torstai 5. joulukuuta 2013

Pimeä puoli

Äitiydessä ehdottomasti kamalinta on omaan pimeään puoleen tutustuminen.

Kuva täältä
Siitä kerrottiin perhevalmennuksessa. Siitä kirjoitetaan MLL:n vanhempainnetissä. Siitä on kirjoitettu kirjakin. Silti siihen ei voi valmistautua. Siihen, että elämän onnellisimpana aikana, kun kaikki on hyvin, eikä oikeastaan ole mitään valittamista mistään, oma pinna napsahtaa katki ja maailma muuttuu mustaksi.

Vanhemmuuden kielletyt tunteet. Minulla se ei ole sitä, että tiuskaisen tottelemattomalle esikoiselle tai sähähdän rääkyvälle vauvalle. Nämä pienet hermostumiset sallin itselleni, ne ovat normaaleja, niitä osasin odottaa.

Se, mitä en osannut odottaa, on lohduttomasti itkevä lapsi, joka kertoo pelästyneensä äitiään.

**

Sen piti olla ihan normaali päivä. Ei mitään erikoista, mutta kuitenkin niin erikoista, että aamupäiväohjelma sotki kuopuksen unirytmin ja esikoisen ruokarytmin. Kotiin tullessa molemmat lapset huusivat, toinen väsymystään ja toinen nälkäänsä. Ei mitään ihmeellistä, olen hanskannut näitä duettorääkymisiä ennenkin. Osaan harhauttaa, lohduttaa, nakata hapankorpun käteen ja tuudittaa samalla toista. Paitsi, että silloin en osannut.

Huonosti nukuttu yö, kipeät hartiat, tähdet väärässä asennossa... kuka tietää miksi, mutta minä pimahdin. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun paha olo velloo sisällä täysin hallitsemattomasti ja täyttää koko kropan, tuntuu sormenpäissä asti. Siinä hetkessä en osannut tehdä muuta kuin huutaa, karjua sydämeni kyllyydestä. Annan itselleni hieman pisteitä siitä, että osasin kävellä toiseen huoneeseen ja kääntää selkäni näin tehdessäni, että en huutanut vittusaatanaa vaan jotain epämääräistä vokaaliäännettä. Silti pistesaldo on tukevasti miinuksella. Säikäytin lapseni pahanpäiväisesti.

Säikäytin myös itseni. Mikä tuossa ihan tavallisessa tilanteessa sai minut niin totaalisesti menettämään hallinnan? Miten minä napsahdan noin pienestä? Pahempiakin päiviä on varmasti edessä, miten pärjään silloin? Mikä minussa on vialla? Mistä kummasta se mustaakin mustempi olo kumpuaa, ja miten sen saa pois?


**

Onneksi tiedän, etten ole yksin näiden tunteiden kanssa. Onneksi suomalainen terveydenhoitojärjestelmä pitää äideistä hyvää huolta, ja sain nopeasti ajan neuvolapsykologille. Onneksi tiedän, etten pahanakaan päivänä pysty karjumista pahempaan. Onneksi osaan halata, pyytää anteeksi ja selittää, että äidilläkin on välillä kiukkupäivä. Onneksi ymmärrän, ettei heikko hetkeni tarkoita, etten olisi hyvä äiti.

Silti paha olo, jonka tuollainen jättää, on pysyvää. Minulle siis, lapset todennäköisesti pärjäävät vaikka näkevätkin toisinaan mutsinsa ei-niin-mairittelevassa tilassa. Vaikka tiedän, että malttinsa menettäminen on inhimillistä, se tuntuu kovin epäreilulta lapsia kohtaan. Epäreilua on se ennakoimattomuus, että laukaisijana saattaa toimia ihan tavallinen tilanne, jonka jonain toisena päivänä kestän lehmän hermoilla. Epäreilua on sekin, että räjähdän tilanteessa, jossa lapset tekevät juuri sitä, mitä tuon ikäiset tekevät. Ovat lapsia.

Vaikka usein haaveilen siitä, että saisin heittäytyä kakaraksi itsekin, minun tehtäväni on olla aikuinen. Se on vaativa, ajoittain kovin raskas tehtävä, mutta ei auta. Se tehtävä on minulle annettu, kun olen nämä lapset halunnut ja saanut.

Siispä yritän taas kerran:
  • Levätä, liikkua ja laiskotella riittävästi.
  • Ottaa säännöllisesti omaa aikaa. Muistaa, että vähän on parempi kuin ei lainkaan.
  • Ennaltaehkäistä. Pitää kiinni rutiineista ja ruokarytmistä.
  • Hengittää syvään. Laskea kymmeneen. Laulaa. Hyppiä tasajalkaa.
  • Poistua tilanteesta. Mennä hetkeksi vaikka vessaan ja laittaa oven kiinni.
  • Pyytää apua.
  • Olla itselleni armollinen.
**

Huoh. Sanovat, että vanhemmuus kasvattaa. Sen se totisesti tekee, ja sanonkin, että jos tämän läksyn opin, niin olen oppinut jotain hyvin arvokasta. Uskon, että haaste ei ole vain minun, vaan omien aggressioidensa käsittelemistä opettelee koko sukupolveni. Siinä missä meidän vanhempamme kasvatettiin tukkapöllyillä ja luunapeilla, meidät kasvatettiin patoamaan tunteemme sisäämme. Näillä vajavaisilla opeilla meidän pitäisi kasvattaa seuraava sukupolvi hitusen paremmin kuin meidät on kasvatettu.

Se ei ole mikään pieni haaste.

42 kommenttia:

  1. Saara, et todellakaan ole yksin. Uskallan epäillä, että suurin osa vanhemmista kokee välillä moisia tippumisia. Tärkeintä on, että pääsee tavalla tai toisella sieltä ylös.

    Pienet lapset tarvitsevat paljon, ja rakastavana ja huolehtivana vanhempana sitä on ikään kuin pienessä hälytystilassa jatkuvasti, kun vastuu lapsista on itsellä. Vauvavuosi vaatii veronsa, kaiken sen ihanuuden vastapainoksi. Imetys ja unien katkonaisuus ovat asioita, jotka vievät energiaa jaksavimmaltakin. Myös pikkulapsiarjen tasaisuus on äkkiseltään aikuiselle tässä(kin) ajassa aikamoinen haaste, ja sitä sinä olet kestänyt blogitekstien mukaan hienosti!

    Olin vasta hieronnassa ja tuskailin taas selkäkramppiani, vaikka olin käynyt säännöllisesti hieronnassa ja pitänyt itsestäni huomattavasti parempaa huolta kuin vauvavuonna jaksoin. Silti, taas. Hierojani sanoi, että kun kroppaa hieroo, se ikään kuin herkistyy myös kivulle enemmän. Tämän voi nähdä hyväksi niin, että kipuun reagoi nopeammin, eikä se ehdi mennä sen pahemmaksi.

    Mietin äsken jotenkin tätä sinun tuumailuasi ja sitten tuota esimerkkiäni, että olisiko niin, että toisaalta on aika hyvä juttu, että joskus huudamme ja koemme sisäisesti hetkellistä sulaa hulluutta JOS se säästää meidät pahemmalta lasten kaltoinkohtelulta JA se herättää meidät pitämään itsestämme huolen ennen kuin on liian myöhäistä? Kukaan muu ei sitä puolestamme tee, kuin me itse! Autuiaita ovat kivuttomat ja ikijaksavat, mutta harvempi meistä loppujen lopuksi taitaa noihin kuulua :).

