perjantai 24. tammikuuta 2014

Täydellinen elämä - miksi se ärsyttää?

"Syötiin beben kanssa ravitseva luomuvihanneskotiruokalounas ja nyt äidin kulta on kauneusunilla. Leivoin joutessani kaksi pellillistä pullaa ja vähän keksejä. Vaikka raskauskilot ovat karisseet aikaa sitten, en halua syödä niitä yksin (eikä bebe syö makeaa) - tervetuloa meille iltapäiväkahville! En ole tosin ennättänyt siivota, joten toivottavasti ei haittaa tiskipöydälle unohtunut muumi-muki ja kolme legoa olohuoneen matolla :)"

Ihan nopeasti kyhäsin kokoon pienen välipalan. Vähän jäi harmittamaan, kun mansikat eivät ole omasta maasta.


Kaikkihan me tunnemme jonkun tällaisen. Täydellisen naisen, jonka elämässä ei ole pölypalloja nurkissa, kakkavaippoja tai huonosti nukuttuja öitä. Ja kaikki me tiedämme, että se on vain pintaa. Ei kenenkään elämä ole täydellistä, vaikka ulospäin siltä näyttäisikin. On myös ihan ymmärrettävää, ettei halua jakaa murheitaan kaikelle kansalle vaikkapa Facebookissa.

Mutta on se silti ihan pirun ärsyttävää.

Olen tässä pohtinut, että miksi elämästään pelkän positiivisen paljastavat ihmiset ärsyttävät? Olisi helppo vastata, että kateushan se siellä ärsytykseksi naamioituu. Mutta ehkä (aina) ei ole kyse (pelkästään) kateudesta. Minä en halua olla pullantuoksuinen äiti (olen mieluummin levännyt äiti), joten onko oikein sanoa, että kadehdin niitä, jotka ovat? Kateudesta voidaan mielestäni puhua silloin, kun toisella on jotain sellaista, mitä itse haluaisin (no kyllä minä sen siistin kodin haluan, myönnetään).

Ehkä kyse on tylsistymisestä? Vai ajattelenko, että tuo yrittää noilla päivityksillään kertoa minulle, millainen minun pitäisi olla? (Kamalan itsekeskeinen ajatus muuten.)

En ole näissä pohdinnoissani päässyt puusta pitkälle, mutta mielenkiintoisesta ilmiöstä on mielestäni kyse. Turhaa energianhaaskausta toisista ihmisistä ärsyyntyminen ainakin on - ja epäreilua ärsyyntymisen kohdetta kohtaan. Mitenköhän sen voisi lopettaa?

tiistai 21. tammikuuta 2014

Elämä on banaani, johon apinat eivät ylety

Helsingin Sanomissa oli juttu elämänviisauksista. Tarkemmin siitä, miten ne tuntuvat yleistyneen ajassamme, ja niitä jakelevat niin filosofit kuin iskelmätähdetkin. Otsikossa lainattu viisaus on peräisin kirjailija Gunnar Björlingiltä.



Kasvanut elämänviisauksien tarve johtuu kuulema epävarmuudesta. Ihminen tarvitsee jotain, mihin tarrata, kun työurat ja ihmissuhteet ovat pätkiä.

Jaa, enpä tiedä. Olisi helppo ajatella, että ennen ei turhia filosofoitu, elettiin vaan. Mutta mistä minä tiedän. Ehkä entisaikoina nojattiin Raamattuun ja vanhoihin kansanviisauksiin. Luulen, että ihminen on tarvinnut kättä pidempää aina, ohjaamaan itseään polulla kohti parempaa ihmisyyttä.

Hesarin toimittaja lainasi kahdeksan elämänohjettaan Anton Tšehovilta. Minulle tärkeitä ovat Hanlonin partaveitsi ja Tyyneysrukous.

"Ei ikinä pitäisi selittää pahantahtoisuudella sitä, minkä voi selittää yhtälailla tyhmyydellä."
 

"Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Näillä kahdella pärjään jo melko pitkälle. Ensimmäinen auttaa minua olemaan myötätuntoisempi huonon käytöksen edessä. Jälkimmäisen avulla pystyn muun muassa ottamaan esikoiseni uhmakohtaukset vastaan suuremmalla tyyneydellä.

Nojaatko sinä elämänviisauksiin?

maanantai 20. tammikuuta 2014

Sivustakatsojan ongelma

Kauan kauan sitten, nuorena opiskelijatyttönä, asuin metroradan varressa. Eräänä perjantaina matkasin kotiin täpötäydessä metrojunassa. Juna purkautui pääteasemalla, ja töistä kotiinpalaava väkijoukko täytti liukuportaat. Portaiden yläpäässä itki yksinäinen pieni tyttö. Kukaan ei pysähtynyt.

Kysyin tytöltä, miksi hän itki. Tyttö kertoi eksyneensä äidistään. Onneksi tyttö osasi kertoa äitinsä nimen, ja numerotiedustelu löysi äidin puhelinnumeron. Palautin tytön äidilleen ja jäin miettimään, miksi olin ainoa, joka pysähtyi itkevän lapsen äärelle.

Tämä yli kymmenen vuoden takainen tarina muistui mieleeni, kun luin kuusivuotiaasta tytöstä, joka oli eksynyt pakkaseen viikonloppuna. Tyttöä etsi poliisipartio ja helikopteri, mutta hänet löysi sivullinen. Mietin, että onneksi sivullinen oli yksin, eikä joukon ympäröimä.

Metron päätepysäkillä itkevän tytön tapauksessa saattoi nimittäin olla kyse sivustakatsoja-efektistä. Psykologit selittävät ilmiötä sillä, että sivustakatsojia ollessa monta, jokaiselle jää epäselväksi, kenen tulisi toimia - joten kukaan ei toimi. Toinen selitys on, että ihminen etsii muiden sivustakatsojien toiminnasta vihjeitä siitä, miten pitäisi toimia - kun kukaan ei toimi, minäkään en toimi.

kuva täältä


Pohdin samaa asiaa kun ystävä jakoi eilen Facebookissa kertomuksen, jossa pariskunta pelasti bussipysäkillä takittomana värjöttelevän nuorukaisen. Nuorukaiselta oli puhelimesta akku loppu, ei rahaa, ei bussikorttia - ja ulkona toistakymmentä astetta pakkasta. Bussipysäkki ei suinkaan ollut autio, kukaan ei vain auttanut.

On se ihmismieli jännä.

Arvaan saarnaavani nyt kuorolle, mutta eihän kukaan teistä jää toimettomaksi nähdessään hädässä olevan? Jos et itse uskalla tehdä mitään, aina voi soittaa hätänumeroon. Se metroportailla itkevä lapsi voisi olla sinun. Jäätävässä pakkasessa värjöttelevä nuorukainenkin on jonkun poika. Älä jää tumput suoriksi, auta.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Tappajafarkut

Eroon turhasta -projektissani ja täydellisen vaatekaapin etsinnässä on minulle ensisijaisesti kyse estetiikasta ja helppoudesta. Haluan väljemmät kaapit ja vähemmän aikaa peilin edessä pohtien, mitä tänään laitan päälleni. Haluan vähentää ostamista, mutta sekin johtuu ensisijaisesti siitä, että haluan käyttää aikani johonkin muuhun. Silti olen tyytyväinen, jos projekteillani on myös ekologinen vaikutus.

Ekologisuuden lisäksi kuluttamisessa pohdituttaa eettisyys. En halua, että  kulutusvalintojeni takia kukaan menettää henkensä tai terveytensä. En halua, että ostosteni takia kukaan joutuu uuvuttamaan itsensä ylipitkillä työpäivillä palkalla, joka ei riitä elämiseen. Kuitenkin kulutan, ja tiedostavan kuluttamisen polulla olen ottanut vasta haparoivia ensiaskeleita.

Lainasin kirjastosta Outi Moilalan kirjan Tappajafarkut, koska halusin oppia lisää globaalista vaateteollisuudesta ja kuluttajan valinnoista.


