perjantai 24. tammikuuta 2014

Täydellinen elämä - miksi se ärsyttää?

"Syötiin beben kanssa ravitseva luomuvihanneskotiruokalounas ja nyt äidin kulta on kauneusunilla. Leivoin joutessani kaksi pellillistä pullaa ja vähän keksejä. Vaikka raskauskilot ovat karisseet aikaa sitten, en halua syödä niitä yksin (eikä bebe syö makeaa) - tervetuloa meille iltapäiväkahville! En ole tosin ennättänyt siivota, joten toivottavasti ei haittaa tiskipöydälle unohtunut muumi-muki ja kolme legoa olohuoneen matolla :)"

Ihan nopeasti kyhäsin kokoon pienen välipalan. Vähän jäi harmittamaan, kun mansikat eivät ole omasta maasta.


Kaikkihan me tunnemme jonkun tällaisen. Täydellisen naisen, jonka elämässä ei ole pölypalloja nurkissa, kakkavaippoja tai huonosti nukuttuja öitä. Ja kaikki me tiedämme, että se on vain pintaa. Ei kenenkään elämä ole täydellistä, vaikka ulospäin siltä näyttäisikin. On myös ihan ymmärrettävää, ettei halua jakaa murheitaan kaikelle kansalle vaikkapa Facebookissa.

Mutta on se silti ihan pirun ärsyttävää.

Olen tässä pohtinut, että miksi elämästään pelkän positiivisen paljastavat ihmiset ärsyttävät? Olisi helppo vastata, että kateushan se siellä ärsytykseksi naamioituu. Mutta ehkä (aina) ei ole kyse (pelkästään) kateudesta. Minä en halua olla pullantuoksuinen äiti (olen mieluummin levännyt äiti), joten onko oikein sanoa, että kadehdin niitä, jotka ovat? Kateudesta voidaan mielestäni puhua silloin, kun toisella on jotain sellaista, mitä itse haluaisin (no kyllä minä sen siistin kodin haluan, myönnetään).

Ehkä kyse on tylsistymisestä? Vai ajattelenko, että tuo yrittää noilla päivityksillään kertoa minulle, millainen minun pitäisi olla? (Kamalan itsekeskeinen ajatus muuten.)

En ole näissä pohdinnoissani päässyt puusta pitkälle, mutta mielenkiintoisesta ilmiöstä on mielestäni kyse. Turhaa energianhaaskausta toisista ihmisistä ärsyyntyminen ainakin on - ja epäreilua ärsyyntymisen kohdetta kohtaan. Mitenköhän sen voisi lopettaa?

63 kommenttia:

  1. Ihan näin äkkiseltään tulee mieleen sellainen ajatus, että ajatustenvaihto ja jonkinlaisen keskusteluyhteyden avaaminen on helpompaa, jos toisessa on säröjä ja rosoja joihin tarttua. Sellaisista ihmisistä on vaikea saada otetta, joiden elämä on täydellistä - tuntuu kuin kaikkine keskustelunaiheineen yrittäisi roikkua liukkaassa pleksilasissa. Ei voi puhua siitä, miten joskus puoliso nyppii tai sotkuinen koti ahdistaa, koska toiselta ei saa vastakaikua - ja jos yrittää, jää ikävästi sellainen tunne päälle, että todella olen nyt tässä yksin maailmassa eikä ketään muuta koskaan ärsytä puoliso.

    Tosin on ehkä liikaa vaatia, että ne säröt ja rosot esitetään Facebookissa, mutta jos edes kahden kesken ihminen ei oikein anna mitään itsestään vuorovaikutustilanteissa, pulla tarttuu äkkiä kurkkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Meillä ei ole pölypalloja nurkissa koska jos nyt joskus oliskin niin mä en huomaisi niitä ja silloinhan niitä ei ole olemassa. Valikoiva sokeus FTW!

      Poista
    2. Mä oon samaa mieltä, tällaisessa ihmisessä ei ole mulle sitä tarttumapintaa, mitään mikä yhdistää, ja se oma keskinkertaisuus vain paisuu, ja vaikka keskinkertaisuudessa ei ole mitään pahaa, niin tällaisen henkilön kanssa se on just sitä ja enemmän. Mulla on lähipiirissäni yksi sellainen äiti, joka osaa laittaa niin vyön alle tilanteessa kuin tilanteessa. Jos huokaan että taas on joku vaihe kun on kivempaa heitellä ruokaa kuin syödä sitä, hän toteaa "aika jännä, meillä ei xx ole koskaan heittänyt ruokaa". Esimerkkejä olis vaikka kuinka, ei lienee ihme, että olen vähän vähentänyt kohtaamisia.
      Toisaalta joku joskus sanoi mulle, kun murehdin sitä miten joku toinen oli arvostellut ikävästi mun silloista poikaystävää tuntematta häntä hyvin, että kerro muille vain hyviä asioita hänestä ja teistä, ei sun tartte kaikkea jauhaa läpi kaikkien kanssa, yks luottoystävä riittää. Että toisaalta tulee mieleen tällaisista täydellisistä ihmisistä, että jotain nekin varmaan suojelee. Ja sitten sitä ajattelee, että toivottavasti niilläkin on edes yks luottoystävä, jolle ne voi kertoa loput.
      -Anna

      Poista
    3. Off topic:

      Liina, pölypallot on kätevintä siivota niin, että antaa niiden kasvaa niin isoiksi että ne voi kerätä käsin pois. Nopeaa ja kätevää ;)

      Poista
    4. Tulkitsenkohan oikein, kun miellän tarttumapinnan samaistumiseksi? Jos ei osaa samaistua toisen kokemuksiin, voi olla vaikea löytää yhteistä jutun juurta. Tämän tunteen tunnistan itsestäni.

      Anna, mä mietin ihan samaa, että toivottavasti jokaisella on edes yksi luottoystävä, jolle voi kertoa kaikesta. Mietin myös sitä, että onkohan osa sitä omaa ärtymistäni peräisin siitä, että koen, ettei minuun luoteta tarpeeksi, jotta saisin kuulla myös elämän nurjasta puolesta.

      Suvi: Kuvailit juuri meidän nykyisen siivousmetodin :D

      Poista
    5. Anna, mä jäin vielä miettimään kertomaasi ja vastavuoroisuutta ihmisten välisessä kanssakäymisessä. En nyt ota kantaa sinun ja ystäväsi tilanteeseen, kun siitä tiedän vain sen parin lauseen verran mitä kirjoitit, mutta leikittelen ajatuksella muuten.

      Ärtymys ja kateus on mulle sellaisia tunteita, joista en ole kovin ylpeä. Tunteina ne ovat kuitenkin inhimillisiä, ja uskon muidenkin kärsivän niistä, joten uskalsin kirjoittaa niistä tänne. Jos joku nyt olisi kommentoinut, että "aika jännä, mä en ole koskaan ärsyyntynyt täydellisiltä vaikuttavista ihmisistä" olisi mulle tullut paljastuksestani nolo olo. Ja vähän yksinäinenkin olo, että ihanko totta tämä on yksin minun ongelmani. Eli kyllä mä toivon, että kun annan jotain itsestäni paljastamalla heikkoja kohtiani, saisin jotain vastaavaa takaisin. Ja vaikka tämä kuvitteellinen kommentoija ei olisi tarkoittanut sanojaan näpäytyksenä, olisin minä varmaankin ne sellaisena tulkinnut.

      Mutta entä jos ko. kommentoija ei ihan oikeasti ole kokenut vastaavaa tunnetta eli ei todella osaa samaistua kokemaani? Olisiko oikea tapa olla silloin hiljaa? Tätä mä välillä mietin sosiaalisissa tilanteissa, joissa itse en osaa samaistua kerrottuihin asioihin. Luulen, että suurin osa mieltä pahoittavista töksäytyksistä tulee sanottua juuri silloin, kun oma kokemuspohja puuttuu ja koittaa sanoa vain jotakin.

      Poista
    6. Niin, ehkäpä se on just sitä, että jäädessään ilman vastakaikua alkaa nolottaa ja on hämmennyksissä yksinänsä: todellako ei kenelläkään muulla ole koskaan ollut tällaista, mä olen varmaan tehnyt jotain perustavanlaatuisesti väärin. Jos tuo esimerkkini ruokakeskustelu olisi jatkunut tyyliin "ei, meillä ei tosiaan heitellä ruokaa, mutta hei, se on varmaan vain joku ohimenevä juttu, älä ota sitä niin raskaasti", olisi tilanne ihan eri. Keskustelukumppani ei ole kokenut vastaavaa, mutta osaa silti eläytyä tilanteeseen ja olla empaattinen. Tässä mun esimerkissäni kyse on ehkäpä siitä, ettei ole aitoa halua (?) pohtia yhdessä kummastuttavia asioita, vaan katkaistaan keskustelulta siivet heti alkuunsa toteamalla vain ettei meillä vaan koskaan. Ei tosiaan kauhean hedelmällinen ystävyyssuhde.
      -Anna

      Poista
    7. Saara, mulle tuli heti mieleen kuinka joskus törmäsin johonkin kommenttiisi uhmaiästä, tai sen puutteesta. Se oli hienoa empatiaa, kun kirjoitit jossain että sitä ei vielä teillä näy mutta vähän se jo mietityttää. Upeesti kommentoitu.

