perjantai 10. tammikuuta 2014

Kuuntele minua

Olen tässä pohtinut kuuntelemista. Sitä, miten se on taito, jonka moni - minäkin - kokee vaikeaksi. Sitä, että sitä on monen - minunkin - mielestä liian vähän. Ainakin jos kyse on siitä, että juuri minun asioillani olisi kuuntelija.

Minun ongelmani on usein siinä, että vaikka kovasti haluan kuunnella, haluan myös auttaa. Monesti lipsahdan hyvää tarkoittaen siihen, että ryhdyn tarjoamaan neuvoja, kun oikeasti tarvittaisiin vain olkapäätä. Tai vielä pahempaa, yritän lohduttaa, mutta päädynkin vähättelemään kertojan murhetta: "onneksi ei käynyt oikeasti pahasti". Tai samaistuessani tarinaan haluan tarjota vertaistukea, mutta päädynkin puhumaan itsestäni: "kuule, mulla kävi ihan samalla tavalla!"



Näitä pohtiessani tuli mieleen, josko moni elämän väärinymmärryksistä onkin peruja siitä, että niin kipeästi kaipaamme kuuntelijaa, että unohdamme olla sitä itse. Voisiko esimerkiksi monen kokeman äitiydessä kilpailun selittää sillä, että kun on niin kiire kertoa oma tarinansa, tulee samassa vähän epähuomiossa nokittaneeksi toisen? "Joo joo sulla oli syöksysynnytys, mutta ponnistinkin kaksi tuntia!"

Sitäkin olen pohtinut, että miksi on niin vaikeaa olla vaan hiljaa ja antaa toisen puhua. Tarjota neuvoa vasta, kun sitä pyydetään. Antaa hiljaistenkin hetkien tulla, eikä täyttää niitä omalla äänellään.

21 kommenttia:

  1. Niin, voi olla. Hyvää pohdintaa, tykkään.

    Mä oon yrittänyt itse olla jakelematta neuvoja oikealle ja vasemmalle (koska Gandalf sanoi) mutta vaikeeta se kyllä on. Ja mulle ihan erityisen vaikeeta on olla puhumatta itsestäni. Kuten nyt tästäkin huomaamme.

    Mutta yritän. Joka päivä uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä. Jatkamme harjoituksia.

      Poista
  2. Totta. Sitä itsekkäästi ajattelee aina, että se toisen kertomus on ikään kuin pohjustusta sille omalle stoorille jota odottaa kuumeisesti pääsevänsä kertomaan. Kun joskus voisi ymmärtää, ettei se toinen hae ehkä just _nyt_ mitään dialogia, sen aika voi olla joskus myöhemmin. -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin! Oman vuoron odottamisen opettelu, se ei olekaan pelkästään päiväkoti-ikäisten kehitystehtävä :)

      Poista
  3. Hyvä aihe. Kuuntelemisessa varmaan vaikeinta on yleensä juuri tuo asian vastaanottaminen ilman tarvetta korjata, auttaa, parantaa tai helpottaa kertojan oloa. Näyttää, että kestää asian sellaisena kuin se kertojan mielessä on, ja antaa tilaa hiljaisuudelle. Taakan jakamista se tuolloin kai on. Osuva viimeinen virke.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja eihän kyse välttämättä ole taakasta vaan vaikkapa jostain onnellisuuden aiheesta. Vaikeinta itselleni(kin) on olla emppaamatta jollain omalla jutulla.

      Poista
    2. Joo, mä luulen, että iso osa sitä kuuntelemisen vaikeutta on vaikeus kestää kerrottu asia sellaisenaan. Tämä pätee etenkin isoissa ja kipeissä asioissa. Ne haluaisi sysätä sivuun kehittelemällä jonkin hopeareunuksen. "Ai sä sait keskenmenon? No ainakin tiedät, että voit tulla raskaaksi"

      Poista
  4. Mä oon vähän samanlainen kuuntelija, ku säkin. Hiljaisuuden täyttäjä ja lauseiden jatkaja. Ja ite inhoan, jos mulle jaellaan neuvoja (tai vähän riippuu juttukaverista ja aiheesta), mutta oon kuitenki ite just sellanen neuvonantaja ja viisastelija. Ja sit mua ärsyttää sekin, että kuulumisten kysymisen sijaan sanoitan itse (joko kavereiden tai lasteni) olotiloja: "teillä on ollut ilmeisesti vähän rankka syksy?", "nyt tuntuu varmaan mahtavalta?" "ärsyttääkö sua?". Kun vois vaan antaa toiselle tilaisuuden valita ite omat sanansa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aarg, mä teen tuota sanoittamista myös! Lasten kanssa yritän tosin tsempata ihan tietoisesti: sen sijaan, että kysyn "maistuuko jäätelö hyvältä" kysynkin "miltä jäätelö maistuu". Ehkä sitä voisi laajentaa harjoituksia myös keskusteluihin aikuisten kanssa...

