torstai 12. joulukuuta 2013

Voiko nainen saada kaiken?

Puolitoista vuotta sitten The Atlantic -aikakauslehti julkaisi kirjoituksen, jossa entinen presidentti Obaman huippuvirkamies Anne-Marie Slaughter kertoi, miksi hän erosi työstään perhesyiden takia. Teksti oli otsikoitu Why Women Still Can't Have It All, ja se käynnisti Jenkeissä keskustelun naisten asemasta työmarkkinoilla (joka on rapakon takana ihan eri kovuusluokkaa kuin meikäläisessä lintukodossa).

Slaughterin kirjoitus oli analyyttinen ja hyvä, ja suosittelen kaikkia aiheesta kiinnostuneita lukemaan sen. Myös Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta. Minä en tässä sen enempää referoi artikkelia, vaan lähden hieman sivuraiteelle: jo artikkelin ensimmäistä kertaa luettuani huomioni kiinnittyi seikkaan, joka otettiin kirjoituksessa itsestäänselvyytenä.

Otsikko. Miksi naiset eivät vieläkään voi saada kaikkea, se kysyy. Minä heitän vastapallon: voiko kukaan saada kaiken? Artikkeli ja siitä virinnyt keskustelu ikään kuin oletti, että kaiken saaminen onnistuu, jos olet mies, mutta epäonnistuu, jos olet nainen. Itse mietin, että olisikohan sittenkin niin, että miehiltä jää myös jotain saamatta, mutta eri asia kuin naisilta. Mies saattaa naista helpommin saada huippuviran tai johtajan pestin suuressa kansainvälisessä organisaatiossa, mutta saavatko nämä miehet aikaa perheen kanssa?

Anne-Marie Slaughter suututti kirjoituksellaan feministit, joiden mielestä Slaughter oli pettänyt feministisen aatteen sanomalla, ettei nainen voi saada samaa kuin mies. Minäkin saatan suututtaa jonkun, kun sanon, että saman voi ja pitääkin halutessaan saada, mutta kaikkea ei voi.

Toivottavasti ette ymmärrä väärin. Minunkin mielestäni johtajan paikkojen pitäisi jakautua tasaisemmin, ja jokaiselle pitäisi olla saatavilla sellainen urapolku johon rahkeet ja tahto riittävät, sukupuoleen katsomatta. Minä haluaisin, että isät saisivat enemmän aikaa lastensa kanssa ja äidit enemmän mahdollisuuksia työelämässä. Silti uran ja perhe-elämän tasapainotteleminen vaatii valintoja. Kirsikoita ei voi poimia molemmista kakuista. Nyt valintoja tehdään sukupuolistereotypisesti niin, että naiset tyypillisesti valitsevat perheen ja miehet tyypillisesti uran, ja tätä stereotyyppistä käyttäytymistä pitääkin pyrkiä purkamaan. Mutta kun joskus tulevaisuudessa olemme päässeet siihen, että naiset saavat saman kuin miehetkin ja miehet sen mitä naiset, niin mitä oikeastaan saamme? Onko mahdollista saada kaikki?

Täsmennän vielä, etten puhu sellaisista työpaikoista, joista on mahdollista selviytyä noin 40 työtunnilla viikossa. Sellaisen yhdistäminen perhe-elämään on varmasti mahdollista (Hesarissa oli juttu kahdesta perheestä, joissa yhdistäminen tehtiin tasan molempien vanhempien kesken - tällainenkin tasa-arvo on varmaan monelle perheelle kaukainen asia). Puhun Anne-Marie Slaughterin kaliiberin työpaikoista, sellaisista, joissa oikeasti pitää antaa itsestään ja ajastaan paljon. Niitä paikkoja on suurin osa ellei kaikki huippujohtajien paikoista, piti siitä tai ei. Enkä puhu suhteellisen lyhyestä vauva- tai pikkulapsiajasta, vaan koko siitä noin 18 vuoden ajanjaksosta, kun lapsemme ovat meidän vastuullamme (Slaughterin lapset olivat teini-ikäisiä hänen jättäessään huippuvirkansa).