    Joten Saara, kirjoittamasi perusteella, ei mitään hengenhätää. Elämää pienten kanssa ja kanssasisaria löytyy. Yksittäiset pimahdukset siellä täällä, ovat mielestäni kärpäsen paska meressä jos kodissa on muuten "hyvä ja rakastava henki". Rakkaus kestää myös äidin hetkittäiset pimahtelut? Ja kuten sanoit, anteeksi pitää osata pyytää ja myöntää virheensä, myös aikuisena, olen samaa mieltä. Useinhan lapset ovat erittäin joustavia vaikka ymmärrän täysin myös sen, että "eihän heidän tarvitsisi tällaista nähdä tai säikähtää aikuista". Ajattelen itsekin tunteessa ihan juuri noin. Se on kuitenkin varsin pieni kokemus maailmanmatkalla ja pieni mielipaha siinä suhteessa mitä moni kaltoinkohdeltu lapsi oikeasti kokee. Iso halaus ja toivottavasti voimasi taas ehtyvät sieltä elämänilosta, mitä paljon blogissasikin pursuat, ja muista tukitoimista :). Minä lähden kohta lenkille, YKSIN, mitä kivaa ja rentouttavaa sinä Saara tänään teet :) ?

    Ja tuo Huoh osuus, eli historiamme "taakka", allekirjoitan tuon täysin. Olen itsekin tuon asian noin tuumaillut. Se ei todella ole pieni haaste mutta kyllä me yhdessä opitaan uusia keinoja kasvattaa, mihinkään ääripäähän vaipumatta! Eikö vaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos bleue ihanasta kommentistasi. Kärpäsen paska meressä, niin minäkin mietin. Etenkin nyt, kun pimahduksesta on jo hetken aikaa ja alan päästä siitä yli (pari päivää piti jännätä uskallanko kirjoittaa siitä). Sekin on totta, kuten hienosti sanoit, että kenties nämä heikot hetket ovat tarpeen, jotta muistaisimme yrittää olla vielä parempia. Itsestä huolen pitäminen on siinä hommassa yksi keskeisimmistä keinoista.

      Mä koitan miettiä historian taakan positiivisen kautta. Niin, että jokainen meistä on oman aikakautensa lapsi, ja oman aikakautensa vanhempi. Meillä on eväät olla vähän omia vanhempiamme parempia, kuten heillä oli eväät olla hieman omiaan parempia. Sukupolvi sukupolvelta olemme parempia vanhempia. Se on oikeastaan ihan hieno juttu.

      Mies lähti lasten kanssa puistoon ja minä olen kotona yksin. Olen maistellut eilen tekemääni piparkakkutaikinaa ja jumpannut selkääni. Katsonut jakson Downton Abbeytä ja ollut vaan. Kivaa ja rentouttavaa :) Iloinnut olen siitäkin, että vaikka tämä viikko on ollut haastavia päiviä täynnä, olen jostain kaivanut lehmänhermoni ja selvinnyt kunnialla monenlaisista tilanteista. Paitsi siitä yhdestä. Mutta ehkä ne morkkikset olivat tarpeen, jotta olen osannut sittemmin tsempata.

      Poista
    2. Näihin tunteellisiin postauksiin on minusta vähän vaikea vastata kun pelkää että sanoopa mitä tahansa, se voidaan isossa tunteessa tulkita väärin. Olin iloinen, että ymmärsit tekstini oikein vaikka se olikin pitkä ja lähes poikkitieteellinen ;D.

      Mutta tärkein kysymys Nyt on, tuliko pipartaikinasta hyvää? :) Ja hyvä, että pidät selästä huolen. Kuulostaa olevan erittäin yleistä nämä selkävaivat pienten kanssa jos jotain alttiutta moiselle on...

      Poista
    3. Sinä osaat keskittyä olennaiseen: piparkakkutaikinasta todella tuli hyvää! Ensimmäistä kertaa tein taikinan itse, ja tänään leivomme esikoisen kanssa päiväunien jälkeen (ja minä napsin vähän lisää taikinaa, se on mielestäni parempaa kuin valmiit piparit). Nyt lähden lenkille raikkaaseen ulkoilmaan (ja koitan kääntää jäätävän tihkunkin jotenkin virkistäväksi).

      Poista
  2. Miten voikaan helpottaa, että järkevän kuuloinen (ja jo aiemmilla teksteillään vaikutuksen tehnyt) ihminen kertoo kokevansa samoja juttuja, kuin itse kauhukseni välillä koen.

    En nyt jotenkin saa tähän muuta sanottua, vaikka tekisi mieli suorastaan jäädä keskustelemaan. Hyvin vaikeaa on vanhemmuudesta selvitä omien kriteereidensä mukaan kunnialla, kun äitiyden myötä sitä ei sitten kuitenkaan muuttunut salamaniskusta supersankariksi ja täydelliseksi.... (Vaikka ajoittain osaan olla aikamoinen sankarikin, hienoa on sekin huomata.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että helpotti! Sitten tekstini on täyttänyt tarkoituksensa: juuri siksi kirjoitin tästä, että kamalan tunteen tekee vielä kamalammaksi, jos luulee olevansa sen kanssa yksin. Et sinä ole. Enkä minäkään. Ihmisiä olemme, teemme virheitä, mutta opimme ja kehitymme.

      Hienoa, että osaat huomata oman sankaruutesi! Se kantaa huonoina hetkinä, kun tietää, että onnistumisiakin on tulossa.

      Kiitos, kun kommentoit!

      Poista
  3. Ihan samoja asioita on täälläkin käyty läpi. Muistan kun joskus ennen omia lapsia törmäsin näihin äitien jakamiin ajatuksiin siitä "kuinka joskus vaan teki mieli heittää se vauva päin seinää". Minusta se oli hirvittävää ja jokainen lapsi olisi pitänyt huostaanottaa, mutta sitten minusta tuli äiti, ja sen pakahduttavan rakkauden rinnalle ilmestyivät ne pimeät ajatukset. Muistan joskus, esikoisen rähjätessä uhmaansa, leikitelleeni useinkin ajatuksella että otan vaan ja lähden. Lyön tuon oven kiinni ja jätän tänne. Eikä tuntuisi missään. Äitiys on vaan välillä niin kamalan epäkiitollista ja välillä se vaan jurppii ja kovaa, kuinka siitä omasta ajasta pitää välillä niin kokonaisvaltaisesti luopua. Itse huomaan kuinka omat hermot kiristyvät etenkin niissä siirtymävaiheissa, varsinkin jos joku ei syö, joku ei nukahda, joku ei vaan tee juuri niinkuin sillä hetkellä toivoisin. Niissä itse joudun tsemppaamaan aina keskivertoa enemmän.

    Hyvä että näistä asioista puhutaan, ja tosi hienoa että jaoit ajatuksiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että tämä on niitä asioita, joita ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin sen itse kokee. Näiden suurien tunteiden selittäminenkin on vaikeaa, ihan samalla tavalla kun on vaikea selittää sitä rakkautta, mitä tuntee omia lapsiaan kohtaan. Ja kuitenkin jokainen vanhempi pystyy sen ymmärtämään oman kokemuksensa kautta.