      Mun köyhillä vanhemmilla oli usein tapana sanoa että monella muulla on vielä huonommin. Musta se oli vähän kaksipiippuinen tapa ajatella. Koska varmasti joku vähän paremmin pärjäävä lohduttautui vertaamalla taas meihin ja eihän se tunnu kivalta. Mun setä osallistui sellaiseen Suomimies seikkailee -terveysrekan kuntotestiin ja korosti tyytyväisenä kuinka oli vierestä katsellut muiden kehnoja suorituksia. Näissä molemmissa tapauksissa mä jotenkin kaipaisin sitä, että ei verrata toisiin vaan itseensä. Miltä oma suoritus tuntui jne

      En tiedä ratkaisua, mutta vähän surullistahan tällaiset tunteet on. Kun ne on niin ikäviä.

      -Maikki
      .

      Poista
    8. Hauskaa, että otit Maikki esimerkiksi uhmaiän. Se nimittäin taisi takaraivossani kolkutella, kun tuota Annan esimerkkiä mietin. Itse usein pohdin, että olenkohan joskus osaamattomuuttani sanonut jotenkin hassusti, kun lähellä on perhe, jolla on ollut kovin raskasta uhman kanssa. Kiva kuulla, että ainakin internetissä olen osannut asetella sanani oikein!

      Tuo toisiin vertaaminen on kinkkinen juttu. Jos se omanarvontunne tulee siitä, että jollain toisella on huonommin - ja toisaalta sehän tarkoittaa myös sitä, että arvostus itseä kohtaan laskee, kun aina löytyy myös niitä, joilla menee paremmin.

      Itse olen kokenut kaikenlaisen mitta-asteikolla toisiin vertaamisen epämotivoivana. Niin koulussa kuin urheilussakin. Minä saatoin itselleni vaikeassa oppiaineessa olla hurjan tyytyväinen kasiin, vaikkei se ollutkaan luokan tai asteikon paras numero. Samoin urheilussa minulle riittää, että itsellä on hyvä ja terve olla. Jotenkin minulla ei ikinä ole toiminut ihmisten jonoon laittaminen näissä asioissa.

      Mutta mietin kyllä niinkin, että sellainen vertaaminen, että osaisi olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä itsellä on, voi olla ihan hyväkin. Eli ei niin, että tuntee ylemmyyttä niitä kohtaan joilla menee huonommin ja alemmuutta niitä kohtaan joilla menee paremmin, vaan on tietoinen siitä, että elämän arpapelissä kaikki eivät ole saaneet yhtä hyviä kortteja, ja osaa olla omistaan kiitollinen.

      Anna. Vielä jäin miettimään tuota sinun tarinaasi, ja ajattelin, että välillä kohtaamme myös huonoa käytöstä. Että kyse ei ehkä olekaan siitä, että toinen vaikuttaa täydelliseltä, vaan että hän käyttäytyy loukkaavasti.

      Ja kyllä, ruuan heittely on vain vaihe, ja se menee ohi :) Yhtä lailla ihastuttavia ja ohimeneviä vaiheita ovat maidon kaataminen pöydälle / lattialle ja jalkojen nostaminen pöydälle. :D

      Poista
    9. Vitsit, mä olen miettinyt tätä keskustelua ja aihetta koko viikonlopun!
      Mulle tuli tuosta omasta esimerkistäni mieleen myös se, että ehkäpä toiset meistä on vain enemmän empaattisia kuin toiset. Siis jos/kun empatiakyky lasketaan sosiaalisiin taitoihin, niin toiset nyt vaan on sosiaalisesti taitavampia kuin toiset. Tai sitten tämä oli tosiaan huonoa käytöstä, jolloin kyseinen henkilö on kaukana täydellisestä, koska täydellinen ihminen on pyyteetön ja haluaa kaikille hyvää...
      Haa! Oivallus! En minä ärsyynny täydellisistä ihmisistä, sillä hehän ovat lähes pyhimyksen kaltaisia, he ovat hyviä Kaikilla Elämän Osa-alueilla! Ei täydellinen ihminen korosta omaa täydellisyyttään vaan pikemminkin on vaatimaton! Minua ärsyttää sellaiset ihmiset, jotka KUVITTELEVAT olevansa täydellisiä ja korostavat omaa täydellisyyttään muiden kustannuksella. Se on ikävää, eikä siinä itseasiassa ole mitään kadehdittavaa.
      Olenpa tosi tyytyväinen kun sain tämän asian selväksi itselleni!
      -Anna

      Poista
    10. Minä myös! Sama oivallus syntyi täälläkin. Kirjoitan oman oivallukseni tähän jotta voitte kommentoida onko se sama kuin Annallakin:

      Eli hyvin täydellinen, empatiakykyinen, kypsä ihminen on miellyttävää seuraa, mukava ja reilu. Itsekkyys ja altruismi on sopivassa suhteessa. Hänen vierellä on mukava olla. Välttämättä ei kiinnytä, mutta jokaisen kanssa tulee toimeen. (pakko sanoa että alkaa kuulostaa Saaralta, koska hän tulee toimeen ketjussa kaikkien kanssa)

      Ja sitten he, joilla on epävarmuutta, pelkoja, ovat useammin niitä jotka korostavat itseään, ns. pullistelevat. He herättävät ärtymystä.

      Onkin tuhannen taalan kysymys, miksi juuri ne heikoimmat ärsyttävät. Koska hehän ovat vain saaneet vähemmän eväitä elämään, eikö? Ehkä heissä näen omat vajavaisuuteni, kyllä näin sen ehkä täytyy olla! Kun näen toisen epävarmuuden, näen jotain itsestäni, ei siitä, mitä haluaisin olla.

      Toivon että ne täydelliset ihmiset, ne oikeat täydelliset kohtaisivat näitä (meitä) epätäydellisiä, ja epätäydelliset saisivat hyviä ihmissuhdekokemuksia näistä täydellisistä, empaattisista.

      Filosofinen loppukysymys: onko parempi tarjoa ensin lämmintä empatiaa sille, joka on ylimielinen ja vähättelevä (nähdä hänen "sisimpään"), vai kuuluuko hänenkin oppia "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", ja yritysten ja erehdysten kautta tulla empaattiseksi, jolloin muut vasta sitten suhtautuvat häneen ärtymättä?

      -Maikki



      Poista
    11. Mä en kyllä koe, että mua välttämättä ärsyttäisi heikkous sinänsä (jos täydellisyyden teeskentelyn ja oman kilven kiillottamisen takana sellainen on) vaan se, jos se tulee ihmisessä kierolla tavalla esiin. Ei kaikki heikot ihmiset käyttäydy huonosti, mutta joidenkin on jostain syystä pakko piilottaa omaa inhimillistä epätäydellisyyttään tavalla, josta tulee muille paha mieli: korostaen omaa paremmuuttaan muihin nähden joskus ilkeästikin, vaikka sillä ei olisi mitään todellisuuspohjaa.

      Suhtaudun skeptisesti tällaisten ihmisten "koulimiseen" empaattisiksi, koska ihmiset ovat erilaisia ja reagoivat asioihin eri tavalla. Toiset nöyrtyvät kova kovaa vastaan -asetelmassa ja ottavat opikseen, toiset taas kovettavat itsensä entistä pahemmin ja kyynistyvät. Niin metsä vastaa jne. -metodilla käyty kanssakäyminen saattaa vain johtaa nälvimisen ja tölvimisen kierteeseen.

      Itse kallistun enemmän hiljaisen ymmärtämisen puolelle. Heikkoudesta "rankaiseminen" on harvoin kovinkaan hedelmällistä, ja tuskin etenkään tapauksessa jossa ihmisellä on jo valmiiksi tarve peittää heikkoutensa. Mutta se on sitten toinen juttu, miten monella on henkisiä resursseja sietää lähellään ikäviä ihmisiä, jos on mahdollisuus valita...

      Joka tapauksessa en usko, että läheskään kaikki ihmiset oppivat hyvin empaattisiksi edes yrityksen ja erehdyksen kautta. Kaikista ei tule viisaita eikä hyväsydämisiä edes vanhuudessa. Ja empatiakyvyn opettaminen ei luullakseni ole kovin hyvä lähtökohta aikuisten ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Enemmänkin keskittyisin ihan vain itsesuojeluun, eli miksi hakeutua mielipahaa aiheuttavien ihmisten lähelle jos ei ole pakko tai jos ei erityisesti kaipaa haasteita elämäänsä.

      Poista
    12. Huomaan että tämä keskustelu on vähän vaikeaa itselleni koska käytämme luultavasti eri sanontoja eri merkityksiin. Kirjoitankin nyt ilman vastine-tyyliä, vaan ihan omin sanoin vähän uusia ajatuksia, tämä ei siis ole vastaus edellisiin.

      Olen pohtinut sitä, tulisiko minulle hyvä olo siitä että hakeutuisin ja viipyisin hankalan ja töykeän ihmisen seurassa. Esim. jonkun sukulaisen, joka arvostelee ja nälvii. Pitäisikö hänen luona käydä kylässä, vaikka hän mitätöi ja ohittaa. Hänhän ei oikeasti herätä lämpimimpiä tunteita, ja kierouden vivahteet kavahduttavat, mutta sitten on se toinen puoli: Kyse on varmasti jostain vastapalveluksen ennakoimisesta. Olemalla töykimyksellekin läsnä varmistaisin että jos itse joskus rupean töykeäksi esim. vaikeassa elämäntilanteessa / kriisin jälkeen, enkä pysty parempaan, joku muukin ymmärtäisi minua eikä jättäisi yksin. Maailma tuntuisi jollakin tavalla turvallisemmalta jos tietäisin että mitä tahansa tapahtuukin, joku ymmärtää eikä hylkää.