Kuka jää kotiin lapsen sairastaessa? Kuka auttaa läksyissä? Kuka vie ja hakee harrastuksiin? Kuka toimii turvana murrosiän myrskyissä? Kenen työ ja ura joustaa, jos tulee tilanne, että jonkun on joustettava? Minulla ei ole vastausta näihin kysymyksiin. Tänään monissa perheissä se on automaattisesti nainen, tulevaisuudessa ehkä entistä useammin jotain Hesarin jutun esimerkkiperheiden tapaista.

Kaiken saaminen on mielestäni epärealistinen toive, mutta tärkeää on se, että valintoja sanelee oma tahto, ei kulttuurin odotukset.

21 kommenttia:

  1. Mä olen paljon pyöritellyt näitä juttuja nyt kun töihinpaluu tapahtuu lähes näillä näppäimillä. Ja juurikin joutunut toteamaan että en löydä itsestäni kovin kummoista uratykkiä vaan juurikin mielummin tuo 40h viikossa-työläinen. Samaten olen haudannut ajatukset siitä että opiskelisi työn ohella. Juuei. Sehän olisi miltei kakkostyö.
    Noilla tuntimäärillä sitä kykeneekin jotenkin yhdistämään sekä tyln että perheen. Tosin noillakin tuntimäärillä saa varmasti kalenteri kourassa yhdistää yhtä ja toista mutta kuitenkin molemmat on mahdollisia.

    Mä luulen että ihminen ei ole koskaan täysin tyytyväinen. Ei ole olemassakaan sellaista määrettä kuin 'kaikki' koska aina sitä hinkuaa jotakin lisää kun se edellinen 'kaikki' on saavutettu. Ehkä pitäisi oppia rankemmalla kädellä priorisoimaan sekä olemaan tyytyväinen siitä mitä on saavuttanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua hämäsi tuossa Slaughterin artikkelissa ajatus, että ikään kuin ollaan kateellisia miehille, jotka ovat jo saaneet kaiken, ja ajatellaan, että työelämän joustoja tarvitaan vain naisille. Itse mietin, että työelämän joustoja tarvitaan kaikille, jotta perheillä olisi parempi olla, ja että mahdollisimman moni niin haluava voisi panostaa perheen lisäksi myös uraan, eikä valinnan tarvitsisi olla joko-tai (kuten se nyt tuntuu useimmiten olevan).

      Vai onko sitten niin, että naiset haluavat sen, mitä miehillä jo on, eli vapauden valita ura ilman syyllistystä (/syyllisyyttä) siitä, että on "huono" vanhempi? Koska onhan se niin, että mies saa sankari-isän sädekehän vain jäämällä hetkeksi kotiin, ja äiti taas herkästi leiman otsaansa, jos valitsee tehdä pitkää päivää vaikka lapsilla kuinka olisi turvallinen ja rakastava vanhempi (=isä) heitä hoitamassa.

      Tai sitten se on sitä tyytymättömyyttä, mitä epäilit, että pitäisi saada vielä vähän enemmän. No jaa, kaikki esimerkit mitä olen kuullut tai lukenut uraa tekevistä vanhemmista on sellaisia, joissa on priorisoitu kovalla kädellä. Linkkaamani Hesarin artikkelin vanhemmat olivat luopuneet television katsomisesta ja omista harrastuksista.

      Poista
  2. Luin tuon kirjoituksen noin kuukausi sitten ja todella hienosti muotoilit.

    Käytän tässä jälleen omia vanhempiani esimerkkinä siitä, miten minä olen yrittänyt tätä maailmaa ymmärtää. Isällä oli korkeammat tulot, mutta myös enemmän työpaineita ja stressiä. Äidillä oli vähäiset tulot, mutta ei paineita. Isällä oli enemmän vapautta pikkulapsiaikana, mutta äiti sai luullakseni enemmän mielihyvää siitä symbioosista lasten kanssa.

