maanantai 13. tammikuuta 2014

Muutosvastarinta

"Vauva muuttaa kaiken", sanoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen videolla. Valot syttyvät luokkahuoneeseen, ja perhevalmennusta ohjaava terveydenhoitaja kysyy, mitä ajatuksia video herätti. Vastapäätä istuu hipsterin näköinen pariskunta, veikkaan heitä suurinpiirtein samanikäisiksi kanssani. Molemmilla on kädet puuskassa ja vankka takanoja, istuvat niin torjuvassa asennossa kuin voi. En muista kumpi puhuu ensin. "Tämä videohan kävisi ehkäisyvalistuksesta!" puuskahtaa toinen. "Arveluttavaa näyttää tällaista, kun hommaa ei voi enää perua!" jatkaa toinen.

Minä seuraan reaktiota hämmentyneenä. Jännä, miten erilaisia tunnelmia sama video voi herättää.

En tiedä, mitä perhevalmennuksen pariskunnalle nyt kuuluu. Solahtiko lapsi heidän elämäänsä huomaamatta, jälkiä jättämättä. Vai menikö elämä mullin mallin, kuten minulla.


Onkohan vanhemmuuden mukanaan tuoma muutos miehillä polttava puheenaihe - äitien parissa se ainakin on. Puhutaan mustasta aukosta, vannotaan: "Minä en sitten muutu". Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin Uhmakirja osuvasti muistuttaa, että vanhemmaksi tulo on eräänlainen uhmakausi, kriisi ja kasvun paikka.

Minua on mietityttänyt vaatimus siitä, ettei vanhemmuus saisi muuttaa ihmistä. Onhan elämä itsessään muutosta, kehittymistä, kasvua ihmisenä. En ole enää samanlainen kuin olin 10-vuotiaana tai 20-vuotiaana, vaikka sama ihminen olenkin. Onneksi en ole samanlainen, onneksi olen oppinut. Olen nyt tasapainoisempi, osaavampi, onnellisempi.

On vaikea sanoa, kuinka paljon vanhemmuus on minua muuttanut, ja kuinka paljon kyseessä on vain ajan kulumisen mukanaan tuoma kasvaminen. Äitiys on toki iso elämänmuutos, rankkakin. Kun on ehtinyt elää itsellistä elämää toista vuosikymmentä, lapsi kaikessa tarvitsevuudessaan ja sitovuudessaan tuntuu ajoittain jopa kahlitsevalta, niin rakas ja toivottu kuin onkin. Kun on ehtinyt jo tottua siihen, että osaa ja pärjää, on tuskastuttavaa huomata olevansa niin monen arkipäiväisen asian kanssa sormi suussa. Epävarmuutta, joka vanhemmuuden tuomaan vastuuteen liittyy, on välillä vaikea kestää. Onneksi sen kanssa oppii elämään.

Moni asia elämässäni on nyt toisin, mutta kenties suurimmat muutokset ovatkin olosuhteissa? Kodin kaapeissa on lapsilukot, ravintola valitaan sen perusteella, löytyykö sieltä hoitopöytä ja syöttötuoli, arjen menoja rytmittävät lasten päiväunet. Olen myös monella tapaa erilainen kuin kuvittelin äitinä olevani: lapsettomana katsoin Supernannyä ja ajattelin mekaanisen kurin olevan avain onneen. Omien lasten kanssa huomaan kuitenkin lempeyden ja rakkauden toimivan parhaiten.

Olenko muuttunut ihmisenä? Olen ehkä liian lähellä sanomaan sitä itse, mutta minusta tuntuu, että sisimmältäni olen sama ihminen, joka olin ennen lapsianikin. Ehkä jopa niin, että olen hiljalleen löytämässä itseäni, kuka ja millainen haluan todella olla. En osaa sanoa, ovatko vaikuttimena olleet lapset vai se, että kotona olo on antanut minulle aikaa ja tilaa pysähtyä miettimään itseäni ja elämääni.

Oli miten oli, elämä muuttaa ihmistä, ja hyvä niin. Ja samalla se ei muuta, vaan kaikessa myllerryksessäkin sisin seuraa mukana.

10 kommenttia:

  1. Ai kun sä kirjoitat hienosti, näitä sun pohdintojasi on ihana lukea. Mä tykkään siitä ajatuksesta, että jokainen kokemus tuo minuun yhden kerroksen lisää. Sisimpäni on ja pysyy, mutta elämän mukanaan tuomat kokemukset kasvattavat, niin kuin kuuluukin. Musta on luonnollista, että lapsi muuttaa elämää, muuttaahan kaikki muutkin suuret elämänmuutokset elämää (nimensänmukaisesti!). Ainakin siis joksikin aikaa, ennen kuin siitä uudesta on tullut osa rutiinia ja kokemuksen karttuessa alkaa hoitumaan sujuvasti.
    ... mun piti tähän vielä lisätä joku ajatus, mutta nyt se katosi; vauva heräsi :)
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna kivasta kommentista, tuli hyvä mieli :)

      Mä mietin tuota kerroksellisuutta myös, ja juuri noin se minunkin mielestäni menee.

      Poista
  2. Mua pelottaa ne 'mähän en sitten muutu' -ihmiset. Että tervetuloa vauva vaan.

    Itse odotin vauvan muuttavan KAIKEN. Olin niin varautunut kuin osasin, että mikään ei tule olemaan kuten ennen. Olin kyllä oikeessa, mutta vauva muutti jotenkin ihan erilaisia asioita, kuin olisin odottanut. Ja sitten toisaalta koen olevani minäminäminä just niin kuin ennenkin.