      Tuo itse esittämäni viimeinen kysymys jäi siis vielä avoimeksi. Jari Sinkkonenhan on esim. kehottanut vanhempia suhtautumaan "jonkun aikaa kylmän viileästi" omaan lapseen silloin kun tämä haistattelee vanhemmilleen. Tämä oli minulle aikanaan yllätys, koska luulin että psykiatri tarjoaa aina "halaa poikaasi, niin sadattelu loppuu" tyylisiä ajatuksia.

      -Maikki

      ps. Saara, jos tämä ei pysy aivan aiheessa, voit jättää off-topikiksi menevät huomiotta. Minulla on huono tapa haarukoida aihetta etäältä.

      Poista
    13. Maikki, Suvi, Anna. Mahtavaa keskustelua! Oivallisia oivalluksia!

      Itsessäni tunnistan sen, että toisissa havaittu (oma) heikkous ärsyttää. Uskon, että he (me) empatiavajavaiset tarvitsevat ennenkaikkea myötätuntoa. Sitten toisaalta on myös kuten Suvi sanoi, ettei loputtomiin voi itseään uhrata. Itse toivon saavani ymmärrystä silloin, kun omaa vajavaisuuttani olen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, mutta toisaalta ei voi olettaa toisen kestävän loputtomiin ilkeää käytöstä. Rajansa kaikella.

      Ja Maikki, huh mikä kehu. Häkellyin aivan. Uskon, että jos kysyisit minut tosielämässä tuntevilta, saisit kuulla minun olevan vähintään yhtä vajavainen kuin kuka tahansa muukin. Täällä blogissa minulla on se etu, että saan rauhassa harkita ja punnita sanomisiani. Onpa joku tosielämän tuttu joskus minulle sanonut sellaistakin, että minulta puuttuu empatiakyky kokonaan. (Pahoitin tästä kovasti mieleni ja olenkin opiskellut empatiaa siitä lähtien.)

      Poista
  2. Mua ärsyttää, kun sellaisesta ihmisestä jää sellanen olo, että se yrittää antaa elämästään epätodellisen kuvan. Tavallaan siis jopa valehtelee, koska kaikki elävät tietää, ettei elämä oikeasti ole pelkästään tollasta. Tavallaan on tietty hienoa, jos ihminen jaksaa olla positiivinen, mutta mulle tulee sellanen olo, että osaako tuo ihminen käsitellä ollenkaan negatiivisia asioita elämässään, koska pyrkii silottelemaan sen niin kiiltäväksi. Ja helposti myös kategorisoin tollaset ihmiset jotenkin naiiveiksi - en tiedä tarkalleen miksi. Ehkä koska niiltä tuntuu puuttuvan tukeva ote maahan ja jonkun sortin (positiivinenkin) realismi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. vähän samoilla linjoilla; kyse ei niinkään ehkä ole positiivisuudesta vaan siitä, millä tavoin se asia sanotaan. On ihmisiä jotka ovat heltymättömän positiivisia olematta ärsyttäviä, koska heissä on joku roso, joku taju siitä että elämä on tempoilevaa.

      Ja sitten on näitä superihmisiä joiden elämä on yhtä kultsihanipuppelia.

      Ärsyttääkö niissä se, että ne tuntuvat elävän näyteikkunaelämää?

      Poista
    2. Lisäisin vielä että tuo Saaran ekassa kappaleessa kuvaama tilanne ei herättänyt minussa yhtään ärtymystä. Olen aika varma että omalla kohdalla se johtuu siitä että en osaa arvostaa pullaa, leipomista tai siistiä kotiakaan. Ne ei ole kipupisteitä. Minä taitaisin nieleskellä sen sijaan tällaisen edessä:

      "Isoveljeni, 40v, tulee tänään taas pelaamaan kanssani tennistä, ja huomenna kävelen illaksi töihin, kun nykyisin iltatyö onnistuu. Lasten kanssa melkoista vääntämistä kotiintuloajoista, nää mun teinit olis koko ajan menossa kavereilleen ja omiin harrastuksiinsa. Tässä uusi kuva meidän kodista (sotkua, sukkia, murusia, pölyä ... mutta kuvassa näkyisi myös minä ja mun neljä isompaa sisarusta, 2 veljeä, 2 siskoa ja kaikki ryhmäkuvassa nauraen, yksi pilailisi mun selän takana"

      ->ihanaa, lapset jotka uskaltaa kapinoida (mä en)
      -> ihanaa, olisin kuopus ja monta esikuvaa sisaruksista (oon esikoinen)
      --> ihanaa, sosiaalista elämää (oon vähän erakko)
      --> iltatyö! (aamuherätys hrrr)

      Näin minulla. Ja näistähän oikeastaan vain yksi/kaksi - toi teinien näkyvä kapina ja iltatyö - voi toteutua enää :)

      -Nuppu

      Poista
    3. Mä luulen, että jokaisella ne ärtymyksen aiheuttajat vaihtelee. Yksi ja sama tyyppi voi toisen mielestä olla hurmaava, ja toisen mielestä jotain ihan muuta - tai sama tyyppi voi yhtenä ajanhetkenä olla ihana ja toisena jotain muuta.

      Varmasti kyse on just niistä omista kipupisteistä, mitä Nuppu kuvasit: ne ovat meillä erilaisia. Oma mielentila vaikuttaa varmasti myös. Jos olen itse ihan maassa, on vaikeampi sietää onnea ympärillään. Vuosi sitten, pelätessäni että kohdussani kasvavalla lapsella on vakava kehityshäiriö, en osannut iloita muiden raskausuutisista. Olin kateellinen, sanan ikävimmässä mielessä.

      Poista
  3. Onpa vaikea vastata tähän. En minäkään tiedä, mutta voin arvailla.

    Minulla on hieman erilainen peruste ärtyä positiivisuudesta. Se on merkinnyt aiemmin turvattomuutta. Kun koskaan ei näytetä huolestuvan tarpeeksi, jotta reagoitaisiin. Minulle se on joskus merkinnyt turvatonta tyhmyyttä. Varuillaan olo aina ajoittain, pieni ripaus epäilyä luo turvaa. Jopa työssäni olen iloinen kun joku asiakas osoittee olevansa skeptinen - olisi pöljää antaa minun päättää mitä vain. Kirsi Pihako se hesarissa kirjoitti kolumnin tästä?

    Jatkuva aktiivinen ote elämään ja "minä haluan"-tyyppiset lauseet toimivat muuten minulla. Ja en tiedä onko tämä hyvä vai huono, mutta tärkeimpänä _odotusten_ nollaaminen. En odota esim. keneltäkään bloggaajalta tiettyä mielipidettä tai maailmankuvaa. Ohjaudun entistä useammin sinne, missä tuntuu hyvältä sen sijaan, että odottaisin toisen sivuston muuttuvan samanlaiseksi hyvän olon tuojaksi. Ehkä tälläkin asennoitumisella on jotain huonoja puolia, voi hyvinkin olla.

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärsinköhän oikein mitä tarkoitit odotusten nollaamisella? Ajattelen sen niin, että minä en esimerkiksi odota, että joku bloggaaja kirjoittaa sellaista blogia, jota minä haluan lukea, vaan sellaista, jota itse haluaa kirjoittaa. Jos tarpeemme kohtaavat, hyvä. Jos eivät, niin minä voin jatkaa matkaa.

      Eli itse asennoidun tällä tavalla myös (?), ja kyllä se auttaa turhien ärsytysten poistamisessa.

      Vielä asian vierestä: huomasin Adan ja Anun blogeista, että olet jäämässä kommenttitauolle. Halusin vielä kiittää ajatelluista ja tarkkanäköisistä kommenteistasi, on ollut ilo saada sinut blogini lukijaksi ja kommentoijaksi. Kaikkea hyvää sinulle!

      Poista
  4. Saara, mä niin allekirjoitan tän mitä sanoit. Ja monet kommentit. Mun yks ystävä on sellai ihmisnero terapeutti ja se aina sanoo mulle (kun marmatan tällaisista ihmisistä) että se täydellisyyden tavoittelu on heissä niin syvällä, ettei he itsekään sitä huomaa. Että ihan oikeasti on olemassa ihmisiä, jotka jatkuvasti tavoittelee kaikessa täydellisyyttä ja tavallaan sen saavuttaakin. Koti ihan oikeasti kiiltää ja pullaa on, eikä äitiä ikinä väsytä. Tää mun ystävä muistuttaa aina sitten vaan siitä, että itseään voi onnitella, että hyväksyy oman epätäydellisyytensä eikä ole minkäänlaista pakkoa antaa itselleen ja muille sellaista kuvaa, että kaikki on aina hyvin. Tunnevammoja kun on joka suuntaan - myös sellaisia, että ikäänkuin ei ikinä tuntisi negatiivisia tunteita juurikaan. Vain hyviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin uskon, että ihan oikeasti on ihmisiä, joilla koti aina kiiltää. Olin itse sellainen ennen toisen lapsen syntymää :) Enää en pysty, ja hyväksyn sen pitkin hampain. Pitkin hampain siksi, että kodin kaaos ahdistaa minua: koen oikeasti voivani paremmin siistissä ympäristössä. Yritän asennoitua niin, että tämä on elämänvaihe, joka menee ohi. Jossain vaiheessa toivottavasti minulla on taas energiaa siivoamiseen. Tällä hetkellä on satamiljoonaa tärkeämpää asiaa, jotka ajavat siivoamisen ohi.