      Jos olen aivan rehellinen, niin minua nolotti kertoa raivostumisestani täällä. Mutta mietin, että näitä asioita on pakko tuoda esiin ja keskusteluun, jotta niitä pääsee purkamaan ja kehittymään. Ja kuten yllä kirjoitin, uskon haasteen olevan sukupolveni yhteinen: jos ei lapsena ole saanut mallia negatiivisten tunteiden käsittelyyn, sitä on vaikea aikuisena osata. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä oppia!

      Poista
  4. Kiitos tästä kirjoituksesta! Omat ajatukset olivat juuri hetki sitten samanlaisia, kun töissä sai paskaa palautetta, unet jäi lyhyeksi, päiväkodista kotiin tultaessa vastassa oli tyhjä jääkaappi, poika veti iltatoimet läskiksi leikkien ruualla ja kiemurtelemalla iltapesulla. Vaikka teot jäivät hampaiden kiristelyyn ja tiukkaan puheeseen, ajatukset olivat aika mustia. Lohduttavaaa tietää, että sitä ei ole ajatuksineen yksin. Voimia arkeen, pimahtaminen on inhimillistä ja loppujen lopuksi kuitenkin ehkä parempi kuin harmituksen sisälle patoaminen.


    Ella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisälle patoaminen ei varmasti johda mihinkään hyvään, siitä olen varma. Pitäisi osata käsitellä ja purkaa omia tunteitaan ennen kuin ne vyöryävät hallitsemattomasti ulos. Tämän kirjoittaminen ja teidän kommenttine ovat auttaneet minua, joten kiitos myös omasta puolestani!

      Voimia sinunkin arkeesi!

      Poista
  5. Täällä myös. Kiitos tuhannesti tästä postauksesta. Olen itse analysoinut näitä omia pimahtamisia niin, että jo sillä hetkellä kun se huuto alkaa, on se enemmänkin sen takia, että olen taas niin pettynyt itseeni kun annoin tilanteen eskaloitua siihen pinnanpalamis-pisteeseen. Hmm, vaikea selittää, mutta siis... huudan ennen kaikkea itselleni, omaa pettymystäni itseäni kohtaan. Lapsiraukka vaan joutuu sijaiskärsimään siinä tilanteessa, ja olet niin oikeassa, mikään ei ole kammottavampaa kuin huomata oman lapsen säikähtävän äitiään. Niinä hetkinä olen todellakin valovuosien päässä siitä äidistä, joka kuvittelin ennen lapsen syntymää olevani. Onneksi nämä hetket eivät ole päivittäisiä, edes viikoittaisia. Ja normipäivänä puolestaan olen aika lähellä sitä äitiä, joka ennen lapsen syntymää kuvittelin olevani :) Armollinen itselleen on tietenkin oltava, ja näiden tunteiden pitäisi vain antaa tulla ja myös mennä, eikä jäädä niihin tunnelmiin vellomaan. Kuitenkin kaikessa pimahtamisen aiheuttamassa morkkiksessa on hyvääkin, kamalampaahan olisi, jos se ei saisi aikaan tällaisia fiiliksiä ja halua pyrkiä olemaan vielä pikkuisen parempi äiti (enkä tällä tarkoita, että tässä mikään neitsytmaria pitäisi olla).

    Valoisaa joulukuuta :)

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä osui Anna ainakin minun ytimeen - tai pikemminkin siihen mitä oma äiti on kertonut. Eli kun joskus muisteltiin vanhempieni lapsuuteni aikaisia pimahtamisia osana jotain muuta juttua, niin kertoi, että se hetki kun pimahtaa, tulee siitä kun harmittaa ihan älyttömästi, ja huolettaa, että on pilannut lapsensa. Se on siis jotain solahtamista epätoivoon, kun ratkaisua ei tunnu löytyvän: "voi ei, miksi en tehnyt paremmin jo aiemmin, nyt kaikki hajoaa".

      -nuppu

      Poista
    2. Anna, juuri noin mietin itsekin, että pimahtamisen aiheuttama morkkis on vain hyvä asia. Sen kuuluukin tuntua pahalta. Jos ei tuntuisi, olisi jotain vialla.

      Nuppu, onpa kiva, että olette voineeet äitisi kanssa käydä läpi näitä juttuja. Uskon, että moni meistä kantaa mukanaan lapsuuden kotinsa tapoja käsitellä tunteita, niin hyvässä kuin pahassakin. Yksi tapa purkaa niitä epärakentavia tapoja on niistä puhuminen.

      Poista
  6. Hieno kirjoitus! Mä olen analysoinut näitän aikuisen kiukuntunteita jo kauan ennen lasta, kun lastensuojelutyössä osa ammattilaisista on sitä mieltä että kun aikuinen menettää malttinsa ja suuttuu niin hän menettää ammatillisuutensa. Minä taas, enkä ole yksin ajatukseni kanssa, ajattelen että miten lapsi ja nuori oppii ikinä vihanhallintaa jos ei järkevästä mallista. Ja tuleeko lapselle sitten muuten semmoinen olo että kunnon aikuinen ei suutu ikinä ja on lapsi tai jotenkin vajukki jos suuttuu. Ja kaikkihan suuttuu joskus, ja on hyvästä ja luonnollista kokea kaikenlaisia tunteita. Se ei ole hyvästä että suuttuessaan on väkivaltainen, mutta että kaikki suuttuu joskus. Sen jälkeen rauhoitutaan ja pyydetään anteeksi ja selvitetään asia. Minusta sinä toimit siis vaan niinkuin ihmiset toimii, vieläpä niin kuin aikuinen järkevä ihminen. Suutuit niin kuin kaikki joskus tekee, purit suuttumisen niin että ketään ei sattunut, selitit tilanteet ja taisit pyytää anteeksikin. Mikä olisi sen parempi malli lapselle järkevästä tunteiden käsittelystä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Titiomm lämpimästä ja myötätuntoisesta kommentistasi!

      Olen ihan samaa mieltä, että aikuinen saa menettää malttinsa ja suuttua. Minä esimerkiksi saan suuttua, jos lapsi käyttäytyy minua kohtaan huonosti (esim. lyö). Siitä lapsi oppii myös rajojen vetämistä: kaikkea ei tarvitse hyväksyä (ja lapsi oppii tämän rajoja vetävältä aikuiselta, koska lapset oppivat ennen kaikkea mallista). Minä saan myös napakasti kieltää jos lapsi tekee jotain kiellettyä (esim. kaataa maidot lattialle).

      Mutta tämä yllä kuvaamani hermojen menetys ei mielestäni ollut esimerkki rakentavasta suuttumisesta (vaikka toiminkin siinä oikein, etten satuttanut ketään, ja tilanteen rauhoituttua pyysin anteeksi, halasin ja lohdutin, sekä selitin tilanteen). Se, mikä meni pieleen oli suuttumiseni ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus: kontrollin menettäminen säikäytti minut itsenikin, joten miltä se mahtoi näyttää 2-vuotiaan silmin? Lisäksi hermostuin siitä, että lapsi itse näytti tunteitaan (= kiukutteli nälkäänsä, joka kaiken lisäksi oli minun huonon aikatauluttamiseni tulosta). Minä kun nimenomaan haluan opettaa lapsilleni sen, että kiukun tunteitakin saa näyttää (kunhan sen tekee rakentavasti).