    Musta on tosi hyvä olla muuttunut. Yksi mun käänteentekevistä pro-listan kohdista lapsenhankintaa miettiessä oli, että 'äitiys on kokemus, josta mulla ei ole varaa (ihmiseksi kasvamisena) jäädä paitsi'. Olin ihan oikeassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli oikeastaan ihan sama, että vauva(t) muutti ihan erilaisia asioita kuin olin odottanut. Ja toisaalta ne mitä oli odottanut (valvominen, vauvassa kiinni oleminen, sairastamiset ym.) ei olleetkaan ihan sellaisia, kuin oli odottanut. Hmm, en osaa selittää. Mutta ehkä tajuat.

      Muistan, kun kirjoitit pro/con -listasta ja se oli aika avartava lukukokemus, itse kun olin niin vauvakuumeen vietävissä molemmilla kerroilla, etten osannut ajatella plussia ja miinuksia. Tosi hyvin olet osannut etukäteen miettiä äitiyttä kokemuksena.

      Poista
  3. Voi miten lydas veit sanat suustani! Ajattelin ja ajattelen aivan tismalleen samoin. Ei lisättävää. Ja hyvä teksti taas sulta Saara.

    VastaaPoista
  4. Olin varmaan uhmakas muutoksen suhteen, kun ensimmäinen syntyi. Kävin kaverin bileissäkin, kun synnytyksestä oli kuusi päivää. Pyöräilin sinne ja kaverin mies sanoi, että näytät siltä kuin olisit edelleen raskaana. Ja mulla oli niin kevyt olo!

    Toinen lapsi lannisti mut. Ei helkkari, oon oikeasti sidottu kotiin! En oikeasti jaksa sitä tai tätä!

    Sitten nousin siitäkin. Taas ollaan jossain vaiheessa, en tiedä missä. Ehkä vapautumisen.

    Sen opin ainakin, ettei ole mitään yhtä muutosta, vaan muutoksia on monia. Elämä on sarja pieniä kriisejä, huomaamattomia ja selkeästi havaittavia. Valmis en koskaan ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau! Kuusi päivää esikoisen syntymästä mä en pystynyt edes istumaan, puhumattakaan hyppäämisestä pyörän selkään :)

      Toinen lapsi teki mullakin sen, että lakkasin yrittämästä. Väsymys on ihan erilaista nyt, ja vaikka kahdenkin kanssa pääsee, niin se aina kostautuu jomman kumman tai molempien kiukutteluna rutiinien rikkoutuessa. Ei ole sen arvoista, tuumasin minä. Toki kirmaan vapaalle ilman lapsia aina, kun mahdollisuus on, mutta lasten kanssa nyhjätään aika lailla koti-puisto-kirjasto-kerho-kauppa -väliä. Ja se on hyvä, oon tähän ihan tyytyväinen.

      Mutta mietin sitäkin, että mä en oo mikään bilehile ollut ennen lapsiakaan, vaan oon viihtynyt kotona aina. Eli mulle olisi ollut iso muutos, jos olisin yhtäkkiä ryhtynyt juoksemaan vauvajoogassa ja muissa.

      Toi sun viimeinen kappale on tosi hyvin sanottu. Se menee juuri noin.

      Poista
  5. Tosi hyvä teksti. Mä olin ehkä muutosvastarintainen juuri niiden olosuhteiden osalta - että ei tarvita isompaa asuntoa ja hissiä, ei mitään typeriä lapsilukkoja, tai äitiysvaatteita, kyllä voi mennä kahvilaan ja ravintolaan jne. Viimeistään kaksosten synnyttyä sitten rojahdin ihan täysillä sellaiseen keskivertoperhe-elämäolosuhteeseen. Että miksi ihmeessä tehdä elämästään tahallaan hankalaa, vain periaatteen vuoksi?

    Mutta sitä henkistä muutosta ja kasvua mä kyllä odotin - en mä tiennyt mitä odottaa, mutta sitä, että jotain tapahtuu. Aina väilllä mä mietin, olenko vielä se sama kuin 4-vuotiaana (sen ikäisestä mä muistan itseni), ja on se vähän vaikea sanoa. Samaa on tietysti, tunteet ja se minänä oleminen, mutta elämä on kasannut siihen kaikenlaista päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vastustan isompaa asuntoa vieläkin :D Kyllä me varmaan joskus muutetaan, mutta miehen kanssa ollaan molemmat sitä mieltä, että tämä asunto saa luvan riittää vielä useamman vuoden. Hissi meillä on menossa tänä vuonna remonttiin, ja mä ajattelen sitä aikaa kauhulla jo nyt.

      Mä sain juuri loppuun Richard Yatesin Revolutionary Roadin, ja kirjan jälkimainingeissa pohdin, että ehkä osa muutosvastarintaa on sellaista keskiluokkaistumisen ja keski-ikäistymisen vastustamista. Itse ainakin elin koko nuoruuteni ajatellen olevani jotain erityistä, erilaista, persoonallista - ja sitten yhtäkkiä huomaankin olevani ihan tyypillinen lapsiperheen äiti, en yhtään aallonharjalla ja monella tapaa vähän tylsä :) Onhan se ajatuksena aika jännä, vaikka omaan elämääni tyytyväinen olenkin.

      Poista