      Mutta kun tuossa yllä kerroin, etten kadehdi pullantuoksua, niin ehkä kadehdinkin sitä energiaa, että jaksaa leipoa pullaa. Musta olisi ihanaa, jos ei ikinä väsyttäisi (tai jos olisi edes niin, ettei AINA väsyttäisi) :)

      Poista
  5. Mua ärsyttää täydellisyyden teeskentelyssä se teeskentely. Koska täydellisyyttä ei esiinny tosielämässä. Jos joku haluaa esitellä oman elämänsä fantasiana, niin siitä vain, mutta sitä ei pitäisi yrittää pukea todellisuuden valepukuun vaan tehdä avoimesti se mitä tekee. Sellaisiakin blogeja on.

    Onhan niitä monia, jotka ovat valmiita jakamaan omat epätäydellisyytensä ja isommatkin vikansa muiden kanssa tai jopa julkisuudessa omalla nimellään ja naamallaan, ripittäytymisentarpeessaan, muuten vain rehellisyyden nimissä tai vertaistueksi tai jostain muusta syystä. Kuitenkin ymmärrän tietenkin sen, että kaikki eivät ole valmiita samaan, eikä tarvitsekaan olla. Mutta voisiko sitten vain vaieta niistä epätäydellisyyksistä esim. todeten, että kyllä niitä on omassakin persoonassa/elämässä kuten kaikilla muillakin, ja olla teeskentelemättä että omat viat ovat tätä luokkaa kuin mitä Hanna Gullichsen esittää Anna-lehden numerossa 3:

    Elämäsi vaikuttaa täydelliseltä. Onko siinä säröjä?
    - Apua, on tietysti. Hyvän illallisen jälkeen saatan polttaa tupakan, tosin lapselta salaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mä muistan joskus ekoja työpaikkoja haettaessa vastanneeni vastaavaan kysymykseen (ei kysytty täydellisyydestä vaan pyydettiin kertomaan omia hyviä ja huonoja puolia) tyyliin "olen vähän huonotuulinen herätessäni" tai muuta yhtä laimeaa.

      Se on oikeasti ihan tosi vaikea kysymys. Ensinäkin se vaatii hurjasti itsetuntemusta, että tunnistaa omat huonot puolensa. Toisekseen huonot puolet ovat tilannesidonnaisia: dynaamisuus on jossain paikassa etu, toisessa haitta.

      Anna-lehdelle en varmaan minäkään haluaisi tuon kummoisempaa kuprua paljastaa. En välttämättä osaisikaan, jos kysymys tulee yllättäen. Ei niin, että Annasta olisivat soittelemassa ja kinuamassa haastattelua, mutta mun mielestä on eri asia itse valitsemassaan foorumissa itse valitsemallaan tavalla kertoa itse valitsemistaan säröistä (=se, mitä minä teen tässä blogissa).

      Poista
    2. Joka päivä kommenttini kirjoittamisen jälkeen mun on tehnyt mieli tulla täydentämään ja tarkentamaan, varsinkin kun keskusteluun tuli mukaan myös eriävä ääni, jonka näkökulmasta tässä on jo nettikiusaamisestakin kyse. Kirjoitin yllä olevan kiireessä, eikä selvästikään olisi pitänyt, ottaen huomioon aiheen ja siitä käydyn keskustelun. En tarkoita että kokisin että just mua syytetään jostain, vaan mulle jäi tunne että mä räävin aihetta kiireesti vaikka olisi enemmänkin sanottavaa, ja olen samoilla linjoilla monen keskusteluun osallistuneen kanssa. Siispä jatkan nyt vielä. Varsinkin kun mä taidan olla tässä keskustelussa ainut, joka esitti sitaatin nimellä varustettuna.

      Ensinnäkin tuo ärsyyntyminen. Tajusin etten loppupeleissä ärsyynny siitä, jos jonkun elämä näyttää täydelliseltä, koska eihän se multa ole pois. Mutta sitten alkaa ärsyttää, jos joku korostaa omaa täydellisyyttään muihin verrattuna, ts. muiden kustannuksella.

      Annan toi 24.1. keskusteluun osuvan esimerkin omasta elämästään: "Mulla on lähipiirissäni yksi sellainen äiti, joka osaa laittaa niin vyön alle tilanteessa kuin tilanteessa. Jos huokaan että taas on joku vaihe kun on kivempaa heitellä ruokaa kuin syödä sitä, hän toteaa 'aika jännä, meillä ei xx ole koskaan heittänyt ruokaa'." Jos mä kertoisin jostain sinänsä pienestäkin mutta rasittavasta arjen asiasta ja lähinnä toivoisin saavani osakseni myötätuntoa ja jotain Kyllä se siitä -naurahdusta (sellaiseen pitäisi yleensä kyetä vaikka ei pystyisi samastumaan tilanteeseen ja suomaan vertaistukea), mutta saisinkin vastauksen jolla korostetaan että ihan normaali asia onkin muka jotenkin huonolla tavalla kummallista, niin kyllä se ottaisi päähän. Ei siksi että en olekaan saanut tukea jota toivoin, vaan siksi että moinen on yksinkertaisesti huonoa käytöstä.

      Toinen esimerkki: Mä en yleensä kadehdi tai ainakaan tunnista kadehtivani kuvankauniita naisia, eikä heidän olemassaolonsa mua ärsytä. Mutta sitten alkaa ärsyttää, jos he korostavat miten kauniita ovat minuun tai yleensäkin muihin ihmisiin verrattuna. Tämä sama kuvio pätee siis täysin muissakin kuin kotiin ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa.

      Poista
    3. Mutta palatakseni aiemmin siteeraamaani Hanna Gullichsenin lyhyeen haastatteluun. Ensinnäkin sanoisin (etenkin keskusteluun eriävän äänen rohkeasti tuoneelle anonyymille), että jos esiintyy julkisuudessa omalla nimellään ja naamallaan, saa varautua siihen että a) tulee siteeratuksi jossain, b) kaikki eivät ole samaa mieltä asioista, c) kaikki eivät tykkää eivätkä suitsuta, d) jotkut saattavat jopa kritisoida. Asiaton kohtelu on asiatonta kohtelua enkä sitä puolusta, vaan hyvät tavat pitäisi muistaa julkisuudenhenkilöidenkin kohdalla (esim. se Cheek), mutta musta ei ole mitään väärää siinä että siteerasin lehtikirjoitusta, joka mielestäni sivusi tätä keskustelunaihetta. Kysymyshän on niin julkisesta sanasta kuin voi olla: ei minkään pienen piirin yksityisestä blogista, ei edes kenenkään fb-kirjoituksista vaan aikakauslehteen painetusta sanasta, joka on kenen tahansa luettavissa. Ja kun esitetään sitaatti, lähtökohtaisesti kuuluu esittää myös ketä siteerataan sekä lähde, jos suinkin mahdollista.

      Näin jälkikäteen ajatellen olisi kuitenkin varmaan pitänyt jättää tuo HG-sitaatti pois, koska siinä on hyvinkin voinut käydä niin, että Anna-lehden kysymys on tullut ihan puskista eikä haastateltava ole äkkiseltään keksinyt mitään parempaakaan vastausta. Kysymys omista huonoista puolista - niistä jotka kehtaa lausua ääneen tuntemattomalle ihmisille! - todellakin on vaikea. Toisaalta mä kuitenkin ajattelisin, että jos on jo tottunut antamaan haastatteluja ja sitten antaa haastattelun lehdelle, joka tunnetusti kirjoittaa henkilöjuttuja (vaikka juuri tämä ei sellainen ollut), niin luulisi että tuossa tilanteessa osaisi joko kieltäytyä vastaamasta tai sanoa jotain ympäripyöreää tyyliin "on tietysti säröjä, eikös kaikilla ole". Ehkä toimittaja on pyytänyt esimerkkiä säröstä ja HG on joutunut sellaisen keksimään, mutta tuo tupakkajuttu on niin absurdi vastaus että naurattaa. En siis ärsyyntynyt vaan nauroin! (Toivottavasti kukaan ei nyt loukkaannu siitä että nauroin HG:n vastaukselle. Sympatiseeraan häntä, jos hän on yksinkertaisesti häkeltynyt kysymyksestä ja antanut höpsön vastauksen "vahingossa", enkä muutenkaan todellakaan tarkoita pilkata häntä. Mutta se menee jo liiallisuuksiin, jos mitään höpsöä ei saisi mainita missään ainakaan niin, että kertoisi että se naurattaa itseä. Se ei minun nähdäkseni ole kiusaamista.)