      Mutta ei sirotella tuhkaa pään päälle tämän enempää. Olen jo päässyt yli pimahtamiseni aiheuttamasta morkkiksesta, josta iso kiitos myös sinun kommentillesi! Itsesäälissä rypemisen sijaan yritän kanavoida harmin johonkin rakentavaan, ja etsinkin itselleni luettavaa vihasta ja aggressiosta. Yritän opetella olemaan parempi tässä, samalla itselleni satunnaiset lipsahdukset anteeksi antaen.

      Poista
    2. Hyvä teksti, niin totta <3 Se morkkis ja tunne, että on pilannut lapsensa on jotain aivan kamalaa. Peilaten kumminkin omaan lapsuuteen, minulle on ollut todella tärkeää se että käyn lapsen kanssa tilanteen mentyä ohi asiaa läpi keskustellen ja kuunnellen: Pyydän anteeksi ja kerron että äitikin tekee joskus väärin, äitikin tulee kiukkuiseksi kun on väsynyt ja nälkäinen ja on huono päivä. Ja että silloin saattaa huutaa, vaikkei saisi. Että se on minun vikani. Nämä sanat ovat minulle tärkeitä. Että lapseni kuulee ne minulta eikä joudu kasvaa aikuiseksi ilman että koskaan kuulee niitä vanhemmiltaan. Tai että kuulisi vain "aikuisia täytyy totella, aikuiset ovat aina oikeassa, vika oli sinussa kun et tehnyt nin kuin piti". :'/

      Eräs äiti-bloggari kerran kirjoitti minusta hyvin tästä. Kun se pinna palaa ja käy siellä synkällä puolella niiden ajatuksien kanssa - todella synkällä puolella - niin se mikä merkitsee on se mitä siitä seuraa. Osaako kävellä pois, hakeeko apua vai tekeekö lapsilleen fyysesti pahaa. Jos osaa kääntyä pois ja puhua (kuten tämä äiti terapeutille/jollekin ammattilaiselle puhui), on oikealla tiellä. (Tämö oli kirjoitettu jotenkin todella fiksusti, mutta en nyt muista miten,)

      Poista
    3. Minä toimin samalla tavalla, selitän mistä tapahtunut johtui ja pyydän anteeksi. Olen tosin tarkka sanoistani: esimerkiksi tässä tekstissä kuvattua tapausta anteeksi pyytäessäni pyysin anteeksi sitä, että pelästytin, en sitä, että suutuin. Siinä on mielestäni iso ero. Minä saan suuttua (tunne), sitä minun ei tarvitse pyytä anteeksi. Minä en saa käyttäytyä tavalla, joka pelästyttää lapsen (teko), sitä minun tarvitsee pyytää anteeksi.

      Yksi opetuksista, jonka haluan lapsilleni opettaa nimittäin on, että kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät ole. Saa suuttua, saa olla pahalla tuulella, saa olla surullinen ja pettynyt. Mutta ei saa lyödä tai hajottaa tavaroita tai satuttaa sanoilla.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
    4. Samat tavoitteet ja ajatukset täälläkin. Ei vika ole siinä, että äiti/ isä on kiukkuinen, vaan siitä että kohdistan sen oman kiukkuni lapseen (eli syy esim. oma väsymys, nälkä, jne) tai siinä että sanon tai teen typerästi. Meillä yritetään myös kertoa että vastaankin saa sanoa, tai jos tuntuu että vanhemmat tekevät väärin tai pelottaa, sekin pitää kertoa. :)

      Poista
  7. Kiitokset blogistasi ja tästä(kin) tärkeästä aiheesta käymästäsi hyvästä pohdinnasta.

    Ihan erityisesti haluaisin kiittää yleisemmällä tasolla siitä, että olet malttanut pitää blogisi näin fiksuna, sivistyneenä, rehellisen henkilökohtaisena, anonyyminä ja epäkaupallisena.

    Iso osa hyvistä kirjoittajista tuntuu herkästi jotenkin joutuvan tietynlaisen vauhtisokeuden valtaan tajutessaan omat taitonsa ja bloginsa suosion, ja he lähtevät monesti tavoittelemaan kasvavia lukijamääriä ja viemään blogiaan kohti kaupallisempaa suuntaa. Lähemmäst tuota tavoitetta pääsee heti esimerkiksi julkaisemalla omia ja lastensa kuvia ja luopumalla anonyymiydestään. Valitettavasti se valinta vain usein tarkoittaa sitten sitä, että blogista tulee markkinointialusta monille tuotteille, ja kirjoittaja pyrkii enenevässä määrin miellyttämään mahdollisimman suurta yleisöä kirjoittamalla yleispositiivista naminamia.

    Ainakin minun silmissäni mahdollisesti kiinnostavanakin alkanut blogi menettää silloin keskeisen viehätyksensä: rohkeuden, rehellisyyden ja uskalluksen tarttua hankalampiinkin aiheisiin. (Olen myös ihan henkilökohtaisesti vain tavattoman väsynyt kaikkeen tuotteiden tuputtamiseen henkilökohtaisissa blogeissa, mutta tästähän toki voi olla monta mieltä, ja moni varmasti onkin.)

    Kiitokset siis ainakin omasta puolestani siitä, että olet halunnut pitää blogisi paikkana, jossa voit käydä muunkinlaista keskustelua kuin mahdollisimman monen lukijan miellyttämiseen tähtäävää pyörittelyä tai potkuhousumainostusta. Olet tavattoman hyvä ja fiksu kirjoittaja, ja blogisi on kiinnostava nimenomaan näistä syvemmistä sisältöön liittyvistä syistä. Sillä on minusta moninkertaisesti suurempi arvo kuin nettiklikkausten mahdollisimman suurella määrällä.

    Mukavaa joulun odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kauniista sanoistasi ja kehuista, jotka lämmittivät mieltäni!

      Minä uskon, että kaupallisemmillekin blogeille on paikkansa, lukijamäärätkin sen todistavat. Omalla kohdallani valinta oli selvä jo blogia aloittaessa: mainoksia en tänne halua, en kaipaa suuren suurta lukijakuntaa vaan hyvää keskustelua, ja lasteni yksityisyydestä en luovu.

      Vaikka kyllä minä edelleen säännöllisin väliajoin pohdin, mitä kaikkea voin paljastaa, ja kuinka rehellinen kannattaa olla. Totuus kuitenkin on, että jos minut tuntee tosielämässä, on minut helppo tekstieni perusteella tunnistaa. Omista jutuista kertominen ei aina ole helppoa (tämä teksti esimerkiksi nolotti. En ole ylpeä pimeästä puolestani), mutta tärkeäksi kokemastani aiheesta voin sen tehdä. Omista lapsista kertominen, vaikka ihan pienen ja mitättömänkin jutun, tai kuvan julkaiseminen takaraivosta tai sivuprofiilista, se pohdituttaa minua enemmän. Toistaiseksi olen ihan tyytyväinen rajanvetooni.

      Mukavaa joulun odotusta myös sinulle, ja kiitos kommentistasi!

      Poista
    2. Juu - en siis tarkoittanut, etteikö kaupallisia ja pusipusipositiivisia blogeja saisi olla olemassa. Toki saa; ja tilaustahan niille on aivan selvästi. Tarkoitin lähinnä sitä spesifiä ilmiötä, että jotkut aivan erilaisina - paljon syvällisempinä, kiinnostavampina ja provokatiivisempina - aloittaneet kirjoittajat ovat lähteneet vetämään blogiaan selvästi keskivertokaupallisempaan suuntaan huomatessaan suosionsa kasvavan.