    Oikeastaan hoksasin tämän kun kuopuksella oli eroahdistusta. Elämän parhaimpia mielihyväkokemuksia oli se, kun hän halusi painautua minua vasten kun tuli pipi tai kun olin tullut töistä. Elämän stressaavimpia viikkoja oli, kun en päässyt keittiöön tai vessaan yksin. Ymmärsin, että kaiken sen ihanan tarvitsevuuden hinta oli se ajoittainen väsyminen perässä konttaavaan.

    Kiitollisuus - aika upea asia. Kaiken sen maailmanparannuksen lisäksi, josta myös pidän.

    -nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon, että molemmissa valinnoissa on puolensa, ihan kuten kuvasit. Se, mikä nykymaailmassa on pielessä on, että valintoja ei lopulta pääse tekemään vapaasti, vaan meillä perinteiset sukupuolten väliset roolijaot vielä jyllää (myös tiedostamattomasti). Oikeastaan on mahdoton omista valinnoista sanoa, kuinka paljon ne ovat vapaan tahdon ilmentymiä ja kuinka paljon kulttuurisidonnaisia.

      Poista
    2. En mieti nais-mies-tasa-arvoa, vaan mietin usein ihan yleisellä tasolla että tarvitseeko kaikkien saada kaikki?

      Tietysti on selvää, että naisella, miehellä pitää olla mahdollisuus unelmoida tietynlaisesta työstä ja pitää olla mahdollisuus se unelmansa sukupuolesta huolimatta saavuttaa, mutta silti - tarvitseeko kaikkien saada ihan kaikki? Voiko saada hitaan joutilaan elämän suuren lapsikatraan kanssa ja samalla hektisen yritysjohtajuustehtävän?

      Kertakaikkiaan vaan maailmassa on asioita, jotka eivät ole - erilaisista tasa-arvoisuuksista huolimatta - kaikkien saavutettavissa.
      Se, miten ja millä perustein joustoja tehdään, on tietysti asia, johon on kiinnitettävä huomiota - mutta silti, kaikki vaan eivät voi saada kaikkea.

      Poista
    3. Niin jatkan vielä: olen maailman huonoin kommentoimaan blogeihin, en oikein hallitse tätä kommentointietikettiä.
      En siis halua haastaa kinaa, tämä vain on asia, jota usein mielessäni pohdiskelen.

      Poista
    4. Hienostihan sinä kommentoit! Tämä on asia, jota itsekin usein pohdin, ja kirjoitukseni tarkoituksena olikin haastaa teitä kanssani pohtimaan. Kiitos siis kommentistasi!

      Itse tovin Slaughterin kirjoitusta pohdittuani mietin, onkohan työn ja perheen yhteensovittamisen haasteissa lainkaan kyse tasa-arvoasiasta. Siis eikö ole niin, että se on haasteellista molemmille sukupuolille? Tai jopa niin, että naisilla yhteensovittaminen onnistuu karvan verran helpommin, koska heiltä sitä odotetaan, kun taas miehiltä odotetaan omistautumista työlle? Ja tämän sanominen ei tarkoita sitä, etteikö tämä haaste olisi tärkeä, ja etteikö sitä pitäisi yrittää ratkoa.

      Mutta olen minä kanssasi samaa mieltä siitä, ettei kaikkea voi saada. Se oli oikeastaan kirjoitukseni olennainen sisältö. Itse kasvoin samanlaiseen feministiseen arvomaailmaan kuin Slaughter, ja pitkään kuvittelin, että minun pitää kyetä yhdistämään saumattomasti molemmat puolet (ja sen lisäksi olemaan laiha ja kaunis ja harrastaa ja mitä näitä nyt on). Nyt koen hieman ristiriitaisia tunteita, kun minulle alkaa valjeta, että todellisuudessa ei taida mennä ihan näin. Valintoja pitää tehdä, eivätkä kaikki niistä valinnoista ole helppoja tai mukavia.