      Mutta siitä täydellisyydestä per se. Olen samaa mieltä Täti-ihmisen kanssa: täydellisyys (tai no, lähinnä vaikutelma siitä, koska kuten aiemmin jo totesin, täydellisyyttä ei esiinny todellisuudessa) on kauhean tylsää! Siinä ei ole mitään tarttumapintaa, samastumisen kohteita eikä mitään muutakaan joka antaisi minulle jotain (no, tavoitetta ehkä voisi antaa, mutta valitettavasti olen sellaisella päällä varustettu henkilö, että en mielelläni ota muista mallia ;)). Kaikki täydellisetkin kukat saavat minun puolestani kukkia, tietenkin, mutta sitä asiaa ei tarvitse tulla hieromaan minun naamaani, koska minua ei yksinkertaisesti kiinnosta. Mieluummin käännän kanavaa tai surffailen muualle :)

      Tämän pitkääkin pitemmän kommentin lopuksi totean, että joissakin tapauksissa on niin, että vaikeneminen on kultaa. Kuten jossain aiemmassa kommentissasi Saara pohdit, on tilanteita joissa on parempi vaieta kuin sanoa suoraan, ettei kyllä yhtään pysty samastumaan keskustelukumppanin huolenaiheeseen/kokemuksiin.

      Suomessa ei olla niin kovin tarkkoja huomaavaisesta käytöksestä eikä peruskäytöstapojakaan enää niin paljon noudateta. Minusta olisi syytä. Se voisi tuoda mukanaan huomaavaisemman keskustelukulttuurin, jossa tölviminen ei ole niin tavanomaista ja nolaa puhujan eikä sanojen kohdetta.

      Poista
    4. Vähän terävöitän tuota viimeistä virkettä:

      Se voisi tuoda mukanaan huomaavaisemman keskustelukulttuurin, jossa tölviminen ei ole niin tavanomaista ja nolaa puhujan eikä sanojen kohdetta.

      Tarkoitan että tölviminen nolaa puhujan eikä tölvimisen kohteeksi otettua tahoa.

      Poista
    5. Hyvä lisäys :)

      Ei se HG-sitaatti mun mielestä paha ollut. Hymyn se sai minunkin huulilleni, ja sellaisen hymähdyksen, että niinköhän tupakka on se pahin pahe. Mutta toisaalta aina tuollaisia lukiessani koitan muistaa, että harva haluaa olla täysin avoin naistenlehden haastattelussa.

      Olen pitkälti samoilla linjoilla ärsyyntymisen syistä. Itsensä nostaminen toisten kustannuksella on ärsyttävää, mutta pelkkä oleminen (vaikka kuinka täydellisenä) harvoin on. Ja mä ymmärrän täysin sen, jos joku ei halua tuoda esiin vaikkapa blogissaan niitä elämän varjopuolia. Luulen, että joku muotiblogi tai sisustusblogi voisi olla vähän väärä areenakin kuprujen esittelylle. Antaa olla vain kiiltokuvia, sitä kai näiden blogien lukijat hakevatkin. Sitten on meitä, jotka kiinnostuvat toisenlaisista jutuista.

      Minä myös kaipaan sellaista peruskohteliaisuutta ja huomaavaisuutta enemmän. Olisi kivaa, jos huomaavaisuus olisi hyve. Nyt tuntuu, että monessa paikassa korostetaan sitä, että pitää oppia kovettamaan nahkansa ja pärjäämään kovassa maailmassa. Itse olen herkkis, mutta toisaalta pidän siitä piirteestä itsessäni enkä haluaisi kovettua.

      Poista
  6. Minusta tämä keskustelu ja sen näkökulmat on typerää niiden kannalta, joilla menee erittäin hyvin. Ja myös niiden kannalta joilla ei mene mutta jotka haluavat antaa sen kuvan. Hekin ovat ihmisiä, eivätkä ole arvostelemassa ketään.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet aivan oikeassa. Tarkoitukseni olikin tarkastella sitä, mitä tämän tunteen herääminen kertoo _minusta_. Tunteen kohteesta en voi sanoa mitään, kun en hänen päänsä sisään pääse (eikä oikeastaan ole tarpeenkaan). Tekstini lopussa kirjoitinkin, että ärsyyntyminen on kohteelleen epäreilua, sillä hän tuskin on sellaista reaktiota halunnut saada aikaan.

      Epäreilua tai ei, ilmiö on olemassa: uskon, että jokainen meistä on jonkun mielestä joskus ärsyttävä. Aihe on herkkä, sillä ärsytyksen kohteena ei ole kiva olla (ainakaan itse en siitä pidä). Tämä on silti pohdinnan arvoinen asia, ja haluan tätäkin puolta itsessäni tutkia.

      Omista ärsytyksen kohteista on vaikea kirjoittaa ilman, että joku kokee sanojen osuvan itseensä. En halua tällä tekstilläni loukata ketään, enkä usko kommentoijienkaan haluavan.

      Poista
    2. Ihastelen ratkaisukeskeisyyttäsi ja totta kaikki mitä kirjoitit.

      Oikeastaan kun mietin niin eikai se haittaa että tuntee ärtyvänsä. Kun ei sille välttämättä voi mitään ainakaan ennen kuin tajuaa sen. Tämän tajuan.

      Minua pelottaa enemmän se, että sen tunteen kääntää teoksi: eristää jonkun ihmisen, puhuu hänestä pahaa tai ivaa.

      Kuuntelin työmatkalla Cheekiä arvostelevaa juontajaa ja se tuntui pahalta, ja käänsin kanavan. Ilmiö on totta. Tämänkin ymmärrän.

      Mulla on tunne että tässä asiassa ihminen aliarvioi oman arvostelunsa "satuttavuuden", ja kun itse kokee arvostelua, ottaa sen raskaasti. Vähän samoin kuin kerroit isäsi huutaneen lapsuuden pulkkaepisodissa, hän ei muista kuinka se tuntui pahalta, kun ei itse ollut kohteena.

      Tosiaan, aloituskirjoituksestasi ei jäänyt huono maku koska kirjoitit omista tuntemuksistasi etkä ruotinut "ylhäältä alas" varsinaisia ärtymyksesi kohteita.

      ________

      Kysyn loppuun vielä sellaisen aiemmilta kommentoineilta, että miksi koette _ärtymystä_ ihmisistä joita samalla kuvaatte sanoilla tunnevammainen, teeskentelijä, kyvytön käsittelemään negatiivisia tunteita?

      Koska jos nuo ihmiset oikeasti ovat vajavaisia, niin miksi tuntea nimenomaan ärtymystä siitä? Eihän me tunneta ärtymystä jonkun diabeteksestakaan, tai nivelrikosta tai lukihäiriöstä? Jos se on ihan yhtä lainen _puute_, se ettei OSAA tunnistaa negatiivisia tunteita, niin miksi ärrytään eikä tunneta suurta empatiaa heitä kohtaan?

      Poista
    3. Huolimatta siitä, etten käsittääkseni käyttänyt em. sanoja, uskallan esittää yhden tulkinnan. Ihminen on sosiaalinen otus, ja kanssakäynti on olennaista. Kanssakäynnin ongelmat ovat omiaan aiheuttamaan ärtymystä (ja monia muitakin tunteita.) Kanssakäynnin ongelmat puolestaan johtuvat osapuolten vajavaisuuksista, omista ja muiden.

      Ei siinä ole mitään lähtökohtaisen väärää, että ärtyy. Ei kai kukaan kuvittele, että ärtymys johtuu toisen viallisuudesta, kun itse tässä täydellisenä patsastelee elämässä eteenpäin.

      Minusta on usein ihan fiksua miettiä omalta kohdaltaan, miksi näin on, koska toisen muuttaminen on usein hankalampaa kuin itsensä muuttaminen (ja melkoisen ylimielistäkin edes yrittää). Jos pohdinnalla saadaan ylläpidettyä ihmissuhdetta tai helpotettua välttämätöntä kanssakäymistä, vielä parempi.

      Poista
    4. Huolimatta siitä, etten käsittääkseni käyttänyt em. sanoja,

      --> näin on, et käyttänyt, niitä ei ollut sinun vastauksessasi

      Kanssakäynnin ongelmat ovat omiaan aiheuttamaan ärtymystä (ja monia muitakin tunteita.) Kanssakäynnin ongelmat puolestaan johtuvat osapuolten vajavaisuuksista, omista ja muiden.

      --> samaa mieltä.

      Ei siinä ole mitään lähtökohtaisen väärää, että ärtyy.

      --> ei ole, kuten kirjoitin, ei sille aina voi mitään. Tunteita on vaikea hallita.

      Ei kai kukaan kuvittele, että ärtymys johtuu toisen viallisuudesta, kun itse tässä täydellisenä patsastelee elämässä eteenpäin.

      --> ei minustakaan näin päin että Pentti ärtyy kun Heikki on viallinen. Vaan niin päin, että Pentti ärtyy, kun Heikki on liian täydellisen oloinen.

      Minusta on usein ihan fiksua miettiä omalta kohdaltaan, miksi näin on, koska toisen muuttaminen on usein hankalampaa kuin itsensä muuttaminen (ja melkoisen ylimielistäkin edes yrittää).

      --> miettiminenkin on ok. Jos se ärtymys pysyy itsensä sisällä eikä purkaudu sen "täydellisen" kiusaamisena, niin voi myös olla miettimättä.