      Kai sitä suosiota lähtee helposti toivomaan ja tavoittelemaan; tai ainakin alkaa pelätä suosionsa hiipuvan ja yrittää siksi olla ärsyttämättä ketään. Hyvin inhimillistähän se on toivoa, että muut pitävät siitä, mitä sanoo tai kirjoittaa. Yritin kuitenkin nimenomaan sanoa, että olen hirveän ilahtunut siitä, että sinä olet malttanut pitää linjasi tällaisena. Tätä blogia on oikeasti kiva ja kiinnostava lukea, ja arvostan sitä, että kirjoitat tätä selvästi itsellesi ja muille, jotka haluavat pohtia näitä asioita - et saadaksesi kirjoittaa tästä myöhemmin kirjan WSOY:n joulumyyntiin. :D

      Pakko vielä nopeasti sanoa, että tuo esille ottamasi lasten anonymiteetti on kyllä minusta iso ja pohdinnan arvoinen asia. Siinäkin arvostan sinun linjaasi kovasti. Vaikka julkisuus on toki nykyisin sosiaalisen median - ja ylipäänsä median - nousun myötä aivan eri asia kuin vaikkapa vielä 20 vuotta sitten, tuntuu silti aika pahalta, että lapset eivät saa itse päättää omien asioidensa julkisuudesta. Ehkä maailma on muuttunut niin paljon, että he eivät kärsi julkisuudestaan myöhemmin - toisin kuin vaikka tällä kentällä kuuluisaksi tullut Christopher Robin Milne (siis Nalle Puhin Risto Reippaan esikuva) - mutta ainakin minun perspektiivistäni on silti aika hurjaa tehdä heidän puolestaan niin iso valinta kuin altistaa heidän elämänsä kaikkien nähtäväksi.

      No mutta - alan eksyä aiheesta. Hyvää joulun odotusta ja kiitokset blogistasi vielä kerran. :)

      Poista
    3. Mielenkiintoista, en tiennytkään Christopher Robin Milnen näkökulmasta Nalle Puh -tarinoihin. Tarinat lukemalla ei ensimmäiseksi tule mieleen, että niistä voisi loukkaantua - edes niiden esikuva. Vähän sama saattaa olla blogien kanssa: kun kirjoittaa omista lapsistaan rakastavasti, ei varmaan ajattele, että lapsella voisi vanhempana(kaan) olla mitään blogijulkisuutta vastaan. Hyvä esimerkki tuo Milne, ja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi omasta linjastani.

      (Saa täällä eksyä aiheesta. Oli niin mielenkiintoinen sivupolku, että palasin itsekin kommentoimaan.)

      Poista
  8. Joskus keittää yli... Sitä ei mun mielestä kans kannata peitellä tai häivyttää pois. Parempaa silloin tällöin pimahdus kun jatkuva katkeruus ja valittaminen, tai huonotuulisuus. Mun esimies- työkaveri pimahtaa muutaman kerran vuodessa mut ei haittaa koska se osaa jälkikäteen selvittää rehellisesti tilanteen ja pyytää anteeksi Jos on tarve. Aidon ja rehellisen ihmisen pimahdus ei tunnu pelottavalta. Jatkuvasti ärtynyt ja vittuileva käytös sijaan tuntuu kurjalta. Uskon lasten ja vanhempien välillä olevan samanlainen dynamiikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkuva ärtyneisyys ja vittuileva käytöshän ovat myös epärakentavaa aggression purkautumista. Eli ei hyvä sekään: yritys padota negatiivisia tunteita sisäänsä ei onnistu, vaan tunteet purkautuvat jatkuvana ilkeänä käytöksenä. Samaa mieltä olen, että pari kunnon pimahdusta on parempi vaihtoehto :) Silti olen sitä mieltä, että tunteita - rajujakin - olisi hyvä oppia purkamaan muuten kuin pimahtamalla. Tuntuu, että aika yleisesti on vallalla näkemys, että vaihtoehtona on vain pimahdus tai patoaminen, kun minä uskon, että sieltä välistäkin voisi löytyä keinoja (joita minä en vielä täysin osaa, mutta haluan opetella).

      Poista
  9. Kiitos Saara kirjoituksestasi. Ja kommentoijille myös. Minun paras äiti / riittävän hyvä äiti / huono äiti -vellontani sai taas uusia kierroksia:

    Kävimme 4-v neuvolassa, kaikki tosi hyvin, lapset kasvaa ja oppii, äiti handlaa arjen, joo on parisuhteessakin kaikki hyvin - ja käynnin lopuksi täti kysyi, "olenkos joskus antanut teille tämän?". Ilahduin kivan kuuloisesta vihkosesta "Kekseliäs kasvatus". Kotona järkytyin: se oli tarkoitettu perheille, joissa lapsia rankaistaan, alistetaan ja kuritetaan fyysisesti tai henkisesti. Oliko terveydenhoitaja päätellyt keskustelustamme tai lapsen käytöksestä, että lapsiamme tukistetaan, läimitään tai pistetään ulos pakkaseen huutamaan? Ei tietenkään mitään näistä tehdä - paitsi pari (siis oikeasti kaksi) kertaa niskatukkaa on jäänyt käsiin "vahingossa", lasta on sattunut, kun olen retuuttanut hänet rauhoittumaan (hah, mikä perustavanlaatuinen ristiriita!), kun en enää jaksa kunnolla nostaa ja kesällä jätin ulos huutamaan (mistä naapurin mies oli kuulemma kehunut minua kasvattajana!) - pakkasella vain uhkaillut, mutta onhan sekin henkistä väkivaltaa.

    Terveydenhoitajalle kerroin, että väsyttäähän se, kun on tällaista jatkuvasti - tyttö nimittäin ystävällisesti esitteli tunnin aikana kaikki puolensa herttaisesta ja nokkelasta uhmaavaan ja to-del-la ärsyttävään. Hän myös sanoi ai sattuu kun silitin hänen hiuksiaan. Terveydenhoitaja pohti miksiköhän, onko hän herkkä vai haluaako hän korostaa jotain. En ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta päädyimme korostamisen tarpeeseen - ja sitten minä sain älä tukista -oppaan.

    Vihkosen sisältö sinänsä on hyvä, siinä annetaan vinkkejä erilaisten tilanteiden ennakointiin ja hallintaan ennen kuin ne eskaloituvat kontrollin menettämiseen ja huutamiseen ja väkivaltaan.

    Myönnän, ennen kaikkea itselleni, että "en minä vaan koskaan" -minä sain oppaan tarpeeseen ja oikeaan aikaan, ajattelemisen aihetta ennen, kuin voisi (voisiko?) tapahtua pahempaa. Mutta miksi pimeääkin pimeämpää tapahtuu? Samat ärsytyksen aiheet kuin aina, ja sitten joku päivä systytyslanka on niin lyhyt, että en vain ajattele kauheita vaan yhtään mitään ajattelematta nappaan lapsen kainaloon ja paiskaan sohvalle, pidän kiinni ja sähisen pahoja sanoja. Ja sitten rahoitumme molemmat, pyydämme anteeksi ja lupaamme ettei enää koskaan. Tiedän että minun ainakin pitäisi pystyä pitämään tämä lupaus lapselle ja itselleni. Mutta sitten jonain kamalana päivänä se taas tapahtuu: Minun ihana, kaunis, fiksu, iloinen, ystävällinen ja täydellinen pikku tyttöni - se on hirviö ja se kiusaa minua. Toisessa ajassa ja paikassa syyttäisimme riivatuksi ja hankkisimme manaajan paikalle.