      Poista
  3. Tuo oli hyvä pointti, että eivät miehetkään "saa kaikkea" - työelämässä kyllä, mutta he eivät saa hoitaa täysiaikaisesti perhettä. Vitsi lienee siinä, että sitä ei koeta "saamiseksi" samalla tavalla kuin uramenestystä tai että läsnäolevan vanhemmuuden katsotaan kuuluvan vain naisten "kaikkeen".

    Vähän kuin että naiset pääsevät naimisiin ja miehet joutuvat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Slaughterin artikkelissa moneen kertaan tuotiin esiin, miten hän koki, ettei voinut samaan aikaan sekä omistautua työlleen että olla sellainen vanhempi, kuin haluaa olla. Voiko olla, että miehet eivät koe näin? Kenties heiltä on historiassa niin vahvasti odotettu perheen elättämistä, etteivät he edes "saa" kaivata aikaa perheen kanssa? Voisiko käydä niin, että hiljalleen asetelma muuttuu, kun isienkin vanhemmuutta aletaan arvostaa enemmän? Ehkä jo meidän lapsillamme tilanne on toinen?

      Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia...

      Poista
  4. Mä olen kasvanut paljon "avautuvan" isän kanssa ja kuulostaa vieraalta se maailma johon viitataan että "miehet saa kaiken (hyvän?) työelämässä".
    Se joka näyttää sellaisen miehen mulle, saa suuren kunnioitukseni.

    -Anri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Minäkin haluaisin nähdä miehen, joka on saanut kaiken. Nyt uskon hänen olevan taruolento :D

      Oikeastaan kaiken saamisen ideologia asettaa riman ihan älyttömän korkealle. Siksi tämä on tosi tärkeä aihe.

      Poista
  5. Todella hyvää pohdintaa! Minustakin on ihan selvä, että jos henkilöllä (useammin miehellä) on sekä perhe että vaativa, ehkä runsaasti ylityötunteja, matkustusta, jatkuvaa valmiudessa olemista edellyttävä, työ, hän ei mitenkään saa "kaikkea", vaan menettää nimenomaan siellä perheen puolella paljon. Vastaavasti jos henkilö (useammin nainen) haluaa olla runsaasti läsnä lastensa elämässä, hän ei oikein voi tavoitella edellä kuvatun kaltaista uraa.

    Mainitsemasi kysymys valintojen "vapaudesta" on olennainen. Hyvä esimerkki ovat perhevapaat: vanhempainraha- ja kotihoidontukikaudethan voi käyttää kumpi vanhempi tahansa - eli perheillä on teoriassa valinnanvapaus niiden suhteen - mutta käytännössä todella harva mies näitä vapaita pitää. Minusta tuntuu erikoiselle, että 90 % perheistä "vapaasti valitsee" täysin identtisiä ratkaisuja, eli kyllä tietyt kulttuuriset mallit siellä taustalla jylläävät. (Ja tähän valinnanvapauteen puuttumiseenhan vedotaan tyypillisesti, kun vastustetaan perhevapaiden kiintiöimistä...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perhevapaat on todella hyvä esimerkki! Vaikka yksilötasolla on houkuttelevaa ajatella tekevänsä itsenäisiä päätöksiä, on yhteiskunnan tasolla selvää, että Suomessa rakenteet ja perinteet suosivat naisten kotiinjäämistä. Ja vaikka itsekin valinnanvapautta fanitan, uskon että joskus pakko on ainut keino purkaa epäsuotuisat rakenteet. Olen siis lämpimästi perhevapaiden kiintiöimisen kannalla.

      Poista
  6. Saara, tämä pohdinta on tosi hyvää, siis ihanaa!