      Tuosta ylimielisyydestä olen eri mieltä. Kun aikuisetkin voivat kiusata, minusta voisi sanoa täälläkin että kertokaa vain omista ärtymyksen tunteista ja mitä niille voisi tehdä. Niin kuin Saara ketään mollaamatta kertoi. Edes anonyymisti, siis kohteen nimeä mainitsematta, ei minusta saa sanoa jostakin ihmisestä että tämä on valehtelija tai tunne-elämältään kypsymätön ja kertoa ärtyvänsä tästä. Se aiheuttaa mielipahaa, se on arvostelua. Se on minusta väärin.

      Jos pohdinnalla saadaan ylläpidettyä ihmissuhdetta tai helpotettua välttämätöntä kanssakäymistä, vielä parempi.

      -> tästäkin samaa mieltä.

      Poista
    5. Mä käytin noita ilmaisuja, joten vastaan ilman muuta. Hyvä, että kysyit. Ja mua vähän nyt harmittaa, etten selittänyt asiaa kunnolla, vaan jätin vähän ilmaan roikkumaan muutamat ajatukset.

      Mä ajattelen itse neutraalisti sen, että kaikki olemme tunnevammaisia. Siis ihan jokainen meistä. Se kuulosti kyllä pahalta, myönnän ja anteeksi, mutten sitä niin tarkoittanut. Meillä on jokaisella kaikenlaisia tunnelukkoja ja minä aiheutan niitä lapsilleni - se on väistämätön osa elämää. Oikeassa, todella oikeassa olet silti siinä, että ketään ei saisi arvostella. Tein siinä väärin.

      Mä olen kasvanut osittain hyvin uskonnollisissa ympyröissä. Siellä oli melkeinpä laki, että perheen asioista ei puhuta kellekään ja kulissit pidetään pystyssä vaikka hampaat irvessä. Opin itse tämän mallin myös ja toteutinkin sitä vielä reilu kymmenen vuotta sitten. Se vaan tuli niin annettuna, etten edes tajunnut koko hommaa. Vain aivan ani harvalle kerroin ikinä mistää murheista, kaikille muille olin pintaa, just sellainen, josta ei otetta saanut. No, enää en ole sellainen, ja nykyään tämä piirre herättää mussa ärtymystä. Ihanaa olisi voida sanoa, että ymmärrän heitä, mutta kun en osaa. En enää. Tai no totta kai toisaalta ymmärrän, mutta sitä mä en ymmärrä, miten yli kolmekymppinen vielä jaksaa pitää niin tiukasti kiinni jostain lapsuudesta opitusta, jostain, mikä on epätervettä. Ja kyllä se musta jotain kertoo, tietysti. Haluaisin ajatella toisin, mutta myönnän rehellisesti, etten aina osaa. Arjessa mä silti kohtaan nämä ihmiset hymyllä ja armollisuudella, en puhu selän takana pahaa enkä arvostele. Jotenkin rima laski tässä, kun kukaan ei tiedä kenestä puhun ja ajattelin, että rehellisesti myöntäminen, vaikkakaan ei hieno asia olekaan, on ihan ok.

      Mutta tunne-elämän kypsymättömyyttä se on. Siitä ei vaan pääse mihinkään. Mulla on sitä myös vaikka millä mitalla, on nää omat juttuni ja tuo vanhakin vielä osin työn alla. Valehtelijoina en heitä pidä. Enkä itseäni heidän yläpuolellaan.

      Poista
  7. Todellakin tunnemme kaikki näitä ja todellakin ärsyttää! Mutta enpä ihan minäkään osaa sanoa miksi. Minun fb-kavereissa yksi on ylitse muiden ja varsinkin vauvavuoden aikana olin niin herkillä, että oli välillä pakko perua feedin tilaus. Luulen, että tässä tapauksessa omalla kohdallani on hitusen kyse kateudesta, mutta ei pelkästään. Ehkä minua vain ärsyttää sellainen ylipositiivinen omien ja oman jälkikasvun tekemisten raportointi, kun itse olen tällainen jurnuttaja. :P Mutta se on kyllä enemmän minun ongelma kuin sen ärsytyksen kohteen. Kaikkien tyyli ei vain sovi kaikille...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä välillä mietin, että vaikuttaako se, kuinka läheinen ihminen näitä Fb-päivityksiä tekee. Eli jos tunnen ihmisen myös muuten kuin Facebook-päivitysten kautta, muuttuuko niiden tulkinta helpommaksi (eli osaisinko nähdä päivityksissä enemmän sävyeroja, lukea tekstin takaa asioita)?

      Poista
  8. Minulle tuli tuosta sinun "täydellisestä" kuvasta inspis päivän salaattiin, että kai täydellisissäkin on tarkoituksensa- jotain toivoa jne :). Mutta niin ihan varmasti elämä on kaikille hyvää ja huonoa mutta varmasti tapamme kokea ja kertoa siitä on myös erilaista. Koen itse usein urputtavani liikaa, niin esim blogissani mieluummin yritän kirjoittaa positiivisesti, koska huomaan sen joskus auttavan itseäni tajuamaan asioiden suhdanteen.

    Mutta niin, kauneus on katsojan silmässä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt minä jäin miettimään, että millaisen salaatin sinä sait minun aamiaiskuvastani aikaiseksi :)

      Olet varmasti oikessa, että tapamme kokea ja kertoa elämästämme ovat erilaisia. Mä en esimerkiksi koe sinun blogiasi urputtavana, vaan arjesta iloa ja onnea löytävän perustyytyväisen pohdiskelijan ihanana tarinointina. (Aah mutta nyt luin kommenttisi tarkemmin, ja ethän sinä sanonutkaan urputtavasi blogissasi, vaan sen ulkopuolella! Jätän kehun tähän silti, sillä sen ansaitset)

      Itsekin yritän pitää tekstit täällä positiivisena. Osin se hoituu automaattisesti siten, että kun oikein on mieli maassa en pysty kirjoittamaan. Saatan yrittää, mutten saa aikaiseksi. Osin se on tietoista valikointia, että tästä en nyt kirjoita. En tee sitä siksi, että haluaisin maalata täällä kuvaa, että elämässäni on kaikki hyvin, vaan siksi, että itselleni tunteet, erityisesti negatiiviset, tarttuvat, enkä halua niitä tartuttaa muihin. Siksi yritän aina odottaa pahimman tunnekuohun yli ennen kuin kirjoitan kipeästä asiasta (sillä olen niitä kipeitäkin täällä käsitellyt).

      Poista
    2. Joo, minulla on aika sama. Olen melkoinen tunnesieni ja joskus tuntuu, että on parempi jättää siten lukematta liian suuret tunteet (esim keskustelupalstat) jos ei itse ole neutraalilla tuulella. Samaa ajattelen omassa blogissanikin, etten halua ikään kuin tartuttaa turhaa tunnemyrskyä, vaan rakentavampaa ehkä on päästää ilmoille ne jälkimietteet, vaikka nekin olisivat keskeneräisiä :).

      Ja kiitos kehuista :). Hymyilyttää! Hymykin tarttuu!!
      Ja salaatti oli sellainen perusdippisalaatti, eli ainekset erillään viipaleina, lapset tykkäsi kovasti. Ja toki otin kuvankin hehe, ehkä nauratan sinua sillä jossakin yllättävässä tilanteessa blogikirjoituksessani :D!

      Poista
  9. Täällä ilmoittautuu yksi jota luultavasti kadehditaan ja josta ärsyynnytään.

    Saan nimittäin usein kuulla seuraavia kysymyksiä:

    "riiteletkö koskaan miehesi kanssa, et varmaan"
    "joudutko koskaan miettimään syömisiäsi"
    "unohteletko kotona asioita, kun täällä hoidat aina kaiken niin täydellisesti"

    Ja ei, nuo ei ole minkään terveydenhoitajan kysymyksiä, heh. Vaan sitä että olen arvostetussa ammatissa, olen sellainen hillitty seinäruusu töissä, en kiroile, en polta, en juo, olen hoikka, on komea mies (minusta), saan hyvää palautetta.

    Olen itsekin tyytyväinen elämääni, enkä puhu vaikeuksista töissä. Nimittäin omat vaikeuteni eivät ole olleet jotain pientä harmia, norovirusta tai riitoja, jopa kunnon olohuoneen keskellä parkumista. Vaan synkeitä, isoja pelkoja, ristiriitoja ja ahdistusta. Niistä en pysty puhumaan.

    Luultavasti siis välittyy se kuva että kaikki rullaa aina hienosti. Se ei ole totta.

    Mutta

    Hassuinta tässä on se, että mä rakastan elämää ja nuo vaikeudet ovat olleet mulle myös "rakkaita". Minusta nuo murheet kierolla tavalla tekevät elämästäni juuri sen täydellisen. Siis, aina sellaisen synkeän hieman maanis-depressivisen jakson (diagnoosia ei ole!) jälkeen on kaikki mitä aina halusin. Siis niin, että VAIKKA joku tietäisi niistä aallonpohjistakin, joku saattaisi kadehtia vielä enemmän, koska niiden vaiheiden välissä elämä tuntuu maailman upeimmalta.

    Ja, kun minulta udellaan onko minussa vikoja, mä otan ne utelut aina jonkinlaisena kunniana ja kehuna. Siis ihan kuin olisin joku olento ylhäisyydessä. Joka on muiden silmissä niin hieno että sitä kadehtii. Ihan ok minulle, jopa mukavaa.

