maanantai 20. tammikuuta 2014

Sivustakatsojan ongelma

Kauan kauan sitten, nuorena opiskelijatyttönä, asuin metroradan varressa. Eräänä perjantaina matkasin kotiin täpötäydessä metrojunassa. Juna purkautui pääteasemalla, ja töistä kotiinpalaava väkijoukko täytti liukuportaat. Portaiden yläpäässä itki yksinäinen pieni tyttö. Kukaan ei pysähtynyt.

Kysyin tytöltä, miksi hän itki. Tyttö kertoi eksyneensä äidistään. Onneksi tyttö osasi kertoa äitinsä nimen, ja numerotiedustelu löysi äidin puhelinnumeron. Palautin tytön äidilleen ja jäin miettimään, miksi olin ainoa, joka pysähtyi itkevän lapsen äärelle.

Tämä yli kymmenen vuoden takainen tarina muistui mieleeni, kun luin kuusivuotiaasta tytöstä, joka oli eksynyt pakkaseen viikonloppuna. Tyttöä etsi poliisipartio ja helikopteri, mutta hänet löysi sivullinen. Mietin, että onneksi sivullinen oli yksin, eikä joukon ympäröimä.

Metron päätepysäkillä itkevän tytön tapauksessa saattoi nimittäin olla kyse sivustakatsoja-efektistä. Psykologit selittävät ilmiötä sillä, että sivustakatsojia ollessa monta, jokaiselle jää epäselväksi, kenen tulisi toimia - joten kukaan ei toimi. Toinen selitys on, että ihminen etsii muiden sivustakatsojien toiminnasta vihjeitä siitä, miten pitäisi toimia - kun kukaan ei toimi, minäkään en toimi.

kuva täältä


Pohdin samaa asiaa kun ystävä jakoi eilen Facebookissa kertomuksen, jossa pariskunta pelasti bussipysäkillä takittomana värjöttelevän nuorukaisen. Nuorukaiselta oli puhelimesta akku loppu, ei rahaa, ei bussikorttia - ja ulkona toistakymmentä astetta pakkasta. Bussipysäkki ei suinkaan ollut autio, kukaan ei vain auttanut.

On se ihmismieli jännä.

Arvaan saarnaavani nyt kuorolle, mutta eihän kukaan teistä jää toimettomaksi nähdessään hädässä olevan? Jos et itse uskalla tehdä mitään, aina voi soittaa hätänumeroon. Se metroportailla itkevä lapsi voisi olla sinun. Jäätävässä pakkasessa värjöttelevä nuorukainenkin on jonkun poika. Älä jää tumput suoriksi, auta.

11 kommenttia:

  1. Tästä tuli mieleen monta tilannetta.

    Ensinnäkin työpaikkani, jossa on ymmärretty valmistautua hätätilanteisiin määräämällä etukäteen roolit, kukaa tekee mitäkin. Muuten käy noin.

    Toisekseen ihan kotiolot. Meillä on levottomampaa kun molemmat aikuiset ovat paikalla. (Kirjoitin tästä Adan blogiinkin kommentin). Odotamme miehen kanssa joskus, varsinkin väsyneinä, alitajuisesti kumpi tekee mitäkin, mistä seuraa toisinaan että kumpikin reagoi keskimäärin heikommin lasten viesteihin, ja lapset taas voimistavat viestejään. Tämä näkyy jossain määrin joka perjantai-ilta tai lauantai kun työviikkoni on ohitse.

    Kolmanneksi tämä selitti hyvin sitä miksi oma lapsuusmuistoni esim. sukulaisten luona käymisestä sisältää tunteen siitä että vanhemmat muuttuivat "oudoiksi" tai "välinpitämättömiksi". Kotona lohdutettiin eri tavalla kuin kylässä. Sosiaalinen paine taisi jäykistää vanhempiani ja tukahduttaa heidän vaistojaan. Se oli joskus hämmentävää.

    Kiitos kauniisti kirjoitetusta ja helppolukuisesta tekstistä!

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio. En itse tullut ajatelleeksi, että tämä pätee myös arkisemmissa tilanteissa. Kyse lienee jaetun vastuun ongelmasta: kun vastuu on epämääräisesti kaikilla muttei selkeästi kenelläkään, helposti tulee olettaneeksi, että toinen hoitaa. Meillä on kotona ihan samanlaisia tilanteita.

      Poista
    2. Nupulta hyvä huomio sosiaalisesta paineesta olla tietynlainen tietyissä tilanteissa tuossa kolmannessa esimerkissä! Hui, aloin ihan miettimään toiminko itse samlla tavalla ja tosiaan, se on lapsen näkökulmasta varmasti hirveän hämmentävää ja epäreilua. Kiitos!
      -Anna

      Poista
  2. Mä pyörryin kerran ruuhkabussissa. Valuin tankoa pitkin lattialle ja makasin maassa ihmisten jaloissa jonkin aikaa, en osaa sanoa tarkkaan kauanko. Jonkin ajan kuluttua tulin sen verran tolkkuihini, että uskalsin hinata itseni takaisin seisomaan. Koko aikana kukaan ei kysynyt minulta miten voin tai onko kaikki hyvin - saati tarjonnut istumapaikkaa. Ihan uskomatonta. Onneksi ei ollut oikeaa hätää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kamala juttu! Olen tosi pahoillani puolestasi. Onneksi ei tosiaan ollut oikeaa hätää.