Kirja oli masentavaa luettavaa sikäli, että se ei tarjoa helppoja ratkaisuja. Kuluttajana minusta olisi mukavaa, jos voisin tehdä hyvää välttämällä jotain brändiä ja suosimalla jotain toista - tai edes olla tekemättä pahaa. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, kuten Moilala ansiokkaasti tuo esiin.

Boikotteja ei suositella siksi, että työpaikat ovat kehitysmaiden ihmisille tärkeitä. Ainoan poikkeuksen Moilala tekee hiekkapuhallettujen farkkujen tapauksessa, koska niiden valmistaminen on työntekijöille tappavaa - työpaikan menetys on pienempi paha kuin kuolema. Mustia listoja tai suosituslistoja yrityksistä ei tarjota siksi, että yritysten laittaminen paremmuusjärjestykseen vastuullisuuden perusteella on vaikeaa, onhan kaikilla parannettavaa. Ei myöskään ole selvää, kumpi tarvitsee työpaikkaansa kipeämmin: työntekijä tehtaassa, jossa asiat ovat paremmalla tolalla vai työntekijä tehtaassa, jossa kaikki on rempallaan. Mitä huonompi työtilanne, sitä heikommalla ovat työntekijät ja heidän etujärjestönsä yrittäessään parantaa asioita. Yrittäessään palkita yrityksiä panostuksista vastuullisuuteen länsimainen kuluttaja saattaakin tehdä kehitysmaan työntekijälle karhunpalveluksen.

Vaikka Moilala tarjoaa kirjassaan masentavan näkemyksen kulutusvalintojen merkityksestä, hän ei silti kannusta kertakäyttökulutukseen. Vaikka länsimainen kulutus tuo työpaikkoja kehitysmaihin, on ilmastonmuutos suurempi ongelma, joka lopulta vaikuttaa meidän kaikkien elinolosuhteisiin. Kulutuksen vähentäminen on siis suositeltavaa, vaikka sen motiivi onkin maapallon kestokyvyn parantaminen, ei kehitysmaiden työolojen.

Tarjosi kirja toivoakin. Vaikka kulutusvalinnoilla vaikuttaminen on vaikeaa, voin vaikuttaa muilla keinoin. Tehokkaimmaksi keinoksi Moilala nostaa suorat yhteydenotot brändiyrityksiin ja jälleenmyyjiin. Heiltä voi tiedustella vaatteiden alkuperää ja vastuullisuutta, myös julkisesti yritysten Facebook-sivujen tai vastaavien kautta. Myös äänestämisellä on merkitystä, ja yhteydenpidolla poliitikkoihin: kansainväliset kauppasopimukset ovat poliitikkojen neuvottelemia.

Yksi vaateteollisuuden ongelmista on se, etteivät kehitysmaiden vaatetyöläiset saa työstään elämiseen riittävää palkkaa. Moilala esittää kirjassaan laskelmia, joiden mukaan työntekijöiden palkka voitaisiin tuplata ilman, että sillä olisi suurta merkitystä vaatteen vähittäismyyntihintaan. Tämä on kaiketi tarkoitettu rohkaisevaksi viestiksi halpoihin vaatteisiin tottuneille kuluttajille.

Itse ajattelen asian hieman toisella tavalla. Minun mielestäni vaatteiden vähittäismyyntihinnan pitää nousta merkittävästi, jotta voisimme puhua vähänkään vastuullisesta tuotteesta. Pelkkä palkankorotus - tuplaaminenkaan - ei riitä. Nyt työntekijät eivät käytä hengityssuojaimia pölyisissä tehtaissa, koska siellä on kuuma - tarvitaan investointeja ilmastointiin. Työntekijät tekevät paljon ylitöitä kestämättömän pienellä palkallaan -  inhimillisten työaikojen saavuttaminen vaatii työntekijämäärän kasvattamista. Vaatteiden laatu on huonoa, ja ne tehdään nopeasti - sekin nostaa yksittäisen vaatteen hintaa, että sama määrä työntekijöitä tekee työnsä paremmin (eli hitaammin).