    On muuten hassua, että liikuntavammaista tätiäni ei kadehdi juuri kukaan olettaen että hän on onneton, vajavainen. Mutta hänellä on niin paljon, ihana mies, lapset, upea työ, kauniit kasvot, suuri talo. Ja kun ihmiset näkevät vain pyörätuolin, kukaan ei osaa kadehtia tai ärtyä. Onnekasta tavallaan.

    -Salla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, suurkiitos kommentistasi! Mukava saada tämänkin näkökulma keskusteluun. Ja kiva kuulla, ettet ota sinuun kohdistuvaa kateutta raskaasti.

      Mä myös pidän omista aallonpohjistani ja menneistä vaikeuksista. Päivääkään en vaihtaisi pois on klisee, mutta osaltani totta. Kaikki kokemukseni, hyvät ja huonot, ovat kasvattaneet minusta sen ihmisen joka olen tänään. Ilman vaikeuksia olisin erilainen, enkä sitä toivo.

      Tosi hyvä huomio myös tuo liikuntavammaisen tätisi tilanne. Kateus taitaa katsoa vain pintaa, vaikka pinnan alla löytyisi vaikka mitä kadehtimisen arvoista.

      Poista
  10. Mä yhdyn moniin esitettyihin arvioihin siitä, miksi täydellisyys ärsyttää. Tulee nimenomaan tunne, että ei saa mistään otetta, kaikki on oikeastaan ihan yhdentekevää. Surut sivuutetaan, hankalia asioita ei oikeastaan ole, kun ne osataan selittää niin parhain päin ja tavallisistakin asioista saadaan aina jotain supermahtavaa. Täydellinen ihminen saattaa vieraassakin seurassa pitää pitkiä ylistäviä monologeja itsestään eikä esimerkiksi huomaa, että monet jo tuijottavat kiusaantuneina kengänkärkiään. Toisten juttuja täydellinen saattaa kommentoida usein vähän konemaisesti samoilla sanoilla, ikään kuin hän olisi jotenkin opetellut, että näin tulee sanoa. Jotenkin koko hommasta huokuu falskius.

    Mä tajuan, että osalla varmaan on ihan oikeasti joku tunnelukko tai sitten osa vaan _on_ eli on tosi epäreilua ärtyä, mutta minkäs teet. En ole keksinyt taikaa siihen, miten olla ärtymättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ärtyminen ei varmaan voi olla väärin, vielä kerran. Mutta minusta on välttämätöntä että ärtymyksen kohteesta ei puhuta pahaa edes sivistyneemmin.

      (kommentoin siis yllä pitemmin ilman nimimerkkiä)

      Poista
    2. Mikä on pahan puhumista ja mikä faktojen esittämistä?

      Poista
    3. Yllä olevat olivat pahan puhumista. Myöskään faktoja ei pidä esittää silloin kun sitä ei erikseen pyydetä tai tarvita.

      Näyttää siltä että lähes kukaan ei pysty sietämään sitä että joku on täydellinen tai esittää sitä. Ok. Mutta heitä ei saa silti rienata.

      Cheekiä rienattiin pari viikkoa sitten radiossa. Väärin, mutta radiojuontaja ei keskeyttänyt tuota puhujaa, joka kateellisena arvosteli kollegaansa. Kiusaaminen pitää lopettaa aikuisiltakin.

      Poista
    4. Tylsyys, joskushan kyse saattaa olla (kuten yllä kommenteissa arveltiin) myös käytöksestä, jossa ei osata ottaa muita huomioon. Pitkät monologit menevät mielestäni tähän kategoriaan, aiheesta riippumatta. Toisen huomioon ottamiseen kuuluu antaa puheenvuoro välillä muillekin.

      Poista
  11. Jes, keskustelua! Mä uskaltautuisin sanomaan, että tällä hetkellä en ärsyynny täydellisyydestä, mutta mielestäni sen jakaminen on niin kauhean tylsää, että en esimerkiksi täydellisen elämän blogeja jaksa seurata lainkaan. Koska, kuten ylläkin on todettu, voihan jokainen halutessaan siloitella oman elämänsä sarjaksi kiiltokuvia, ja siksi mielestäni myös niiden epätäydellisyyksien mukaantuominen antaa vähän enemmän sisältöä siihen some-elämäänkin.

    Tuossa alun (toivottavasti) fiktiivisessä lainauksessa minua kyllä ärsytti moni asia, mutta ei näennäinen täydellisyys. Sen sijaan bebe lapsen julkisena kutsumanimenä - heti on minulla hiukset pystyssä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, satiiri ei kenties ole omin tyylilajini :D

      Mä jossain vaiheessa epäilin, onko sellaisia täydellisen elämän blogeja olemassakaan, kun kaikki blogit joita itse seuraan ovat säröillä varustettuja. Mutta sitten joku fb-kaveri linkkasi sellaiseen, ja minäkin huomasin että onhan niitä. Itsekin tykkään enemmän säröistä, ja koen pelkkää pintaa esittelevät jutut tylsiksi. Makunsa kullakin.

      Poista
  12. Mielenkiintoista keskustelua!

    Ainakin itselläni ärsytyksen tunteet kumpuavat yleensä kateudesta. Tekstissä olleet sitaatit eivät itseäni edes ärsytä vaan lähinnä huvittavat, koska tuntuvat menevän jo aika yli. Täydellisen siisti koti lapsiperheessä vaatii jo sellaista omistautumista, että väkisinkin luopuu jo jostain muusta, mikä esimerkiksi itselleni on tällaista täydellisyyttä tärkeämpää. Sen sijaan itseäni ärsyttää vaikka samanikäisten kollegoiden saamat ylennykset, kun itse ei ruuhkavuosien keskellä pysty samaan. Tämä ei kuitenkaan ole kollegoideni syy, vaan lähinnä itselleni haaste käsitellä riittämättömyyden tunteita, kun kaikkeen ei vaan pysty.

    Olen myös huomannut, että aiemmin ärsyttävän täydellisenä pitämäni henkilöt ovat muuttuneet mukaviksi, kun heihin on tutustunut paremmin ja oppinut tietämään heidän heikkoutensa. Sain hiljattain esimerkiksi tietää, että aina ärsyttävän tehokas ja mukava sekä nopeasti urallaan edennyt kollega kärsii lapsettomuudesta. Ehkä aiemmin tuntemani kateus tätä täydellisyyttä kohtaan vaihtui empatiaan ja käsitykseen siitä, miten onnekas itse olen, kun lasten saaminen ei ole ollut mikään ongelma.

    Oma lukunsa ovat myös aina kaikesta valittavat ihmiset. Fb-kavereista löytyy niitäkin, joiden jokainen status-päivitys on negatiivinen. Herättävätkö nämä ihmiset ärsytystä?

    Ella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on sama kokemus, että läheisempi tuttavuus usein auttaa. Uskon, että monesti täydellinen julkisivu on vain sitä, ettei halua paljastaa itseään tuntemattomille. Teen sitä varmasti itsekin.

      Ja kyllä ärsyttää aina kaikesta valittavat ihmiset. Heitäkin kohtaan pitäisi löytyä myötätuntoa, mutta se on välillä minulle todella vaikeaa.

      Poista
  13. Oi kun hyvä teksti, ja mähän olen näitä kiviä heitellyt kun olen valittanut kiiltokuvablogeista.
    Olen miettinyt tota tosi paljon omaa kateutta ja omaa mielenipahoittamista peilaten, koska en mitenkään nauti katkeruudesta tai alemmuudentunteesta (ja siksi en lue blogeja jotka aiheuttaa ahdistusta täydellisyydellään, ystäväpiiristä onneksi löytyy vähemmän fb-suorittajia).
    Eihän muiden onni tai menestys ole multa pois, tai vaikkei se olisi edes todellista niin muiden positiivinen asenne on vielä vähemmän multa pois. Toisinaan ärsyttää valhellisuus ja pinnallisuus (koska eihän kellään oikeasti voi olla koko ajan niin ihanaa, niin miksi pitää antaa sellainen kuva, häh!? Ja jos oikeasti on niin täydellistä niin sitten vasta ärsyttää!), toisinaan taas se miten oma asenne alkaa tuntua negatiiviselta ja oma ihana elämä ihan paskalta kun siihen kuuluu urpo mies ja tottelemattomat lapset ja hemmetin tyhmät mäyräkoirat ja sotkuinen koti.

    Toisaalta tosielämässä ystäväpiiriin kuuluu sellaisia "täydellisiä naisia/äitejä/ihmisiä", jotka ei pidä meteliä erinomaisuudestaan mutta jotka ei koskaan hauku miehiään tai huuda lapsilleen (ainakaan muiden kuullen), joilla on aina siistiä ja ihanat luomuateriat tarjolla jos menee yllättäen vierailulle jne. Urheilevat, menestyvät työelämässä ja ovat kauniita, onnellisia ja hauskoja, ilman että tarjoavat tarttumapintaa kauheasti. Ja ne ei ärsytä mua yhtään! Niitä on ihana nähdä kun niiden seurassa ei voi negailla omasta tai muiden elämästä vaan keskustelu pysyy peruspositiivisena ja jotenkin fiilis on aina iloinen. En mä sitä jaksaisi joka päivä niin kuin en jaksaisi sarkastista angstaamistakaan, mutta jotenkin tosielämässä kun saa omin silmin nähdä ne siistit kodit ja kiltit lapset niin se on vaan pakko hyväksyä, että ehkä mä sitten pystyn eläkkeellä saavuttamaan samanlaisen mielentilan jossa mikään ei vituta. (Ja sit ne täydelliset tyypit kuolee viiskymppisenä verenpaineeseen, oisivat vaan valittaneet pari kertaa kunnolla niin ois helpottanut, heh heh).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimeinen lause on kiusaamista.