    Haluaisin jakaa yhden linkin ja kysyä mitä mieltä olet tällaisesta, psykologi Selja-Anneli Mansneruksen kirjoituksesta (mun oma mielipide on vielä hakusessa):

    http://www.nettipsykologi.com/index.html --> artikkeleita --> "nuoret naiset masentuneempia kuin miehet"

    Siinä kuvataan yhtä näkökulmaa, eli sitä millaisia riskejä miesmäiseen elämäntapaan sisältyy molemmille sukupuolille ja mistä asioista elämän tyytyväisyys saattaisi luonnollisimmin juontaa.

    -Anri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mukavaa, että blogini on löytänyt yleisön, joka jaksaa pohtia kanssani :)

      Tuo linkki, hmmm. En itsekään ihan tiedä, mitä mieltä olisin. Monelta osin Mansnerus kirjoittaa, mitä itsekin olen pohtinut, mm. naisasialiikkeen murrosikä tuntuu tutulta, samoin liian suorittamisen tuoma turtumus ja tyhjyys ja tunteiden tuntemisen tärkeys soittelivat kelloja sisälläni. Mutta sitten toisaalta tuo teksti tuntui kovin mielipiteenomaiselta - en tiedä saatko kiinni mistä tarkoitan, mutta lähdekriitikko minussa olisi kaivannut vähän tukevammin lihaa luiden ympärille.

      Poista
  7. Saara pohti hyvin sitä, mennäkö massan mukana vai valita epämukavastikin oma polku.

    Menin naimisiin lähes heti kun olin päässyt yliopistoon lukion jälkeen, ja pidin oman sukunimeni. Olin mukana järjestötoiminnassa ja aloitteellinen monissa jutuissa, ja tämä tasa-arvokysymys oli yksi sellainen. Olinkin tyytyväinen ettei passi mennyt uusiksi ja nimi teki kunniaa myös omalle suvulleni, varsinkin silloin kun sain julkaisun yhteen tiedelehteen. Luulen että yritin sillä myös "kiittää" vanhempiani ja näyttää olevani heille yhä tärkeä. Enkä sujahtanut miehen omaisuudeksi ;)

    Nyt kuitenkin on kulunut 10 vuotta ja viime vuosina moni kurssitoveri on mennyt naimisiin. Vaikka kyse on koulutetuista, fiksuista naisista, olen ihmeissäni nähnyt että lähes kaikki ovat ottaneet miehensä nimen. Jopa ne harvinaisen sukunimen kantaneet tytöt löytyvät facebookista uudella nimellä.

    Tuo ilmiö ei ole ongelma, ei ollenkaan, mutta olen huomannut miten se vaikuttaa minuun. Koen itseni vähän yksinäiseksi ja olen ollut jopa surumielinen, haikea ja ymmälläni. Mitäs nyt tapahtuikaan? Olen leikitellyt ajatuksella että vaihtaisin minäkin nimeni miehen nimeen. Tuntuu vähän "petetyltä" ja vähän ontolta olla ainoa tässä porukassa.

    Ymmärrän siis tosi hyvin, kuinka joukon mukana pysymisen ihana tunne vaikuttaa tekemiimme päätöksiin. Oma valinta, yksinäisyydessä, alkaa tuntua alati huonommalta: eihän minunkaan sukunimeni ole naiseuden nimi, koska se on isäni nimi. Ja äitini sukunimikin olisi ollut oikeasti ukkini nimi.

    Ainakin nyt päätös pitää oma sukunimi tuntuu olevan vähemmän hieno juttu kuin se vielä oli silloin, kun siihen päädyin. Kyllä, näin paljon toisten päätökset omiini vaikuttavat.

    -Maikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiko olla niin, että sukunimiasiaakin ohjaa muoti? Joskus on muotia pitää oma nimi, joskus valita yhteinen?

