloinkin, kun pelkään sen aiheuttavan ikävän vastareaktion (pelko on useimmiten kuitenkin aiheeton). Yhä useammin uskallan myös rauhoittua kuunteemaan toisen voimakkaitakin tunteita hermostumatta, sillä ne eivät enää tunnu yhtä uhkaavilta. Useammin, en todellakaan aina. Näitä uusia tunneilmaisun perustuksia olen rakentanut sekä itse että muiden ihmisten avulla, eivätkä ne vielä ihan järkkymättömät ole, mutta paljon paremmalla tolalla kuin miehen kanssa tavatessamme.

    Olen myös tullut tässä huomanneeksi, että useimmat meistä kantavat lapsuudestaan taakkana jonkinlaisia epävarmuuksia ja ihmeellisiä uskomuksia. Usein sellaisia, että "Jos teen niin tai sanon näin, tuo toinen ei enää rakasta minua." tai "Jos toinen tekee niin tai sanoo näin, se tarkoittaa, ettei hän enää rakasta minua." Eikä niistä ehkä koskaan pääse täysin eroon. Mutta ne paljastamalla, niistä puhumalla ja toisen sisäisiä uskomuksia ymmärtämällä vähenee niiden vaikutus arjen kommunikointiin - ja myös ne ärsyttävistä ärsyttävimmät väärinkäsitykset. Joskus on myös ihan ok huutaa. Täysiä. Parempi riidella ja sopia, kuin ei koskaan tuulettaa tunteitaan lainkaan. Jotenkin tuntuu, että aukaistessaan ne herkimmät hellimmät tunteet tulee samalla avanneeksi kanavat suurimman tuskan ja raivon tihkua ulos.

    Minun elämäni on muuttunut paremmaksi nyt, kun on pikku hiljaa oppinut - ja yhä oppimassa - pitämään ne tunteiden kanavat tuuletettuina. Hyvät ja huonot tuulet, sisään ja ulos. Niin eivät pääse ne ahdistuksen ja katkeruudenkaan tunteet sinne samalla tavalla pesiytymään kuin ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, jopas löpisin pitkästi! :) Vaan kun on niin sydämen päällä tämä aihe.

      Poista
    2. Kiitos pohdinnastasi! Pitkät kommentit ovat kivoja (ja lyhyet. Kaikki kommentit ovat.).

      Mun vanhemmat kertoo vähän ristiriitaista tarinaa uhmastani. Tarinan mukaan ensimmäinen (ja pitkään ainoa) sanani oli "Ei!" tai "Eikä!", mutta toisaalta äitini kertoo, ettei minulla varsinaista uhmaikää ollutkaan :) Murrosiässä kapinoin sitten senkin edestä, vieläkin hävettää muutamat raivonpurkaukseni..

      Sitten tulin miettineeksi, että maalasin varmaan vähän turhan synkän kuvan tekstissäni. Kyllä minä osaan rakentavasti riidellä muidenkin kuin mieheni kanssa: harvoin vain pääsen riitaan asti. Mikä on vähän tylsää. Ei niin, että riitely sinänsä olisi tavoiteltava asia, mutta ilman puhdistaminen olisi, ja siihen keinona toimii riita. Rakentava sellainen. Samaa mieltä olen, ettei äänen korottamisessa sinänsä mitään vikaa ole. Tärkeämpää on, ettei tunnekuohussaan loukkaa toista ja hyökkää persoonaa vastaan, tai uhkaa hylkäämisellä.

      Tuo sinun kehityskertomuksesi kuulostaa tosi hienolta! Tosi mahtava lukea, miten olet oppinut käsittelemään näitä tunteita, ja todella uskon, että elämä on parempaa nyt. Viha, raivo, kateus ja katkeruus ovat kovin kuluttavia tunteita. Itse siinä eniten kärsii, kun niitä sisällään kantaa.

      Poista
    3. "Ei niin, että riitely sinänsä olisi tavoiteltava asia, mutta ilman puhdistaminen olisi, ja siihen keinona toimii riita. Rakentava sellainen. Samaa mieltä olen, ettei äänen korottamisessa sinänsä mitään vikaa ole. Tärkeämpää on, ettei tunnekuohussaan loukkaa toista ja hyökkää persoonaa vastaan, tai uhkaa hylkäämisellä."