      Näitä käsittämättömiä tarinoita kuulee jatkuvasti. Sydäntä kylmää kun miettii, mitä voisi tapahtua ihmisten seuratessa välinpitämättömänä ympärillä.

      Poista
  3. Ilmiöön olen minäkin törmännyt ja se on kovin valitettavaa. Moni ihmisistä elää automisaatiolla ja sulkee silmänsä todelliselta maailmalta. Toisten asioihin ei myöskään haluta puuttua. Minä ainakin haluaisin kuulla, mikäli lapseni olisivat pulassa ja kiittäisin auttajaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa metroasemalla itkeneen tytön tapauksessa äiti ei kiittänyt minua, alkoi vain rähjäämään tyttärelleen. Silloin kummastelin sitä, mutta nyt kun olen itsekin vanhempi, olen miettinyt, että äiti oli varmaan suunniltaan huolesta, ja se sitten purkautui tuolla tavalla. Harmi sinänsä, sillä tyttö oli jo valmiiksi kovin tolaltaan, mutta toisaalta inhimillistä.

      Sivustakatsoja-efektistä usein käytetty esimerkki kertoo 28-vuotiaasta newyorkilais-naisesta, joka puukotettiin hengiltä kotitalonsa edessä. Avunhuudoista huolimatta naapurit odottivat puoli tuntia ennen kuin soittivat apua. Myöhemmin naapurit kertoivat luulleensa kyseessä olleen rakastavaisten riita. Tämä puuttumattomuuden kulttuuri tuntuu olevan kovin yleinen, kenties ajatellaan, ettei ole soveliasta sekaantua toisten asioihin. Käsittämätöntä on se, ettei puututa edes avunpyyntöihin.

      Poista
  4. Minut auttajana on kerran huudettu maanrakoon ja kerrottu minun olevan lastenvihaaja auttaessani. Lapsikin sätittiin samalla. Ihmisten reaktiot ovat yllättäviä, huoli, arvostelun pelko ja mitä naapuritkin sanovat ovat ehkä taustalla. Samoin pitää selvitä itse -mentaliteetti vaikuttaa meihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että peloissaan ihminen käyttäytyy oudolla tavalla. Saattaa hämmästyttää itsensäkin. Siitä siinä usein voi olla kyse. Toki joskus saattaa olla ihan vaan huonoa käytöstä, ei sen kummempaa.

      Poista
  5. Kiitos tärkeästä kirjoituksesta! Ei ole tarkoitus provosoida _tähän_ keskusteluun, mutta: Eilen, kadunkulmassa, kerjäläinen. Nuori mies ilman kunnon vaatteita. Kauempana kulkevien ja odottavien ahdistuneista ilmeistä näki, että he miettivät samaa kuin minä: miten se voi olla siinä palelemassa? Mietin, pitäisikö minun antaa hänelle vitonen, jonka olin varannut kahvitteluun ystävän kanssa. Kuljin ohi niin kuin muutkin. Kun kukaan ei tiedä, mitä "saa" tehdä. Koska jos antaa rahaa niin... Jos ei anna niin... Mitä ne meitä tällä tavalla kiusaavat..?Jotenkin päädyin sellaiseen muka tyydyttävään ratkaisuun, että seuraavana päivänä otan mukaan lahjaviltin "kirpparille"-laatikosta ja annan hänelle, vaimolleen, vauvalleen. Jos hän on siinä kadunkulmassa. Paitsi että minähän en ole kulkemassa siitä ainakaan viikkoon. Kyllä minä tiedä mitä olisi pitänyt tehdä. :(

    Toinen esimerkki sosiaalisesta paineesta tuli mieleen tänä aamuna: jos muita autoilijoita ei näy mailla halmeilla, aina pysähdyn suojatien eteen ja annan jalankulkijalle tietä. Mutta jos on autoja viereisellä tai vastaantulevalla kaistalla, en oikein osaakaan. Kai se äiti lapsineen voi odottaa että autojonot loppuvat. Ehkä se toinen auto ei kuitenkaan pysähdy! Ehkä ne suuttuu mulle kun jään siihen tien tukoksi. So what! Ainakin tässä tapauksessa kollektiivinen itsekkyys, muka-kiire jne. saa jäädä. Ehkä tuossa toisessakin tapauksessa, ensi kerralla... Miksi se vaatii niin paljon rohkeutta?


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, en minäkään tiedä, mikä olisi oikea tapa auttaa kerjäläisiä. Sellainen, että avusta olisi jotain oikeaa hyötyä.

      Aikuinen, älykäs ihminen saattaa helposti epäillä omaa järkeään, jos ihmiset ympärillä käyttäytyvät järjen vastaisesti. Luin tutkimuksesta, jossa koehenkilölle oli näytetty kahta viivaa, lyhyttä ja pitkää. Koehenkilöä ennen lume-koehenkilöt vastasivat tahallaan väärin, väittäen lyhyttä viivaa pitkäksi ja päinvastoin. Kymmenentenä (tjmsp) vastausvuorossa ollut koehenkilö vastasi kuten edelliset vastaajat, vaikka omien aistihavaintojensa perusteella tiesi, ettei asia ole näin. Ryhmäpaineessa uskottavammaksi ei jäänytkään omat aistit, vaan se mitä muut sanovat.

      On se jännä, ihmismieli.

      Poista