tiistai 30. joulukuuta 2014

Kohti täydellistä vaatekaappia (eli vaatekaapin suunnitelmatalous käytännössä)

Osana täydellisen vaatekaapin metsästystä harjoittelin tämän vuoden vaatekaapin suunnitelmataloutta. Halusin lisää suunnitelmallisuutta ostoksiini ja ennen kaikkea halusin eroon virheostoksista. Vaatekaappia raivatessa oli käynyt ilmi, että ostin mitä mieleen juolahtaa, en sitä, mitä tarvitsen. Vaatteisiin kuluttamistani summista minulla ei ollut aavistustakaan.

Ennen lapsia saatoin kuluttaa aikaa kaupoissa, vaikka en varsinaisesti tarvinnut mitään. Usein mukaan tarttui silti jotakin. Silloin, kun todella tarvitsin jotakin, tarve oli yleensä heti huomenna. Ostos piti tehdä hirveässä hädässä ja lähdin kotiin jonkun ei-tää-nyt-ihan-ollut-sitä-mitä-hain-mutta-kun-huomenna-tarviin-niin-ei-voinut-olla-ostamattakaan kanssa.

Luottovaatteet tuulettumassa


Miten vaatekaapin talous sitten suunnitellaan?

Lähdin liikkeelle budjetista. Koska en ole aiemmin pitänyt kirjaa ostoksistani, en ihan tiennyt, minne rajan asettaisin. Halusin rakentaa vaatevarastostani toisiinsa yhteensopivan kokonaisuuden aiemman sekamelskan sijaan, joten selvää oli, että täydennysostoksia oli tehtävä. Tämän vuoden budjetti onkin melko korkea 2000 euroa. Budjettia ei tietenkään ole pakko käyttää loppuun, mutta ainakin omaa toimintaani se ohjaa niin vahvasti, että tämän vuoden budjetista käyttämättä jäi vain 5 euroa. Ensi vuoden budjetti on 1800 euroa, minkä jälkeen yritän pitää vuosibudjetin 1600 eurossa.

Listasin vaatetarpeet exceliin, jota päivitin pitkin vuotta. Lisäsin listaan ostokseni ja niiden loppusumman, jotta pysyin perillä siitä, minkä verran rahaa on jäljellä. Tarpeita tuli harkittua moneen otteeseen, ja osan siirsinkin seuraavalle vuodelle. Nyt tämän vuoden ollessa lopussa, tiedän jo aika hyvin ensi vuoden tarpeita (ne ovat niitä tänä vuona ostamatta jääneitä). Toisaalta budjetissa on hyvä olla löysää yllättäviä tarpeita tai jopa mielitekoja varten. Itse ostin tänä vuonna suunnitelman ulkopuolelta uudet juoksulenkkarit edellisten kuluessa puhki.

Olin tarpeiden listauksessa tarkka, mutten liian yksityiskohtainen. Kirjoitin ylös, että tarvitsen mustan yksirivisen säänkestävän välikausitakin, jotta tiedän, mitä etsin kun liikun kaupoilla. En ole varsinaisesti ollut ostoksilla, mutta kaupungilla muissa asioissa ollessani olen piipahtanut katsomassa tarvitsemiani juttuja. Esimerkiksi sandaalit ja välikausitakin löysin tällaisen sitkeän ja säännöllisen piipahtelun lopputuloksena. En siis käyttänyt etsimiseen juuri lainkaan aikaa, vaan kävelin kenkäkaupan läpi siinä lähellä ollessani ja poistuin, jos sopivia ei ollut. Sitten eräänä päivänä olikin, sovitin ne, maksoin ja jatkoin matkaa. Juju tuntuu olevan siinä, että tietää mitä etsii eikä ole kiire saada sitä heti.

Kaupasta on osattava poistua ostamatta mitään. Aiempaa ostoskäyttäytymistäni kuvaa hyvin se, etten malttanut lähteä tyhjin käsin kotiin, koska olin jo tuhrannut niin paljon aikaa ostoksilla luuhaamiseen. Tästä tavasta olen aika hyvin päässyt jo yli - mitä nyt kerran alennusmyynneissä piipahtaessani vanha hulluus meinasi ottaa vallan, kun kaikki oli niin älyttömän halpaa ("-60%!?! Ihan pakko ostaa, säästän näin paljon!").

Tämän vuoden vaateostokset osana kokonaisuutta. Vaalennetut vaatteet löytyivät omasta vaatekaapistani, tummalla näkyvät ostin tämän vuoden aikana.
Ostin minä muutakin. Juoksuvaatteet ahmaisivat kolmasosan budjetista.

Tarvitsin vaatekaapin suunnitelmataloutta suitsimaan leväperäistä ostoskäyttäytymistäni ja saattaakseni vaatekaappini sellaiseen kuntoon, että osat sopivat sekä minulle että toisiinsa. Ensimmäinen vuosi vei pitkälle tähän suuntaan, mutta tarvitsen vielä ainakin toisen vuoden, jotta saan urakan valmiiksi.

Tämä vuosi on mennyt pitkälle ulkoleikeissä lasten kanssa ja kotona verkkareissa konttaillen. Ensi vuonna edessä on töihin paluu, ja pääsen tekemään saman harjoituksen työvaatteilleni. Asetan tavoitteeksi vihdoin ryhtyä käyttämään ompelijan palveluita. Minulla on lukuisia siistejä hyväkuntoisia työvaatteita, joissa on jotain pielessä: hihat liian pitkät, lantiossa liikaa väljyyttä, huonosti istuvat hartiat. Nämä lienee helposti korjattu ammattilaisen toimesta, ja saan uusia sopivia vaatteita omasta vaatekaapistani.

Jatkossa toivon suunnitelmatalouden muuttuvan aina vain helpommaksi. Kesävaatteeni ovat jo niin hyvät, että tarvitaan ainoastaan täydennysostoksia vanhan kuluessa käyttökelvottomaksi. Oman tyylini suhteen olo on jo varma, vaikka vanheneminen tuonee jatkossakin muutoksia pukeutumiseen.

Mitä ostamiseen tulee, aika vähän tekee mieli ostaa mitään, mikä on vain "melkein hyvä". Niitä melkein hyviä on tullut karsittua kaapista tarpeeksi, yhtään lisää en sinne halua.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Varjeluksia, sairas mieli ja kuinka puhua lapselle pahuudesta

Sattui tässä joulun pyhinä sellainenkin tapaus, että aviomies sammutti uhkaavan tulipalon talossamme.

Kerrataan ensin ne tärkeimmät: kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut. Aineelliset vahingot jäivät pieniksi. Palokunta oli ripeästi paikalla ja mieheni rohkean toiminnan ansiosta suuremmilta vahingoilta vältyttiin.

Tässä on syytä olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että päivän pulkkaretki oli niin sopivasti ajoitettu, että savua oli tarpeeksi herättääkseen halun selvittää tilanteen, muttei liikaa jotta asialle oli vielä jotain tehtävissä. Kiitollinen siitä, että tarinalla on onnellinen loppu.

Mutta kyllä se pistää pohtimaankin. Esimerkiksi sitä, että tuli oli aika varmasti tahallaan sytytetty (poliisitutkinta on vielä kesken), ja yhtä varmalta näyttää se, että tekijä on talon asukas (pihaparlamentti päätteli näin, toisaalta mikään ei ole varmaa niin kauan kun tutkinta on kesken).

"Pitäisikö meidän ostaa kotiin köysi", mies kysyi illalla. "Että tarvittaessa päästään parvekkeen kautta ulos talosta." Mihin minä mietin, että miten ne lapset sitä köyttä kapuavat.

"Äiti, miksi meidän talossa paloi?"
"Joku oli tehnyt tuhmasti ja sytyttänyt sinne palon."
"Miksi?"

Kulta rakas, äiti ei tiedä.

Pohdimme miehen kanssa, miten käsitellä asiaa kolmevuotiaan kanssa, joka oli läsnä tilanteessa ja varmasti poimi huolen vanhempiensa eleistä ja ilmeistä. Joka on jutellut aiheesta aika lailla tapahtuneen jälkeen.

Tietysti selitämme, että me suojelemme häntä. Kerromme, että hän toimi todella hienosti kun totteli isiä ja väisti tulen tieltä syrjään. Että isi toimi juuri kuten pitääkin kun sammutti palon ja hälytti palokunnan. Toteamme, että nyt on kaikki hyvin. Yritämme piilottaa oman huolemme siitä, että tekijää ei ole saatu kiinni.

Käly tarjosi yökyläpaikkaa siltä varalta, että omassa kodissa ei tule uni silmään. Kauniisti ajateltu (ei se meillä vanhemmilla meinannut tullakaan, lapset onneksi nukkuivat kuin tukit), mutta päätimme, että omassa kodissamme emme rupea pelkäämään.

Toivottavasti ei tarvitsekaan.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Se tuli sittenkin!

Valkoinen joulu, nimittäin. Raahasin flunssasta väsyneet lapset kinosten yli tuplarattailla ihan vain jotta pääsin ikuistamaan lumisen maiseman tuoreeltaan. Isompi sai luvan kanssa maistella metsässä tuoretta lunta sillä aikaa kun pienempi nuhanenä huuteli rattaista "mennään, mennään". Kotiin palasi kolme punaposkea ja flunssapotilaiden valvottama lohikäärmemutsi jaksoi seuraavat pari tuntia laskea sataan taas ihan uudella tarmolla.