    Nelivuotias kuulemma alkaa pikku hiljaa osata käsitellä tunteitaan ja reagointiaan, kiva. Nyt pitäisi aikuisenkin oppia, keksiä keinoja ettei huutaisi tai kävisi käsiksi. Suosittelen taas Uhmakirjaa kaikille taistelijoille lohdutukseksi ja tueksi. Ja paljon halauksia ja pusuja tänäänkin kaikille rakkaille, uhmakkaille, söpöille ja irvistäville pikku kullannupuille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rehellisestä kommentistasi!

      Minäkin koen, että olen saanut neuvolasta apua, nimenomaan sitä hurjan tärkeää ennalta ehkäisevää apua keskustelujen, vihkosten ja nyt neuvolapsykologin kautta. Osoittaa kypsyyttä ja vastuullisuutta osata ottaa tarjottu apu vastaan (hyvä me!).

      Olen monesti pohtinut uhma- ja muita kirjoja lukiessani, että me vanhemmat tarvitsisimme samanlaista otetta kuin isojen tunteidensa kanssa painivat lapset: lupaa tuntea ja näyttää tunteita, keinoja niiden hallintaan, varmuutta siitä, että meitä rakastetaan pahoista päivistä ja hetkistä huolimatta, ja sitä, ettei jätetä isojen tunteiden kanssa yksin. Itse koen olevani näiltä osin usein lapsen tasolla: siis keskeneräinen ja osaamaton.

      Paljon halauksia ja pusuja tänäänkin siis myös kaikille meille vanhemmille!

      Poista
  10. Rohkea veto sinulta kirjoittaa tällaista. Arvostan. Todella tuttua on täälläkin noi ihan samat pohdinnat ja pelot. Oma pinna menee lopulta sitten jostain aivan pienestä jutusta, siitä, että lapset käyttäytyvät kuin lapset yleensä. Just niin kuin sanoit. Ja toi loppuyhteenvetosi on NIIN totta; on vaikea olla äitinä rakentavasti vihainen, kun on oppinut patoamaan tunteensa. Tässä sitä opetellaan ja kasvetaan joka päivä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Mua nolottaa aina sen jälkeen, kun olen kirjoittanut blogiini jonkun avoimen tekstin. Olen valmis poistamaan ensin kyseisen tekstin ja sitten lopettamaan koko blogin. No, täällä ollaan edelleen :)

      Poista
    2. En minäkään tällaisesta aiheesta rohkenisi omassa puolianonyymissa blogissani kirjoittaa. Pitkään mietin, pitäisikö kommentoidakin "poikkeuksellisesti nimimerkillä". Siispä varmuuden vuoksi, jottei yllä olevasta synny väärinkäsityksiä tai epäilyksiä: Meidän perheessämme lapset saavat turvaa, hellyyttä ja arvostusta. Heitä ei rangaista, alisteta tai kuristeta ruumiillisesti tai henkisesti.

      Poista
    3. Saanko kysyä ihan vilpittömän kiinnostuneena, että mitä te oikein pelkäätte? Kun siis nyt useampikin teistä on maininnut, että teitä ahdistaa kirjoittaa blogiinne jotakin vähän provokatiivista (?), niin mikä se varsinainen huoli tuossa taustalla on?

      Pelkäättekö, että lastenne ystävien perheet tai omat sukulaisenne alkaisivat pitää teitä jotenkin sopimattomana vanhempana? Että lastensuojelun henkilökunta ilmestyisi ovelle (esim. siis tässä aiheessa)? Että lastenne opettajat alkaisivat pitää perhettänne hankalana tai ongelmallisena? Vai tuntuuko vain muiden kanssa erimieltä oleminen jo lähtökohtaisesti jotenkin hankalalta ja ikävältä? Siis että jos vaikka teistä ei pidettäisikään?

      Tämä kysely on siis ihan puhtaan vilpitön, eikä sisällä minkäänlaista arvostelua tai rivien väliin piilotettua piikkiä. Olen vain aivan aidosti kiinnostunut. Itse olen pikemminkin tyyppi, joka jotenkin voimaantuu älyllisistä konflikteista, ja koen yleensä hyvin helppona olla eri mieltä ja olla muita vastaan. Nuorempana suorastaan hakeuduin väittelyihin ja rakensin herkästi keskusteluasetelmia, jossa olin vähän periaatteestakin eri mieltä. Tämänkin vuoksi minun on jotekin vaikeaa hahmottaa, miksi jonkin vähän kärjekkään tai mahdollista paheksuntaa aiheuttavan asian kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Minusta se on tyypillisesti lähtökohtaisesti aika hauskaa. :D

      Tai on ainakin ollut. Pontimenani kyselyyn on kuitenkin se, että minussakin on tapahtunut muutos. Itse olen huomannut itsessäni tämän muutoksen lapsen saamisen myötä. Olen tullut jotenkin tarkemmaksi, ja huomaan, että joissakin asioissa olen muuttunut suorastaan pelokkaaksi. Vaikka aikaisemmin olisin ehkä aika mielelläänkin suhtautunut vähän uhmakkaasti vaikka yleisiin typerinä pitämiini ennakkoluuloihin, saatan nykyisin nimenomaan lasta kohtaan tuntemani huolen takia olla hiljaa tilanteissa, joissa olisin aiemmin avannut suuni heti. En tietenkään sinänsä salaile mitään, mutta jotenkin minusta on tullut yleisesti varovainen. Aiemmassa elämässäni olisin myös saattanut ihan huoletta antaa ihmisten kuvitella itsestäni jotakin, mikä ei edes ole totta - ei se olisi hetkauttanut. Nyt varsinkin jonkin virheellisen käsityksen syntyminen tuntuisi pelottavalta, jos se olisi luonteeltaan jokin lapseen liittyvä.

      Minulla nuo pelot liittyvät siis esimerkiksi tuolla alussa mainitsemiini asioihin; ennen muuta siihen, että mahdollisesti minua kohtaan tunnettu antipatia jotenkin kostautuisi lapselle esim. tarhassa tai koulussa - tai että lapsen kavereiden vanhemmat paheksuisivat meidän perhettämme. Ytimessä on nimenomaan huoli siitä, että minun käytökseni kostautuisi jollakin tavoin lapselle.

      OIen hirveän yllättynyt lötäessäni itsestäni tällaisen vähän naiivinkin huolen, enkä ihan tiedä, miten tähän "sisäiseen konservatiiviini" tulisi suhtautua. Osin toki pyrkimys olla ärsyttämättä muita on ihan realistista ja järkevääkin - kannattaahan lapsesta toki pitää huolta näinkin - mutta osin sitten taas turhaa ja jopa haitallista. Maailma muuttuu vain muuttamalla, ja monesti vaikenijat aiheuttavat vaikenemisellaan vahinkoa jättäessään puolustamatta asioita, joita pitävät oikeana.