      Poista
  5. Kuunteleminen, "ymmärtäminen", puhuminen... Vaikeita lajeja :)! Hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ovat vaikeita, huh. No, opettelemassa täällä kai ollaan :)

      Poista
  6. Tähän sopii mun mielestä hyvin tuo video, jonka bongasin varmaan Lupiinilta fb:stä. Mutta kyllä mä vähän olen sitä mieltäkin, että kyllä sille kokemusten jakamiselle ja keskustelullekin on paikkansa, mä esimerkiksi itse kyllä tykkään, että mulle myös vastataan jossain vaiheessa. Mutta joo, aina välillä mä olen tässä ihan surkea, tajuan puhuneeni ummet ja lammet itsestäni kun toinen osapuoli on kysellyt enkä ole itse huomannut kysäistä edes mitä kuuluu - saati että olisin kuunnellut mitään. Mutta se video.
    http://lifehacker.com/this-video-explains-the-difference-between-empathy-and-1487494909

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hyvä video (ja kauniskin vielä)! Kiitos, kun jaoit.

      Tuo videossa mainittu hopeareunustaminen oli hyvä huomio. Se tuntuu usein vähättelevältä, kun toinen yrittää väkisin löytää positiivista juuri kertomastasi ikävästä asiasta. "Ai sun koira kuoli? No ainahan voit hankkia uuden" - tuntuu tunteiden mitätöimiseltä, kun sen sijaan voisi vaan antaa olla rauhassa surullinen.

      Poista
  7. Hyvä teksti. Ja vitsit, mä oon myös jo vaikka kuinka kauan yrittänyt päästä eroon halustani auttaa ja neuvoa. Ja vähätellä. Hiljaa hyvä tulee..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiljaa hyvä tulee. Näiden ääreen on välillä hyvä pysähtyä, ja koittaa pala kerrallaan muuttaa omaa toimintaansa.

      Poista
  8. Pahinta on, jos toinen yrittää täydentää lauseitasi - "arvaa", miten aiot lauseesi/asiasi päättää. Yleensähän se menee täysin penkin alle, eikä sitä sitten kehtaa oikaista. Se siitä halusta saada joku kuuntelemaan asiasi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äääh, mä teen tätäkin! Se ON tosi ärsyttävää.

      Poista
  9. Olipa ihanaa kun kirjoitit tästä. Kiitos.*

    -Nuppu






    *) katsoin videon ja yritin olla niin empaattinen kuin osasin vastauksessani. Kysyisinkin, miten arvioisit vastaukseni - oliko se empaattinen, yhdistävä?
    Outoa, mutta tuo lauseeni ei ole se, mitä olisin luontaisesti kirjoittanut. Tuntui niin selvästi kuin joutuisin "tukahduttamaan" omia haluja ja tarpeita: en päässytkään vuodattamaan omaa puheripuliani. Olo jäi jotenkin vajaaksi ja kärvisteleväksi. Kuin ei olisi saanut kahvia vähään aikaan. Olo jäi myös stressaantuneemmaksi kuin jos olisin sanonut kaiken mitä kirjoitus toi mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nuppu, tämä oli todella hyvä ja ajatuksia herättävä kommentti!

      Kommenttisi alku sai minut iloiseksi. Ilahduin kauniista sanoistasi ja kiitoksesta.

      Loppukaneetti sai mietteliääksi. Taitaa olla niin, että molempia tarvitaan, empatiaa ja vuorovaikutusta. Minä nimittäin pidän myös ajatustenvaihdosta, ja sinun ja muiden kommentit tähänkin kirjoitukseeni ovat ihania: älykkäitä, pohdiskelevia, ajatuksia herättäviä, opettavaisiakin. Mutta miten nähdä tilanteessa, kumpaa juuri nyt kaivataan?

      Poista
  10. Pakko mainostaa, mutta blogimaailmassa Ada (Nyt kun olet siinä-blogi) on kyllä yksi empaattisimmista ja lukijoita lämpimimmin kuuntelevista kirjoittajista. Kun lukee blogin kommenttivastauksia, tuntuu kuin aina sieltä riittäisi sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta jos kenenkin kanssa. Ihailen niin paljon ja ihmettelen.

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, minäkin pidän Adasta! Hänen bloginsa on kaunis - myös visuaalisesti, mutta ennen kaikkea kokonaisuutena.

      Poista