Nyt lapset nukkuvat ja mies on lahjanvientireissulla. Koti on hiljainen, minä olen tyyni. Pahin tauti tuntuu olevan takanapäin, ja pääsemme huomenna joulun viettoon. Pikkusiskoni liittyy seuraamme huomenna, isommalle soitin mannerten taakse piiitkän joulupuhelun. Isäni kävi lahjomassa lapset tänään, äitini lahjoo vuodenvaihteessa - aaton vietämme miehen perheen luona serkusparven touhuja ihastellen.

Minun panokseni joulupöytään on omenoita ja suolakurkkuja vaille pilkottu, ja jouluksi tekemäni toffee taisi jäädä tämän vuoden kokeiluksi. Maku on suussasulava, mutta pirulainen ei tahdo jähmettyä leikattavaksi (syömme sen sitten lusikalla).


En arvannut odottaneeni lumen tuloa näin paljon: taitaa olla valokuvausharrastukseni joka sai lähes pomppimaan riemusta nähdessäni eilisen tuiskun. Lempimaisemani muuttuivat lumipeitteessä ja joulukuun aamun hämyisessä valossa entistä taianomaisemmiksi. Huomenna yritän livahtaa kiireettömälle kävelylle kameran kanssa ilman kahta pikku apulaista.

Nyt on hyvä. Toivottavasti sinullakin.

Kaunista ja rauhallista joulua!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulu tulee odottamalla

Minua oikeastaan vähän ärsyttää ihmisten kategorisointi jouluihmisiin ja... niihin muihin. Mutta jos nyt luokitteluleikkiin lähdetään, niin itse kuulun jälkimmäisten kastiin.

En minä sitä, etten pitäisi joulusta. Pidän kyllä. Se on yksi lempijuhlistani. Nyt lasten myötä entistä enemmän: olen löytänyt itseni tänä vuonna sekä googlaamassa sanaparia "helppo piparkakkutalo" että askartelemasta joulukortteja.

Mutta jos minä mietin, että mikä tekee joulun, siis: onko jotain sellaista valmistelua tai rekvisiittaa, jota ilman joulu ikään kuin jättää tulematta, niin vastaukseni on ilmiselvä ei.

Joulu tulee odottamalla. Se tulee, vaikkei olisi siivonnut kaappeja, vaikka ruokana olisi makaroonia, vaikka lahjat olisi hankkimatta ja piparit paistamatta.

Minulle tämä on lohdullinen ajatus. Vapaudun sen avulla kaikesta joulunalusstressistä. Koska joulua ei tarvitse tehdä, voin poimia joulupuuhista parhaat päältä. Tein piparitalon, koska halusin. Leivoimme torttuja, koska se oli kivaa. Askartelimme kortit, koska kaipasin uutta tekemistä viettäessäni lasten kanssa ties kuinka monetta sairaspäivää neljän seinän sisällä (kortteja tehtiin yhteensä 15 - siihen loppui sekä ison että pienen askartelijan kärsivällisyys. Ihan jokainen tuttumme ei siis korttia tänäkään jouluna saa).


Minulle joulu on ennen kaikkea yhdessä olon ja rauhoittumisen juhla. Koko homman idea kuihtuu kasaan, jos vietän joulunalusviikot hampaita kiristellen, kun vielä pitäisi tehdä sitä ja tätä eikä mikään ole vielä valmis ja mitäköhän tästäkin tulee ja jos et nyt ole kiltisti niin ei kyllä tipu lahjoja.

Niin. Ollakseni joulun koittaessa sellaista seuraa, että minut ylipäätään halutaan sisällyttää joulun viettoon, täytyy minun madaltaa rimaa ja ottaa homma löysin rantein. Silläkin tavalla saattaa saada paljon jouluaskareita tehtyä, mutta olennaista on oma asennoituminen siihen, että mitään ei ole pakko tehdä.

Kuinkas teillä? Onko jotain, mitä ilman joulu ei kerta kaikkiaan tule? Entä osaatko hoitaa joulupuuhat hymyssä suin?

torstai 18. joulukuuta 2014

Kaikki tai ei mitään ja muita harhakäsityksiä ekologisesta elämästä

En taida olla ainoa, jota kismittää se, että aina kun mediassa esitellään joku ekologista elämää elävä tyyppi, kyseinen yksilö on ihan muusta maailmasta kuin minä itse. Esimerkiksi Hesarin esittelemä meteorologi Toni Amnell hoiti muuttonsa nokkakärryllä, sillä eihän muuttomatka ollut "kuin kolme kilometriä".

Amnellin kaltaiset esimerkit nostavat riman niin korkealle, että tavallista tallaajaa alkaa huimata. Miten minä ikinä yllän samaan?

Vielä enemmän ekokeskustelussa ärsyttää kaikki tai ei mitään -asenne. Ei riitä, että liikun julkisilla, en syö lihaa, kierrätän jätteeni - jos toiminnastani löytyy jokin kohta, jossa en ole ekologinen, se riittää romuttamaan kaiken ympäristön hyväksi tekemäni. Kuten tuotteistaja Jari Parantainen sanoo: "jos joku hankkii jälkeläisiä, mikään vihervenkoilu ei riitä kompensoimaan vahinkoa".

Minulla on kaksi lasta. Parantaisen logiikalla se tarkoittanee sitä, että ympäristön suhteen voin heittää läskiksi. Rikokseni on jo niin suuri, ettei ole väliä, vaikka kasvattaisin sitä hankkimalla nelivetomaasturin ja lentämällä viikottain toiselle puolelle planeettaa.

Rohkenen olla eri mieltä.

On totta, että minä yksin en voi pelastaa maailmaa. Onneksi minun ei tarvitse. Onneksi pallollamme asustaa muitakin ihmisiä, ja yhdessä me voimme tehdä paljon, vaikka jokaisen yksilön teot olisivat pieniä. Se, että minä jätän muovipussit kauppaan, on pieni teko - kun 30 000 tekee samoin, sillä on jo merkitystä.

Ympäristökeskustelussa ajaudutaan helposti vastakkainasetteluun. Itsekin syyllistyn siihen. Olisi mukavaa, jos olisi selkeitä ratkaisuja: tee näin, älä tee noin. Moni kuluttaja on havahtunut esimerkiksi muovituotteiden ongelmallisuuteen, mistä seuraa huono omatunto kun huomaa, että omakin koti on täynnä muovia, vaikka sen pahimman pikkukrääsän olisikin jättänyt kaupan hyllylle. Niin, entäs nämä lasten Legot sitten, pitäisikö niistäkin luopua?

Koitan ajatella asian niin, että tasapaino ratkaisee. Että ratkaisu ei olekaan siinä, että yrittää nollata oman hiilijalanjälkensä, vaan tehdä siitä kohtuullisemman. Itselleni helppo tapa välttää muovia on pyrkiä eroon kaupan hedelmäpusseista ja muovikasseista, mutta sallin itselleni keinokuidut ulkoiluvaatteissa (ja ne legot, ja vaikka mitä muuta).

Teen valintani sen puitteissa, että olen (ja haluan olla) osa tätä yhteiskuntaa - ja esimerkiksi sairaalaan joutuessani olen enemmän kuin kiitollinen muovi- ja metalliteollisuudelle kaikista niistä laitteista, jotka mahdollistavat hyvän hoidon. Samalla toivon, että yritykset ripeästi kehittävät omaa energiatehokkuuttaan ja jätteiden uusiokäyttöä, jotta saamme vähennettyä luonnonvarojen käyttöä. Ei ole kategorista hyvää tai pahaa, vaan jokainen meistä voi omilla teoillaan vaikuttaa.

**

Olin muutaman muun bloggaajan kanssa käymässä WWF:llä, jonka pääsihteeri Liisa Rohweder korosti niinikään pieniä tekoja. Pelkästään ruuan saralla voi tehdä paljon:

Helppo, edullinen ja terveellinenkin vielä: soijarouhe-juureskeitto

Ympäristöongelmat ovat suuria, ja minä olen pieni, mutta en silti lannistu. Uskon, että yhdessä tekemällä saamme isotkin ongelmat ratkaistua. Emme ehkä omana elinaikanamme, mutta voimme saattaa ratkaisut alulle niin, että tulevien sukupolvien on helppo jatkaa työtä.

Uskon myös, että muutos kuplii parhaillaan pinnan alla. Me kansalaiset ja kuluttajat olemme hiljalleen havahtuneet siihen, että omaa onnellisuuttamme ei kasvata tavaran lisääminen vaan olemassa olevan kestäminen. Olemme jo näyttäneet, mihin joukkovoima pystyy. Keväällä vaadimme parempia työoloja Reiman tehtailla työskenteleville bangladeshiläisille, marraskuussa eduskunta äänesti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta kansalaisaloitteen pohjalta.

Meillä on ääni. Sillä on merkitystä, jos annamme sen kuulua.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Vuosi vähissä vaatteissa - projekti 333:n opetukset

Olen harjoitellut vaatekaappini järkevöittämistä projekti 333:n avulla nyt neljä vuodenaikaa (ks. aiemmat kirjoitukset: kevät, kesä, syksy). Vuosi ei ole vielä täynnä, mutta vuodenajan vaihtelut koettu, joten uskon jo hahmottavani, millä määrällä vaatteita pärjään tästä eteenpäin.

Vastaus on, että hämmästyttävän vähällä.

Pyöritin samoja luottovaatteita läpi neljän vuodenajan, vaihdellen kausien välillä lähinnä kenkiä ja päällysvaatteita. Kerrospukeutuminen monipuolisti yksittäisten vaatteiden käyttömahdollisuuksia, ja esimerkiksi kesällä ostamani raitamekko taipui moneen säähän ja tilaisuuteen.