Ilman laskelmiakin uskon, että edellä luettelemani parannukset nostaisivat lopputuotteen hintaa merkittävästi. Ovatko pidä kerran, heitä pois -kuluttamiseen tottuneet kuluttajat valmiita sellaisen hinnan maksamaan? Tuskin, ainakaan niin kauan kuin ovat tietämättömiä siitä, millaisissa oloissa heidän vaatteensa valmistetaan. Siksi Tappajafarkut onkin suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka vaatteita ostavat.

Mukavaa luettavaa se ei ole, ja saattaa muuttaa suhtautumisen rentoon shoppailupäivään peruuttamattomasti.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Muutosvastarinta

"Vauva muuttaa kaiken", sanoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen videolla. Valot syttyvät luokkahuoneeseen, ja perhevalmennusta ohjaava terveydenhoitaja kysyy, mitä ajatuksia video herätti. Vastapäätä istuu hipsterin näköinen pariskunta, veikkaan heitä suurinpiirtein samanikäisiksi kanssani. Molemmilla on kädet puuskassa ja vankka takanoja, istuvat niin torjuvassa asennossa kuin voi. En muista kumpi puhuu ensin. "Tämä videohan kävisi ehkäisyvalistuksesta!" puuskahtaa toinen. "Arveluttavaa näyttää tällaista, kun hommaa ei voi enää perua!" jatkaa toinen.

Minä seuraan reaktiota hämmentyneenä. Jännä, miten erilaisia tunnelmia sama video voi herättää.

En tiedä, mitä perhevalmennuksen pariskunnalle nyt kuuluu. Solahtiko lapsi heidän elämäänsä huomaamatta, jälkiä jättämättä. Vai menikö elämä mullin mallin, kuten minulla.


Onkohan vanhemmuuden mukanaan tuoma muutos miehillä polttava puheenaihe - äitien parissa se ainakin on. Puhutaan mustasta aukosta, vannotaan: "Minä en sitten muutu". Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin Uhmakirja osuvasti muistuttaa, että vanhemmaksi tulo on eräänlainen uhmakausi, kriisi ja kasvun paikka.

Minua on mietityttänyt vaatimus siitä, ettei vanhemmuus saisi muuttaa ihmistä. Onhan elämä itsessään muutosta, kehittymistä, kasvua ihmisenä. En ole enää samanlainen kuin olin 10-vuotiaana tai 20-vuotiaana, vaikka sama ihminen olenkin. Onneksi en ole samanlainen, onneksi olen oppinut. Olen nyt tasapainoisempi, osaavampi, onnellisempi.

On vaikea sanoa, kuinka paljon vanhemmuus on minua muuttanut, ja kuinka paljon kyseessä on vain ajan kulumisen mukanaan tuoma kasvaminen. Äitiys on toki iso elämänmuutos, rankkakin. Kun on ehtinyt elää itsellistä elämää toista vuosikymmentä, lapsi kaikessa tarvitsevuudessaan ja sitovuudessaan tuntuu ajoittain jopa kahlitsevalta, niin rakas ja toivottu kuin onkin. Kun on ehtinyt jo tottua siihen, että osaa ja pärjää, on tuskastuttavaa huomata olevansa niin monen arkipäiväisen asian kanssa sormi suussa. Epävarmuutta, joka vanhemmuuden tuomaan vastuuteen liittyy, on välillä vaikea kestää. Onneksi sen kanssa oppii elämään.

Moni asia elämässäni on nyt toisin, mutta kenties suurimmat muutokset ovatkin olosuhteissa? Kodin kaapeissa on lapsilukot, ravintola valitaan sen perusteella, löytyykö sieltä hoitopöytä ja syöttötuoli, arjen menoja rytmittävät lasten päiväunet. Olen myös monella tapaa erilainen kuin kuvittelin äitinä olevani: lapsettomana katsoin Supernannyä ja ajattelin mekaanisen kurin olevan avain onneen. Omien lasten kanssa huomaan kuitenkin lempeyden ja rakkauden toimivan parhaiten.