      Olen tästä samaa mieltä, ja itsekään en vieraampien ihmisten kanssa useinkaan uskalla riidellä (ts. olla täysin rehellinen). Enenevässä määrin kuitenkin, onneksi.

      Mutta halusin vielä kommentoida siksi, että henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että henkilön, jolla on vaikeuksia puhua tunteistaan avoimesti tai puolustautua hyökkäyksiä vastaan, on hyvä pitää mielessä, ettei kukaan ole täydellinen. Ettei ole mahdollista opetella puhumaan avoimemmin, jos koko ajan pelkää tekevänsä niin "väärin". Ainakin minulle oli aluksi iso kynnys se, että olin sisäistänyt niin paljon "rakentavan riitelyn" ja "minä-viestien" ohjeita, etten tositilanteessa tiennyt miten päin asiani muotoilla -- enkä lopulta onnistunut ehkä sanomaan lainkaan. Onneksi olin lukenut myös jotain kirjaa, jossa todettiin rajojaan tuntemattomien ihmisten usein heittäytyvän harjoitteluvaiheessa liioitellusti toiseen ääripäähän, josta vähitellen tilanne sitten yleensä tasaantuu. Oman riman alentaminen auttoi huomattavasti, ja antoi tuntumaan siihen, miltä se tunteiden tuulettaminen oikein edes tuntuu. Miehelle tämä alkuvaihe oli aikamoinen järkytys, kun säyseästi jeesnaisesta muutuin kaikkeen vastaan sanovaksi kiukkupääksi yht'äkkiä. Mutta vähitellen olen tasaantunut ja oppinut olemaan puolustautumatta niin raivokkaasti. Että joissain tapauksissa antaisin sille hiljaiselle ja asioita hautovalle sellaisen ohjeen, että minkälaatuinen tahansa riitely on parempi kuin tunteidensa panttaaminen. Unohtaa hetkeksi muotoseikat, ja antaa vain tunteiden tulla -- jos se on edellytys sille, että kommunikaation saa yleensä avattua, esim. parisuhteen vaikeista aiheista. Mutta tätä ohjetta saa soveltaa vain omalla vastuulla! ;)

      Poista
    4. Hyvä huomio! En ole itse tullut ajatelleeksi tuolta kantilta, mutta varmasti juuri noin. Jos vastaan sanominen ylipäätään on vaikeaa, ei kannata pitää rimaa turhan korkealla. Hyvä neuvo.

      Poista
  2. Mä olen 28-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Olin 14-vuotias hormonien ja kasvun hämmentävä tyttö, kun yhtenä päivänä mussutin keittiössä muroja ja luin Aku Ankkaa. Vanhemmat tuli keittiöön töistä ja toinen kysyi multa miten koulussa oli mennyt. Kivahdin, että 'mitä se sulle kuuluu'. Tämän seurauksena ei ensin näyttänyt aiheutuvan mitään, mutta illalla, kun oli tarkoitus lähteä katsomaan paikkakunnalla syntynyttä koiranpentua, vanhempia ei näkynyt missään. Etsin ja huhuilin ja lopulta löysin äidin, joka ei puhunut mulle juuri mitään. Isä löytyi autotallista, ja kun kysyin joko lähdetään, hän sanoi hyvin kovan ja pettyneen kuuloisena, että ei taida onnistua. Mun kuulumisia ei kysytty sen jälkeen kuukausiin. Muistan suuresti sen häpeän, kuinka kylmän suihkun sain tuon kivahduksen seurauksena, ja kuinka kovan näpäytyksen sain. Mulle olisi herkkänä ja sensitiivisenä riittänyt vähempikin, ja eniten olisin toivonut jämäkkää rajojen asettamista: "XXX, noin ei puhuta vanhemmillesi".

    ***

    Seuraukset ovat olleet samantapaisia kuin mitä kuvailit. Olen tästä todella, todella yllättynyt, koska en ole ennen kuullut muista jotka kokisivat samoin. Olen ihmeissäni siitä, että johtopäätöksemme ihmisten mielenliikkeistä ovat niin samanlaisia.