Talvivaatteet

Koko vuoden vaatteet

Projekti 333 opetti, että suppealla vaatevarastolla pärjää ilman, että se tuntuu pieneltä. Mutta opin minä muutakin:

Oman maun tunteminen on ehdotonta. Olen vuosikaudet shopannut vaatteita, jotka jäävät käyttämättä, koska en ole hahmottanut omaa tyyliäni ja sitä, minkälaisissa vaatteissa tunnen oloni kotoisaksi. Tämän läksyn opin käymällä läpi oman vaatekaappini. Olen vuoden mittaan pukenut päälle löytöjä vaatekomerostani, tunnustellut ja makustellut, viihdynkö vaatteessa vai en. Joidenkin vaatteiden kohdalla on ollut helppo todeta kyllä tai ei, osa on vaatinut pidempää tutkailua. Vaikka karsin käytössä olevat vaatteet minimiin, niidenkin joukosta erottui pian muutama, joita en halunnut pitää päälläni (esimerkiksi musta poolo on ollut käytössä vuoden mittaan vain yhden käden sormilla laskettavan määrän).

Yhteensopivuus takaa yhdisteltävyyden. Karsin jo alussa värit minimiin, ja kuosien ystävä en ole koskaan ollutkaan. Käyttöön jäi lopulta musta, valkoinen, harmaa, farkku/tummansininen sekä yksittäiskappaleet keltaista ja sammaleenvihreää. Asusteissa väriä toivat punainen ja keltainen kaulakoru.

Vaihtelu virkistää. Käytin samoja vaatteita sitkeästi läpi vuoden, mutta vaihtelua toivat vuodenaikojen mukaan vaihtuvat kengät ja päällysvaatteet. Ainakin itselleni on tärkeää, että voi kokea pukevansa välillä päälleen jotain "uutta", vaikka se olisikin peräisin omasta kellarikomerosta. Tosin en ole pidättäytynyt vaatehankinnoista, vaan olen päivittänyt vaatevarastoani läpi vuoden. Talven pukeutumista piristivät uudet päähineet ja mattapintaiset mustat kumisaappaat, jotka sopivat siistiinkin tilaisuuteen.

Karsimisessa ei kannata innostua liikaa. Etenkin projektin alkuvaiheissa minulla oli kova hinku tyhjentää kaapit kaikesta turhasta. Onneksi en ehtinyt pistää kiertoon esimerkiksi juhlamekkojani, joille kuitenkin tuli tarvetta loppukesän häissä ja syksyn iltapukujuhlassa. Kaapissa on ihan hyvä säilyttää oman tyylin mukaisia, päälle mahtuvia ehjiä vaatteita, vaikkei niille tulisikaan käyttöä edes kerran vuodessa. On ekologista ja edullista juhlia vanhassa mekossa sen sijaan, että hätäpäissään ryntää kaupoille kutsun saatuaan.

Vaatteet kuluvat, kun niitä käyttää. Olen vuoden aikana käyttänyt puhki kahdet housut, ja kolmannet kokevat kohta saman kohtalon. Hihattomat topit ovat olleet lähes päivittäisessä käytössä, ja nyt niin kulahtaneita, että kelpaavat lähinnä aluspaidaksi. Kun vaatteita on vähän, yksittäistä vaatetta tulee pidettyä paljon. Kuluminen ei kuitenkaan haittaa, vaan vaatteiden käyttäminen loppuun on vain hyvä asia. Kulahtaneita vaatteita voi pitää kotivaatteina, kunnes ne voi hyvällä omalla tunnolla laittaa roskikseen.

Projekti 333 on vain osatotuus. Projekti 333:n tarkoituksena on karsia turhaa ja siten helpottaa omaa pukeutumista, mutta kaikkineen se on vain löyhä ohjenuora, jota jokainen soveltaa omalla tavallaan. Minä esimerkiksi jätin laskematta (ja kollaaseihin liittämättä) juhlapuvut ja -kengät (6 vaatetta), urheilu- ja ulkoiluvaatteet (17), koti- ja alusvaatteet (52) sekä korut (lukuisia). Eli jos joku katsoi tuota koko vuoden vaatteet sisältävää kollaasia hämmästellen, miten kukaan voi pärjätä läpi vuoden vain 44 vaatteella, niin vastaus on, etten minä ainakaan pärjää. Oikeampi luku on lähempänä 120:tä plus korut, minkä lisäksi kaapissani roikkuu vielä paljon sellaisia vaatteita, joita en ole tänä vuonna käyttänyt, mutta joista en ole vielä halunnut luopua.

Mutta siitäpä pääsemme seuraavaan opetukseen, joka kuuluu: Vaatteiden lukumäärä ei ole itseisarvo. Kun mietin, mitä minä olen tästä harjoituksesta saanut, niin vastaus ei ole vähemmän vaatteita. Toki sekin pitää paikkansa, mutta ennen kaikkea olen saanut varmuutta omaan tyyliin, selkeyttä pukeutumiseen, vähemmän ostoksilla tärvääntynyttä aikaa, helpompia valintoja vaatekaupoilla, säästyneitä hermoja ja enemmän aikaa. Olen myös säästänyt rahaa, vaikka tämän vuoden vaatebudjettini ei ole ollut mikään pieni.

Projektista saa enemmän irti, kun sen yhdistää vaatekaapin suunnitelmatalouteen. Projekti 333 ei itsessään ole mikään säästäväisyys- tai ekologisuusharjoitus, jos sen ottaa siltä kannalta, että joka kaudeksi ostaa itselleen uuden vaatevaraston. Itselläni tavoitteena oli kuitenkin ennen kaikkea ostamisen järkevöittäminen laatuun satsaten ja virheostoja välttäen, jolloin kannatti asettaa ostoksille vuosibudjetti ja suunnitella ostoja etukäteen. Kirjoitan vuoden vaateostoksia erikseen, mutta jo nyt paljastan, että suunnitelmallisuus helpotti vaateostoksia niin paljon, etten taida luopua siitä koskaan.

**

Olen jo pariin otteeseen ollut luopumassa vaateasioista kirjoittelusta, koska jollain hölmöllä tavalla ujostelen sitä. Koen, että käytän vaatteiden ajatteluun ja niistä kirjoittamiseen suhteettomasti aikaa, kun ottaa huomioon, etten ole mikään muoti-intoilija. En myöskään koe osaavani antaa kenellekään tyylivinkkejä. Jatkan aiheesta oikeastaan juuri siksi.

Itse seuraisin mielelläni blogia, joka antaa esimerkkejä oman tyylin löytämisestä ja asuvalinnoista, jotka eivät perustu uuden ostamiseen. Haluan kannustaa muita samanlaisen oppimishaasteen kimppuun, sillä minun elämääni projekti 333 on helpottanut paljon. Muutama blogikollega on jo kertonut saaneensa teksteistäni inspiraation samanlaiseen hankkeeseen, ja sekin innostaa minua palaamaan aiheen äärelle.

Näitä tekstejä on siis tulossa lisää. Toiveitakin saa esittää: mistä sinä haluaisit kuulla projekti 333:en liittyen? Ehkä tekee mieli kokeilla itsekin, mutta jokin vielä askarruttaa?

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Täältä ikuisuuteen

Rakas ukki.

Ajattelin kirjoittaa sinulle pari riviä nyt, kun... öö, niin... Nyt kun ei oikeastaan ole enää mitään mahdollisuutta, että sanani tavoittaisivat sinut.

(Sivumennen sanoen, olen tässä pohdiskellut elämänkatsomuksekseni valitsemaani ateismia, että siinä vasta on kolkko tapa katsella maailmaa. Kun mietin, mitä ateismi ajattelee kuolemasta, mieleeni piirtyy kuva sinusta jossain kylmäkaapissa, nimilappu varpaassa. Aika karua, eikö vain? Mieluummin näkisin sinut pilvenreunalta kurkkimassa, tai taivaan portteja kolkuttelemassa.)

No mutta. Sen minä halusin kertoa, että sinä olit hyvä ukki. Ihan paras, kerrassaan. Et paljoa jutellut, säästä tai mistään muustakaan. Tunteista puhumattakaan: et esimerkiksi koskaan kertonut rakastavasi minua. Tämä ei ole moite, sillä minä tiesin sen ilmankin. Sinä olit enemmän toiminnan mies, siihen sinut oli kasvatettu. Rakastit mummoa rakentamalla hänelle talon ja lähtemällä kaveriksi puolukkametsään. Lapsiasi rakastit opettamalla heille arvomaailman, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Sama arvomaailma elää myös meissä lapsenlapsissa, ja me yritämme taas siirtää sen seuraavalle sukupolvelle.



Mitä meihin lapsenlapsiin tulee, niin yhden asian minä ukki muistan sinusta ikuisesti: sinun silmäsi tuikkivat ilosta aina, kun katsoit minuun.

En usko lämpimän katseen olleen yksinoikeuteni, vaan sen valossa paistatteli koko serkusparvi. Sanoja ei tarvittu: minä tiesin sinun rakastavan meitä koko sydämestäsi.

Sinä olit lämmin ja turvallinen ukki. Köröttelit sylissäsi körö-körö-kirkkoon, vihdoit saunassa selän ja kesällä päästit traktorin kyytiin. Opetit minut pelaamaan ristiseiskaa, ja vielä viime kesänä olit väsymätön kortiniskijä.

Olen tietysti kiitollinen siitä, että olet ollut elämässäni näinkin kauan. Sain juhlia häitäni kanssasi, pääsin esittelemään sinulle omat lapseni. Elit pitkän ja hyvän elämän, suhteellisen hyvävointisena omassa kodissasi loppuun asti. Kiittää pitää siitäkin, että kuolema oli lempeä, nopea ja kivuton. Silti, vaikka kuolema on osa elämän kiertokulkua, ei se kaipausta poista.