      En myöskään oikeasti usko, että ihmiset lopulta kovinkaan helposti "kostaisivat" vanhempien syntejä lapselle. Saisi varmaankin olla aika provokatiivinen hahmo, että lapsi olisi alttiina jollekin kiusaamiselle; saati sitten opettajien ennakkoluuloille. Sitä paitsi ainakin itse näen yleensä erimielisyydet lähinnä rikkautena, ja yleensä pidän itsekin eniten niistä vähän kovaäänisemmistä tyypeistä. Erimielisyydenhän ei tarvitse ollenkaan tarkoittaa sitä, ettei tulisi ihmisenä toimeen. Siksi ihmettelen nyt tässä arkuuttani ja yritän miettiä, mistä se kumpuaa - ja miten muut kokevat tämän tyyppiset ilmiöt. Onko tällainen tyypillistä pienen lapsen vanhemmille?

      Ymmärrättekö, mitä ajan tällä sekavalla pohdinnallani takaa? Olen älyttömän iloinen, jos joku jaksaa miettiä tätä eteenpäin. :)

      Poista
    4. Hyvää pohdintaa! Yritän vastata tässä touhujen lomassa.

      Mä en varsinaisesti pelkää kirjoittaa aremmistakin aiheista blogiini. Se, mihin minä pelkäämisellä viittasin, liittyi nimenomaan näihin ylilyönteihin, kun oikein suuttuu. Olen kerran jos toisenkin pelännyt, että joku kerta vielä teen jotain asiatonta vihaisena. Mutta nolostellut olen kyllä. Kai siellä taustalla on joku hyväksynnän haku, mitä epäilitkin. En ole ikinä pelännyt sanoa mielipiteitäni ääneen, mutta silti joudun tekemään tietoista työtä sen kanssa, ettei sillä oikeasti ole mitään väliä, mitä minusta ja tuotoksistani ajatellaan. Ja kyllä mietin myös sitä, ettei mitkään sanani kääntyisi koskaan lapsiani vastaan. Se olisi pahinta.

      Poista
    5. Mäkin voisin vastata tähän yhden vertauksen avulla.

      Kun asuin vielä yksin, olin aktiivinen mm. nuorisopolitiikassa ja mua haastateltiin lehtiinkin erilaisine mielipiteineni. Olin toki silloinkin vähän arka, ja mulla oli huonoja hetkiä, ärsytystä ja joku ihminen pahoitti mieltä, mutta se oli pientä. En muista yhtään suurempaa "konfliktia" elämässäni esim. lukioaikana ja yliopistossa.

      Sitten sain lapset, ja kaikista näistä mitä tein, tuli suurempia juttuja. Jos mulla oli huono päivä - kuten oli ollut ennen lapsia - aloin kokea että se on VÄÄRIN. Jos mua itketti päivä ennen kuukautisia, kuten oli aina itkettänyt, koin että se on VÄÄRIN. Jos en tykännyt syödä kalaa, kuten ennen lapsia, koin että se on VÄÄRIN. Kun sain lapset, huomasin että odotin että maailma olisi vain hyvä, kiva, lempeä, ristiriidaton ja mukava. Ennen lapsia en ollut odottanut arjeltani mitään näistä yhtä kovasti.

      Mulla on täti, jonka seurassa mun oli lukioaikana hankala olla. Siksi kerrankin peruin hänen tapaamisen viime tipassa. Mutta kun sain lapset, olin tädin suhteen paljon epävarmempi. Aloin miettiä, heijastuuko käytökseni lapsiini. Ei ollut enää varmaa, oliko fiksu veto pitää hajurakoa vai olisiko lapsilla hyvä olla vielä yksi sukulaissuhde, johon voisi tarpeen tullen nojata.

      Koen, että kaikki mitä teen, jollakin tavalla SUURENEE. Teoillani on suurempia vaikutuksia. Ennen lumilautailin, ja ajattelin että jos ranne menee, otan saikkua ja jatkan sitten. Nyt mietin, että en voi ottaa sitä riskiä kuin varoen, koska mun on oltava varmempi, että saikku ei venähdä kuukausien mittaiseksi --> vähemmän rahaa --> lasten menot ja tulevaisuuden turva.

      Summa summarum, ihan kaikki elämässä tuntuu suurentuneen. Lapset ovat kuin suurentava peili, josta mun ajatukset teot ja valinnat kimpoaa takaisin. Mä en koskaan kokenut huonoa omaatuntoa PMS-kiukuttelustani ennen lapsia, miehen seurassa, mutta nyt mietin tuhatta eri huonoa seurausta - naisten mallia, kiukun hallintaa, olenko sittenkään huolehtinut itsestäni tarpeeksi jne.

      Mä ainakin ymmärsin sun tekstin anonyymi, mielestäni täysin. En sit tiedä vastasinko kysymykseesi, toivottavasti kyllä.

      -Maikki

      Poista
    6. Hyvä kysymys tosiaan! Mielipiteeni olen aina sanonut rohkeasti, tyypillisesti puhun ennen kuin ajattelen. Mutta en ole koskaan tykännyt väittelyistä, mieluummin haen yhteisymmärrystä. Ja eikös täälläkin nyt ole oltu kaikki samaa mieltä? Kuten Anu totesi, kyse lienee hyväksynnän hakemisesta. Kyllähän blogissakin luodaan tietynlaista kuvaa itsestä. Säröjä tarjoillaan, mutta vain johonkin rajaan asti? Kerroin, mitä koin, mutta en pelkää viranomaisia, en toisia äitejä (paitsi nolottaa todella, jos nyt ajattelette, että toi yritti pistää tukistamalla paremmaksi!), omaa äitiä, eikä lapsen vahingoittaminen kirjoittamalla sekään tunnu todelliselta uhalta - mutta hassua kyllä tuli mieleen, että appivanhempiin pitäisi edelleen tehdä moitteeton vaikutus.

      Poista
    7. Hyvä kysymys ja hyvää pohdintaa sekä anonyymiltä että muilta vastanneilta!

      Näen tässä oikeastaan kaksi kysymystä: ensinäkin sen, miksi tämä kyseinen aihe (vihastuminen, maltin menettäminen, negatiiviset tunteet vanhemmuudesta) nolostuttaa, ja toiseksi sen, miten oma käytös tai mielipiteiden esiintuominen on muuttunut äitiyden myötä.

      Ensimmäiseen kommentoin omalta osaltani, että minua nolottaa parikin asiaa. Minut on kasvatettu siihen, että negatiivisten tunteiden näyttäminen on paha asia. Jos olen lapsena suuttunut tai ollut surullinen, minulle on suututtu. En muista, onko minua ihan sanoilla uhattu rakkauden menetyksellä, mutta kokemuksena se on ollut vahva: jos suutun / hermostun / olen surullinen, minusta ei pidetä. Siksipä minun on aikuisenakin vaikea näitä tunteita itselleni sallia. Tämä pätee muutenkin kuin lapsiin: kyllä minua nolottaisi täällä kertoa siitäkin, jos raivostuisin miehelleni tai työkaverille tai kaupan kassalle.

      Toinen syy nolouden takana lienee yleisinhimillinen halu esittää itsensä positiivisessa valossa: meidän kulttuurissamme arvostetaan tyyneyttä ja iloisuutta, ei höyryjen päästelyä.