    Nyt aikuisena olin kerran ravintolassa, jossa ehdin jo istua pöytään kun huomasin, että seurueeni olikin mennyt kadun toiselle puolelle toiseen ruokapaikkaan. Ehdin aiheuttaa pienen sähläyksen tarjoilijalle ja kun ilmoitin poistuvani, tämä tuhahti jotakuinkin "vois sitä vähän katsoa mitä tekee". Hälytysvalot alkoivat vilkkua silmissäni: nyt nainen suuttuu, kohta se heittää mua juomalasilla päähän, voi häpeä. Moneen kuukauteen en uskaltanut palata tuohon ravintolaan, koska pelkäsin tarjoilijan kantavan kaunaa. Samalla oma alentuvainen asenne alkoi kääntyä tarjoilijaa vastaan - juttu paisui isommaksi kuin se olikaan.

    ***

    Luulen, että vanhempani ovat pelänneet negatiivisia tunteita vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Kotona tehtiin kaikenlaista viihdyttämistä, jotta minä ja sisarukseni emme olisi suuttuneet. Samalla kuitenkin opin, että jonkinlainen näpäytys epätoivotusta käytöksestä seuraa jälkeenpäin, kuten tuossa murrosiän esimerkissä. Jos minulla ja naapurin tytöllä oli äänekäs kauppaleikki kesken, sain kuulla parin päivän päästä että isältä oli mennyt lottorivi kuulematta radiosta äänekkään leikkimme takia - kukaan ei uskaltanut asettaa rajoja hetkessä, mutta sai aikaan häpeän ja syyllisyyden jälkeenpäin.

    Monesta asiasta tiedän kuitenkin että ovat yrittäneet parhaansa. Monessa asiassa meille lapsille tarjottiin parasta mitä pystyttiin, viimeistä penniä myöten. Yritän nyt pyristellä eroon varsinkin tuosta syyllisyyden kohtuuttomasta tuntemisesta.

    -Mimosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että nämä kokemukset ja tuntemukset ovat aika yleisiä. Sukupolvikokemus, jopa. Ihan johtuen siitäkin, että meidän vanhempamme ovat sodan käyneen sukupolven lapsia, ja heidän lapsuudessaan moni asia on varmasti heijastuma sodasta. Näitä heijastumia he ovat sitten vanhempina tuoneet (tahtomattaan ja tiedostamattaan) meidän lapsuuteemme, parhaansa yrittäen.

      Onneksi sitä voi aikuisenakin oppia ja kasvaa. Kun nämä jutut tiedostaa, niistä voi oppia eroon. Tsemppiä sulle (ja mulle) tähän urakkaan!

      Poista
  3. Tää oli tosi kiinnostava teksti! Miten paljon lapsuudesta opitut mallit meihin vaikuttaakaan. Ja nyt kun tässä on äitinä elänyt ja äitiystäviensä elämää seurannut, on huomannut että juuri negatiivisten tunteiden, raivon ja vihan käsittely on kaikkein haastavin osa-alue äitiydessä. Olen nähnyt miten kiltti, nöyrä ja vähän alistuva kaveri raivostuu hallitsemattomasti lapselleen, tavalla joka jättää pahan olon kaikille, varmaan eniten raivostujalle itselleen. Olen kuullut itkuisia tilityksiä liian kovista käsistä. Olen itsekin päivittäin raivon vallassa mutta koska se ei perustemperamenttini takia ole tullut minulle uutena tai yllätyksenä, huomaan pystyväni hallitsemaan raivoa hieman paremmin kuin ne, jotka ovat kehittäneet selviytymiskeinokseen miellyttämisen ja suostuvaisuuden.