Saatan vaihtaa ateismini jonkin sortin taikauskoon. Sinä elät sydämissämme ikuisesti, mutta sen lisäksi haluan kuvitella, että jollain tapaa kuulet nämä sanani. Kurkit pilven reunalta tai tähtien takaa, aivan sama - kunhan et ole kokonaan poissa.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Jos metsään haluat mennä nyt

...niin mene Nuuksioon.

Me kävimme. Marraskuun viimeisenä päivänä oli pakkasta juuri sen verran, että järvi oli ohuen jääpeitteen alla, mutta purot solisivat. Päivä ei ollut erityisen aurinkoinen (daah, kuten ei ollut mikään muukaan marraskuun päivä, kertoo Helsingin Sanomat), mutta metsä häkellytti vihreydellään.

Nuotiopaikalle pääsi rattailla, ja kallioilla liukasteli ainoastaan allekirjoittanut. Matkan varrelta löytyivät siistit vessat ja tulentekopaikalta polttopuut sekä ritilä, jossa paistuivat eväsmakkarat ja pinaattiletut. Hyvin merkityt reitit eivät vaadi päiväretkellä kävijöiltä erityisiä erätaitoja, ja halutessaan kansallispuistossa voi viipyä yön ylikin (telttapaikkojen lisäksi yöpyä voi laavuilla tai erikseen varattavissa tuvissa).

Me menimme paikalle autolla, mutta pääsee sinne julkisillakin (joskaan en ehkä olisi lähtenyt kahden pienen lapsen kanssa).








Jokapäiväiseen ulkoiluun lähimetsä (tai ihan vaan se leikkipuisto) on näppärämpi, mutta Nuuksio on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Suosittelen!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Liian paljon meitä

Olen ollut hieman maailmanlopun tunnelmissa viime viikot. Syy on mainion kirjan, joka on toisaalta pitänyt otteessaan ahmimiseen asti, ja joka on toisaalta ollut pakko välillä laskea käsistä, koska siitä syntyvä ahdistus on ollut liikaa.


Alan Weismanin Maailma täynnä meitä käsittelee ympäristöongelmia näkökulmasta, jota en ollut aiemmin kirkkaasti ymmärtänyt:

Meitä on liikaa.

Ennen kirjan lukemista kuvittelin kulutuksen olevan avain. Ajattelin, että jos oppisimme ihmiskuntana elämään vaatimattomammin, haluamaan vähemmän, voisimme selviytyä. Sopeutuisimme pienempään tavaramäärään, vähempään materiaan, sulkisimme hiilivoimalat ja kävelisimme enemmän.

Se, mitä en ollut tajunnut (ja nyt tunnen itseni idiootiksi) on, että maailman rajallisia luonnonvaroja on jatkuvasti jakamassa yhä useampi tyyppi. Vaikka onnistuisimmekin suitsimaan tavaroiden kulutusta (mihin Weisman ei kovasti tunnu uskovan), meidän kaikkien täytyy syödä (tiesitkö muuten, että lihantuotannosta aiheutuu jopa 51 % kasvihuonekaasupäästöistä?).

Jos meitä olisi vähemmän, suurempi osuus maapallon pinta-alasta voisi olla ilmakehän hiilidioksidia itseensä sitovaa metsää. Maailman viljely- ja laidunkelpoinen pinta-ala on aika lailla jo käytössä (loppu ala on valtamerta, vuoristoa tai autiomaata). Jos meitä olisi vähemmän, ruokaa voisi tuottaa luonnonmukaisemmin, koska pienemmät sadot riittäisivät. Jo nykyisen väestön ruokkimiseksi on käytettävä lannotteita, tuholaismyrkkyjä ja geenimuunneltuja kasveja (jotka huonontavat ympäristön tilaa entisestään), eikä ruoka silti riitä kaikille. Aliravittujen määrä on jo nyt noin miljardi (kukaan ei tiedä tarkkaan, ks. Kepan tiedote). (Osa ongelmaa on toki ruuan epätasainen jakautuminen: Suomessa ruokaa riittää pois heitettäväksi asti.)

Eli kun peltoja ei saa taiottua lisää, lannoitteita ja myrkkyjä ei soisi lisättävän eikä metsiä hakattavan, miten me ruokimme sen 4 miljardia ihmistä, jotka ovat vielä tulossa? (Eikä kulutuskaan ihan täysin poissa yhtälöstä ole, vaan nuo 11 miljardia ihmistä ostavat autoja ja lehtipuhaltimia siinä missä nykyiset 7 miljardiakin - ja kiihdyttävät siten ilmastonmuutosta entisestään). Mitä tapahtuu, kun ruoka ja/tai vesi loppuu?

Te siellä, jotka tuudittaudutte ajatukseen, että nälänhätä ei ulotu vauraaseen Pohjolaan: mitä uskotte tapahtuvan, jos Pakistanista, Intiasta tai muusta ydinasevaltiosta loppuu ruoka tai puhdas juomavesi?

Niin että minä olen tässä valvonut öitä ja miettinyt, että minkälainen tulevaisuus minun lapsiani oikein odottaakaan. Joitain murheita olin odottanut heidän matkalleen sattuvan, mutta nälänhätä tai ydinsota eivät olleet listallani.


No niin. Huomaatte, etten huijannut niistä maailmanlopun tunnelmista.

Kirjailija itse on toiveikkaampi. Weisman panee uskonsa perhesuunnitteluun, joka onkin kirjan keskeisin aihe ja kantava teema: millä keinoin maailman naiset saadaan tekemään vähemmän lapsia?

Weisman matkustaa kirjassaan kahteenkymmeneen maahan ja tutkii perinteitä ja asenteita perhekokoon liittyen. Tutkimuskohteena on - tietysti - yhden lapsen politiikan Kiina, mutta myös naisten koulutukseen panostaneita maita, joissa syntyvyys on laskenut Kiinan lukuihin ja alle ilman pakkoa.

Syntyvyyden tavoitearvo on Weismanin mukaan yhdestä kahteen lasta. Jos jokainen nainen saa kaksi lasta, väkiluku pysyy ennallaan - jos koko maailma siirtyisi huomenna yhden lapsen politiikkaan, väkiluku kääntyisi nopeaan laskuun ja vuosisadan lopussa meitä olisi vain 1,6 miljardia. Toisaalta pienetkin muutokset yksilötasolla saattavat tarkoittaa sitä, että vuosisadan loppuun mennessä meitä on paljon enemmän kuin nyt ennustetut 11 miljardia. (Katso havainnollinen graafi väestön kasvuennusteista täältä)

Ihan kiva, mutta vieläkin ahdistaa. Suomessa syntyvyys on keskimäärin 1.7 lasta, joten väestömme kutistuu (siksi meikäläisessä keskustelussa ei juurikaan puhuta väestöpommista, vaan kestävyysvajeesta). Ympäristöongelmat ovat kuitenkin globaaleja - ne vaikuttavat meihin kaikkiin riippumatta siitä, mikä oma osuus niiden aiheuttamisessa on ollut. Ei auta, että meidän päästömme ovat pienet (mitä ne eivät ole: WWF:n mukaan jos jokainen maapallon asukas kuluttaisi kuten suomalainen, käyttäisimme loppuun kolmen maapallon luonnonvarat).


Ympäristöongelmien laajuuden edessä ihminen tuntee itsensä helposti pieneksi ja merkityksettömäksi. Se, että jätän hedelmäpussit kauppaan tai syön kasviksia tuntuu mitättömältä näpertelyltä sen rinnalla, että Helsinki lämpiää mahdollisesti vielä vuosikymmeniä ilmastonmuutosta kiihdyttävällä kivihiilellä. Tässä blogissa länkyttäminen on masentavan pieni kannanotto sen rinnalla, että Suomen Yrittäjien puheenjohtaja toteaa lehdessä ympäristön olevan toissijainen arvo: ”Jossakin vaiheessa tässä maassa on pakko hyväksyä sellainen periaate, että yrittämisen arvot ovat tärkeämpiä kuin ympäristön arvot."

Kyynistyminen on kuitenkin pahinta, mitä voi tehdä. Vaikka olenkin saattanut maailmaan kaksi ympäristörikosta, juuri heidän takia haluan vaikuttaa siihen, että saamme suunnan muutettua.

Mutta miten ihmeessä se tehdään?


Noooh, sitä voi vaikka kirjoittaa aiheesta kirjan. Weismanin teosta on myyty yli 7 miljoonaa kappaletta 34 maassa. Ehkä muut lukijat vaikuttuivat siitä yhtä paljon kuin minä, ja ryhtyvät toimiin.

Jos ei osaa kirjoittaa kirjaa, voi kertoa siitä. Siispä vahva suositus: lue Maailma täynnä meitä. Se saattaa pysyvästi muuttaa tapaasi ajatella. Mikä ei välttämättä ole huono asia.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Ojasta allikkoon

Sitä on saattanut kuvitella olevansa jokseenkin tiedostava ja ekohenkinen kuluttaja, ja sitten eräänä päivänä avaa jääkaapin oven huomatakseen, että lähes kaikki siellä on pakattu muoviin.


Juuri kun olin tehnyt ryhtiliikkeen kotiin kannettavien muovipussien välttämiseksi, siirryimme rahaa ja aikaa säästääksemme tekemään ruokaostokset Prisman kauppakassi-palvelusta. Molemmat tavoitteet toteutuivat, mutta muovipussien määrä räjähti käsiin.