Olenko muuttunut ihmisenä? Olen ehkä liian lähellä sanomaan sitä itse, mutta minusta tuntuu, että sisimmältäni olen sama ihminen, joka olin ennen lapsianikin. Ehkä jopa niin, että olen hiljalleen löytämässä itseäni, kuka ja millainen haluan todella olla. En osaa sanoa, ovatko vaikuttimena olleet lapset vai se, että kotona olo on antanut minulle aikaa ja tilaa pysähtyä miettimään itseäni ja elämääni.

Oli miten oli, elämä muuttaa ihmistä, ja hyvä niin. Ja samalla se ei muuta, vaan kaikessa myllerryksessäkin sisin seuraa mukana.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Kuuntele minua

Olen tässä pohtinut kuuntelemista. Sitä, miten se on taito, jonka moni - minäkin - kokee vaikeaksi. Sitä, että sitä on monen - minunkin - mielestä liian vähän. Ainakin jos kyse on siitä, että juuri minun asioillani olisi kuuntelija.

Minun ongelmani on usein siinä, että vaikka kovasti haluan kuunnella, haluan myös auttaa. Monesti lipsahdan hyvää tarkoittaen siihen, että ryhdyn tarjoamaan neuvoja, kun oikeasti tarvittaisiin vain olkapäätä. Tai vielä pahempaa, yritän lohduttaa, mutta päädynkin vähättelemään kertojan murhetta: "onneksi ei käynyt oikeasti pahasti". Tai samaistuessani tarinaan haluan tarjota vertaistukea, mutta päädynkin puhumaan itsestäni: "kuule, mulla kävi ihan samalla tavalla!"



Näitä pohtiessani tuli mieleen, josko moni elämän väärinymmärryksistä onkin peruja siitä, että niin kipeästi kaipaamme kuuntelijaa, että unohdamme olla sitä itse. Voisiko esimerkiksi monen kokeman äitiydessä kilpailun selittää sillä, että kun on niin kiire kertoa oma tarinansa, tulee samassa vähän epähuomiossa nokittaneeksi toisen? "Joo joo sulla oli syöksysynnytys, mutta ponnistinkin kaksi tuntia!"

Sitäkin olen pohtinut, että miksi on niin vaikeaa olla vaan hiljaa ja antaa toisen puhua. Tarjota neuvoa vasta, kun sitä pyydetään. Antaa hiljaistenkin hetkien tulla, eikä täyttää niitä omalla äänellään.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Eroon turhasta

Jääkaapin yläpuolella olevalla hyllyllä on pullo Sambucaa. Ostin sen noin kolme vuotta sitten Tallinnasta. Olin silloin raskaana enkä siis juonut alkoholia, mutta pulloa kassahihnalle viedessäni näin mielessäni lukuisia sivistyneitä illallisia, joita ystävillemme järjestäisimme. Mukavan illan ja hyvän keskustelun kruunaisi lasilliset maukasta aniksen makuista alkoholijuomaa. Ehkä laittaisimme joukkoon pari kahvipapua ja sytyttäisimme näytösluonteisesti juoman palamaan ennen nauttimista.

Pullo on edelleen juomatta, ja illalliset pitämättä (on meillä ruokavieraita ollut, mutta ruoka on ollut makaroonilaatikkoa ja keskustelu pätkittäistä, alkoholia on ollut tarjoilla harvoin).

Alkoholihan säilyy, mutta anekdoottina tämä on mielestäni kuvaava. Ostin jotain, koska pystyin, en koska tarvitsin. Ostin mielikuvan hienoista illallisista, en tuotetta. Ostokseni jäi käyttämättä, mutta siellä se on kaapin täytteenä edelleen, koska sille saattaa joskus olla tarvetta.