    Omat kipukohdat (sananmukaisesti) ovat muualla: meidän lapsuudessa suututtiin ja reagoitiin muuten vaan todella voimakkaasti, jos satutin itseni tai sairastuin. Isä suuttui joskus aivan tolaltaan kun liukastuin keittiössä ja nyrjäytin polveni. (nykyään isä ratkeaa ryyppäämään jos äiti sairastelee - ja äiti sairastelee paljon, etenkin niitä kuviteltuja sairauksia) Äiti taas on todella luulosairas ja neuroottinen terveysasioissa ja minua vietiin lapsena paljon turhaan lääkäriin. Niinpä opin salailemaan kipujani vanhemmiltani ja teen sitä joskus vieläkin. Lapsena en kyennyt lainkaan tajuamaan kavereitani, jotka toivat avoimesti esiin kipunsa ja sairastelunsa ja jopa hakivat niillä myönteistä huomiota. Minulla oli "nuolen yksin haavani"-metodi. Siitä eroon pääseminen on ollut todella vaikeaa, etenkin kun toisaalta olen perinyt äidiltäni taipumuksen luulosairauksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitinä viimeistään joutuu kasvokkain oman tunneilmaisunsa kanssa, jos ei sitä ennen ole joutunut. Lapset ovat sen verran säälimättömiä, että eivät päästä helpolla :)

      Mä uskon, että on juuri kuten kirjoitit: raivon ja vihan käsittely on haastavin osa-alue äitiydessä (tai tasa-arvon nimissä vanhemmuudessa, mutta äitinä on helpompi puhua siitä mistä enemmän tiedän. Mutta kai isät ihan samojen tunteiden parissa painii).

      Poista
  4. Hei, mä palaan vielä tähän vaikka on jo viikko kulunut ja uudet mielenkiintoiset keskustelut menossa. Nimittäin minä en muista lapsuudestani mitään vastaavaa tunteiden ilmaisemiseen liittyvää. Kerran sain tai meinasin saada selkäsaunan kun kiusasin pikkuveljeä - mutta siitäkin muistan vain sen häpeän, kun kaksivuotias toljotti vieressä.

    Juttelin tästä äitini kanssa: tuo saattaa olla todella harvoja kertoja kun isäni on suuttunut, mutta äiti kyllä komensi ja huusi lapsille tarpeen vaatiessa, eli tuskin vähempää kuin minäkään omilleni :)

    Äitini sanoi kuvaamistanne tapahtumista, että sellaistahan oli hänen lapsuudessaan, ei enää 1970-80-luvuilla. Ehkä hän on sitten onnistunut, kun päätti ettei jatka lapsuudenkodin mallia omassa perheessään. (Nalkutusta ei lasketa - harva akka taitaa siitä päästä eroon, tosin tunnen nalkuttavia ukkojakin.)

    Uskon että kokemukseni lapsuudessa vaikuttavat nykyiseen käyttäytymiseen omien lasteni kanssa, mutta tietoisesti en pysty niitä jäljittämään.

    Halailu kyllä on sellainen juttu, että en oikein tykkää, kuten ei isänikään. Varmasti olemme olleet pikkulapsina sylissä koko ajan, mutta myöhemmin muistan vain pari jäykkää halauksen tapaista hääpäivänäni ja esikoisen synnyttyä. Kyllä minä rakkaitani halaan, mutta jos ihmiset ovat vähänkin etäällämmä, esim, työkavereita, lähestyn käsi ojossa. Mieheni sukulaisia olen opetellut halaamaan ja muitakin - ei se niin kamalaa ole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt, josko näillä muistoilla ja kokemuksilla olisi jotain tekemistä herkkyyden kanssa - toiset ovat herkempiä kokemaan eri tilanteet voimakkaampina kuin toiset. Kertomani pulkka-esimerkki on sellainen, että sehän on yksittäisenä tapauksena todella mitätön. Luulen, että jos kertoisin muistostani isälleni, hän hämmästelisi, miten minä niin pienestä hermostun (niin hän tosin hämmästeli koko lapsuuteni). Tarkoitan siis sitä, että lapset ovat tempperamentiltaan erilaisia, ja toiset kestävät varmaan enemmän huutamista ja tiuskimista kuin toiset. Oma esikoiseni tuntuu olevan kovin herkkä, kuten itsekin olin lapsena. Hän pelästyy kovia ääniä ja rajuja tunteenpurkauksia, ja siksi yritänkin hänen kanssaan tsempata, etten huutaisi ja tiuskisi.