      Itse olen kolmatta vuotta naimisissa, ja yllätin lähipiirini ottamalla mieheni sukunimen. Itselleni tärkein peruste oli se, että halusimme lapsia, ja kovin oudolta olisi minusta tuntunut se, että yksi perheestämme olisi ollut eri niminen. Toisen syyn sinäkin mainitsit: tyttönimeni ei ole minun, vaan isäni nimi. Ajattelin myös nimen valinnalla korostavani liittymistä mieheni sukuun - samoin kuin sinä "kiitit" vanhempiasi, minä kiitin appivanhempiani siitä välittämisestä ja avunannosta, jota olin heiltä saanut (ja joka tuntui enemmältä kuin mitä lapsuuden perheeni tarjosi). Nimen harvinaisuuttakin pohdin: tyttönimeni on harvinainen, mutta uusi nimeni vielä harvinaisempi.

      Hetken aikaa meni niin, ettei kumpikaan nimi, vanha eikä uusi, tuntunut omalta. Nyt uusi nimi on jo omani, ja olen perheemme yhteiseen nimeen tyytyväinen.

      Poista
  8. Hyvää keskustelua! Teen vaativaa työtä ja nautin siitä,tuon enemmän rahaa kotiin ja mies tekee suuremman osan kotityöstä ja vähemmän palkkatyötä. Yllättäen ja järkytyksekseni olenkin välillä löytänyt itseni haaveilemasta miehestä joka huolehtisi perheen toimeentulosta. Oikeasti En halua olla kotirouva, kotiäiti tai pienempituloinen, tai tehdä vähemmän töitä, mutta se idea miehestä joka ruokkii perheen on joskus houkutteleva. Varsinkin nyt kun olen raskaana, toinen lapsi tulossa.. Ymmärrän tuon yksinäisyyden tunteen siis ja se tuntuu hassulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hormonien vaikutusta? :)

      Mä oon joskus miettinyt, että mulle ideaalitilanne olisi sellainen, että puolisot vuorottelisivat rooleissaan. Välillä saisi painaa töitä, välillä hengata kotona lasten kanssa pesien, välillä jotain muuta. Ettei tarvitsisi vuosikausiksi (tai loppuelämäksi) jämähtää johonkin tiettyyn rooliin, vaan voisi mennä vähän elämäntilanteiden mukaan niin, että molemmilla olisi mahdollisuus toteuttaa itseään eri tavoin.

      Poista
  9. Tuntuisi, että amerikkalaisessa kulttuurissa "have it all" on käsite, jota suomalaisessa kulttuurissa ei ainakaan yhtä vahvana ole. Miehillä kaiken saavuttamiseen tuntuisi riittävän, että menestyy työelämässä ja että on vaimo ja perhe (ja vaimo huolehtii perheestä) eikä haittaa vaikka isäsuhde jäisi vähän etäisemmäksi (kunhan on paikalla baseball-otteluissa). Naisille roolien kääntäminen ei välttämättä riitä, vaan olisi oltava myös oikea äiti, eli perheen päähenkilö.

    Euroopassa postmodernismi on ehkä pidemmällä, ja hyvä näin vaikka ihmiset tietysti joutuvatkin enempi itse kipuilemaan valintojen kanssa valmiiden mallien puuttuessa. Ja vaikka olisikin sinut omien valintojensa kanssa, aina on opposito jonka mielestä olisi pitänyt tehdä toisin (ja nettikeskusteltavaa riittää).

    Taisto

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oppositio on kyllä kurja. Kun ei näitä valintoja tarvitsisi laittaa hyvä-huono -akselille lainkaan, voisi vaan todeta, että perheet ja elämäntilanteet ovat erilaisia ja onneksi meillä on mahdollisuus erilaisiin valintoihin. Ei tarvitse mennä montaa vuosikymmentä ajassa taaksepäin, kun ei ollut valinnanvapautta, vaan kaikille tarjolla yhtä ja samaa.

      Poista