**

En tiedä, johtuuko se Täti-ihmisen ostoshaasteeseen osallistumisesta, Petri Luukkaisen Tavarataivas-elokuvasta vai siitä, että olen parisen vuotta ollut aika tiiviisti kodin seinien sisällä tavaramääräämme ihmettelemässä, mutta vuodenvaihteessa päätin, että aloitan kotonamme perusteellisen raivauksen.

Tämä ei ole minulle täysin uutta. Olen myynyt ja lahjoittanut käyttökelpoista minulle tarpeetonta tavaraa jo vuosia. Käyn säännöllisesti vaatehuoneen ja kodin kaapit läpi ja heitän turhat pois. Olen oppinut olemaan ostamatta ruoka-aineita, jotka jäävät käyttämättä (curryä ei enää kotiimme tule, sen jälkeen kun heitin pois purkin, jonka parasta ennen -päiväys oli mennyt vuosikymmen sitten). Osa leluistamme on naapurissa lainassa. Siitä huolimatta meillä on enemmän tavaraa kuin tarvitsemme, kaapit pursuavat täytenä ja saatan ostaa jotain kaupasta muistamatta, että hyllyssä on jo sellainen.

Kerroin jo aiemmin aikovani ryhtyä vaatekaapin täydellistämis -projektiin. Saatan tehdä sen vähän isommalla kädellä projekti 333 -oppien mukaisesti. Hieman houkuttaisi asettaa jokin tavoite myös muun kodin tavaran karsimiselle, kuten tavara päivässä, vuodessa 365, mutta jo tammikuun alun kokemukset osoittavat, että tavara päivässä on minulle aivan liian vähän.

Tänä vuonna olen nimittäin lahjoittanut tai myynyt eteenpäin jo:
2 talvitakkia
2 kassillista vauvan vaatteita
2 kassillista äitiysvaatteita
1 kassillinen vauvan hoitotarvikkeita
2 korua
2 käsilaukkua
toistakymmentä aikakauslehteä
1 pehmolelun
4,5 kg kirjoja (punnitsin, koska kirjat lähtivät uudelle omistajalleen postipakettina)
n. 150 hiuspinniä (noin vuosikymmen sitten olin asemassa, jossa jouduin osallistumaan iltapukujuhliin, joihin vaadittiin myös juhlakampaus. Säästin kampaukseen käytetyt pinnit, enkä ole tarvinnut niitä kertaakaan kymmeneen vuoteen.)
puolen tusinaa huivia (kaappiin jäi toinen samanmoinen)

Lisäksi olen heittänyt kelvottomina pois puoli muovikassillista lääkejätettä, kivistä askarreltuja "koriste-esineitä", ja puoli muovikassillista kosmetiikkaa, lähinnä näytepakkauksia (En käytä kasvovettä. Miksi olen suostunut ottamaan sellaista vastaan 3 purkillista?). Vanhoja lakanoita meillä on kaapissa ihan liikaa, mutta niille yritän löytää ottajan ennen kaatopaikkatuomion antamista.


Kuinka paljon tänne tulee tilaa vuoden aikana?

Tässä olisi ainesta uudenvuodenlupaukselle, mutten osaa asettaa mitään konkreettista tavoitetta. En taida jaksaa myöskään pikkutarkasti listata vähentämiäni tavaroita - enkä oikein usko, että se teitä kiinnostaisikaan. Sen tiedän, että haluan luopua meillä jo olevasta turhasta tavarasta ja oppia sanomaan ei uudelle turhalle tavaralle. Uskon luopumisen olevan helppoa vähemmän vaikeaa, mutta hankintapuolella tarvitaan elämänmuutosta ja opettelua. Se tarkoittaa oman maun ja mieltymysten tuntemista, "ihan kivan" kauppaan jättämistä ja ilmaisesta kieltäytymistä.

En osaa sanoa, kuinka paljon on tarpeeksi ja milloin raivaus on tehty valmiiksi. Sen tiedän, että yhtään uutta säilytyskalustetta en kotiimme halua. Haluan, että kaikilla tavaroilla on oma paikkansa. Haluan rauhallisempaa yleisilmettä myös suljettujen kaapinovien sisäpuolelle ja helpompaa siivousta.