Prisman pakkaajat ilmeisesti pelkäävät, että tuotteet hajoavat kotiinkuljetuksen aikana, ja raivoisat asiakkaat vaativat rahoja takaisin tai lopettavat palvelun käytön. Siispä kaikki lantuista kananmuniin pakataan yksittäin muovisiin hedelmäpusseihin. Saimme järjettömän käytännön loppumaan antamalla palautetta kahdella kierroksella: ensimmäisen palautteen jälkeen muovipussit korvattiin biohajoavilla hedelmäpusseilla - tuhlausta sekin, sillä en keksi uusiokäyttöä niille siinä määrin, mitä niitä Prismasta kotiin tuli (osan käytän leivonnaisten pakastepusseina, mutten minä nyt päivittäin leivo). Toisen palautteen jälkeen saimme hedelmät ja vihannekset kuten pitääkin, yhteen suureen paperikassiin pakattuna. (Mutta arvaan, että kaikki ne asiakkaat, jotka ovat jättäneet palautteen antamatta, saavat nyt lanttunsa muovipussissa.)

Ostosten pakkaaminen on toinen ongelma: ne pakataan puolillaan oleviin muovikasseihin (täyteen pakkaamista ei ilmeisesti harrasteta samassa ostosten rikkoutumisen pelossa), joten taloutemme hukkuu muovikasseihin. Seuraavaksi voimme pyytää pakkaamista paperikasseihin, mutten minä paperisillekaan loputtomasti keksi uutta käyttötarkoitusta. Parempi olisi käyttää kasseja ylipäätään vähemmän.

Hei te siellä S-ryhmässä, jos olette kuulolla: voisitte kehittää kestokassien kierrätyspalvelun, jossa asiakas noutaa ostokset kestokasseihin pakattuna, ja samalla jättää myymälään edelliskerran kestokassit. (Koska eihän siinäkään ole järkeä, että joka ostoskerralla ostaa uusia kestokasseja edellisten kaveriksi, vaan vanhatkin pitää saada kiertoon.) Mitäs sanotte? Luonto kiittää, asiakkaat kiittävät, te saisitte edelläkävijän mainetta.

**

Luin artikkelin newyorkilaisnaisesta, joka ei tuota lainkaan roskaa. Ei yhtään. Hän oli havahtunut samaan kuin minä, että näennäisistä ympäristöarvoistaan huolimatta hän elää yhtä tuhlailevasti kuin loputkin länsimaisista kuluttajista. Ensin hän ryhtyi ostamaan ruokansa ilman pakkauksia (ilmeisesti Yhdysvalloissa on kauppoja, joista saa ostettua jauhot, makaroonit ynnä muut omiin säilytysastioihin? Entä kermaviilit, raejuustot, jogurtit?). Seuraavaksi hän luopui valmiskosmetiikasta, ja tekee nykyään kaiken itse hammastahnasta vartalovoiteisiin.

Aikamoista. Lisätietoja roskattomasta elämästä blogista Trash is for Tossers.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Nainen, uskottavuus ja perhe

Olen tässä viimeaikoina päivittänyt ansioluetteloani. Lisäsin sinne linkin tähän blogiin. Halusin kertoa, että olen äitiyslomalla tehnyt muutakin kuin vaihtanut vaippoja, ja olen minä blogista ylpeäkin. 205 julkaistua tekstiä ja 2481 kommenttia juuri sitä laadukasta ajatusten vaihtoa, jota varten blogin perustinkin.

Yksi seikka kuitenkin mietityttää. Se on se sama, miksi bloggaan edelleen puolianonyymisti: entä, jos blogini myötä profiloidun vain äidiksi?

Nopeasti tuumattuna ajatus on älytön. Ei kukaan meistä ole "vain" yhtään mitään. Vain nainen, vain helsinkiläinen, vain sinisilmäinen, vain sen ja sen alan ammattilainen.

Ja kuitenkin: ei ole tapana, että urallaan edenneet (tai siihen tähtäävät) naiset esittelevät julkisesti perhettään (noh, en minäkään varsinaisesti esittele, kunhan pohdin vanhemmuutta, mutta ymmärrätte yskän).

Kun entinen Obaman hallinnon huippuvirkamies Anne-Marie Slaughter kirjoitti The Atlantic -aikakauslehdessä päätöksestään jättää tehtävänsä perhesyiden takia, urasuuntautuneet naiset sanoivat, että perheestä puhuminen heikentää sekä omaa että naisten yleistä uskottavuutta työmarkkinoilla. Myös Lean In -kirjan kirjoittanut Facebookin johtaja Sheryl Sandberg kohtasi arvostelua, kun hän puhui julkisesti perheen ja työn yhteensovittamisesta.

Niin että jos julkisesti kerron olevani äiti, katoaako minusta asiantuntijuus? Vai onko se niin, että koska minulla on lapsia, en ole enää sitoutunut töihini?

Olen sen verran idealisti, että haluan uskoa työelämän haluun ottaa vastaan kaiken osaamisen, mitä on tarjolla. Aion puhua perhearjesta ja vanhemmuuden haasteista jatkossakin, tässä blogissa ja sen ulkopuolella. Sen lisäksi aion olla ihan pirun hyvä työssäni. Palikoita pitänee yhteensovittaa ja palloja pitää ilmassa, mutta onnistuu se muiltakin (ja jos jotain on äitiys opettanut, niin priorisointia).

Riikka Venäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan reilu vuosi sitten, että nykyisen vaikenemisen kulttuurin sijaan työelämässä pitäisi puhua perheistä enemmän. Vain siten saamme koko lahjakkuusreservin käyttöön, ja vain siten saamme tilaa uusille innovaatioille, jotka helpottavat työn ja perheen yhteensovittamista.

Miten te koette perheestä puhumisen työpaikalla? Onko se niin tabu kuin Slaughterin, Sandbergin ja Venäläisen kokemukset antavat ymmärtää? Piilottelevatko naisjohtajat perheitään, laskeeko perheestä puhuminen naisen ammatillista uskottavuutta?

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Mene metsään ihminen

"Kauppojen lisäksi on varsin vähän paikkoja, joissa koko perhe voi viettää aikaa ilman pääsymaksua ja huonollakin säällä", kerrotaan Helsingin Sanomien jutussa, jonka mukaan Ikea on mainiota ajanvietettä lapsiperheille, etenkin sadesäällä.

Aiemmassa Hesarin jutussa selitettiin sisäleikkipuistojen suosiota sillä, että "monesta vanhemmasta rajattu sisätila tuntuu turvallisemmalta kuin villi mellastus ulkoilmassa".

Nyt ihmiset. Sade on vain vettä. Ei se pahaa tee. Eikä lapsen elämässä kaiken tarvitse olla pehmustettua.



Lapset rakastavat kuralätäköitä. Oikeissa varusteissa vedessä läträäminen on hauskaa aikuisellekin. Tokihan vesisateessa värjöttely on kurjaa, jos on märät vaatteet ja paleltaakin vielä. Minulla onkin vinkki: Ikean sijaan voisi mennä vaikka retkeilyvälinekauppaan. Ostaa kunnon kuorivaatteet, kumisaappaat ja villakerraston. Niillä pärjää säässä kuin säässä, kerroksia lisäten ja poistaen tarpeen mukaan.

En minä sitä, etteikö sisäleikkipuisto tai vaikkapa Ikeakin voisi olla mukavaa satunnaista huvia. Tai etteikö toisinaan voisi ulkoistaa lasten pihaleikkejä päiväkodille, toiselle vanhemmalle tai isovanhemmille.

Mutta se ei vaan päähäni mahdu, että luonnonvarainen ympäristö olisi jotenkin vaarallinen, koska siitä puuttuu aidat ja pehmusteet. Tai että sateella ulkoilu ei kerta kaikkiaan tule ikinä kysymykseen.

Jotkut vanhemmat sanovat, etteivät he ole oikein hiekkalaatikkotyyppiä. Ymmärrän. En minäkään ole. Leikkipuisto voi olla aikuiselle tylsä paikka, etenkin sateella, jolloin siellä ei yleensä ole ketään muuta. Itse olen välillä niin kypsä hiekkalaatikkoleikkeihin, että lähden lasten kanssa muualle ulkoilemaan. Paikan ei tarvitse olla kummoinen. Menemme rantaan kiviä heittelemään. Tai kävelylle läheisille kevyen liikenteen väylille. Saatamme hypätä bussiin, jotta pääsemme metsänreunaan. Tai sitten yksinkertaisesti etsimme lähimmän ison vesilätäkön, johon lapset menevät istumaan.

En koe olevani mikään eränkävijä. Ulkoilu on minulle tapa pysyä selväjärkisenä pikkulapsiarjen keskellä. Raitis ulkoilma piristää enemmän kuin mikään määrä kahvia. Hermotkin lepäävät, kun lapset saavat purkaa energiaansa kiipeilemättä sisällä seinille. Kuravaatteiden pukemisesta en minäkään pidä, mutta niiden olemassaolo on silti suuri helpotus.

Niin että ihan en ymmärtänyt tuota Hesarin juttua. Kauppojen lisäksi on vaikka mitä paikkoja, jonne koko perhe voi yhdessä mennä ilman pääsymaksua. Astut vain ovesta ulos.

Filosofiaa lapsille

"Alunperin firmasta piti tulla leluvuokraamo ja kahvila. Vasta muutaman mutkan kautta syntyi ajatus lasten filosofiakahvilasta", lounasseuralaiseni selittää innoissaan yrityksensä syntyä.

Olen sopinut tapaamisen Leluteekin Emilian kanssa, koska halusin tietää, miltä hyppäys yrittäjän kenkiin tuntuu. Leluteekki on lasten filosofiakahviloita toteuttava yritys, ja perheaiheinen blogi filosofian maisterin elämänmakuisilla pohdinnoilla höystettynä. Itseäni yrittäminen on aina kiinnostanut, mutta samalla se tuntuu jättiloikalta tuntemattomaan: vapaudelta päättää kaikesta itse, mutta toisaalta myös suurelta vastuulta. Entä jos homma ei onnistukaan?