      Kolmas liittyy äitiyteen: kuten Ada yllä kommentoi, ennen lasten saantia oli mahdottoman vaikea ymmärtää, että joku äiti kokee tällaisia tunteita. Vaikka minä itse tiedän, että olen hyvä äiti, ja että satunnainen hermojen menetys on inhimillistä, en minä haluaisi kenenkään arvostelevan äitiyttäni tämän rehellisen kertomukseni takia. Punnittuani asiaa otin sen riskin, että joku tulkitsee kirjoitukseni negatiivisesti ja purkaa sen minuun ilkeällä kommentilla. Onneksi niin ei ole käynyt, vaan kirjoitukseni sai aikaan valtavan määrän älykästä ja lämmintä pohdintaa.

      **

      Toiseen kysymykseen totean, että kyllä minunkin käytökseni on muuttunut varovaisemmaksi, joskaan en ole ihan varma, onko kaikki äitiyden ansiota vai ihan vaan aikuistumista. Minäkin pidän väittelystä, olen aina pitänyt, mutta vain niin, että väittelykumppanit ovat liikkeellä hyvillä mielin. Kenenkään mieltä en halua pahoittaa. Äidiksi tultuani olen huomannut, että monet äitiyteen liittyvät asiat ovat tulenarkoja, vaikka niistä ei mielipidettä esittäisikään. Pelkästään kertomalla omista valinnoistaan tai kokemuksistaan voi pahoittaa toisen mielen sitä tarkoittamatta. Minusta tämä on kurjaa. Itse kaipaisin keskustelua monista äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvistä teemoista (näistä räjähdysherkistä mainittakoon vaikkapa imetys ja päiväkoti), mutta huomaan olevani hurjan varovainen, etten vahingossa sohaisisi sanoillani arkaan paikkaan.

      Poista
    8. Minuakin kiinnostaa. Minkä takia sain kotona kutsua äitiä ja isää äiskäksi ja iskäksi, ja esim. kieltäytyä ottamasta lisää ruokaa, mutta kun menimme kylään sukulaisille, astui kuvaan heti toiset säännöt. Äiti ja isä joi mukisematta kahvin ilman kermaa, vaikka aina kotona joivat kerman kanssa jne. Jopa teennäisesti vakuuttelivat että "mustana on parasta". Eli selvästi haettiin sitä hyväksyntää sukulaisilta. Minusta tämä oli muuten aikanaan ärsyttävää - asia johon puutuin teini-iässä hanakasti.

      Minä veikkaan kanssa, että hyväksyntä liittyy johonkin "laumaliimaan". Jos on samankaltainen kuin muut ajatuksiltaan ja teoiltaan, niin saa parempia palveluksia muilta. Onhan tutkittu paljon, että jo pieni lapsi "suosii" esim. bussissa vierustoverina sitä, joka on samannäköinen kuin itse tai oma äiti. Se, jonka kanssa kokee asiat samoin ja näkee asiat samoin, on laumakumppani. Tähän ei varmaan pienen lapsen äiti halua säröjä, koska mitä enemmän on ihmisiä jotka välittävät lapsesta, sen parempi. <<- tää nyt on väite, johon mulla ei ole kuin oma kokemuspohja.

      -Nuppu

      Poista
    9. Yhteiskunnallisista jutuista kiinnostuneena uskaltaisin arvella, että tässä sosiaalisen hyväksynnän tarpeessa saattaa piillä syitä sille, miksi joissakin maissa toistetaan kauan jotain meidän mielestä haitallista kaavaa - esim. sitä että vanhin poika perii koko omaisuuden ja huolehtii vanhemmistaan. Koska jos yksittäinen perhe lähtee muuttamaan tällaisia perinteitä, olen lukenut monesti, kuinka suku kääntyy ensin vastaan. Ei tule apua suvun vanhimmilta naisilta eikä miehiltä. Minusta tässä meidän negatiivisten tunteiden häpeilyssä on promille samaa. Tarvitsemme toisiamme.

      -Maikki

      Poista
    10. Nuppu, minullakaan ei ole kuin oma kokemuspohja, johon peilata, mutta veikkauksesi "laumaliimasta" tuntuu loogiselta. Itsekseen voi heittäytyä vaikka hylkiöksi asti, mutta lasten kanssa pitää ottaa myös lasten sosiaaliset suhteet huomioon.

      Maikki, kulttuurin vahvuus on jotain, mikä hämmästyttää minut jatkuvasti. Blogissa 1001 Kabul oli vähän aikaa sitten pysäyttävä teksti siitä, miten afgaanimiehet (kirjoittajan kollegat, ei välttämättä edustava otos kaikista afgaanimiehistä) hyväksyvät aviorikoksesta tuomitun naisen kivittämisen kuoliaaksi, vaikka kyseinen nainen olisi oma tytär. Perusteluna oli, että "se on laki". Tämä esimerkki menee kenties turhan pitkälle alkuperäisestä keskustelusta, mutta on mielestäni äärimmäisyydessään mielenkiintoinen esimerkki siitä voimasta, mikä kulttuurilla voi olla. Aina on tehty näin, kaikki muutkin tekevät näin, niinpä minäkin teen näin, enkä edes kyseenalaista, voiko näin tehdä. Ja tässäkin esimerkissä voinee olla niin, että yhteisöä vastaan kääntyneitä odottaa kurja kohtalo.

      Poista
    11. Kiitos Saara linkistä, kävin lukemassa tuon jutun.

      Minulla oli setä, ammattiautoilija, joka luisti turvavyön käytöstä. Kuulin kerran hänen perustelevan, että jos hän kolaroi/ajaa ojaan, niin noin isosta mokasta sietääkin lähteä (häneltä itseltään) henki. Eli selvä kunnia-häpeä-käsite, vaikka kyseessä suomalainen mies. Tosi hämmästyttävää. Kai nyt oma henki olisi tärkeämpi kuin ylpeys, mutta Suomessa(kin) näin on ihan vastakin ollut.

      -Maikki

      Poista
  11. Voi Saaranen <3 mietin jo jonkun aiemman tekstisi kohdalla miten tutulta kuulostaa, luin Insinöörillekin ääneen hetken, jossa parahdat itkuun kuultuasi muistutuksen miehen iltamenosta. N i i n tuttua. Samoin kuin tämä, jo tekstin alussa muljahti mahassa, muistin sen oman hetken.

    ihan kauheaa, vaikka ei edes oikeasti kauheaa.

    jos sitten jotain hyvääkin: mulle ei ole sen yhden hetken jälkeen tullut yhtäkään vastaavaa enää. Muutama läheltä piti -hetki, mutta jotenkin niissä on aina ehtinyt välähtää mielessä Se häpeä, jonka tuo hirviohetki edelleen nostattaa pintaan. Vaikka toisaalta tuntuu että olen paljon enemmän suuttunut myöhemmin. Mutta Se ei ole silti ollut sellaista täysin mustaa vihaa, joka tuntii täysin hallitsemattomalta.

    huoh. Yhtä kasvamista ja oppimista tämä. Tsemppiä me.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Mäkin näytin sen sun tekstin miehelle, saatesanoilla "just tällainen päivä ja tällainen olo mulla on tänään ollut."

      Mä uskon, että tästä seuraa hyvää. Kasvamista ja oppimista. Aggressio on energiaa, ja mä aion käyttää energiani siihen, että opettelen toimimaan näiden tunteiden kanssa.

      Poista
  12. feel you! Hieno teksti, rohkeasti kirjoitettu. Ei tee huonoksi äidiksi yhtään, uskallan väittää, että jokaisella äidillä on näitä päiviä.

    VastaaPoista