      Eikö muiden mielestä ole? Muuttuuko se kiusaamiseksi vasta kun siihen kirjoittaa tunnistettavasti henkilön nimen?

      Poista
    2. Ei, olet ihan oikeassa, kyllä nyt täydellisen tyypin epämääräiselle ja savunkaltaiselle idealle tuli tosi paha mieli.

      Poista
    3. Minun mielestäni viimeinen lause ei ollut kiusaamista. Se ei kohdistunut keneenkään, joten ketä siinä edes kiusattaisiin? Kuten Liina sanoi, täydellisen tyypin idealle ei voi tulla paha mieli, koska häntä ei ole olemassa.

      Olen anonyymi kanssasi ihan samaa mieltä, että kiusaaminen on väärin.

      Mutta on lupa puhua omista tunteista, se ei ole kiusaamista. Se ei ole kiusaamista silloinkaan, kun sanoo jotain sen kaltaista kuin "minusta tuntuu, että hän valehtelee", tai "minulle tulee hänen käytöksestään olo, että hän teeskentelee".

      Tiedän, että netin kaiken ihanan vapauden ja monipuolisuuden varjopuolena on se, että ihmisiä on täällä helppo kiusata. Mainitsemasi Cheek on yksi, joka tällaisen kohteeksi on joutunut. Se on kurjaa.

      Täällä keskustelu on mielestäni pysynyt asiallisena. Pyydän, pidetään se sellaisena. Ei lähdetä jankkaamaan. Huomaan, että olet eri mieltä. Olet tehnyt kantasi selväksi.

      Poista
    4. Kiitos Saara asiallisesta vastauksesta.

      Jos ja kun tuo on totta, niin minun on muutettava kurssia ja jatkossa hyväksyttävä että tuollaiset sanomiset eivät ole kiusaamista. En ole oikeutettu puuttumaan niihin ja voin itsekin alkaa niitä viljelemään ilman pelkoa rangaistuksesta. Eli olin väärässä, mikään yllä ei ollut kiusaamista. Kai te tiedätte paremmin, kun enemmistö on jo kantansa tehnyt selväksi ja kaikki tähän ketjuun kommentoineet minua lukuunottamatta ovat yksimielisiä. Tässä uskon enemmistön olevan oikeassa, koska niin moni oli.

      Nyt vaan toivon että Liina ei ivaa minua. Tilanne on jo riittävän nolo ja häpeällinen. Toivon että nauratte "näppäimistön ulkopuolella". Sekin on vain toive, ja sen voi rikkoakin, koska mikään laki ei pidettele.

      Olin siis ainoa, joka herätti blogin pitäjän huolen keskustelun asiallisena pysymisen puolesta. Pyydän Saara anteeksi aiheuttamaani huolta ja jään seuraamaan mahd. keskustelua ilman jankkaamista. Hyväksyn tilanteen myös muualla arjessani enkä enää puutu tähän kiusaamisena.


      Poista
    5. Anteeksipyyntö ei ole tarpeellinen. Toit keskusteluun ihan aiheellisen näkökulman siitä, että oman ärsytyksen kanavoiminen toisen ihmisen arvosteluun aiheuttaa pahaa mieltä. Kiitos siitä. Toivon, ettei keskustelusta jäänyt sinulle huono mieli.

      Hurjasti haluaisin samalla vastata myös muihin hienoihin kommentteihin, mutta valitettavasti olen nyt ärhäkän flunssan kourissa ja yritän levätä sen, minkä voin. Palaan kommentteihin heti, kun olo helpottaa!

      Poista
    6. Olen pahoillani, olisin voinut ilmaista kantani paljon kauniimminkin. Anteeksi.

      Haluan kuitenkin lohdullisena pointtina huomauttaa, ettei tässä mitään erityisen noloa ole. Ensinnäkin sitä nyt vaan ihmiset joskus ovat eri mieltä, ei siitä kannata masentua, ja toiseksi, kukaanhan ei tiedä, kuka olet ;)

      Poista
    7. PeNa, sä et mun mielestä oo koskaan pahalla valittanut, vaan enemmänkin käynyt läpi niitä omia tuntojasi. Ja mä kyllä tunnistan itsessäni ihan samanlaisia fiiliksiä, kun vahingossa eksyin blogiin, jossa kahden lapsen äiti (pienempi ikäero kuin meillä ja vähemmän aikaa synnytyksestä) oli täydellisen nätti ja kaunis ja koti valkoinen ja siisti ja parhaillaan rakentavat omaa taloa. Se ei varmasti ole pelkkää pintaa tai teeskentelyä, vaan tällä daamilla on jotain sellaista, mitä minulla ei ole. Energiaa, jaksamista, en tiedä. No, hetkeksi tuli paha mieli, mutta se meni ohi. Mulla on kuitenkin elämässä kaikki tärkein kohdallaan.

      Poista
  14. Saara,

    kysyisin haluaisitko kirjoittaa yhdestä aiheesta. Luin tänään neuvolassa ohimennen vanhaa kaksplussaa, jossa jo unohtamani kirjoittaja siteerasi Susan Orbach -nimistä terapeuttia. Orbach on kuulemma tutkinut syyllistymistä ja syyllisyyttä äideillä ja sanonut jotakuinkin, että

    "naisilla on jonkinlainen intuitiivinen tarve päätyä samanlaisiin ratkaisuihin samassa elämäntilanteessa - siis halu, että kaikki tekevät samoin kuin itse tekee. Naiset pyrkivät saamaan toisensa tekemään samalla tavalla. Toisenlainen ratkaisu johtaa (äideillä) monesti oman heikkouden kohtaamiseen ja siitä kumpuavat kateus, vertailu ja huonommuus".

    En muista ollenkaan sanatarkasti, koska lehti ehti kadota vastaanoton hälinässä.

    En löytänyt netistä alkuperäistä Orbachin tekstiä, mutta jäin miettimään lukemaani. Mitähän tuo tarkoittaa? Onko ihmisillä turvallisempi olo kun huomaa muiden, erityisesti niiden itseään muistuttavien, tekevän samoin kuin itsekin?

    Voisiko tuohon liittyä esim. se että olen kuullut poikien sopivan uuden pallopelin säännöt tappelemalla. Tytöt taas "manipuloivat" niin kauan että kaikki ovat näennäisesti samaa mieltä säännöistä. Sellainen "harmonia" on siis tärkeää.

    Jos Sinulla on jotain ajatuksia asiasta, lukisin mielelläni.

    -Maikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mielenkiintoinen aihe ja näkökulma. Täytyykin perehtyä tarkemmin.

      Ainakin itsestäni tunnistan sen, että välillä on vaikea tehdä erilaisia ratkaisuja kuin muut ympärillä olevat. Jotenkin sitä automaattisesti peilaa itseään muihin.

      Poista
  15. Itse olen saanut paljon lokaa niskaani muilta naisilta ja jopa miehiltä nuoresta asti. Kateus on ollut suurin syy aina. Olen joutunut armottoman kiusauksen ja nöyryytysten uhriksi koko elämäni ajan. Olen aina ollut herkkä ja empaattinen ihminen. Nykyään en luota enää kehenkään ja en aio todennäköisesti enää edes seurustella. Ihminen ja nainen on susi toiselle. Sen olen oppinut jo nuorena, eikä se muuksi muutu. Sen takia pidän kaikki ihmiset etäällä ja kun joskus olen jonkun lähelleni päästänyt niin olen sitä aina karvaasti katunut. Rankka menneisyys kotioloista jo valmiiksi ja köyhäkin ollut niin osaa nauttia vähemmästä. Kaltaisenne naiset vain nauttivat muiden kärsimyksistä oman huonon itsetuntonne takia. Miettikää oikeasti omaa käytöstänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan kiusaamista ja nöyryytystä. Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka väärin sellainen on. Toivon, että löydät vielä elämääsi ihmisiä, jotka ovat luottamuksesi arvoisia.

      Poista
  16. Kuule, sen täydellisen ihmisen takana voi olla loputon vastuunkanto, joka on alkanut jo lapsuudessa. Eikä siitä koskaan pääse irti, lähipiirin ihmiset eivät ehkä ole tarpeeksi vastuuntuntoisia, ei vain ole ketään kelle jakaa omaa vastuuta. Mun kotini on, joo, siisti, ei tosin kiiltävä, vaatteet on siistit, useimmiten korjatut. Ja miksi? Ei ole varaa ostaa uutta rikkinäisen tilalle. Jos ruoka homehtuu kaapissa, se on silti pakko syödä, koska parempaan ei ole varaa. Siksi en voi antaa ruoan homehtua. Mutta en mä kellekään kulje valittamassa rahattomuudestani tai sukuni heikkoudesta, en halua pilkkaa enkä sääliä osakseni.

    VastaaPoista