"Suomessa on niin hyvä turvaverkko, ettei mua oikeastaan huoleta. Sitä olen toki miettinyt, olisinko ryhtynyt yrittäjäksi jossain toisessa maassa, esimerkiksi Yhdysvalloissa. Todennäköisesti en.", Emilia toteaa, mutta jatkaa toteamalla, että ilman perheen toista palkansaajaa ei yrittäjyys olisi Suomessakaan ollut hänelle vaihtoehto.



Emilian alkuperäinen ajatus leluvuokraamosta on innostava. Tavara on jokaisen lapsiperheen riesa, ja kestävimmälläkin lelulla on oma käyttöikänsä, jonka jälkeen siitä vain haluaa eroon. Vuokrauspalvelu poistaisi tavaran omistamisen taakan. Ongelmaksi tuli tarvittava liiketila, jota ei tahtonut löytyä.

Innostava on ajatus lasten filosofiakahvilastakin. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja avoimia. Heidän aivonsa ovat valmiit ottamaan vastaan kaikenlaisia ajatusleikkejä, heillä ei ole pinttyneitä uskomuksia siitä, miten asiat ovat. Synnynnäisiä filosofeja, siis!

Millainen harrastus on lasten filosofointi? Pitääkö sitä varten olla huippuälykäs tai haluta sellaiseksi? Onko tämä vain yksi esimerkki siitä, miten vanhemmat treenauttavat lapsiaan yhä nuorempina?

Emilia hymähtää. "Ennen kaikkea filosofiakahvilat ovat hauska yhteinen hetki lapselle ja vanhemmalle. Mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä enemmän tämä on myös vanhemman harrastus - kuten kaikissa lasten harrastuksissa. Silloin pitää totta kai pohtia, kuinka paljon on itse vanhempana halukas antautumaan ajatusten pöyhimiseen lapsen kanssa."

Lapsia treenaamassa Emilia ei ole. "Ei filosofiakerho ole yhdellekään lapselle välttämätön harrastus, tai ehto elämässä pärjäämiselle. Ei mikään harrastus ole. Mutta harrastukset voivat silti olla hauskoja ja antoisia."

Näinhän se on. Mutta mennään takaisin siihen yrittäjyyteen: sinähän olet nyt toimitusjohtaja. Miltä se tuntuu?

Emiliaa naurattaa. "En mä osaa mieltää itseäni toimitusjohtajaksi. Toistaiseksi työllistän vasta itseni, vaikka haaveissa on, että jonain päivänä Leluteekki olisi nykyistä isompi."

Palkkatyöstä Emilia kertoo kaipaavansa eniten sparrauskumppania: "Olisi mukavaa, jos asioita voisi pallotella toisen kanssa. Nyt kaikki päätökset ja niihin liittyvä pohdinta on yksin minulla."

Jatkamme lounasta pohtimalla erilaisia naisyrittäjäverkostoja, nais- ja miesjohtajuutta ja lapsille suunnattuja palveluita. Oman pohdintani keskeyttää aika ajoin vaahtosammuttimen kokoinen lounasseuralaiseni, joka taitaa jo kaivata päiväunille. Nappaan vielä Emiliasta kuvan, ja suuntaan väsähtäneen kuopukseni kanssa kotia kohti. Taidamme mennä esikoisen kanssa kokeilemaan tunnin filosofointia. Siitä saattaa tulla hauska juttu.

Nostan hattua Emilialle rohkeudesta seurata omaa unelmaansa. Kaikkea hyvää, ja tavataan samoissa merkeissä!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Mullistuksia

Olin jo kirjoittanut tänne tekstin siitä, miten pieni vauvani on yhtäkkiä muuttunut tomeraksi ja taitavaksi kolmevuotiaaksi, joka suuntautuu entistä enemmän äidistä poispäin, kohti maailmaa ja muita ihmisiä.

Siitä tuli sellaista siirappia, että pyyhin sen pois.

Haluan sittenkin varata lässytyshetket vain meille kahdelle. Ei se kenellekään muulle kuulu, kuinka ihmeellinen esikoiseni on.

Olin kirjoittanut tekstin siitäkin, miten vaikeaa minulle välillä on päästää irti, höllätä napanuorasta. Sekin teksti tuntui turhan intiimiltä, mutta yritän vielä.

Esikoinen sai paikan päiväkodista, joka on kaikkea sitä, mitä päiväkodilta toivon. Sain olla mukana ensimmäiset päivät pehmeän laskun hengessä, mutta se taisi olla pehmeää laskua myös minulle. Irti päästäminen on helpompaa, kun sain vierestä seurata, miten hienosti kaikki asiat päiväkodissa sujuvat, miten osaavaa henkilökunta on, miten rauhalliseksi he ovat päivän rakentaneet.






Päiväkotiarki on meillä vasta alussa, ja voi olla, että haasteet ovat vasta edessä. Toistaiseksi on kuitenkin levollinen fiilis. Ristiriitainen, mutta levollinen.

En ole ihan vielä tottunut siihen, että kolmena päivänä viikossa esikoinen viettää päivät jossain muualla kuin kotona. Yhden lapsen kanssa elo on aika lailla leppoisampaa (voi vaikka käydä lounastreffeillä yrittäjäksi ryhtyneen blogikaverin kanssa). Etenkin, kun tuo yksi lapsi nukkuu päiväunia. Oma aika on ollut vieras käsite niin pitkään, etten ihan vielä tiedä, mitä sillä kaikella tekisin. Nukun päiväunia, siivoan, roikun netissä, luen kirjaa, katson elokuvia?

Vielä on päiväkotipäivissä hitunen ikävää mukana. Siellä se iso lapseni nyt on, mennä viipottaa. Joku muu puhaltaa pipit pois, joku muu kuuntelee kekseliäitä juttuja. Hassu tunne tämä, en ihan vielä ole sinut sen kanssa, mutta tulen olemaan.

torstai 30. lokakuuta 2014

Tavaran arvo

Roosa Murto kirjoitti viime viikolla kolumnin siitä, miten nykyihminen huijaa itsensä ajattelemaan, että kaappien tyhjennys turhasta roinasta olisi uroteko, jonka jälkeen on aivan sopivaa palkita itsensä ostamalla kaapit täyteen uutta roinaa.

"Milloin siitä tuli normaalia, että kaikilla on komerossaan vaatteita pursuava Ikea-kassi, joka odottaa kyytiä kirpparille? Tai siitä, että ehjiä tavaroita on ihan sopivaa kutsua paskaksi, josta on pakko päästä eroon?"

Kolumni herätti paljon ajatuksia, joista ensimmäinen oli pisto sydämessä. Murto kirjoitti varmasti minulle, sillä mitä muutakaan kodinraivausprojektini on, ellei yritys puhdistaa itseni vanhoista shoppailusynneistä - ja samalla tehdä tilaa uudelle, paremmalle tavaralle? Suuresti arvostamani blogikollega Liina oli hänkin oikeilla jäljillä kirjoittaessaan, että oikea kohtalo länsimaiselle kuluttajalle olisi elää hankkimansa ryönän kanssa loppuelämänsä (en löytänyt linkkiä ko. tekstiin googlaamalla, joten lainaus on muistinvarainen).

Sitten päätin olla itselleni armollinen. Sallin itselleni sen, että hankkiudun eroon vanhoista virheistä, mutta samalla yritän opetella olemaan toistamatta niitä. Kärrään tavaraa kiertoon komero kerrallaan, mutta uutta hankkiessa yritän löytää itselleni kumppanin loppuelämäksi (joko minun tai tavaran, kummalla loppu tuleekaan ensimmäiseksi vastaan).

Silti tunnistan itseni Murron tekstistä. Olen itsekin antanut itselleni synninpäästöjä sillä, että myyn tai vien vaatekeräykseen käyttämättä jääneet vaatteeni. Sitä en sentään ole tehnyt, että olisin dumpannut kierrätyslaatikkoon vaatejätteeni, jonka oikea paikka on kaatopaikalla.

Turhan ostaminen on tapa, josta on vaikea päästä eroon. Itse olen tyhjentänyt kaappeja rutiininomaisesti parin vuoden välein, ja pyrkinyt aina ostamaan laadukasta. Kummallakaan ei ole oikeastaan merkitystä, jos en ota tarkempaan syyniin ostotapojani. Vaatteen kestävyydellä ei ole väliä, jos vaate ei pääse käyttöön ollessaan minulle epäsopiva. Kierrättämisellä ei saa ekopisteitä, jos jatkan turhan ostamista.

Oikeastaan vaatteita ei edes pitäisi kierrättää. Ne pitäisi käyttää loppuun. Se on yllättävän vaikeaa. Oman vaatekaapin karsimiseen auttoi projekti 333, mutta olemassa olevan arvostamiseen heräsin kunnolla vasta otettuani käyttöön vaatehankintojen vuosibudjetin. Kun budjetista on jäljellä enää 140 euroa ja kuukausia kaksi, vaatteiden korjaaminen ja paikkaaminen (poisheittämisen sijaan) alkaa kiinnostaa ihan eri tavalla kuin ennen.

Luin juuri Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen, joka sai minut pohtimaan, miten radikaali ajatus tänä päivänä on se, että ostaa vain tarpeeseen. Tavaraa on tarjolla niin paljon, niin halvalla, ja kulttuurimme tukee jatkuvaa ostostelua. Vanhan korjaaminen on työlästä ja usein kalliimpaa kuin uuden ostaminen. Roinasta eroonpääseminen on usein vaivalloisempaa kuin siitä saadut kirpputorituotot.