      Tämä herkkyysasia tuli kommentistasi mieleen, ja kysyisinkin sinulta, kuinka herkäksi koet itsesi? Tai millainen olit lapsena? Uskotko, että sillä on vaikutusta siihen, millaisia kokemuksia on jäänyt mieleen?

      Poista
  5. Tuossa ajatuksessa voi olla perää. En usko olleeni herkkä lapsena, enkä aikuisenakaan. Joissain suhteissa epävarma, mutta se ei kai ole sama asia.

    Lapsistani poika on selvästi herkempi, tuntuu että hänen kanssaan pitää varoa, ettei aiheuta jotain traumaa. Luin Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivän. Siinä nainen käy läpi äitisuhdettaan ja muistelee, kuinka vihainen äiti sähisi yöllä, kun hän heräsi tytön vessakäyntiin. Kirja muistaakseni päättyi sovintoon ja anteeksiantoon, mutta jotain tuollaisesta minunkin lapseni voi kärsiä ikuisesti: minä kävelytän vihaisena takaisin omaan sänkyyn, kun raukka itkeskelee mun sängyn vieressä. Mutta kun olin juuri taas nukahtanut vauvan uudelleennukuttamisen jälkeen....

    Poika aloitti kuusivuotiaana rankan olemassaolopohdinnan ("parempi jos vaan tappaisitte mut" - psykologin mielestä ei syytä isompaan huoleen, joten ei siitä enempää). Kai minäkin joskus suuttuneena teininä mietin, että kyllä teitä sitten mun hautajaisissa itkettää, mutta tuskin oikeasti sen synkempiä. Pojan reaktioihin mun on vaikea samaistua ja pelkään joskus väsyneenä ärsyyntyneeni niihin niin, että olen vain pahentanut tilannetta. Kun vakuuttelut ja järkipuhe ei synkistelytilanteissa auta, olen sitten vain kuunnellut.

    Nyt poika huutaa ja tiuskii itse vanhemmilleen, siskoilleen, kavereilleen :( Minulta opittua huonoa käytöstä tai sitten on unen puutteesta (huonouninen raukka myös) tai mistä lie kasvuvaiheesta (8v) johtuvaa uhmaikää.

    Tyttäreni taas pistää tuittupäänä vastaan, eikä myöskään muistele vanhoja vääryyksiä. Häneltä tuskin kuulen "kukaan ei välitä musta" -huokailuja. Ja tyttöön kyllä samaistun. Tuosta kolmannesta en tiedä vielä. Mainio mielensäpahoittaja yksivuotias, mutta ehkäpä ei kovin herkkä hänkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun äiti myös sähisi mulle, kun kävin öisin vessassa ja herätin hänet (vaikka kuinka hiljaa yritin hiipiä). Nyt aikuisena alan ymmärtää häntä, kun näytän perineen äitini huonot unenlahjat ja herään milloin mihinkin pieneen ääneen. Minä en ainakaan tuosta muistosta ole ikuisesti kärsinyt, vaikka se lapsena kurjalta tuntuikin.

      Ja tiedätkö, mulla taisi olla lapsena samanlainen olemassaolopohdinta kuin pojallasi. Hurjaa. En muista, mistä se sai alkunsa, mutta kamalalta sen on täytynyt vanhemmistani tuntua. Onneksi nykyään perheet saavat neuvoja psykologilta, minun lapsuudessani vanhemmat joutuivat pärjäämään itse.

      Mä oon miettinyt paljon sitä, että vanhempana on varmasti helpompaa, jos lapsella on samanlainen tempperamentti kuin itsellä. Mä koen, että mun on helppo ymmärtää herkkää esikoistani, joka toisinaan saattaa pelästyä esimerkiksi vauvan itkua, ja osaan lohduttaa kertomalla, ettei vauvalla ole mitään hätää. Vauvan tempperamentista ei vielä ole tietoa, mutta jos hän onkin kovin erilainen kuin minä, niin samaistuminen saattaa olla vaikeampaa, ja siten oikeanlaisten toimintamallien löytäminen hankalaa.

      Poista