En aio aloittaa ostoslakkoa. Lastenvaatteita ostan tänäkin vuonna, samoin itselleni ainakin puhkikuluneiden tilalle (yhdet farkut ovat jo kuluneet puhki, toiset ovat sillä tiellä). Eteisen lipaston laatikoista jokaisen pohja on irti, senkin haluan vaihtaa ehjään.

**

Tiedostan, että tavaraähkyni on ensimmäisen maailman ongelma parhaimmillaan (pahimmillaan?), ja vieläpä korostetusti hyväosaisen ihmisen ongelma. Kun olin köyhä opiskelija, haalin tavaraa sieltä mistä sain. Ensimmäisillä valmistumisen jälkeisillä palkoilla ostin mielihyvin vähän statustakin, näyttöä siitä, että minä pärjään ja pystyn. Nyt kun minulla on kaikkea ja liikaakin, voin ryhtyä vähentämään.

Luopumisen aion tehdä myymällä vanhat tavarani kirpputorilla. En tavoittele tuottoa, vaan haluan oppia tavaroiden arvosta ja siitä, mikä on käyttökelpoista. Jo nyt on ollut silmiäavaavaa tarjota vanhoja kirjoja divariin ja huomata, että kauppias ottaa niistä vastaan vain puolet. Yritän löytää uuden omistajan tai käyttötarkoituksen mahdollisimman monelle tavaralle. Uutta ostaessa kysyn itseltäni sinnikkäästi "tarvitsenko tätä todella?" ja "kuinka paljon ja kuinka pitkään tulen tätä käyttämään?".

Vuoden lopulla julkaisen täällä uuden kuvan vaatehuoneestani. Toivon, että se on paljon nykyistä väljempi. Onkohan hääpukuni vielä siellä? Entä joogamatto, jota on edellisen kerran käytetty 2,5 vuotta sitten? Entä isoäidiltäni peritty keltainen jakku, joka ei sovi minulle malliltaan eikä väriltään?

Tavaraan kiintyminen, se on pirullinen juttu. Tästä saattaa tulla jännä vuosi.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Katse taakse, katse eteen

2013, olet ollut minulle hyvä.

Kuvat: 2 0 1 3


Vuoden aikana vietin toista hääpäivääni, synnytin toisen lapseni, juhlin esikoiseni 2-vuotispäivää. Vuoteen on mahtunut huolia, odotusta, väsymystä, riittämättömyyden tunnetta, raivoakin. Mutta myös onnea ja iloa, ylpeyttä uusista taidoista, ja sydän, joka meinaa pakahtua päivittäin.

Olen vuoden aikana aloittanut uuden harrastuksen ja herättänyt henkiin vanhan. Olen pohtinut monenmoista, ja saanut teidät kanssani tuumaamaan. Olen itkenyt ja nauranut, hymyillyt ja huutanut.

Vuoden aikana esikoiseni on muuttunut harvasanaisesta taaperosta taitavaksi sanailijaksi, ja pieni suloinen vauvani vatsalleen ketterästi kiepsahtavaksi, iloisesti hekottavaksi, eteenpäin pyrkiväksi palleroksi. Jos seuraavat puoli vuotta menee yhtä nopeasti kuin edellinen, vauvavuosi on ohi hujauksessa.

Vuoden vaihteessa peilistä takaisin katsoo väsynyt nainen, jonka hiuksista löytyy harmaata ja silmien alta ryppyjä. Mutta naururyppyjä ne ovat, ja mieli kiitollinen kaikesta siitä, mitä on. Kiitos, vuosi 2013, muistelen sinua hyvällä.

Kuvat: 2 0 1 4


En lataa alkaneelle vuodelle sen suurempia odotuksia, mutta jos olet yhtä hyvä kuin juuri päättynyt, olet erinomainen. Vuosi 2014, tervetuloa. Mielenkiinnolla odotan, mitä pidät sisälläsi.