Uuden tavaran himo on sitten oma lukunsa, ja se voi ottaa monia muotoja. Honkasalo kertoi kirjassaan kanavoineensa uutuushimonsa käsitöihin: hän hamstrasi kankaita ja lankoja, joista sitten ompeli itsellensä kymmenittäin tavaroita, joita ei oikeasti tarvinnut. Itse tehdyllä on oma arvonsa, mutta turha tavara on silti turha tavara. Sama pätee kirpputoriostoksiin: ei tarpeeton muutu tarpeelliseksi sillä, että se on jonkun toisen vanha.

Nyt pitää muistuttaa, että en ole tässä jakelemassa tuomioita. Itsehän olen hoitanut uuden tavaran himoni ostamalla uutta tavaraa. Takana on vasta kolme kvartaalia harkitumpaa ostostelua, enkä vielä pysty suhtautumaan tavaraan tai ostamiseen neutraalisti. Himo yllättää edelleen, ja tulen tavarasta hölmön onnelliseksi. Välillä olen kateellinen niille, jotka shoppailevat vailla tunnontuskia.

En ihan tiedä, miten me yhteiskuntana oppisimme arvostamaan tavaroita niin, ettei kerran hankitusta tarvitsisi heti kohta päästä eroon uuden tieltä. "Vaatii aivan epätavallista asennoitumista ja tarkoituksellista silmien sulkemista, että voi säilyttää ja ylläpitää arvostavaa asennetta tavaraa kohtaan tässä tilanteessa", kirjoittaa Rinna Pitsikirja-blogissaan. Se on juuri näin, ja se on väistämättä vähemmistön valinta.

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kurkistus kotiin

Perillä-blogin Anu haastoi menemään epämukavuusalueelle. Tai ainakin lainahöyheniin: kirjoittamaan jotain, mitä ei normaalisti kirjoittaisi, omana itsenään, omaan blogiinsa.

Anu ajatteli varmaankin, että pidetään kimpassa vähän hauskaa. Ei nosteta rimaa liian korkealle, ei oteta haastetta liian vakavasti.

Mutta minkä sitä itselleen voi. En minä osaa ottaa löysin rantein, vaan yksi asia johti toiseen, ja lopulta pohtin kaikkea varsinaisen aiheen ympäriltä, tehtävänantoa kuitenkaan toteuttamatta.

En minä sitä, että Ehdoton ehkällä olisi jotenkin tiukka konsepti, josta ei sovi lipsua. Ei sillä ole konseptia lainkaan! Ehdoton ehkä on välillä ollut kirjablogi, matkablogi, reseptinkin olen tänne joskus laittanut, vaikken nyt sitä enää löydä. Vaateblogia olen kirjoittanut aivan erityisellä tarmolla. Siinä sivussa Ehdoton ehkä on ollut myös raskausblogi, äitiysblogi, kaikenlaista isoa ja pientä ihmettelevä blogi.

Mutta arvatkaa mitä minä mietin joskus silloin aikana ennen Ehdoton ehkä -blogia? Arvaan, ettette arvaa (ellei otsikko antanut jo ilmi). Minä ajattelin, että vitsit kuinka kivaa olisi olla sisustusbloggari. Olin siihen aikaan sisustusblogien suurkuluttaja, ja raskaushuuruisessa pesänrakennusvimmassani imin niistä kaiken, mitä irti saa. Hurmaannuin kauniista kuvista, taidokkaista pikkuesinesommitelmista ja ylipäätään siitä, miten joku noin taitavasti osaa asetella tuolit ja pöydät niin, että on nättiä.

Ajattelin, että minä tahdon myös!

No tuota. Siinä kävi sitten eräs toinenkin homma. Saattaa olla tuttua muillekin, jotka lukevat tavarapainotteisia blogeja.

Aloin himoitsemaan esineitä. Oma vaalea kotini alkoi tuntua tylsältä, halusin särmikästä mustavalkoisuutta. Että jos nuo seinät nyt sitten kuitenkin maalaisi (taas). Piristevärinä sitruunankeltaista! Miten kulahtaneilta ruokapöydän tuolimme näyttävät, kun koko muu maailma kalustaa kotinsa Ilmari Tapiovaaran Fanett-pinnatuoleilla. Ja nuo lamput, mistä lie rautakaupasta ne on hankittu. Haluan Muutoa, Tom Dixonia, Jieldeä. Entä miksei minulla vieläkään ole String-hyllyä? Tai edes Ferm Livingin leikkuulautaa? Tuo Normann Copenhagenin kynttilänjalka on muuten u p e a.

(Huomaatteko, miten hyvin muistan brändit vieläkin?)

En tyhjentänyt tiliä sisustusostoksilla.

Lopetin sisustusblogien lukemisen.








Kyllä minussa vieläkin asuu pieni esteetikko, mutta jättäessäni muiden kotien ihastelun vähemmälle olen oppinut nauttimaan siitä, millainen omani on. Meillä näyttää ihan kivalta. Oikeastaan hämmentävän kivalta, nyt kun noita kuvia katson (näinköhän ne sisustusbloggaajatkin sen tekevät: kääntävät selkänsä sotkulle, ja kuvaavat sieltä, missä näyttää nätiltä).

Meillä on kivoja huonekaluja, mutta pää ei räjähdä, jos johonkin tulee kynänjälkiä. Huonekalut ovat vaaleita, mutta pestäviä. Lapset saavat hyppiä sohvalla ja sängyillä, seiniin ja ovenkarmeihin on lupa törmäillä potkuautolla. Tahmaisia tassunjälkiä on siellä ja täällä, ja se on ihan okei. Ylipäätään yritän ylläpitää ajatusta, että tavarat ovat käyttöä varten, eivät vain katseltavaksi tehty.

Olohuoneen sohvalle rakennetaan joka aamu pesä, ja lastenhuoneen lattialle junarata. Keittiö on useammin sotkuinen kuin siisti, eikä kenenkään sänkyjä pedata päivittäin. Pyykit roikkuvat telineissään kunnes ne korjataan pois uusien pyykkien tieltä. Osa leluista tuntuu muuttaneen pysyvästi olohuoneeseen, ja mikäs siinä.

Tämä on koti, ja saa näyttää asutulta. Oikeastaan se, että meillä näkyy elämisen jäljet, on kodissamme parasta. Nyt niitä muistoja syntyy, ja klommot seinissä kertovat aina jonkin tarinan.

Sisustusbloggaria minusta ei tule, koska tämän enempää jutun juurta en kodistamme taida keksiä. En vaihda huonekalujen järjestystä tai somista kotia jouluun sun muihin juhliin. Uusia hankintoja teen harvakseltaan (viimeksi ostin saippuapumppupullon kylpyhuoneeseen rikkoutuneen tilalle - olisiko siinä aihetta blogipostaukselle?).

Joitain haaveita minulla vielä on. Seinät ovat turhan paljaat: osa tauluista lojuu ripustamattomana laatikossa, osa on vasta ajatuksen asteella. Eteisen matto repsottaa, lipastosta tippuvat laatikkojen pohjat irti. Pimeään vuodenaikaan kaipaan aina kotiimme enemmän valoa ja kirkkaampia lamppuja. Millään hankinnalla ei kuitenkaan ole kiire, vaan pärjäämme sillä, mitä on. Voin mutustella toiveitani rauhassa, laittaa rahaa syrjään ja ostaa harkitusti sitten, kun sopiva tulee vastaan.

Oman kodin esittely tuntuu yllättävän intiimiltä. Taisin sittenkin vastata Anun haasteeseen: ilman sitä olisitte tuskin nähneet näitä kuvia. Koti on asukkaittensa näköinen, eikä sen oikeastaan tarvitse miellyttää muita.

torstai 23. lokakuuta 2014

Entä jos en osaisi siivota?

Kälylläni on hauska anekdootti tyttärestään. Käly oli pyytänyt tyttöä auttamaan siivoamisessa, jolloin tämä pyysi lainaksi äitinsä puhelinta, jotta voi soittaa paikalle siivoojan.

Kertomus tuli mieleeni, kun seurasin tänään Twitterissä Rosa Meriläisen kommentointia Kotiliesi-lehden kysymykseen siitä, mitä ovat miesten ja naisten kotityöt. Kärjistäen Meriläisen mielestä kotityöt eivät kuulu kummallekaan sukupuolelle.



Huomasin kakistelevani vähän Meriläisen ajatusten edessä. Minun mielestäni kotona ei pitäisi olla miesten ja naisten töitä, vaan molempien pitäisi tehdä osansa (ei siis niin, että toinen osallistuu kotitöihin, ja toinen on niistä vastuussa, vaan molemmat ovat vastuussa ja molemmat tekevät).

Mutta että kukaan ei siivoa tai laita ruokaa?

Meriläinen liputti palvelujen ostamisen puolesta, ja kannatan sitä itsekin. Silloin, kun kävimme molemmat töissä, meillä kävi siivooja. Käyn mielelläni ravintolassa syömässä tai tilaan ruokaa kotiin, enkä näe mitään syytä siihen, että lapseni söisivät vain minun (tai mieheni) valmistamaa ruokaa. Puolivalmisteet ja pakasteet ovat hieno asia. Silittämisestä en minäkään välitä, enkä kuunaan osta itselleni vaatetta, joka silittämistä kaipaa.

Silti mielestäni on tärkeää, että osaan silittää, laittaa ruokaa ja siivota. Minun ei aina tarvitse käyttää noita taitoja, mutta haluan, että minulla on ne. Haluan kasvattaa lapsenikin siten, että he pienestä pitäen oppivat osallistumaan kodin töihin, ja kotoa muuttaessaan varmasti osaavat sekä ruokkia itsensä että huolehtia päälleen puhtaat vaatteet.

Mutta olenkohan ajatuksineni aivan vanhanaikainen? Mihin vedetään raja, mitkä taidot on hyvä osata, ja mitkä voi heittää romukoppaan ja ostaa palveluna? Eikö välttämättömien taitojen raja siirry sitä mukaa, kun teknologia kehittyy?

Osaan ajaa autoa, vaikka usein istun julkisen kyydissä (tulevaisuudessa robotit ajavat autoa, joten häviävä taito tuokin). Osaan laittaa ruokaa, mutten pyydystää tai kasvattaa sitä (jos maailmanloppu tulee, minun eloonjäämistaitoni ovat nollan arvoiset heti, kun ruokakauppa sulkee ovensa). Osaan käynnistää pyykinpesukoneen, mutten haaveile siitä, että ensin kantaisin saavikaupalla vettä kylmästä kaivosta. Osaan laittaa päälle induktiolieden, mutten osaa tehdä tulta ilman tulitikkuja.

Niin, miksi oikeastaan pitäisi osata valmistaa ruokaa? Ruokaa saa ravintolasta, tai kaupan valmistiskiltä. Miksi pitäisi osata pestä pyykkiä? Sitä varten on pesula. Kotimme ei ole koskaan ollut niin siisti, kuin siivoajan jäljiltä.

No tuota tietysti on se, että kun lapset muuttavat kotoa, heillä ei ole varaa ostaa kaikkea kodinhoitoa palveluna. Silloin pitäisi osata itse. Eli minun pitäisi nyt omalla esimerkilläni näyttää, miten uunin puhdistaminen kuuluu yleissivistykseen (sitä en ole muuten koskaan tehnyt). Kunnes lapseni ovat riittävän hyvin toimeentulevia, jolloin voin kertoa heille, että kuulkaa unohtakaa koko juttu. Menkää vaikka leffaan, ja antakaa jonkun toisen hoitaa pölypallerot.

Taidan sittenkin olla vanhanaikainen. Kyllä minun listalleni elämän perustaitoihin kuuluvat niin ruuanlaitto, imurointi kuin silittäminenkin. Niistä ei tarvitse tykätä, ja omassa taloudessa ne voi jättää tekemättä, mutta ne pitää osata (miehen yhtä lailla kuin naisenkin). Toisaalta olen silläkin tavalla kalkkis, että pidän myös käsin kirjoittamista tärkeänä taitona.

Hmmm. Vaikea juttu, ja taitaa vaatia vielä hieman pohdintaa, ennen kuin tiedän mitä mieltä oikeasti olen. Mitä sanot sinä? Onko siivoaminen perustaito? Mikä olisi sellainen minimi taitojen kokoelma, jolla ihminen pärjää itsenäisessä elämässä?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Laiska lokakuu

Viimeisetkin lehdet taisivat tippua viikonlopun aikana. Taivas on harmaa, puut mustia ja maa hiljalleen maatuvien lehtien peitossa. Illat alkavat joka päivä aikaisemmin, yö ei aamulla tunnu väistyvän lainkaan.

Uloslähtö on yhtä hikikiukkua, kun pakkaan lapsia ja itseäni kerros kerrokselta viimalta suojaan. Toiselta puuttuu vedenpitävät kengät, toiselta kunnon hattu. Kummallakaan ei taida olla sopivaa talvihaalaria, mutta onneksi siihen on vielä aikaa.

Kuulas ja kirpeä syksy (se syksy, josta pidän), taitaa olla peruuttamattomasti takanapäin. Talvea en juurikaan odota (koska haluan juosta, en kaipaa kinoksia tai pakkasta!), ja tämä syksyn ja talven välimaasto se vasta ankea onkin.

Mukavuudenhaluinen peikko minussa haluaisi harmaan ankeuden koittaessa vain kaivautua peittojen alle ja jäädä sinne. Kurkistaa varovaisesti ulos vasta joskus keväällä, samassa tahdissa leskenlehtien kanssa.

Parina päivänä olenkin lintsannut ulkoilusta, ihan ilman mitään pätevää syytä. Leikkipuisto alkaa olla jo nähty, eikä siellä näillä säillä löydy juttukaveriakaan. Lapset ovat viihtyneet sisäleikeissä, minä olen pessyt lattian ja järjestellyt askartelulaatikon. Mutta pääasiassa vain loikonut lattialla. Ollut läsnä ja kiireetön, nyt kun vielä mahdollisuus on.

Ja sitten toisinaan on ihan hyvä ottaa itseään niskasta kiinni (etenkin kun esikoinen pyytää päästä ulos) ja vain lähteä. Siellä saattaa paistaa aurinko. Ja olla tosi nättiä. Lapset telmivät itsensä punaposkisiksi ja itse hengittelen itseni taas pirteämmäksi.

Kyllä tämä tästä. Kevättä kohti.







torstai 16. lokakuuta 2014

Koti kaupungissa

Olohuoneen ikkuna on yksi lasten lempipaikoista. Heistä on hauska raahata tuoli ikkunan eteen ja katsella ohi ajavia autoja, busseja ja ratikoita. Kotikatumme ei ole koskaan täysin hiljainen. Ratikoiden kolina alkaa ennen aamukuutta, ja ei ole sellaista öistä aikaa, ettei ohi ajaisi vähintään jokin yksinäinen taksi.

Talvisin ikkunasta voi ihastella lumenaurauskalustoa, muina vuodenaikoina työkoneita, joista tunnistan vain osan (traktori, kauhakuormaaja, mitä näitä nyt on). Maalla asuva isäni ihmetteli, miten hänen lapsenlapsensa tunnistaa niin paljon erilaisia vempeleitä, mutta arvaan, että meillä ne ovat yleisempi näky kuin ukin luona.

Noin kilometrin säteellä on kirjasto, uimahalli, kolme leikkipuistoa, posti, useampi ruokakauppa, pari mukavaa kahvilaa, terveysasema ja kelpo nepalilainen ravintola, joka on pelastanut ruokahuollon monena laiskana päivänä. Pizzaa ja kebabiakin löytyisi lähikortteleista. Ratikkamatkan päässä on tori, kauppahalli, keskusta ja vaikka mitä muuta. Kymmenen minuutin bussimatkan päässä on metsä, meri on kävelyetäisyydellä. Puistomaiset kevyen liikenteen väylät alkavat lähes kotiovelta.

Parin korttelin päästä alkaa kaunis puutaloalue, mutta eivät nämä 1920- ja 1950-luvuilla rakennetut kivitalotkaan silmiin satu. Asunnot ovat pieniä: taloyhtiömme noin sadasta asunnosta vain kymmenkunta on kolmioita, loput yksiöitä ja kaksioita. Mielestäni 50-luvulla osattiin kuitenkin käyttää neliöt hyvin, ja verrattuna moneen uuteen asuntoon, 73 neliöömme mahtuu paljon. Hissi on pieni, mutta sinne mahtuu kaikki tarpeellinen eli rattaat, kaksi lasta ja minä. Pari kauppakassiakin, jos oikein änkee.

Emme asu aivan keskustassa, enkä sinne kaipaakaan. Tässä olemme kahden maailman välissä: urbaanissa ympärisössä, mutta riittävän rauhallisessa, ja luontoon on lyhyt matka. Kaikkialle pääsee julkisilla, moneen paikkaan kävellen. Palvelut ovat lähellä, ja lisää löytyy keskustasta. Rakentaminen on tiivistä, mutta talojen väliin ja teiden reunoille on ehtinyt vuosikymmenten aikana kasvaa komeita puita. Meillä on ikkunat kolmeen suuntaan, ja mistään ei tarvitse tuijottaa pelkästään vastapäisen talon seinää, vaan näkymät ovat avarat.






Olemme viihtyneet näillä kulmilla nyt kahden asunnon verran: edellinen oli saman kadun varrella noin sadan metrin päässä. Täällä on kaikki, joten uskon seuraavankin asunnon löytyvän läheltä, sitten kun aika on.

Yritin tätä tekstiä varten miettiä joitain huonoja puolia nykyisestä osoitteestamme, ja pinnistellen keksin kaksi: hullut autoilijat, joiden takia joudun opettamaan lapseni varomaan ns. kahden kaistan giljotiinia, sekä ilmanlaatu (joka tosin on Helsingissä parempi kuin monessa muussa oikeasti suuressa kaupungissa). Muilta osin asuinolosuhteemme ovat melko täydelliset.

Entäs ne neliöt sitten? En kiistä, että toisinaan olisi kivaa, että tilaa olisi enemmän. Lähinnä silloin, kun meillä on yövieraita (äitini, siskoni tai lasten serkut) olisi kivaa, että huoneita olisi yksi enemmän. Loput 350 päivää vuodesta nämä nykyiset neliöt riittävät.

Maalla vai kaupungissa -vastakkainasettelusta en jaksa innostua. Uskon, että lapsen kasvuolosuhteissa tärkeintä on, että kotona on kaikki hyvin. Se, avautuuko kotiovelta peltomaisema vai vilkasliikenteinen risteys, on toissijaista. Itse olen kasvanut pikkukaupungissa, jonka tunnelman koin ahdistavaksi - mutta syy taitaa löytyä lapsuudenkodistani, eikä asuinpaikastamme. Ympäristöä ajatellen toivoisin, että kaupunkisuunnittelussa suosittaisiin julkiseen liikenteeseen nojaavaa mallia, eikä yksityisautoiluun perustuvia kaupunkeja, mutta ihan sille linjalle en osaa lähteä, että kaikkien pitäisi asua kerrostaloissa.

Kun vastakkainasettelun jättää sikseen, on hauska kuulla perusteluja erilaisten valintojen takana. Jokainen niistä on yhtä oikein.